STARNONE, DOMENICO: Kepponen

Kustantaja: WSOY 2019

Alkuteos: Scherzetto

Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä

Milanossa asuva Daniele Mallarico on aikoinaan ollut maineikas kuvittaja, mutta nyt yli seitsemänkymppisenä jo unohdettu suuruus. Paras luomisvire on mennyt häneltä itseltäänkin ja kustantajan hieman yllättäen tilaama Henry Jamesin novelliin liittyvä työ etenee väkinäisesti ja haluttomasti. Onnistuisiko Daniele paremmin vanhassa lapsuudenkodissaan Napolissa, jos ryhtyisi täyttämään vaarin velvoitteita ja lähtisi tyttärenpoikansa kaitsijaksi tämän vanhempien konferenssimatkan ajaksi?

Paluu Napoliin ei ole helppo. Lapsuudenkotiin liittyy ikäviä muistoja ja nyt siellä tuntuu vallitsevan varsin kireä tunnelma. Nelivuotias Mario-poikakin loukkaa vaariaan heti kättelyssä tuomitessaan tämän muutamaan lastenkirjaan tekemät kuvitukset liian tummiksi! Toki poika muuten vaikuttaa ihailtavan omatoimiselta ja etevältä ja hallitsee asioita, joista vaarilla ei ole aavistustakaan.

Lapsenvahdin työ osoittautuu yllättävän raskaaksi ja välillä tuntuu siltä, että vaari pysyttelee pojan kanssa sovinnossa pelkästään siksi, ettei joutuisi kahnauksiin tyttärensä kanssa. Saadakseen työrauhaa Daniele tarjoaa Mariolle lopulta piirrosarkin ja värejä. Lopputulos hätkähdyttää. Nelivuotias poika on matkinut vaarinsa tyyliä, mutta luonut samalla jotain todella taidokasta ja raikasta niin viivan kuin värien puolesta. Vaarin sisimmässä myrskyää.

Olin ammentanut voimaa oletetusta poikkeuksellisuudestani. Ja nyt sitten tämä lapsukainen, perimässään jälkiä ties mistä ihmisapinalajista – poika, josta kehittyisi isänsä tavoin leveäkourainen, paksukoipinen, pikkumaisen mustasukkainen ja päälleliimatun kohtelias mies, sanalla sanoen minun täysi vastakohtani – oli yks kaks yllättäen, minun nenäni edessä, tehnyt hätkähdyttävän piirroksen vain siksi, että oli halunnut matkia minua… Pojan piirustus oli romuttanut hetkessä käsityksen, joka minulla oli ollut omasta itsestäni.

Piirtämisen lahja tarjosi aikoinaan parikymppiselle Danielelle mahdollisuuden jättää taakseen niin vihattu koti kuin väkivaltaiseksi ja rivoksi koettu Napoli, mutta nyt hän ihmettelee onnistuiko se vain hyvän onnen ja ahkeruuden ansiosta.

Niin vaarin kuin Marion itsetunto saa yhteiselon aikana kolauksia. Kumpikin on kuvitellut olevansa ainutlaatuinen, mutta joutunut huomaamaan rajoitteensa. Kaikki kärjistyy parin ryhtyessä tekemään toisilleen hieman ilkeämielisiä kepposia. Jännitystä! Katastrofin aineksia!

Tarina vaarin ja lapsen tahtojen taistelusta on selkeä kokonaisuus, mutta Starnone yllättää ja tarjoaa varsinaisen kertomuksen jälkeen vielä liitteen, jonka otsikko on The Jolly Joker – iloinen ilveilijä : Daniele Mallaricon (1940-2016) muistiinpanoja ja luonnoksia Kepponen-tarinaa varten.

Merkinnöissään Daniele vetää mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä Henry Jamesin novellin ja oman elämänsä välille. Vuonna 1906 ilmestynyt novelli on nimeltään The Jolly Corner päähenkilön lapsuudenkodin mukaan. Vietettyään ulkomailla yli kolmekymmentä vuotta Spencer Brydon palaa kotimaahan ohjatakseen omistamansa talon kunnostustöitä ja huomaa tällöin olevansa synnynnäinen liikemies. Onko hän tuhlannut elämänsä tekemällä vääränlaisia asioita? Asustaako talossa sellainen haamu, jollainen hänestä olisi saattanut tulla?

Danielenkin lapsuudenkodissa on kummituksia, mutta kuka on hänen oma aaveensa? Pieni Marioko? Onko kuvittaja Spencerin tavoin käyttänyt elämänsä sellaiseen, mihin hänellä ei oikeasti ollut kyvykkyyttä? Olisiko hänen pitänyt taiteilijan ammatin sijasta ryhtyä vaikkapa autonkorjaajaksi tai sähkömieheksi tai sorvariksi? Peliriippuvaisen isänsä aaveesta Daniele on varma: se olisi iloinen ilveilijä, joka voittaisi miljoonia pelaamalla. Tämä on viittaus liitteen otsikossa mainittuun jokerikorttiin (Jolly Joker).

Kepponen osoittautuu paljon monikerroksisemmaksi kuin aluksi vaikuttikaan. Kuka tarinan oikeastaan kirjoitti? Kenen piirtämiä ovat liitteen kuvat? Eleetön teksti sisältää hiljaista huumoria ja monia hienoja oivalluksia. Pikkuvanha ja sisukas Mario on viehättävä hahmo – onkohan kirjailijan lähipiirissä hänen esikuvansa?

PS. Miksiköhän kirjan kannessa puuhailee tyttö? Onko hän yksi Danielen aaveista?

STARNONE, DOMENICO: Solmut

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Lacci

Suomennos: Leena Tavitsainen-Petäjä

Italialainen Domenico Starnone (s. 1943) on kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut 15 romaania, joista Via Gemito sai vuonna 2001 Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan. Suomeksi Starnonelta julkaistaan ensimmäisenä hänen 13. teoksensa, avioliittodraama Solmut (2014).

Solmut-romaanin ensimmäisen osion (kirjan) ääni kuuluu Vandalle, aviovaimolle, jonka mies eräänä päivänä kertoo olleensa toisen naisen kanssa ja aikovansa myös jatkaa suhdetta. Vandalle tämä on järkytys. Toki hän tietää itsekin, että kahdentoista vuoden jälkeen kipinä on liitosta hiipunut, mutta milloinkaan hänelle ei ole tullut mieleen lähteä perheen parista etsimään itselleen uutta vapautta.

Haluat jättää taaksesi tämän meidän pikkuruisen maailmamme ja astella yhdessä uuden naisesi kanssa avaraan maailmaan. Sinun silmissäsi olemme elävä todiste hukkaan heitetystä nuoruudesta. Suhtaudut meihin kuin sairauteen, joka esti sinua kasvamasta, ja nyt kun me olemme poissa jaloista, toivot voivasi korvata kaiken tuon menetetyn ajan.

Neljän vuoden ajan Vanda lähettelee miehelleen kirjeitä, joissa kehottaa tätä järkiintymään ja palaamaan kotiin takaisin. Kirjeiden sävy vaihtelee hämmennyksestä katkeruuteen ja epätoivosta kostonhaluun. Kun Aldo ei reagoi pyyntöihin, ottaa Vanda järeämmät keinot käyttöön.

Toisessa kirjassa perhekriisistä on kulunut neljäkymmentä vuotta ja näkökulma on Aldon, joka ilmeisesti on ollut jo pitkään perheensä parissa. Hän aloittaa kertomuksensa tilanteesta, jossa palaa Vandan kanssa lomamatkalla ja löytää kotinsa myllättynä ylösalaisin. Mitään arvokasta ei ole kadonnut – vain Vandan rakas Labes-kissa puuttuu.

Asunnon kaaosta selvitellessään Aldo löytää Vandan aikoinaan kirjoittamat kirjeet ja palaa niitä lukiessaan menneeseen. Hän rakasti Lidiaa, koska tämä pönkitti hän itsetuntoaan ja tarjosi mahdollisuuden huolettomaan nautiskeluun. Samalla Aldoa kaihersi kuitenkin pelko hylätyksi tulemisesta.

Kun sitten paljastin syrjähyppyni Vandalle, minulla ei ollut muuta toivetta kuin voida nauttia suhteesta kaikessa rauhassa, ilman salailua, kunnes se aikanaan päättyisi. Toisin sanoen, kun tuon ensimmäisen yhteenottomme jälkeen lähdin kotoa, en lainkaan epäillyt, ettenkö pian palaisi takaisin kotiin. Ajattelin mielessäni: tämän paussin jälkeen näen myös vaimoni uusin silmin ja osoitan, että meidän on rikottava sellaiset yhteiselämän normit, jotka ovat aiemmin pitäneet meitä yhdessä.

Kenties Aldo palasi kotiin lastensa takia, mutta onnea siitä ei kenellekään koidu. Suru ja kipu ovat muuttaneet Vandan sadistiksi, joka piinaa ja mitätöi miestään etenkin lasten kuullen. Aldosta tulee vaitelias kotonaan hiiviskelevä haamu. Tosin ei ilman salaisia piristysruiskeita…

Uuden elämämme jokainen päivä oli hänelle ikään kuin raskauttava todiste, jonka pohjimmainen viesti oli: en enää ole sama alistuva ihminen kuin aikoinaan, ja jollet tee niin kuin minä sanon, tervemenoa.

Kyllä Vandankin sisimmässä eli haaveita, sen hän vihdoinkin paljastaa. Kaikki vain ei mennyt suunnitelman mukaan, vaan Vanda jäi vangiksi rakkaudettomaan avioliittoon kunnes oli liian myöhäistä muuttaa mitään. Nyt on paras olla puhumatta mitään, ajattelematta mitään.

Jo aikaa sitten tapahtuneen kriisin jälkeen olemme molemmat oppineet, että meidän on sanottava toisillemme paljon vähemmän kuin pidämme sisällämme, jotta ylipäätään voimme elää yhdessä.

Kolmannessa kirjassa puhuu Vandan ja Aldon tytär Anna. Lapsuuden tapahtumat ovat vaikuttaneet niin Annan kuin veljensä Sandron suhtautumisessa elämään ja toisiin ihmisiin. Olisiko ollut parempi kaikille, jos isä olisi pysynyt poissa kerran lähdettyään? Olisivatko Vanda ja lapset toipuneet ja jatkaneet ennen pitkää elämää uudella tavalla?

Meidän vanhempamme eivät ole koskaan välittäneet mistään muusta kuin solmuista, joita he ovat kiristäneet toistensa ympärille kiduttaakseen toisiaan läpi elämänsä.

Starnone kuvaa perhehelvettiä hyytävän asiallisesti ja tarkkanäköisesti. Perheen lapsia käy sääliksi, mutta vanhempien kohdalla myötätuntoa ei loppujen lopuksi oikein jaksa tuntea. Aldo on itsekäs ja pelkurimainen, Vanda itsekeskeinen ja pakkomielteinen.

Domenico Starnoneen liittyy kutkuttava arvoitus: kirjoittaako hän myös salanimellä Elena Ferrante? Vai onko salanimen takana Starnonen vaimo, kääntäjä Anita Raja? Vain kustantaja tietää kuka Elena Ferrante oikeasti on (ja mitä sukupuolta). Solmut-teoksen jälkeen voisi lukea Ferranten romaanin Hylkäämisen päivät ja tehdä pientä vertailua.