KINNUNEN, TOMMI: Pitkä aukea : rakkausromaani

Kustantaja: WSOY 2026

Kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnusen romaani Pitkä aukea sijoittuu samaan Kuusamon kylään ja samojen ihmisten pariin kuin Neljäntienristeys (2014) ja Lopotti (2016). Siellä ovat kätilö Maria ja hänen tyttärensä Lahja. Ovat Lahjan lapset, joista Anna ja Johannes jäävät kotiseudulle ja sokeainkoulun käynyt Helena asettuu Helsinkiin. Ovat Johanneksen vaimo Kaarina ja pariskunnan lapset Maarit, Minna, Tapio ja Tuomas.

Ollaan Johanneksen kuolinvuoteen äärellä. Ympäristöään mies ei enää hahmota, vaan uskoo vajonneensa valtameren syvyyksiin. Anna-siskon jutustelu onnistuu kuitenkin herättämään muistoja elämän varrelta: evakkovuodet, valokuvaajan työ, vaikea suhde isään ja äitiin, rakkaus vaimoon ja lapsiin. Niitä Johannes kertailee ajatuksissaan sille, joka on hänet jättänyt, mutta on yhä tärkein.

Johannes rakasti isäänsä Onnia, joka opetti lapsilleen kärsivällisyyttä ja osasi viheltää lintujen kutsuhuudot. Kun kylällä levisi tieto Onnin homoseksuaalisuudesta, syrjintä ja nimittely yltyivät niin pahoiksi, että Onni alkoi olla poissa kotoa yhä pidempiä aikoja. Johanneksen tehtäväksi lankesi toimittaa isä takaisin kotiin tai mielisairaalaan, mutta Onni halusi vain kuolla.

Katkeroitunut Lahja varmistaa, ettei Johanneksella ole taloudellista mahdollisuutta lähteä pois kotoa, mutta vaimonsa tämä valitsee itse. Tavatessaan armeijan iltalomalla tansseissa Pohjanmaan lakeuksilta kotoisin olevan Kaarinan Johannes tietää heti tämän olevan se oikea. Avoin ja välitön Kaarina halailevine sukulaisineen tuo hänen elämäänsä ensi kertaa lämpöä ja naurua.

Sinä täydennät minut ja minä sinut, niin että yhdessä olemme enemmän kuin kaksi puolikasta. Enemmän kuin kaksi puolisoa. Olemme sellaista, mihin sanat eivät yllä.

Lahja osoittaa kaikin mahdollisin tavoin, ettei hyväksy miniäänsä, mutta Kaarina löytää omat keinonsa kestää anoppinsa letkautuksia. Lapsilleen Kaarina ja Johannes onnistuvat aina tarjoamaan turvallisen ja rakastavan ympäristön, vaikka kasvavalle perheelle ei ole millään löytyä talosta omaa soppea.

Vuodet vierivät. Lapset varttuvat ja jättävät kylän taakseen. Johannes ja Kaarina kehittävät valokuvaamoa ajan vaatimusten mukaan eikä Lahjalle löydy enää sieltä töitä. Vanha rouva roikkuu sinnikkäästi kiinni elämässä ja vaatii aina vain enemmän huomiota ja huolenpitoa, mutta lopulta tulee hänenkin aikansa lähteä. Talossa koittaa vapauden ja ilon aika.

Sitten alkaa Johanneksen muisti hapertua. Mies ei enää tunne tapaamiaan ihmisiä, vaikka edelleen havainnoikin heitä valokuvaajan tarkoin silmin. Näiden havaintojen perusteella lukija kyllä tunnistaa esimerkiksi Tuomaksen, jonka kohtalo jäi Lopotti-romaanissa hieman avoimeksi. Mutta missä on Kaarina? Onko hän Johannesta vastassa, kun mereen vajonnut mies lopulta nousee rannalle ja on kokonainen ja täysin valmis?

Pitkä aukea on miehen sydämestä kumpuava rakkaustarina, jossa kiintymys, läheisyydentunne ja halu säilyvät vaikeuksienkin keskellä ja iän karttuessa. Vanhetessaan Johannes alkaa ymmärtää paremmin äitiäänkin, jonka kiukku ehkä peittikin riittämättömyydentunnetta ja pelkoa. Samalla kasvaa halukkuus antaa anteeksi ja myöntää: Parhaansa kai ne ovat yrittäneet, vaikkei se ole kaikkien kohdalla vielä kovin paljon.

Luonto on kirjassa vahvasti läsnä ja sieltä löytää Johannes rakkaudentunnustuksensakin kuvat: Kaarina on joen viistämä hiekkainen harju ja Johannes siitä kasvava petäjä ja varvut. Hienointa luontoelämystään postikortteja ammatikseen kuvaava mies ei halua rikkoa kameroiden kanssa puuhaamalla, vaan hiljentyy näyn edessä.

Aurinko on noussut ja herättänyt vastarannan tykkyisen metsän eloon. Puiden oksille juoksevat aamun kellanoranssit värit kuin kultaiset oravat, mutta joki on vielä tumma. Jostakin, en tiedä mistä, osuu pyöreille jäälautoille valo, joka värjää niistä kauimmaiset hennon vaaleanpunaisiksi, minua lähinnä olevat syvän violeteiksi. Kaiken keskelle nousee joesta pakkasusvaa ohuiksi läpikuultaviksi kiehkuroiksi.

Pitkä aukea -romaanin alussa ja lopussa teksti muistuttaa muodoltaan runoa, sillä muutamalle sivulle tai koko aukeamallekin levittäytyy vain yksi lause. Näin tämä ihmisen kokoinen tarina sulkeutuu kauniisti. Lukijan olo on herkistynyt, mutta samalla onnellinen: taas on saanut nauttia Kinnusen vivahteikkaasta kielestä ja monikerroksista lauseista sekä huumorin pilkahduksista!

Tommi Kinnunen on ollut neljä kertaa ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon ja tässä on kyllä aineksia viidenteen ehdokkuuteen.

KINNUNEN, TOMMI: Kaarna

Kustantaja: WSOY 2024

Tommi Kinnunen käsittelee Kaarna-romaanissa elinikäistä traumaa, joka sai alkunsa eräästä neuvostopartisaanien tekemästä iskusta Suomen itärajan tuntumassa jatkosodan aikana. Sodan jälkeen Suomen viranomaiset jättivät rajaseudun tapahtumat tutkimatta, koska Neuvostoliitto ei myöntänyt tehneensä sodan aikana partisaanihyökkäyksiä siviilikohteisiin. Asiaan puututtiin vasta 1990-luvun lopulla.

Romaanin nykyhetkessä eletään 2000-luvun alkupuolta. Martti on lääkärin kehotuksesta ilmoittanut Etelä-Suomessa asuville siskolleen, että heidän pitäisi tulla mahdollisimman pikaisesti käymään Kuusamossa; äiti on nyt hyvin lähellä kuolemaa. Kaksoset Marja ja Eeva eivät ole juuri vierailleet entisellä kotiseudullaan lähdettyään sieltä opiskelemaan eivätkä ole nytkään paikalla kuin velvollisuudentunnosta.

Sairaalavuoteelle käpertynyt tiedoton vanhus ei herätä kuusikymppisissä tyttärissä myötätuntoa. Päinvastoin – toinen on välinpitämätön ja toinen huutaa: ”Kuole jo, että sinusta päästään”. He muistavat äitinsä joko raivoavana hirviönä tai täysin lamaantuneena, mutta kotikylään jääneen ja siskoja muutaman vuoden vanhemman Martin mielestä Laina oli onneton ja tarvitsi suojelua. Vaikuttaisivatkohan siihen jotkut kaukaiset muistot?

Ikään kuin äidin sielusta olisi puuttunut pala, jota se koko ikänsä täytti perunankuorimisella, huudolla ja karkuunjuoksemisella.

Laina tiesi toki itsekin olevansa tyttäriään kohtaan ankara, mutta oli kuin hän ei osaisi enää mitään muuta kuin huutaa ja kirota. Osa esityksestä oli myös tarkoituksellista: Laina halusi Marjan ja Eevan vihaavan kotiaan ja rajaseutua niin paljon etteivät he koskaan enää haluaisi muuttaa sinne takaisin. Silloin he olisivat äidin mielestä turvassa, vaan turvassa miltä?

Selitys Lainan käytökselle löytyy hänen menneisyydestään, jota nykyhetkeen limitettynä kuoritaan esiin edeten ajassa taaksepäin aina kohtalokkaisiin päiviin heinäkuussa 1944. Sota-aikana vain parin kilometrin päässä Suomen itärajasta sijaitsevassa kylässä asukkaat olivat valppaina partisaanien varalta, mutta läheisessä sotilasosastossa ei asukkaiden pelkoja otettu todesta. Sen seuraukset olivat hirveät: moni kuoli, moni raiskattiin, moni katosi.

Kaksikymmentäneljävuotias Laina oli tapahtumien aikaan jo leski ja äiti. Kun itäisen Lapin alueet myöhemmin hyökkäyksen pelossa evakuoitiin ja lapset aiottiin viedä Ruotsin puolelle turvaan, rauhoitti matkustajien joukossa ollut nuori sotilas paniikkikohtauksen saanutta Lainaa niin ymmärtäväisesti, että myöhemmin seurasi avioliitto ja yhteisen kodin rakentaminen. Kaikki olisi ehkä mennytkin hyvin, jos ehjä Laina olisi tavannut rikkoutumattoman Antin.

Kuten niin monet sodasta enemmän tai vähemmän särkyneinä palanneet miehet, helpottaa myös Antti oloaan runsaalla alkoholinkäytöllä. Joskus Lainaan iskee katkeruus: kyllähän sota jätti jälkensä naisiin ja lapsiinkin, mutta muistaako sitä kukaan? Kotirintamalla naiset pelkäsivät, kärsivät nälkää, menettivät lapsiaan, olivat turvattomia, mutta sankarihaudoissa heille ei silti ollut sijaa.

Kaikkia ei edes etsitty haudattavaksi. Siihen, mitä rajakylien asukkaille oli tapahtunut, viitattiin vain lyhyin sivulausein. Puhuttiin mieluummin kunniasta kuin häpeästä.

Martin toivomaa sovinnon ja yhteisen surun hetkeä ei Lainan kuolinvuoteen äärellä tule. Marja ja Eeva eivät jää odottamaan viimeistä henkäystä, vaan palaavat alustavien hautajaisvalmistelujen jälkeen koteihinsa etelään. Martti uumoilee, että siskot tulevat hautajaisten jälkeen hiljalleen katkaisemaan yhteyden häneenkin – onhan hän aina ollut jotenkin muusta perheestä erillinen. Onneksi hautaustoimistoa hoitavan Tertun hymy lupailee jotain hyvää.

Kaarna-romaanin rakenne on taidokas, sillä vasta kirjan loppuun päästyään lukija saa tietoonsa kaikki vaietut salaisuudet. Osan niistä on matkan varrella pystynyt jo arvaamaan ja osan olisi ehkä voinut oivaltaa tarkkaan harkituista sanamuodoista, mutta jotkut asiat tulevat kyllä täytenä yllätyksenä. Myös siirtymät eri aikatasojen välillä ovat tehokkaita.

Tommi Kinnunen kyky ymmärtää ihmisiä ja heidän heikkouksiaan kuvastuu Kaarna-romaanissa kauniisti. Laina ei pystynyt pukemaan kokemaansa sanoiksi eikä kukaan osannut häneltä siitä kysyä, joten hänen sielunsa ympärille kasvoi lopulta kova ja hiertävä kaarna. Tyttäret puolestaan rakensivat hatarista muistoistaan heille sopivan tarinan, jota pitivät totuutena.

Tämä tarina on surullinen esimerkki siitä, miten sota voi ulottaa varjonsa vielä seuraavienkin sukupolvien ylle. On hyvä, että tämä ihan liian pitkään salattu ja Suomen rajaseutujen asukkaita satuttanut historian vaihe on vihdoinkin puettu hienoon kaunokirjalliseen muotoon!

Vielä yksi esimerkki Kinnusen oivaltavasta tekstistä:

… kun äiti kuolee, ei maailmasta katoa yksi ihminen, vaan monta erilaista: Sairaalavuoteessa makaava, pelkäävä vanhus. Yksinään pöydän ääressä istuva vanha nainen. Kyläkoulua siivoava leski. Sammuneelta mieheltä ulosteen tahrimia housuja riisuva vaimo. Tyttäriään avokämmenellä lyövä äiti. Rakennuslautaa kantava tuore morsian… Entä millainen pienenä, tyttärenä lapsuudenkodissaan tai leikkikaverina kavereittensa kanssa?

KINNUNEN, TOMMI: Pimeät kuut : talvikirja

Kustantaja: WSOY 2022

Ollaan Kuusamossa lähellä Neuvostoliiton rajaa. Kuusikymmenvuotias opettajatar Elna Suorajärvi on saanut paikan lukuvuodeksi 1947–1948 syrjäiseltä Niemen koululta, mikä seminaarin käyneelle ja opetustyössä ansioituneelle Elnalle on aikamoinen alennus. Sota on nyt kuitenkin ohi ja työelämään palaava mies kuntien päättäjille ilman muuta ykkösvaihtoehto - vaikka olisi sodan jäljiltä hermoheikko ja ilman tarvittavaa koulutustakin.

Toisekseen Elna on työpaikkahakemuksissaan rehellisesti ilmoittanut olevansa puolikuntoinen. Hän kärsii epämääräisestä taudista: välillä pettävät jalat ja välillä menee puristusvoima käsistä, toisinaan silmät eivät toimi ja etäisyyksien hahmottaminen on vaikeaa, joskus kielikin jähmettyy. Taudin ei kuitenkaan katsota nopeuttavan mitenkään täydelle eläkkeelle pääsyä, koska työvuosia puuttuu. Elnan on vain jaksettava.

Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.

Kirkonkylältä koululle Elna ja tavarat siirtyvät nuoren pojan soutamalla veneellä. Olo on turta, sillä juuri ennen lähtöä kärjistyi riita raha-asioista sisarpuolen kanssa niin, että Salli kirjaimellisesti heitti Elnan pois kotoa. Perillä odottaa uusi järkytys, sillä koulu osoittautuu saksalaisten unohtamaksi puolilahoksi parakiksi. Luokkahuone on pieni ja karu ja opettajalle luontaisetuna luvattu asunto sen vieressä oleva mädänhajuinen koppero.

Niemen koulu on ns. supistettu kansakoulu, kunnan varoja mukavasti säästävä koulutyyppi. Yksi ja sama opettaja opettaa kaikkia luokkia ensimmäisestä kuudenteen. Kaksi alinta luokkaa käy koulua eri aikaan kuin ylemmät luokat, jotka puolestaan joutuvat työskentelemään vierekkäin samassa pienessä tilassa koko koulupäivän. Opettaja opettaa kutakin luokkaa vuorollaan ääneen ja yrittää siinä sivussa ohjata muiden hiljaista työskentelyä. Voiko näin mitenkään täyttää opetussuunnitelman vaatimuksia? Odotetaanko sitä edes?

Miten suunnitellaan vuoden opetus niin, että osa lapsista on koulussa puoli päivää ja osa viisi? Saan aina vain yhden päivän suunniteltua, jos teen töitä iltamyöhään, ja koetan keksiä työt ja materiaalit jokaiselle lapselle oman ikävaiheensa mukaan.

Ammattiylpeys saa Elnan sinnittelemään ja hoitamaan opetuksen vaikka hetekalla maaten. Koska mitään opetusmateriaalia ei ole hankittu, käynnistyy koulu Elnan tietojen ja taitojen varassa. Luovuudesta hyvänä esimerkkinä käy se, että poronlihan leikkaaminen, kuivaaminen ja ruoaksi valmistaminen täyttää opetussuunnitelmasta monta kohtaa: käden taidot, mittaaminen, luonnontieto ja kotitalous. Talven pimeimpinä hetkinä uupunut Elna epäilee silti omaa osaamistaan.

Elnan toiminta on aina perustunut enemmän järkeen kuin tunteeseen; mitkään ihmissuhteet eivät ole pystyneet häntä sitomaan. Oppilaillekaan Elna ei halua olla mikään emohahmo, vaan tiedonhalun herättäjä, oivalluksiin johdattaja ja oppimisen esteiden poistaja. Toki hän ymmärtää sen, että seudun lapset ovat sodan jäljiltä ihan yhtä rikki kuin aikuisetkin ja kantavat vielä pitkään sisimmässään turvattomuutta ja pelkoa.

Kaikki, mihin nämä uskalsivat kiintyä, on yksi kerrallaan viety. Jotkut menettivät isiään ja veljiään, toiset äitejä ja siskojaan. Lempihevoset vietiin rintamalle ja sylissä hellityt karitsat takavarikoitiin teuraaksi. Evakkoajan vieraissa kouluissa näitä haukuttiin ryssiksi ja hyödyttömiksi loisiksi. Lopuksi poltettiin kodit, ja rauhan myötä luovutettiin tutut pihat ja metsät viholliselle.

Johtokunnan kanssa Elna on alusta asti napit vastakkain. Hänen odotetaan esimerkiksi siivoavan vapaa-ajallaan koulun ulkohuussin, pitävän koululaisille harrastuskerhoja ja vahtivan parakin viereen nousevan uuden koulurakennuksen työmaata. Elna kieltäytyy jyrkästi kaikesta ylimääräisestä, koska voimat riittävät hädin tuskin opetustyöhönkään. Hänen puolestaan miehet voivat vapaasti valittaa ylemmälle taholle, jos niin haluavat! Tosin tämä uhmakkuus saattaa vielä kostautua.

Työssäni tahdon olla miesten kaltainen: teen vain sen, minkä asetukset vaativat ja mistä kunta minulle maksaa, en yhtään enempää. Kaiken muun vaatiminen on liioittelua tai kiristystä. Turha puhua kutsumustöistä, sillä eivätkö kaikki työt ole sellaisia?

Tommi Kinnunen on taitava luomaan ajankuvaa. Elnan elämä kaikkine särmineen avautuu lukijan eteen, mutta samalla piirtyy esiin myös suurempi kokonaisuus: sodan jäljiltä jälleenrakennettava Lappi, köyhyys, henkinen ilmapiiri, traumatisoituneet miehet, arvoa vailla olevat naiset, aikuisten vastuuta kantavat lapset. Mutta myös toiveikkuus ja päättäväisyys.

Elnan hahmo on ilmeisesti saanut vaikutteita Kinnusen omasta isotädistä, jonka oppilaat kantoivat 1940-luvulla opettajan asunnosta luokkahuoneeseen pyörätuoliin istumaan. Jotain teokseen on siirtynyt varmasti myös kirjailijan omista kokemuksista opettajantyöstä; kohtuuttomista odotuksista, hupenevista resursseista, työuupumuksesta. Elna eli aikana, jolloin koulun ja kulttuurin arvostus oli vasta nousemassa – mihin suuntaan ollaan menossa nyt?

KINNUNEN, TOMMI: Ei kertonut katuvansa : vaellusromaani

 Kustantaja: WSOY 2020

Viimeiset saksalaissotilaita kuljettavat laivat lähtevät Narvikista keväällä 1945. Saksalaisille työskennelleistä suomalaisista ja norjalaisista naisista mukaan pääsevät vain raskaana olevat ja muut jäävät rannalle katselemaan.  Mikä heidän kohtalonsa tulisi olemaan?

Mitä he olivat tehneet? Pesseet pyykkiä tai myyneet kanttiinissa sota-ajan happamia virvoitusjuomia. Haudanneet amputoituja raajoja maakuoppiin ja pesseet vertavaluvia tynkiä. Eivät he olleet osallisina, eivät niitä, jotka tekivät päätöksiä…

Pelättyjen venäläisten sijasta paikalle saapuvat norjalaiset, mutta kyllä hekin ajavat "saksalaishuorilta" hiukset pois. Suurin osa naisista kuljetetaan Osloon, mutta yksi autoista lähtee omille teilleen ja vie lastinaan olleet kymmenen suomalaisnaista Kilpisjärvelle johtavan tien päähän. Joukko lähtee hämmentyneenä kulkemaan.

Suomen puolella joukko vielä jakaantuu. Viisi naista jää odottamaan rajavartijaa ja viisi lähtee omin päin taivaltamaan. Heidän toiveenaan on päästä pujahtamaan kotiin niin, ettei kenellekään paljastuisi, missä he ovat olleet ja mitä tekemässä. Pitkän patikoinnin aikana ehtii pohtimaan sopivaa selitystä poissaololleen.

Vaeltajat eli Aili, Irene, Saara, Veera ja Katri ovat eri-ikäisiä ja sekä taustaltaan että yhteiskunnalliselta asemaltaan erilaisia. Erilaisia ovat syytkin, miksi kukin on saksalaisten matkaan lähtenyt. Joku on lähtenyt, koska saksalaiset maksavat työstä hyvää palkkaa. Joku halusta auttaa. Joku hyväuskoisuuttaan. Joku pelkästä mielijohteesta tympäännyttyään entiseen elämäänsä.

Jokainen oli jättänyt kotinsa vain siksi, että siinä tilanteessa oli ollut järkevämpää lähteä kuin jäädä. Ei kukaan olisi etukäteen kyennyt kuvittelemaan tapahtumien järjestystä sellaiseksi, jonka lopputuloksena he istuivat hiuksettomina tuntemattoman miehen lauteilla keskellä loputonta metsää ja kihnuttivat rupia irti toistensa takaraivosta.

Ensi alkuun taivallus sujuu toiveikkaassa hengessä laulujen ja kaskujen voimalla, mutta vähitellen hävitetty Lappi vie puhdin. On kylmä. On nälkä. Ovat rikki hiertyneet jalat. On oman sänkipäisyyden synnyttämä pelko. Mielen ja kehon valtaa turtumus. Alkaa miettiä, onko sittenkin syyllinen johonkin. Olisiko pitänyt tehdä toisenlaisia ratkaisuja? Vai olisiko erilainen valinta johtanut vieläkin pahempaan tilanteeseen?

Jos he erottivat kaukaa jonkun tulevan tiellä heitä vastaan, he poikkesivat varovasti metsään ja odottivat siellä, kunnes kulkija meni ohi. Mikäli törmäsivät johonkuhun yllättäen, he painoivat katseensa maahan ja välttivät sanomasta vastaantulijalle muuta kuin lyhyen tervehdyksen. Tie oli muuttunut heille turvallisemmaksi kuin kylät, matka helpommaksi kestää kuin ajatus sen loppumisesta.

Vaelluksen mittaan naiset tutustuvat toisiinsa ja samalla heihin tutustuu myös lukija. Irene ja hänen elämänvaiheensa tulevat tietenkin tutuimmiksi, koska asioita tarkastellaan paljolti hänen kauttaan, mutta kiinnostavin on ehkä sittenkin rohkea ja aloitekykyinen Siiri. Hän toivoi sota-ajan murtavan perinteisiä sukupuolimalleja, mutta toisin kävi.

Varsinkin armeijassa naisista vaiettiin, ikään kuin kaatuneiden ruumiit olisivat itsestään löytäneet tiensä arkkuihin tai asetakit puhdistuneet kenenkään niitä pesemättä. Naiset pääsivät kertomuksiin vain auttavina lottina, kaatuneiden itkevinä äiteinä tai lehtikuvien hymyilevinä tyttöinä, jotka olivat asetelleet päähänsä sotilassuikan keimailevasti kenolleen… Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.

Kinnusella tyyliseikat ovat hallussa. Esimerkiksi Irenen etäiseltä ja viileältä vaikuttava ajattelutapa on varmastikin suojautumiskeino oudossa tilanteessa. Ilmapiiri lämpenee vähitellen ”sisarta ei jätetä” -henkiseksi, kunnes nainen toisensa jälkeen erkaantuu ryhmästä ja vain Irene jää jäljelle. Hänen uhmakkaan ratkaisunsa kokee ensin yllättävänä, mutta tarkemmin ajatellen oikein sopivana tarinan päätepisteeksi. Hän on se nainen, johon kirjan nimi viittaa: ”ei kertonut katuvansa”.

KINNUNEN, TOMMI: Pintti : kolmenpäivänromaani

Kustantaja: WSOY 2018

Pintti on lasinpuhalluksessa syntynyttä rikkinäistä jätelasia. Se voi kuitenkin vielä löytää paikkansa toisissa astioissa, sillä kaikessa lasissa hienointa kristallia myöten on mukana myös pinttiä. Tommi Kinnusen kolmas romaani kertoo lasinteosta, mutta myös ihmisistä joita muut pitävät jollakin tapaa epäkelpoina. Ovatko he kuitenkaan arvottomia, vaikka jossakin kohtaa olisikin särö?

Kirja koostuu kolmesta osasta, kolmesta päivämäärästä. Kussakin osassa on uusi näkökulma, yksi kullekin Tyynelän kolmesta sisaruksesta.

Ensimmäinen päivämäärä on torstai 23.6.1949. Siinä näkökulma on Tyynelän esikoisen, 32-vuotiaan Jussin. Jussilla on lääkärin arvion mukaan ”kaatumatauti yhdistettynä mielen heikkouteen, jopa tylsämielisyyteen”. Hän on hidas oppimaan ja hänen mielenkiintonsa harhaantuu helposti kaikkeen muuhun kuin käsillä olevaan asiaan. Jussi pystyy kuitenkin näkemään ympärillään kauneutta, joka muilta menee ohi.

Palmikkoneuleen jännittävä siksak on vielä mahdollinen selittää, mutta päästäisen kallon mittasuhteista tai kotkansiiven lehden säännönmukaisuudesta on vaikea puhua… Myrskyn murtaman hongan rungon säleet tai sulavan jään sinisen värin sävyt, lehteen puhkeavan lepän väri.

Tehtaalla suomalaiseen makuun sopivaa lasia valmistuu tasaiseen tahtiin, kaikki tietävät paikkansa ja tehtävänsä. Jussillekin etsitään sopivan yksinkertaisia töitä ja pienestä kiusanteosta huolimatta katsotaan perään. Toisinaan Jussin pään kuitenkin täyttävät veriset kirkuvat hiiret ja silloin on leikki kaukana.

Toinen päivämäärä on tiistai 31.1.1950. Tässä seurataan tapahtumia Helmin kautta. Helmi on töissä merkkauspöydällä eli maalaa esineisiin apuviivoja kaivertajille. Sota-aikana hänkin sai monen muun naisen tavoin ryhtyä puhaltamaan, mutta työ siirtyi takaisin miehille heti näiden palattua rintamalta. Iloinen yhteisöllisyys muuttui totiseksi kilpailuksi.

Jo entisestäänkin synkkämielinen Helmi on surusta sekaisin menetettyään tapaturmassa kumppaninsa ja tyttärensä isän. Yöt hän ulvoo tuskaansa ja päivät kulkee sumussa. Ailahteleva mieli voi johtaa kauaskantoisiin seuraamuksiin.

Koko elämä on pelkkä pyörähdys, eikä ihminen muutu, vaan palaa takaisin siihen paikkaan, josta luuli kerran jo päässeensä. Kaikki ponnistelut katoavat, kaunis häviää ja suuret suunnitelmat valuvat hukkaan. Silti on herättävä aamulla ja noustava sängystä. Pitää keittää puuro lapselle ja kokeiltava hymyillä ihan silmilläänkin, ei vain suulla, vaikkei sitä oikeasti tarkoittaisi eikä tahtoisi muuta kuin maata paikallaan.

Kolmas päivämäärä on torstai 13.9.1951. Siinä keskeisenä henkilönä on Tyynelän sisaruksista ponnekkain eli Raili. Ahdistavia muistoja on paljon, mutta työnteko auttaa. Työllä sinällään ei ole väliä – vaikka olisi huoraamista, kunhan on jatkuvasti vaihtelua ja muutosta.

Railin mielestä elämä on hyvä juuri näin: saa mennä ja tulla, mutta kuitenkin on aina jotakin. Ihan kuin olisi hyvässä puolukkametsässä, jossa aina kun saa tyhjäksi yhden kohdan ja luulee marjojen jo loppuneen, huomaa toisaalla lisää ja sitten taas lisää. Ämpärit täyttyvät eikä työ tunnu työltä, sillä joka mätäs on pieni ilo. Hän pitää siitä, että päivät pääsevät yllättämään hänet.

Muutosta tapahtuukin niin kotona, tehtaalla, tehdaskylässä ja kartanolla kuin ihmisten asenteissa. Kirjan loppu on hienokseltaan toiveikas: ehkä rikkinäinenkin ihminen löytää lopulta paikkansa.

Kaikille ihmisille tapahtuu asioita, joista osa on hyviä ja loput eivät. On turha pohtia, mitkä syyt niihin johtivat, sillä ei niitä kukaan etukäteen tiedä saati jälkeenpäin voi muuttaa… Vain tämä on pysyvää, mikä on nyt tässä: tehdas ja kylä, pinttikerrokset jalkojen alla. Näiden ulkopuolella on vain sanoilla luotua maailmaa, jossa kyllä on täsmälleen yhtä mahdollinen kuin ei.

Kuten Kinnusen aiemmatkin teokset, on myös Pintti taidokas ja viimeistä osasta myöten harkittu. Esimerkiksi se, että moni kuva ja symboli tulee lasin maailmasta – lasitehtaallahan tässä ollaan! Pääosassa ovat pienet ihmiset, etenkin naiset jotka usein kannattelevat koko yhteisöä saamatta siitä silti mitään kiitosta. Sodan aikana he tekevät miesten työt ja sodan jälkeen hoivaavat parhaansa mukaan kaikkia lasinhauraina takaisin palanneita. Näiden arkisten kohtaloiden välityksellä kirjailija tavoittaa jotain yleisinhimillistä ja suurta.

KINNUNEN, TOMMI: Lopotti

Kustantaja: WSOY 2016

Tommi Kinnusen (s. 1973) esikoisromaani Neljäntienristeys valloitti vuonna 2014 niin kriitikot kuin lukijat ja voitti lukuisia palkintoja. Lopotti on Neljäntienristeyksen itsenäinen sisarteos: samojen tuttujen henkilöiden parissa ollaan. Tällä kertaa lähemmän tarkastelun kohteena ovat suvun jäsenistä sokea Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas, homoseksuaali. He ovat erilaisia, ympäristön normeista poikkeavia, ja joutuvat siitä kärsimään.

Helena joutuu yhdeksänvuotiaana pois kodin turvasta, sokeainkouluun Helsinkiin. Siellä lapsia opetetaan tutustumaan ympäristöönsä niin, että pystyvät kulkemaan siellä ilman valkoista keppiä yhtä reippaasti ja ryhdikkäästi kuin näkevät. Toki tapaturmia sattuu ja kuolemantapauksiakin, mutta sokean on sopeuduttava. Hän on aistiviallinen, jonka ei pitäisi edes harkita avioitumista ja lasten hankintaa. Helena kuitenkin pärjää, saa ammatin rakastamansa musiikin parissa ja kokee rakkauden huuman. Hän ei unelmoi näkemisestä, koska arvelee muiden aistien kertovan ihmisistä ja ympäristöstä paljon tärkeämpiä asioita.

Tahtoisin sanoa, että elämä ei ole jatkuvaa taistelua päivästä toiseen eikä huominen eilisen kopio. On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuin arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo.

Tuomas puolestaan oivaltaa jo varhain seksuaalisen suuntauksensa ja hakeutuu siksi pois pieneltä paikkakunnalta., jossa kaikki tietävät toisensa asiat. Ei homoseksuaaleilla ole helppoa 1980-luvulla vielä suuressakaan kaupungissa, vaan ennakkoluulojen synnyttämään väkivaltaan joutuu tottumaan. Moni murtuu ja päätyy itsemurhaan. Onnesta, rakkaudesta ja omista lapsista voi vain haaveilla. Vertailukohtana mieleen muistuu ruotsalaisen Jonas Gardellin teos Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin.

Kaikki vaeltavat ja toivovat löytävänsä jonkun nimettömän ja uuden. Jonkun jonka kanssa voisi yhdessä jakaa haaveen maailmasta, jossa kuljettaisiin käsi kädessä. Jossa maattaisiin sängyllä lauantaiaamuisin, kun aurinko etsii kaihtimien raoista heränneitä. Luettaisiin koko päivä yhdessä ääneen Nlle Puhia. Ole sinä Nasu ja Pöllö, niin minä luen kaikki Ihaat.

Kirja kuvaa liikuttavasti myös luopumista. Edellisten sukupolvien edustajat kuolevat pois ja vastaavasti uusia ihmisiä liittyy sukuun, tutut paikat muuttuvat, uusia tapoja otetaan käyttöön. Salassa pidettyjä asioita paljastuu ja oikeiksi luullut käsitykset kumoutuvat – eikä enää voi korjata mitään. On vain tyytyminen siihen, mikä on osaksi tullut.

Loistavan esikoisteoksen jälkeen jatkoa odottaa innostuksen ja huolen sekaisin tuntein, mutta kyllä Lopotti on yhtä vahva teos kuin Neljäntienristeyskin. Kinnusen kieli on kaunista ja oivaltavaa, sopivassa määrin runollista. Lukujen otsikotkin ovat ovelasti niiden sisältöön sopivia laulujen ja runojen säkeitä alkaen ”Maan päällä paikka yksi on” ja loppuen ”Ohjaa kotiin mua”. Musiikilla on kirjassa suuri osuus, esimerkiksi yksi kirjan hienoista eroottisista kuvauksista sulautuu musiikin virtaan.

PS. Lopotti tarkoittaa kylää tai toisistaan erillään olevaa taloryhmää. Tuomaksen mummun mielestä tämä nimenomainen paikka oli huonojen naisten alue, jossa hän ei voinut tunnustaa asuvansa.

KINNUNEN, TOMMI: Neljäntienristeys

Kustantaja: WSOY 2014

Kuusamossa 1973 syntynyt Tommi Kinnunen toimii nykyisin Turussa yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Syksyllä 2012 hän osallistui työväenopiston kirjoittajakurssille, missä muotoutui jo joitakin Neljäntienristeys- teokseen otettuja tekstejä, mutta varsinaisesti ajatus romaanista syntyi keväällä 2013 Kirsti Ellilän vetämällä kurssilla. Siihen asti Kinnunen oli uskonut kirjoittavansa novellikokoelmaa. Jotain novellimaista Neljäntienristeyksessä silti on, sillä se koostuu lyhyistä luvuista ja nopeista tuokiokuvista.

Kirjassa seurataan neljän ihmisen elämäntietä halki vuosien. Ihmiset ovat osittain eri aikakausilta, mutta kuuluvat tavalla tai toisella samaan perheeseen. Ensimmäisenä puhuu pitäjänkätilö Maria, jonka esikuvana on ollut Kinnusen oma isoisoäiti. Itsenäinen ja ronski Maria ei kaipaa miestä vierelleen, vaan kasvattaa tyttärensä yksin ja rakennuttaa kylän komeimman talon yksin. Hän on synnyttäville naisille hellä, mutta isännät saavat kuulla kunniansa. Eletään lestadiolaisseudulla, jossa naisten kuuluu synnyttää:

Yhä uudelleen haurasluiset emännät kaatuvat vuoteille odottamaan yli kymmenennettä lastaa. Huutavat ja kirkuvat, työntävät ja puskevat, pyörtyvät ja huutavat apuun äitejään, siskojaan ja taivaan vaateliasta Jumalaa, kunnes saava syliinsä verisenä kirkuvan tulokkaan.

Seuraava ääni on Marian Lahja-tyttären. Nuorena Lahja oli valmis uhmaamaan rajoja, valmistumaan valokuvaajaksi ja synnyttämään isättömän lapsen. Miksi hänestä tuli myöhemmin niin kova läheisiään kohtaan ja katkera etenkin aviopuolisoaan Onnia kohtaan? Syitä voi etsiä rivien välistä, kunnes seuraavat kertojat paljastavat lisää. Järjestyksessä kolmantena kertojana on Lahjan miniä, Kaarina, jota anoppi ei suostu edes sinuttelemaan niiden neljänkymmenen vuoden aikana jotka asutaan saman katon alla. Samalla kasvaa myös Lahjan ja hänen jälkeläistensä välille kuilu, jota Kaarina ei sovitteluyrityksistään huolimatta onnistu kaventamaan.  Selitys Lahjan käytökselle selviää täysin vasta, kun ääneen pääsee aviomies Onni. Surullinen ja riipaiseva tarina avaa lukijalle myös kirjan prologin, joka on siihen asti kutkuttanut salaperäisyydellään.

Neljäntienristeys on hieno esikoisteos. Henkilökuvat ovat todentuntuisia ja vain syvenevät kertomuksen edetessä. Paljastuu hyviä ja huonoja puolia, hyvässä uskossa ja katkeruuden vallassa tehtyjä vääriä valintoja, anteeksiantoa ja syyllisyyttä. Kirjan yksityiskohdat on mietitty todella viimeisen päälle. Jokaisen kertojan osuus alkaa jollakin virallisella valalla: Marialla se on kätilövala, Lahjalla lottasääntö, Kaarinalla avioliittolupaus ja Onnilla sotilasvala. Lukujen otsakkeena on aina jokin kadunnimi yhdistettynä tapahtumavuoteen, mitä kannattaa seurata. Kadunnimi kuvastaa jollakin tapaa luvun sisältöä, joskus hienovaraisen humoristisesti. Esimerkiksi ”Laukunkantajantie 1944” kertoo perheen valmistautumisesta evakkomatkaan ja ”Huvikuja 1954” rentouttavasta kesämökkielämästä. Lukiessa tulee selattua kirjaa edestakaisin ja verrattua eri henkilöiden kokemuksia samoina ajankohtina. Lukija saa koota palapeliä ja se on hauskaa!