STATOVCI, PAJTIM: Lehmä synnyttää yöllä

Kustantaja: Otava 2024

Kosovossa vuonna 1990 syntyneen Pajtim Statovcin romaani Kissani Jugoslavia sai vuonna 2014 Helsingin Sanomien palkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena. Vuonna 2019 Statovcista tuli kaikkien aikojen nuorin Finlandia-palkinnon voittaja romaanllaan Bolla ja nyt hän on ehdolla vuoden 2024 Finlandia-palkintoon romaanilla Lehmä synnyttää yöllä.

Lehmä synnyttää yöllä -romaanina kertoja on Kujtim, jonka nimi merkitsee muistia. Hän on vuonna 1996 lähes yhdeksänvuotias ja päässyt muun perheen mukana Kosovoon vierailemaan äidinisän luona. Hän on erityisesti odottanut tutustumista isoisän lehmään ja haluaa ehdottomasti olla yöllä läsnä lehmän synnyttäessä (eli poikiessa), mutta tositilanne jättää häneen pysyvän trauman.

Ikävä muisto Kujtimille jää myös isoisästä, jonka hellyydenosoitukset ovat epämiellyttävän tunkeilevia. Poika vaistoaa, että on aikuisten mielestä jotenkin vääränlainen ja kelvoton, mutta mitä hän voi tehdä? Eikä hän aina ymmärrä syytä rajuihin kurituksiin, joita isoisä ja äitikin harrastavat. Kujtimin paras ystävä on kuin onkin isoisän lehmä.

Paras asia isoisän luona on lehmä jonka seurassa vietän suurimman osan ajastani, olen lehmän lapsi ja kerron sille suomeksi keksimiäni tarinoita... ja lehmä kuuntelee ja uskoo kaiken, vaihtaa asentoaan tai nuolaisee huuliaan tai hengähtää syvään tai mylvähtää tai katsahtaa minuun nyrkin kokoisilla silmillään jotka ovat tummat ja surulliset…

Sekavien tunteiden riepottama Kujtim löytää lopulta ystäväkseen myös metsässä asuvan kolmipäinen kimeerin, joka hellii, lohduttaa ja rohkaisee poikaa. Pelko kuitenkin on pojan elämässä päällimmäisenä: on lähestyvän sodan uhka ja on isoisän mustanpuhuva kiukku, jota Kujtim lopulta pakenee hyppäämällä kaivoon. Myöhemmin äiti tunnustaa, että lasten tuominen Kosovoon oli iso virhe.

Kotona ilmapiiri on vihainen ennen kaikkea isän vuoksi, jota ei voi puhutellakaan ennen kuin siihen saa luvan. Isä pahoinpitelee ennen kaikkea alistuvaa äitiä, mutta myös lapsiaan pienimmästäkin uhman merkistä. Koko lapsuusikänsä ajan Kujtim toivoo itsekeskeisen, raa’an ja valehtelevan isänsä kuolemaa, minkä myöhemmin paljastaa kuolleelle isälle suunnatuissa kirjeissään.

Koulussakaan ei ole helppoa sille, jonka kaikki tietävät kaukaa tulleeksi. Muut oppilaat huutelevat kosovolaisille pilkkasanoja ja opettajan ennakkoluulojen värittämä asenne antaa siihen suorastaan luvan. Pakolaisia epäillään levottomuuksien aiheuttamisesta ja juonittelusta. Opettaja korostaa yhä uudestaan, ettei Kujtim ole suomalainen eikä Suomi hänen kotimaansa.

…sinä olet keskinkertainen, oikeinkin välkky pakolaiseksi muttet mitenkään erityisen terävä kun suomalaisiin vertaa…

Kujtim oppii esittämään nöyrää kohdatessaan alistamista, nöyryytystä tai väkivaltaa, mutta hänen sisimmässään on silti jotain lujaa. Puolittain vahingossa hän löytää kirjaston, lukemisen ja kirjoittamisen pyrkiessään viettämään mahdollisimman paljon aikaa poissa kotoa. Vielä tässä vaiheessa Kujtimia kannustaa luottamus siihen, että hänen kuvitelmansa tulevat joskus toteutumaan.

Äitini ja sisarukseni eivät välitä puhua menneestä, enkä liioin minäkään, ja minusta se on hyvä asia, sillä kaikesta ei tarvitse keskustella ja on olemassa asioita joihin puhe ei auta, asioita jotka kuolevat ihmisen sisään hiljaisuudella ja häätämällä, ja olen tyytyväinen, että välillämme vallitsee yhteisymmärrys siitä, että mitä enemmän aikaa lapsuutemme ja nykyhetken väliin jää, sen parempi, me emme ole järjen lapsia vaan väkivallan ja valheen, minä ja sisarukseni – koko lapsuutemme me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin…

Nykyhetkeen tultaessa Kujtim on kyllä menestynyt kirjailijana, mutta tuntee itsensä silti masentuneeksi ja väsyneeksi. Niinpä hän lähtee mielellään äidin seuraksi tämän lähtiessä vielä kerran käymään synnyinseuduillaan Kosovossa. Matka on kuitenkin pettymys. Paikalliset ihmiset yrittävät lypsää ”rikkaalta” kirjailijalta rahaa ja jälleen Kujtim tuntee tulleensa kohdelluksi epäreilusti. Kiukustumisen seuraukset saa tuntea Suomen pääministerikin.

Statovcin teksti vyöryy ja kuohuu. Paikoin virkkeet ovat pilkkujen jaksottamaa useamman sivun mittaista hengästynyttä vuodatusta, mutta silti kaiken tuntee olevan täysin kirjailijan hallinnassa. Kujtimin tarinaa sävyttää ulkopuolisuuden tunne, mutta sitä keventävät suorastaan absurdeja mittasuhteita saavuttavat tapahtumat. Onkohan Kujtimilla on taipumusta liioitteluun? 

STATOVCI, PAJTIM: Bolla

Kustantaja: Otava 2019

bolla

1. haamu, näkymätön, peto, piru

2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento

3. ulkopuolinen

Statovcin romaanissa Bolla sivutaan jollakin lailla kaikkia bolla-sanan määritelmiä. Piru hieroo Jumalan kanssa kauppoja siitä, millä hinnalla poistaisi käärmeen tämän alueelta. Käärmeestä tuleekin ihmisen painajainen ja joskus myös osa ihmistä – ainakin jos uskoo kirjan toisen päähenkilön Arsimin tarinoita. Arsim ja ystävänsä Miloš ovat normeista poikkeavia ja kaikkialla itsensä ulkopuolisiksi tuntevia, mutta yhdessä ollessaan kokonaisia ja tosia.

Arsim ja Miloš tapaavat vuonna 1995 Pristinassa, jonne Miloš on tullut opiskelemaan lääketiedettä ja jossa Arsim suorittaa yliopistossa tutkintoa tavoitteenaan kirjailijan ura. Heti ensimmäinen katse on kohtalokas: miehet rakastuvat. Enää ei merkitse mitään se, että kansallisuutensa puolesta heidän kuuluisi olla vihamiehiä eikä sekään, että Arsim on naimisissa ja tulossa isäksi.

Hän on serbi ja minä albaani, ja siksi meidän tulisi olla vihamiehiä, mutta nyt, koskettaessamme toisiamme, välissämme ei ole yhtäkään asiaa joka olisi toiselle tavaton tai vieras, ja minulla on horjumaton tunne siitä, että me kaksi, me emme ole niin kuin muut, ja se tulee niin vahvana, niin läpitunkemattoman selvänä että se on kuin ylempää annettu, minulle kirjoitettu viesti… (Arsim, Pristina 1995)

Ne kuukaudet joina tunsimme toisemme ne olivat elämäni parhaat, turmeltumattomat, koska meidän ei tarvinnut selostaa toisillemme yhtään mitään, me kelluimme avaruudessa, kylvimme ikuisissa aamuissa, kaksi aurinkokelloa. (Miloš, 5. marraskuuta 2000)

Onnen aikaa kestää vain muutaman kuukauden, sillä peto on irrallaan. Serbian joukot lähenevät Pristinaa ja uutiset joukkoteloituksista ja tuhotuista kylistä leviävät. Ne albaanit pakenevat, jotka vain voivat. Viimein Arsimkin taipuu perheen vaatimuksiin, heittää hyvästit rakastetulleen ja lähtee maasta. Miloš ymmärtää kyllä ratkaisun, mutta ei voi olla tuntematta katkeruutta. Hänen vastaiskunsa on lähteä sotaan.

Vuodet vierivät, sotatoimet loppuvat, syyllisiä saatetaan tuomiolle ja Kosovoa aletaan rakentaa uudelleen. Moni sotaa paenneista albaaneista – Arsimin perhe näiden joukossa - jää kuitenkin paremman elintason vuoksi uuteen kotimaahansa. Arsim itse kyllä haikailee Kosovon ja rakastettunsa perään, turhautuu ja ajautuu tekemään tekoja, joita ei mitenkään voi hyväksyä. Kaipa hän itsekin ymmärtää unelmansa Milošin löytämisestä ja uudelleen roihahtavasta rakkaudesta epärealistisiksi?

Bolla on tunnelmaltaan surumielinen, välillä jopa raaka. Pääosin se koostuu Arsimin kautta nähdyistä tapahtumista, joihin limittyvät hänen kirjoittamansa kansanomaiset kertomukset ja Milošin muistiinpanot. Näin joihinkin asioihin saadaan kaksi eri näkökulmaa ja myös tieto siitä, mitä tapahtui rakastavaisten tien haaraannuttua. Henkilöistä kunnioitettavin ja mieleenpainuvin on Arsimin vaimo Ajsha, joka nousee järkkymättömänä yhä uudestaan kohtaamaan kohtalon iskuja ja joka kiivastuu ainoastaan puolustaessaan lapsiaan.

Statovcin kirjoissa symboliikka yhdistyy kovaan realismiin. Esikoisteoksessa Kissani Jugoslavia symboliikka saattoi jäädä joiltakin osin hieman hämäräksi, mutta Bolla on siinä suhteessa helpompi. Tosimaailma vyöryy lähelle lukijaa sotakuvauksissa ja maininnoissa albaanien asemasta sodan aikana ja sen jälkeen. Kirjan kieli on joustavaa ja kaunista, kaikkia tunteita ja ajatuksia myötäilevää. Kyllä tässä on yksi vuoden 2019 merkittävimmistä kotimaisista romaaneista!

AJATTELE TÄTÄ SE HELPOTTAA

OLOANI JOSKUS:

jonakin päivänä me lähdemme täältä

   aikanaan me kaikki lähdemme pois

                           ja me lennämme siellä

                                          niin villeinä

STATOVCI, PAJTIM: Tiranan sydän

Kustantaja: Otava 2016

Pajtim Statovci (s. 1990) muutti Suomeen kaksivuotiaana Jugoslavian Serbiaan kuuluneesta Kosovosta, kun albaanienemmistöisessä maakunnassa ylin valta annettiin serbeille. Statovcin perhe nimittäin kuului albaaneihin. Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia tarkasteli näitä kirjailijalle läheisiä asioita: maahanmuuttoa, sen mukanaan tuomia ongelmia ja henkilöiden välisten suhteiden muutoksia. Teos palkittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2014. Se on käännetty useille kielille ja siitä on tekeillä näytelmäsovitus Kansallisteatteriin.

Tiranan sydän kertoo kahdesta ystävästä, Bujarista ja Agimista. He elävät Albaniassa aikana jolloin maan itsevaltainen johtaja Enver Hoxha on kuollut ja maa suistunut sekasortoon ja kurjuuteen. Poikia ahdistavat kotiolotkin: Bujarin äiti on välinpitämätön ja tahdoton menetettyään sekä miehensä että tyttärensä ja Agim joutuu isänsä pahoinpitelemäksi pukeutuessaan naiseksi. Pojat karkaavat kotoa suurin toivein, mutta joutuvat elämään kadulla, kokemaan kuolettavaa kylmää ja nälkää sekä karkeaa hyväksikäyttöä. Italian onnela olisi kiusoittelevan lähellä, mutta miten päästä sinne?

Eurooppa oli meidän Amerikkamme, kaikki halusivat olla eurooppalaisia, kuulua eurooppalaisten joukkoon, seisoa näkymättömän mutta ylittämättömän aidan toisella puolella, siellä missä ihmiset olivat ihmisiä, ihmisyyden etunenässä.

Seuraavaksi kuljetaan nimettömän kertojan mukana Roomasta Berliiniin, Berliinistä Madridiin, Madridista New Yorkiin, New Yorkista Helsinkiin ja viimein Helsingistä Tiranaan. Tämä henkilö on milloin nuori mies, milloin nuori nainen, ja hänen kertomuksensa elämänvaiheista ja kokemuksista vaihtelevat jokaisen uuden henkilöllisyyden myötä. Hän toisaalta etsii omaa paikkaansa maailmassa, mutta toisaalta pakenee itseään ja tekojensa seurauksia. Hänellä on kyky vedota ihmisten tunteisiin, muttei pitää suhteita yllä.

Minun tekee mieli sanoa, että ei, ihminen ei voi kuolla suruun sillä surun minä tunnen, mutta minusta tuntuu että ihminen voi kuolla tylsyyteen, koska suru eli tekemisen halun menettäminen ei ole mitään verrattuna tekemisen puutteeseen. Se tekee ihmisestä raunion.

Statovci yllättää tälläkin teoksellaan. Siinä ei ole esikoisteoksen maagisuutta, vaan kaikuja antiikin draamoista – yksinäinen kulkija tuomittuna loputtomaan vaellukseen maasta toiseen.

Muutin Saksaan, ja Saksasta Espanjaan ja Espanjasta Yhdysvaltoihin, ja olin vuosien ajan niin yksinäinen, että olin vähällä riistää henkeni, enkä tiennyt mitä tekisin kaikella sillä yksinäisyydellä, enkä päässyt siitä eroon sillä se oli ilmaa, minun ja minua vastapäätä istuvan ihmisen väliin jäävä rako, se oli kaikkien niiden ihmisten kasvot joita katsoin ja jotka eivät katsoneet minuun, se oli jokainen loittoneva selkä ja jokainen sana, jota ei ollut kohdistettu minulle.

Kirja käsittelee arkaluontoista aihetta, josta ei juuri ole kirjoja ilmestynyt eli transsukupuolisuutta. Suhtautuminen asiaan on suvaitsevainen ja lempeä; ihminen on sitä mitä on.  Kuten Agim kysyy: eikö ole suorastaan rajoittunutta ajatella, että maailmassa on vain kaksi sukupuolta, kahdenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia?

Tiranan sydän kertoo myös Albanian eli Shqipërian historiasta. Sitä värittävät kansantarinat ja kertomukset uljaista sankareista, etenkin legendaarisesta Skanderbegistä. Näin lisääntyy lukijan tietous tästä Euroopan laitamilla sijaitsevasta maasta, joka avautumisensa jälkeenkin on jäänyt tuntemattomaksi ja miltei unohdetuksi.

PS. Kuvia vuonna 1984 Albaniaan tehdyltä matkalta.

STATOVCI, PAJTIM: Kissani Jugoslavia

Kustantaja: Otava 2014

Pajtim Statovci (s. 1990) oli kaksivuotias saapuessaan perheen mukana Kosovosta Suomeen. Nyt hän opiskelee loppusuoralla yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa ja alkusuoralla elokuva- ja televisiokäsikirjoittamista Aalto-yliopistossa. Hän voitti Helsingin Sanomien myöntämän vuoden 2014 kirjallisuuspalkinnon esikoisromaanillaan Kissani Jugoslavia.

Kirjassa on kaksi erilaista puolta. Toisaalta on realistinen kuvaus eräästä avioliitosta, joka alkaa yhdestä silmäyksestä vuonna 1980 Kosovossa. Emine on kaunotar, mutta vailla itseluottamusta. Bajram on komea, varakas ja ailahtelevainen perheen pää, joka vie tahtonsa läpi vaikka väkivalloin. Hän on myös albaani, joka joutuu luopumaan urastaan ja omaisuudestaan ja pakenemaan henkensä edestä serbien vyöryessä Pristinaan. Maailman kaikista maista Bajram valitsee turvapaikakseen Suomen, koska sattuu pitämään maan nimestä ja uskoo Pohjoismaiseen hyvinvointiin. Uusi kotimaa on kuitenkin pettymys, sillä Bajramilla ei ole siellä mitään asemaa eikä hänen auktoriteettinsa enää päde. Vaimo uhmaa häntä hiljaisesti ja Bekim-poika niin voimallisesti, että välit katkeavat täysin. Tässä tulevat hyvin esille maiden väliset kulttuurierot vaikkapa tasa-arvokysymyksessä.

Kirjan toinen puoli on salaperäisen kutkuttava ja tulkinnanvarainen. Kaikki pyörii kahden eläimen eli kissan ja käärmeen ympärillä. Balkanin alueella kissaa vihataan pahan edustajana, missä roolissa se Statovcin teoksessakin esiintyy. Bajramin ja Eminen hääjuhlallisuuksissa kissan naukaisu ennustaa tulevaa kurjuutta ja Bekimin vieraillessa Pristinassa kissan hellittely on merkkinä vieraantuneisuudesta. Statovci lisää kuitenkin kierroksen lisää. Bekim hurmaantuu homobaarissa hyvin omalaatuiseen kissaan:

Eikä se ollut mikä tahansa kissa, joka piti leluhiiristä tai kiipeilypuista tai höyhenhuiskuista, ei alkuunkaan, vaan täysin toisenlainen kuin kissat, joita olin tavannut… Se loikki tyytyväisenä paikasta toiseen ja rupatteli tuttavilleen pitääkseen sosiaalisen elämänsä sujuvassa tasapainossa… Sitten kissa huomasi minut, ja se alkoi hymyillä minulle ja minä aloin hymyillä sille, ja sitten se nostikin kätensä kauluspaitansa ylimmälle napille, avasi sen ja lähti kävelemään minua kohti.

Tämä kissa on valloittava, oikukas, itsekeskeinen ja ilkeä. Se muuttaa Bekimin luo, määräilee, vaatii ja omii kaiken. Voisiko tätä tulkita kirjan nimen avulla? Serbit valtaamassa Jugoslaviaa? Entäpä kuningasboa, jonka Bekim ottaa lemmikikseen? Bekim on nähnyt lapsena käärmeisiin liittyviä painajaisia ja lemmikki on ehkä siedätyshoitoa pelkojen voittamiseksi. Itse asiassa käärme tuntuu vastoin yleistä mielikuvaa edustavan kirjassa ainakin aluksi hellyyttä ja uskollisuutta - sehän puolustaa oman henkensä uhalla hoitajaansa väkivaltaiseksi muuttunutta kissaa vastaan. Mutta sitten käärmeen ote käy liian tukalaksi ja omistavaksi ja siitä on päästävä eroon. Niin kuin Bekimin on erottava isästään.

Kissani Jugoslavia kertoo siitä, mistä kaikesta voi selvitä: juurettomuudesta, huonosta ihmissuhteesta, kadoksissa olevasta identiteetistä. Bekim ja äitinsä Emine voittavat pelkonsa, luopuvat taikauskoisista tavoista ja asenteista ja hyväksyvät itsensä. Nämä kaksi tulevat erityisen lähelle, mutta mielenkiintoisia hahmoja on muitakin - ennen kaikkea mystinen kissa. Homo-eroottista teemaa Statovci käsittelee taitavasti ja hienovaraisesti, hieman samassa hengessä kuin Johanna Sinisalo Finlandia-palkitussa romaanissaan Ennen päivänlasku ei voi.

Kissani Jugoslavia on kiehtova kirja, joka monisäikeisyydestään huolimatta pysyy hyvin koossa. On ansainnut palkintonsa ja saa odottamaan lisää!