MCEWAN, IAN: Mitä voimme tietää

Kustantaja: Otava 2026

Alkuteos: What We Can Know (2026)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Mitä voimme tietää, mitä voimme uskoa ja lopulta mitä voimme rakastaa. (Richard Holmes: Dr Johnson & Mr Savage. 1993.)

Vuonna 2119 eletään maailmassa, joka on käynyt läpi sotia ja pandemioita. Ilmastonmuutos ja valtamereen syöksynyt ydinohjus ovat nostaneet merenpintaa niin, että laajoja alueita on jäänyt veden alle ja esimerkiksi Englanti pilkkoutunut rajujen vuorovesien ja merirosvojen kurittamaksi saaristoksi. Ihmisten määrä maapallolla on lähes puolittunut ja elinikäodote laskenut selvästi.

Yllättävän paljon tietovarantoa ja kulttuuriperintöä on kuitenkin onnistuttu säilyttämään. Datakeskukset, museot, kirjastot ja yliopistot ovat paenneet merennousua kukkuloille ja vuorille. Imperiumiksi kasvaneen Nigerian internetistä on yhä saatavilla valtavat määrät digitaalisessa muodossa olevia lehtiartikkeleita, valokuvia, videoita ja sosiaalisen median viestejä.

Thomas (Tom) Metcalfe on neljäkymmentäneljävuotias kirjallisuustieteilijä, joka vaimonsa Rosen kanssa vetää South Downsin yliopistossa kurssia ”sekoamisen ajasta” eli ajanjaksosta, jolloin ihmiskunta olisi vielä voinut ratkaista ongelmansa. Ihmiset ymmärsivät, mitä oli tulossa ja tiesivät keinot kurssin muuttamiseen, mutta eivät toimineet. Mukavuudenhalusta? Ahneuttaan?

… silloin lennettiin 3 000 kilometriä viikon lomamatkalle, pystytettiin pilvikattoon asti ulottuvia rakennuksia, ikimetsiä kaadettiin paperiksi, jolla voi pyyhkiä takapuolensa… Se oli ollut silkkaa poltetun maan taktiikkaa, välinpitämättömyyttä ja halveksuntaa tulevia sukupolvia kohtaan.

Opiskelijat boikotoivat Tomin ja Rosen kurssia, koska eivät enää halua rypeä menneessä. Tom itse romantisoi 1900-luvun loppua ja 2000-luvun alkua, tuota yltäkylläistä ja riehakasta aikaa. Ihmisiä ympäröivä luonto oli silloin itsestäänselvyys. Appelsiineja sai talvellakin. Kahvi oli muuta kuin tammenterhoista tai hikkorista tehtyä. Ja tehtiinhän tuona aikana myös suurenmoisia keksintöjä!

… silloin selvitettiin ihmisen genomi, keksittiin internet, pantiin alulle tekoäly ja lähetettiin kaunis kultainen teleskooppi puolentoista miljoonan kilometrin päähän avaruuteen.

Tom suunnittelee tuosta ajankohdasta kirjaa, joka vaikuttaisi siltä kuin hän itse olisi ollut todistamassa kaikkea tapahtunutta. Hän olisi mukana yhden aikakauden kuuluisimman runoilijan eli Francis Blundyn ja tämän lähipiirin elämässä ja täyttäisi tiedossa olevien tosiasioiden välit todennäköisyyksiin perustuvilla päätelmillä: mitä nuo ihmiset tekivät ja ajattelivat, millainen oli heidän mielentilansa.

Merkityksellinen koko tarinan kannalta on eräs ilta lokakuussa 2014. Silloin joukko ystäviä kokoontuu Francis Blundyn taloon viettämään hänen vaimonsa Vivienin syntymäpäiviä. Silloin Francis lukee kirjoittamansa runon ”Korona sinulle, Vivien” (korona tarkoittaa kruunua ja myös useista sonaateista koostuvan runon viimeistä sonaattia) ja luovuttaa sen Vivienille ainutkertaisena syntymäpäivälahjana.

Francisin runoa ylistetään maasta taivaisiin, vaikka ilmeisesti vain Vivien näkee sen kirjoitettuna ja muut joutuvat puhumaan pelkän kuulemansa perusteella. Paljonkohan noin 2 500 sanaa sisältävästä runosta jäi kenellekään oikeasti mieleen?  Yllättävää kyllä, juhlarunoa ei koskaan julkaista eikä sen säilymisestäkään ole takeita. Ehkä juuri siksi sen maine vain kasvaa vuosikymmenten vieriessä.

On ihmeellistä, miten runo – vieläpä runo, jota kukaan ei ole lukenut – saattaa elää kulttuurissa niin voimallisena…

Tomille runon löytämisestä on muodostunut miltei pakkomielle. Yllättäen hän saakin lupaavan vihjeen ja onnistuu Rosen rahojen ja suhteiden avulla toteuttamaan monivaiheisen matkan Gloucestershireen, Francisin ja Vivienin talon raunioille. Rankka seikkailu tuottaa tulosta: löytyy maahan kaivettu terässäiliö ja säiliöstä Vivienin vuonna 2020 kirjoittama teksti.

Mitä voimme tietää -teoksen toinen osa koostuu Vivienin muisteluista elämästään ja ihmissuhteistaan sekä eräästä hurjasta tapahtumasta. Kertomus poikkeaa paljon siitä, mitä tutkijat ovat tottuneet Vivienin päiväkirjojen ja aikalaismainintojen pohjalta pitämään totuutena. Voivatko he nyt uskoa uuteen näkemykseen? Miten oikein Vivien muistaa tai tulkitsee mennyttä?

Ilmastonmuutoksen katastrofaalisista seurauksista kirjassa puhutaan varoittavaan sävyyn – elämmehän juuri nyt vedenjakajalla. Lisäksi esiin nousee naisasia; Vivien ajautuu koulutuksestaan ja nousujohteisesta urastaan huolimatta ensimmäisen puolisonsa Percyn omaishoitajaksi. Kuvaus muistisairauden vaikutuksista kilttiin ja iloiseen Percyyn on riipaiseva. Puolisonsa kuoleman jälkeen Vivien siirtyy passaamaan itsekeskeistä Francisia, suurta runoilijaa.

Mitä voimme tietää -romaanin rakenne on hieno. Ensimmäinen osa kertoo siitä, miten saatavilla olevan tiedon pikkutarkalla tutkinnalla päädytään tietynlaiseen totuuteen. Toinen osa taas näyttää sen, mitä yksilö oman muistinsa perusteella pitää totuutena. Se keikauttaa ajatukset uusiksi ja nostaa kokonaisuuden merkittävälle tasolle, mutta onko siltikään saatu tyhjentävää vastausta kysymykseen: Mitä voimme tietää?

MCEWAN, IAN: Kaltaiseni koneet

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: Machines Like Me

Suomennos: Juhani Lindholm

Kaltaiseni koneet -teoksessa eletään 1980-lukua, mutta moni asia poikkeaa muistamastamme. Tässä vaihtoehdossa koodinmurtaja Alan Turing ei tehnyt itsemurhaa vuonna 1954, vaan jatkoi tietokoneiden kehittelyä ja saavutti aatelisarvon. Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy ei kuollut Dallasin salamurhayrityksessä. Englanti ei voittanut taistelua Falklandin saarista, vaan hävisi suuria miestappioita kärsien. Beatles-yhtyeen jäsenet palasivat yhteen ja julkaisivat uuden albumin. Britannian poliittinen elämä Margaret Thatcherin pääministerikauden jälkeen sujui myös hieman meidän historiankirjoistamme poikkeavalla tavalla, jopa aika tavalla brexitin sekoilua muistuttaen.

Kirjan 1980-luku on pitkälle kehittyneen teknologian aikaa. On kuljettajattomia autoja, internet on käytössä ja tekstiviestejä lähetellään. On onnistuttu kehittelemään ihmisenkaltaisia tekoälyisiä robotteja eli kaksitoista Aatamia ja kolmetoista Eevaa. Tavallisetkin (tarpeeksi varakkaat) henkilöt voivat ostaa niitä ja asentaa niihin ominaisuuksia omien toiveidensa mukaan.

Charlie on 32-vuotias mies, jolla elämä tuntuu kaiken aikaa heittelehtivän pienten onnistumisten ja suurten epäonnistumisten välillä. Hänen on tyydyttävä asumaan pienessä murjussa huonolla asuinalueella, mutta on talossa puolensa: yläkerran asukas, kaunis 22-vuotias opiskelija Miranda. Charlie on toiveikas lähentymisen suhteen.

Aatameista ja Eevoista kuultuaan Charlie hullaantuu täysin. Sir Alan Turingkin on ostanut juuri tätä mallia olevan androidin ja Charlie haluaa samanlaisen hinnasta riippumatta! Toiveissa olisi ollut ensisijaisesti Eeva (vaikka se ei olekaan seksilelu), mutta kyllä Charlielle Aatamikin kelpaa. Saattaisihan tästä tulla hänen kaipaamansa ystävä ja työtoveri osakekauppoja ratkomaan..

Lähentääkseen välejä Mirandaan Charlie pyytää tätä tekemään puolet Aatamin persoonallisuuteen liittyvistä asetuksista. Lopputulos on hieman erilainen kuin Charlie odotti, sillä Aatami rakastuu Mirandaan ja onnistuu vakuuttamaan naisen taidoillaan. Ovatko koneen tunteet kuitenkaan aitoja? Ja miksi Aatami varoittaa Charlieta siitä, että Miranda saattaa olla ”systemaattinen, pahantahtoinen valehtelija”?

Vanhassa testamentissa, varmaan Sananlaskuissa, sanotaan että valehteleminen on Jumalalle kauhistus. Kuitenkin ihmisten keskinäisessä elämässä on pilvin pimein harmittomia tai jopa hyödyllisiä epätotuuksia. Miten ne pystytään erottelemaan muista? Kuka kirjoittaisi algoritmin pienelle valkoiselle valheelle, jonka avulla ystävän ei tarvitse punastella? Tai valheelle, jonka avulla raiskaaja joutuu vankilaan, kun hän muuten pysyisi vapaana? Emme vielä toistaiseksi osaa opettaa koneita valehtelemaan.

Aatami unelmoi ihmisen ja koneen välisestä kiinteästä liitosta, jossa kummallakin olisi esteetön pääsy toisensa mieleen. Jopa kirjallisuus kävisi silloin tarpeettomaksi, paitsi haiku – ”olemassa olevien asioiden tyyni, kirkas havainnointi ja ylistäminen sellaisina kuin ne ovat”. Haikuja Aatamilta syntyykin satamäärin!

Aatamit ja Eevat on siis ohjelmoitu olemaan hyviä ja oikeudenmukaisia, mutta ihmisten maailma on tunnetusti kaikkea muuta.  Mitä tapahtuu, jos androidit kokevat konfliktin liian suurena? Entä mitä tekevät ihmiset, jos he pelästyvät koneen tinkimätöntä oikeudentajua?

Jo kauan ennen kuin mitään laitteistoja oli käytössä, professorit ja heidän postdoc-tutkijansa olivat kehittäneet softaa, joka jäljitteli ihmisten parhaita piirteitä – suvaitsevaisuutta, avarakatseisuutta, huomaavaisuutta, kaikenlaisen juonittelun, pahantahtoisuuden ja ennakkoluulojen puutetta… Sellainen äly voisi opettaa meille miten olla, miten olla hyvä.

McEwan pohtii teoksessaan ihmisyyden syvintä olemusta ja oikean ja väärän käsitteitä, mutta liittää eettisiin kysymyksiin yllättävän luontevasti myös kvanttiteorian. Kirjan henkilöt – Aatami etunenässä - intoutuvat helposti esitelmöimään eivätkä silloin puhetyyliltään juurikaan erotu toisistaan tai kertojasta itsestään. Sävy on asiallinen, hieman surumielinen ja ehkä pettynytkin, mutta ei vailla toivoa – kyllä ihmiset pystyvät virheistään myös oppimaan.  

MCEWAN, IAN: Torakka

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: The Cockcroach

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

McEwanin pieni teos Torakka on kannanotto brittien Brexit-sekoiluun. Tällä hetkellähän ei enää ole epävarmuutta siitä, eroaako Britannia EU:sta vai ei, mutta kirjan ironia puree siitä huolimatta. Tuttuja tapahtumia ja henkilöitäkin Torakka-teoksesta voi löytää, vaikka mittasuhteet ovat levinneet absurdeiksi.

Eräänä yönä Britannian pääministerin Jim Samsin hahmon ottaa torakka, joka heti uuteen olomuotoonsa totuttuaan alkaa rivakasti viedä läpi asiaa, jonka suhteen maassa on jo jahkailtu ja myötäpäiväilty kyllästymiseen asti. Vauhtia tilanteeseen tuo sekin, että yhtä ministeriä lukuunottamatta hallitus näyttäisi koostuvan pelkästään torakoista.

Asia, jota Samsin hallitus on ajamassa, on reversalismi. Siinä rahavirtojen suuntaa käännettäisiin kaikilla talouden alueilla niin kotimaassa kuin ulkomaankaupassakin. Työntekijä maksaisi työnantajalle siitä, että saisi tehdä töitä, mutta vastaavasti ansaitsisi rahaa käydessään kaupassa. Pankkiin hänen ei saamiaan rahoja kannattaisi tallentaa, koska joutuisi maksamaan niistä korkoa, vaan kuluttaa rahansa parempaan työpaikkaan. Näin maahan syntyisi täystyöllisyys. Samsin hallitus on valmis ottamaan käyttöön reversalismin siinäkin tapauksessa, ettei mikään muu valtio olisi siitä kiinnostunut.

Toki Sams suunnittelee strategiaa ulkomaidenkin suhteen. Jos Yhdysvaltain presidentti Archie Tupper saataisiin kiinnostumaan asiasta ja amerikkalaiset kääntäisivät taloutensa suunnan, olisi Kiinan pakko seurata perässä, jotta sillä olisi varaa vientikauppaan. Sitten mukaan tulisivat pakon sanelemina Japani ja Eurooppa. Miten saada Tupper innostumaan? Ehkäpä kertomalla hänelle siitä, että reversalistisessa prosessissa presidentti voisi siirtää Yhdysvaltain koko puolustusbudjetin henkilökohtaiseen hallintaansa. Seitsemänsataakuusitoista miljardia dollaria!

   ”Minun tililleni?” presidentti sanoi käheällä äänellä. ”Tai vaikka minun firmani tilille?”

   ”Tietenkin ulkomaille. Henkilökuntanne voisi varmaankin tutkia sopivia mahdollisuuksia.”

   Hiljaisuus, jonka särkivät vain remakka televisionauru, kapakkapiano, lasien kilinä ja pyssyjen pauke voitonjuhlassa.

   Viimein: ”Kun nyt sanot noin niin saattaa siinä olla jotain. Miksei. Minusta tuntuu, että kahteen mieheen me saisimme revangelismin toimimaan…”

Eurooppalaisiin (esimerkiksi Saksan liittokansleriin) taas saattavat vedota toisenlaiset argumentit. Samsin mukaan käänteisvirtatalouden ansiosta Britanniasta tulisi tulevaisuudessa puhdas, vihreä, vauras, yhtenäinen, itsevarma ja kunnianhimoinen. Esimerkki siis kaikille.

Parlamentin äänestystuloksen varmistamiseen käytetyt keinot ovat häikäilemättömiä: #metoo-kampanjaa, petkutusta ja pelottelua. Miksi torakat sitten ovat lähteneet liikkeelle reversalismin puolesta? Oman hyvinvointinsa takia! Ihmisten parantunut elintaso, ympäristöstä huolehtiminen ja rauhanomainen rinnakkaiselo ovat kaventaneet torakoiden elinpiiriä ja vähentäneet kantaa. Maailmaan on saatava pimeyttä, köyhyyttä, erimielisyyttä ja epäluottamusta. 

Kun reversalismin uusi ja eriskummallinen hulluus pian tekee ihmisistä entistä köyhempiä, kuten heille väistämättä käy, meidän osanamme on jälleen vahvistua. Jos tavallisia, kunnollisia ja hyväsydämisiä ihmisiä onkin huijattu, jos he joutuvatkin kärsimään, saavat he lohtua siitä, että toiset tavalliset, kunnolliset ja hyväsydämiset olennot, nimittäin me, nautimme entistä paremmista oloista sukumme jälleen voimistuessa. Yleismaailmallisen hyvinvoinnin summa ei siitä vähene. Oikeudenmukaisuuden määrä pysyy entisellään.

Torakka tuo mieleen Franz Kafkan teoksen Muodonmuutos, jossa kauppamatkustaja Gregor Samsa herää eräänä aamuna suunnattomaksi syöpäläiseksi muuttuneena. McEwanilla muodonmuutos kylläkin on päinvastainen eli torakasta tulee ihminen. George Orwellin romaanissa Eläinten vallankumous siat ottavat vallan ja alkavat sortaa, pelotella ja tappaa muita eläimiä. Tämän poliittisen faabelin lopussa sioista on tullut täysin ihmisten kaltaisia. Ihmisten omaksumien absurdien ideoiden esikuvana taas voisivat McEwanilla olla Jonathan Swiftin kirjoittamat Gulliverin retket, joissa älykkäin olento maailmassa näyttää olevan hevonen.

McEwanin teoksessa ei pelata hersyvällä huumorilla, vaan sävy on vakava ja jopa ahdistunut. Kirjailija on halunnut varoittaa ihmisiä, mutta sanoilla ei ole ollut hänen haluamaansa vaikutusta.

MCEWAN, IAN: Pähkinänkuori

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: Nutshell

Suomennos: Juhani Lindholm

Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen, minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana, ellen näkisi pahoja unia. Shakespeare, Hamlet (suom. Matti Rossi)

William Shakespearen näytelmä Hamlet kertoo prinssistä, joka odottamatta saa tietää setänsä olevan syyllinen Hamletin isän, Tanskan kuninkaan, kuolemaan. Murhatyön jälkeen setä on julistautunut uudeksi kuninkaaksi ja ottanut veljensä (varsin halukkaan) lesken puolisokseen. Hamletin tehtäväksi jää isänsä puolesta kostaminen. Ian McEwanin romaani Pähkinänkuori on moderni muunnos tästä tragediasta. Kirjan tapahtumat eivät sijoitu keskiajan Tanskaan, vaan nykyajan Lontooseen. Kuninkaan tilalla on niin runoilijana ja kustantajana kuin aviomiehenäkin epäonnistunut John, joka torjunnasta huolimatta yhä rakastaa kaunista vaimoaan Trudya. Claude on paha setä, jonka liiketoiminta on kriisissä ja joka himoitsee Trudyn lisäksi myös Johnin omistamaa Yrjöjen aikaista ökyhuvilaa Lontoon hienostoalueella. Itse päähenkilö ja kertoja – prinssi siis – on sikiö äitinsä kohdussa.

Pieni sikiö kuuntelee äitinsä vatsan ja suoliston ”pesukonemyllerryksen” yli salaisia keskusteluja ja suunnitelmia Johnin murhaamiseksi. Poika ei pysty puolustamaan isäänsä eikä puuttumaan asioihin muuten kuin potkimalla, vaikka ymmärtääkin kaiken.

Minulla ei ole valinnanvaraa, korvani on yötä päivää tiukasti painautuneena näitä hiivatin seiniä vasten. Minä kuuntelen, painan mieleeni ja olen huolissani. Kuulen supateltuja murha-aikeita ja kauhistelen sitä, mikä minua odottaa ja mihin minut ehkä vedetään mukaan.

Vatsaan kantautuvat myös äidin rakastamat radio-ohjelmat ja äänikirjat, joista pienokainen imee ahnaasti tietoa maailmasta, johon on kohta syntyvä. Sikiö pystyy luennoimaan kansainvälisen politiikan jännitteistä, analysoimaan luonnon tilaa ja pohtimaan vaikkapa sitä, pitääkö sukupuolia olla vain kaksi eikä esimerkiksi seitsemänkymmentäyksi. Viime vaiheessa hänelle kehittyy myös hienostunut maku viinien suhteen, sillä Trudy ei tapahtumien kiihtyessä jaksa enää ajatella vauvansa hyvinvointia, vaan lievittää jännitystään naukkailemalla. Viineistä poika pitää paljon, muttei erityisemmin äidin ja sedän seksuaalisesta toiminnasta… Uskottavaahan tämä ei ole, mutta jollakin hirtehisellä tavalla tosi hupaisaa.

Ian McEwan taitaa tarinan kuljettamisen taidon. Pähkinänkuori ei ole pelkästään nokkelasti ajoitettu kuvaus murhan suunnittelusta ja toteutuksesta, vaan myös kriittinen kannanotto nyky-yhteiskuntaan. Vaikka pieni poika ei voikaan estää oman perheensä tragediaa, haluaa hän silti kiihkeästi syntyä maailmaan nähdäkseen sen tulevaisuuden. Hän päättää vihdoinkin astua näyttämölle ja samalla vaikuttaa lopputulokseen – syyllisten rankaisemiseen.