KÄHKÖNEN, SIRPA: Marius

Kustantaja: Siltala 2026

Kansi: Jenni Saari

Lili on kuusikymppinen runoilija, taiteilija ja puutarhuri, jolla on Helsingissä vuokrapalstalla puutarha ja pieni maja. Kumppaninaan hänellä on iäkäs koira nimeltään Rauha. Kahden viikon ajan Lilillä oli apurina puutarhan kasvien inventoinnissa nuori ranskalainen Marius, mutta eilisiltana tuo aika päättyi.

Tänä elokuisena aamuna Lili herää Mariusta kaivaten. Puutarhassa vallitsee kypsän kesän runsaus. Ruusut, hajuherneet ja apilat tuoksuvat. Omenia putoilee puusta. Nuori herra Kottarainen on oppinut matkimaan Mariuksen viheltelyä. Rauha löytää Mariuksen huivin eikä suostu luopumaan siitä.

Oli käynyt niin, että noiden kahden viikon aikana Lili rakastui Mariukseen. Tunsi seksuaalista poltetta, mutta olisi tyytynyt pelkkään nuoren miehen katseluunkin. Nämä tunteet tulivat puheeksi, kun Lili pelkäsi käyttäytyneensä epäasiallisesti, mutta Marius hoiti tilanteen hienotunteisesti. Lilin murhetta se ei silti vähennä.

Tietämättään hän vain oli ottanut vastaan toisen ihmisen koko energian, voiman, ilon – ja surunkin, jonkin sellaisen yksinäisyyden, jonka hän tunnisti ilman sanoja, välittömästi. Ja tahtomattaankin joutunut toisen fyysisen olemuksen vetovoiman piiriin, se oli tietenkin suuri onnettomuus.

Nyt Lilin on totuttava siihen, ettei Marius enää tule, ja täytettävä päivät jollakin muulla. Ensimmäiseksi hän pyöräilee Merihakaan saunomaan, uppoutumaan hetkeksi ajattomuuteen. Ja sitten Marius viestittää, että saattaa ehkä piipahtaa illalla hakemaan huivinsa takaisin!

 Lili valmistautuu tapaamiseen. Kerää iltapalaa varten satoa puutarhasta: kesäkurpitsoita, tomaatteja, perunoita, villiyrttejä.  Hän kastelee, kitkee ja karsii. Samalla hänen ajatuksensa vaeltelevat menneessä. Lapsuudessa viisaan ja monitaitoisen isoäidin ja yksinäisten tätien luona, nuoruuden kulkurielämässä, äitiydessä, ystävissä.

Kummallista kuinka vähän ylipäätään muisti. Kirkkaiden kohtien ympärillä oli paljon sameaa, ajat kuroutuivat yhteen, muisti teki synteesejä.

Kipein muisteltava on Shakespearen tuntija Peter Quince, joka Helsingissä vieraillessaan hurmasi ujon poninhäntätytön. Lili tapasi Quincen uudelleen matkallaan Ranskassa ja koki tämän kanssa huumaavan seksisuhteen, herra Silkkipään herättämän kyltymättömän himon. Rakastua Lili ei kuitenkaan olisi saanut, se ajoi miehen pakosalle.

Lopulta Lili omistautui täysillä taiteen tekemiseen. Se oli oikea ratkaisu: mitenkään muuten hän ei olisi saanut yhtä suurta vapautta kuin ankaran muusansa palveluksessa. Runoja syntyi ja suurimpana taideteoksena Ina-ystävän kanssa kartanon maille rakennettu tuoksujen ja elämysten Yön puutarha, joka oli omistettu sukupuolitautisairaalaan aikoinaan suljetuille naisille. Nyt Ina on vakavasti sairas eikä Lili yksinään pysty pitämään istutuksia kunnossa.

Ilta tummuu. Marius ei tule. Lili sytyttää puutarhan kynttilälyhdyt ja kohottaa Bachin sellomusiikin säestämänä maljan nuorelle itselleen. Hän tietää päiviensä määrän olevan jo rajallinen, mutta toivoo pystyvänsä kohtaamaan tulevaisuuden ilman pelkoa. Moni tärkeä ihminen on jo poissa ja nyt Lili heittää hyvästit myös vanhalle ystävälleen Paulille, jonka läsnäolon on ahdistuksen hetkinään yhä aika ajoin tuntenut.

Marius-romaani on ulkoasultaan silmiähivelevän kaunis. Tunnelmaltaan se on haikea ja mietiskelevä, mutta ei silti ilman huumoria. Lukija saa paljon enemmän kuin kirjan kokoon nähden odottaisikaan: kokonaisen elämäntarinan sekä pohdiskelua naiseuteen liittyvistä vaatimuksista, vanhenemisesta, rakkaudesta ja taiteesta. Aisteja puhutteleva herkkä ja tyylikäs teos!

PS. Ilkikurinen teko Kähköseltä nimetä kirjan Shakespeare-tutkija Peter Quinceksi Kesäyön unelma -näytelmässä esiintyvän amatöörikäsikirjoittajan mukaan.            

 

KÄHKÖNEN, SIRPA: 36 uurnaa : väärässä olemisen historia

Kustantaja: Siltala 2023

Rakas äiti,

tänä yönä sinun pitää lähteä.

   Kuolemastasi on vuosi, ja Tuonen tytti on tullut sinua hakemaan. Kolikko on jo pöydällä, ja nyt me katsomme kapsäkkisi kuntoon. Vainajien on erottava elävistä. Etukäteen ei voi sanoa kuinka kauan kuollut kulkee rinnalla. Jonakin päivänä vain tulee ymmärrys: nyt.

Vuosi äidin kuoleman jälkeen kirjailija tuntee, että tämän on vihdoinkin aika poistua elävien rinnalta. On tullut aika kuvitella äiti yhden yön ajaksi vierelle ja pohtia, miksi äidin ja tyttären välinen suhde oli niin vaikea. Ei tuomiten, vaan pyrkien ymmärtämään. Myöhemmin kirjailija tapaa muitakin edesmenneitä Tuonen tytin toimiessa kirjurina ja ohjaajana. 

Riitta-äiti oli arvaamaton; joskus täysin lamaannuksissa ja joskus lähes maaninen. Hän kuohahti helposti ja saattoi silloin loukata tytärtään aivan tietoisesti, nautiskellen, ilmeitä tarkkaillen. Äiti huusi tyttärelleen: Sinä olet tuhonnut minun elämäni. Tai soimasi: Eihän tuosta yhestä mäträkkeestä oo minkään tekijäks.

Jossain vaiheessa tytär ei enää alistunutkaan nöyryytykseen, vaan piti puolensa ja sanoi vastaan. Ei ottanut syytä niskoilleen asioista, joita ei ollut tehnyt. Tunsi, että hänen sisimmässään oli alue, jota kukaan ei saa koskea eikä repiä. Niin hänestä tuli äidin silmissä kauhea ongelmalapsi, kova ja kylmä.

Riitan suhde omiin vanhempiin oli vaikea. Anna Heleena, oli maaseudulta Kuopioon tullut lestadiolaistyttö, joka joutui raskauden vuoksi avioliittoon. Hän sai anopin, joka ei koskaan hyväksynyt miniäänsä, ja miehen, joka oli pitkiä aikoja aatteensa vuoksi Tammisaaren vankileirillä tai pakotettuna sotimaan. Punikinvaimon leimaa kantava täysin epäpoliittinen Anna Heleena joutui hoitamaan ja elättämään perheensä yksinään.

Äitisi Anna Heleena sanoi sinulle, kun olit teini: "Minulla ei oo millonkaan nuoruutta ollu."… Sinä sanoit minulle, kun minä olin teini: "Siihen loppu minun nuoruus kun sinut sain."

Väsynyt Anna Heleena ja sodasta sairaana palannut Lauri-isä eivät jaksaneet tukea varttuvaa tytärtään – etenkään Riitan kaltaista ärhäkkää, voimakastahtoista ja herkkää lasta. Ei toteutunut viisaan diakonissan neuvo: laps pittää ymmärtee kotona. Riitta kaipasi isänsä huomiota ja sai sitä provosoimalla, mutta sellainen läheisyys ei ollut hellää vaan väkivaltaista. Hän saattoi hyvinkin olla kateellinen tyttärensä isovanhemmiltaan saamasta ehdottomasta rakkaudesta.

Riitan tulevaan elämään vaikutti merkittävästi 15-vuotiaana koettu onnettomuus, jossa bussi ja järjestelyveturi törmäsivät toisiinsa. Bussissa matkustajana ollut Riitta sai pahan päävamman, joka luultavasti oli jatkossa syynä hänen tasapainottomaan käytökseensä, eräänlaiseen jarrujen puutteeseen. Asiaa eivät parantaneet alkoholin ja amfetamiinia sisältävän laihdutuslääkkeen käyttö.

Tapahtumia yhdistellessään kertoja ymmärtää, että etenkin vahinkoraskaus asetti Riitan tilanteeseen, jossa häneltä odotettiin asioita, joihin hänen rikkonaiset aivonsa eivät pystyneet. Hän oli liian ylpeä hakeakseen apua tai ottaakseen vastaan neuvoja, turhautui ja hädässään ryhtyi puolustautumaan kaikkia vaatimuksia esittäviä – jopa omaa lastaan – vastaan.

Ymmärrän, ei tämä ole helppoa sinulle, äiti. Et eläessäsi halunnut kiitosta etkä rakkautta, korjaan: halusit, sen kaipuu paistoi sinusta kauas, mutta et ottanut sitä vastaan. Koska se olisi ollut heikkoutta? Eikä kenellekään saanut näyttää heikkoa kohtaa…

Aamun koittaessa perunkirjoitus on valmis ja kertojalle on kirkastunut, ettei hänen äitinsä suinkaan ollut paha ihminen, vaan särkynyt. Nyt tytär voi tuntea häntä kohtaan myötätuntoa ja myös pieneksi lapseksi muuttunut äiti vapautuu kaunoistaan päästessään odottavan isänsä syliin. Tuonen tytin on aika ohjata kertoja pois kuolleiden parista.

36 uurnaa : väärässä olemisen historia on äärimmäisen avoin omaelämäkerrallinen teos. Kiihkeä ja runollinen teksti aaltoilee tunnetilasta ja tyylilajista toiseen ja vetää lukijankin mukaan surusta nousseisiin mielikuviin, kunnes lopussa koittaa lempeä vapahdus. Sirpa Kähköselle ominainen sydämen viisaus ja kyky ymmärtää ihmisiä näkyy myös tässä teoksessa.

PS. Kirjan nimi tulee siitä, että aiempien sukupolvien hankkimaan ja arkuille mitoitettuun sukuhautaan mahtuisi nyt neljän arkun sijasta 36 uurnaa. Epävarmaa on, tuleeko ainaishautana hankittu hauta säilymään.

 

KÄHKÖNEN, SIRPA: Muistoruoho

Kustantaja: Otava 2019

TEOKSEN PÄÄHENKILÖT

Anna: Tullut Savon takamaiden torpasta piiaksi Kuopioon 1920-luvulla. Nyt tuore leski, kun kaikkensa kommunistiselle aatteelle uhrannut Lassi Tuomi menehtyy syöpään. Hillan äidinäiti eli Anna-mummo.

Ida: Tullut kahdesti evakkona Suomeen. Kokki ja ravintolan omistaja. Välit poikaan huonot, koska Ida ei ole kertonut kuka tämän isä on. Hillan isänäiti eli Pikkumummi.

Hilla: Aloittaa syksyllä kolmannen luokan koulussa. Tarkkailee aikuisia ja poimii pelonaiheita. Muuten tomera.

Helvi: Annan ystävä ja tuki. Evakko. Hoitaa usein tyttärensä Marin aviotonta lasta Solea.

Siiri: Idan läheinen ystävä lapsuudesta asti ja tämän tavoin ollut kahdesti evakkona. Opettaja. Muuttamassa Helsingistä Kuopioon.

   …minkä takia ukki annoit niin vaikeita tehtäviä, et itsekään osannut niitä. Minunko pitää? Ja mistä minä ne sanat otan?

   Ja sitten kuulen äkkiä aivan selvästi: kaikki on sinuun laitettu. Kaikki pienet sanojen sipulit. Ja minä ajattelen mummon multaisia käsiä, kun ne varoen painavat maahan istukassipuleita, joita mummo on liottanut pesuvadissa yön yli. Niin ne itseensä vettä varastoon ja tulevat valmiiksi kasvamista varten, on mummo selvittänyt. Sitten pitää vain odottaa.

Lähtökohta: On kesäkuu 1972 ja Vietnamin sota tulee television välityksellä Suomeenkin. Kuva alastomana liekkejä pakoon juoksevasta tytöstä tuo Annalle omat sotakokemukset niin vahvoina mieleen, että hän puhkeaa yöllä rajuun itkuun. Tämä pelottaa vieressä nukkuvaa Hillaa tavattomasti ja jättää häneen lähtemättömän jäljen.

Jos vain voisin saada sen pois omista ajatuksista, sen miten kovaa minun mummoni itki, ja jos voisin saada sodat pois, niin ettei kenenkään tarvitsisi hädissään juosta pakoon ja sitten vielä vanhanakin pelätä, niin kyllä minä paljon voisin siihen voimia panna.

Muistoruoho-teoksen kertojat ovat kaikki Kähkösen Kuopio-sarjasta entuudestaan tuttuja. On neljä toisiinsa ystävyyden tai sukulaisuuden sitein liittynyttä naista ja koulutyttö Hilla, jonka esikuvana kirjailija itse jossain määrin on. Romaani noudattaa musiikkiteoksen kaavaa eli sen aloittaa Kesäkuu (Preludi), jota seuraa Juhannus (Interludi). Lyhyessä Interludissa pääsevät ääneen hieman mystisesti myös kuu ja virkamieshuoneisto A21, johon Siiri on muuttamassa. Kirjan kolmas osa on Heinäkuu (Fuuga), jossa muiden joukkoon liittyy vielä Siirin huoneistoa kunnostava maalari, monen muun sotainvalidin tavoin viinaan sortunut mies.

Kirjan kaikkien päähenkilöiden elämässä on tapahtunut tai tapahtumassa jokin muutos. Anna totuttautuu elämään yksin. Helvi taas on tavannut mielenkiintoisen miehen. Siiri on muuttamassa Kuopioon ystävänsä Idan vuoksi ja Ida puntaroi uskallustaan erilaisiin suurempiin ja pienempiin muutoksiin. Hilla on vastoin tahtoaan joutumassa kesäleirille. Joissakin sydämissä piilee pelko ystävän menettämisestä ulkopuoliselle ihmiselle, mutta samalla myös toivo uusista mahdollisuuksista. Ehkä ei ole vielä myöhäistä toteuttaa joitakin sodan murskaamia unelmia? Pitäisi vain rohjeta avautua ja puhua.

Kirjassa käsitellään myös äitien ja lasten välisten suhteiden vaikeutta. Anna ei ole koskaan oikein saanut otetta tyttäreensä Liljaan, Idan poika on tuskin puheväleissä äitinsä kanssa ja Helvin tytär Mari murjottaa ja arvostelee. Toisaalta isoäidit ovat arvossaan lastenlasten hoitajina, kun näiden vanhemmilla on liian kiire joko töiden tai aatteellisten rientojen ja mielenosoitusten takia.

Paljon pahaa ja katkeraa ja väkevää on kulkenut meidän ruumiittemme kautta, moneen raakaan kohteluun olemme saaneet taipua ja monta vääryyttä olemme itse tehneet ja jatkaneet eteenpäin. Emme ole osanneet neuvoa lapsiamme, olemme heittäneet heidät maailmaan selviämään. Oli liian paljon sotaa sodan jälkeen, ja äkkiä he olivat aikuisia.

Kähkösen teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Henkilöt vuorottelevat kertojina kukin omalla tavallaan ja puheenparrellaan. Murteellisuus ei ole etusijalla, mutta pieni häivähdys savolaisuutta tai karjalaisuutta luonnehtii henkilöitä ja antaa heille väriä. Joissakin tapahtumissa ja muistoissa kertojien näkemykset eroavat toisistaan eikä lukija aina pysty päättelemään, kuka muistaa oikein ja kuka kertoo tarkoituksella väärin. Nykyhetken muutokset ovat kuitenkin laukaisseet kaikilla muistojen ketjun ja syvälle kätketyt salaisuudet pyrkivät pintaan.

Muistoruoho on jatkoa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan, jossa aiemmin on ilmestynyt jo seitsemän osaa: Mustat morsiamet (1998), Rautayöt 82002), Jään ja tulen kevät (2004), Lakanasiivet (2007), Neidonkenkä (2009), Hietakehto (2012) ja Tankkien kesä (2016). Myös Finlandia-ehdokkaana ollut Graniittimies (2014) liittyy kuopiolaisen Tuomen perheen tarinaan, vaikka sijoittuukin Neuvostoliittoon.

PS. Muistoruoho-nimitystä on paikoin käytetty ajuruohosta. Sitä sisältävä pussi on saattanut seurata evakkotaipaleella ja ehkä päätynyt hautaankin mukaan.

KAKSI ROMAANIA VAIETUISTA ASIOISTA

KÄHKÖNEN, SIRPA: Graniittimies

Kustantaja: Otava 2014

Kiitetyn ja palkitun kirjailijan Sirpa Kähkösen (s. 1964) teoksista sekä Kuopio-romaanisarja että tietoteos Vihan ja rakkauden liekit (2010) liittyvät paljolti hänen oman sukunsa vaiheisiin. Ne syntyivät halusta ymmärtää isoisän menneisyyteen liittyvää hiljaisuutta ja tarpeesta avata edellisiä sukupolvia traumatisoineita asioita tämän päivän lukijoille. Graniittimies-romaanin punaupseerioppilas Lavr eli Lassi Tuomi oli todellisuudessa Sirpa Kähkösen isoisä Lauri Tuomainen, jonka myöhempiä elämänvaiheita kuvataan Kuopio-sarjassa. Graniittimiehen päähenkilö on kuitenkin Lavrin käly Klara, jonka muistokirjoitus on luettavissa Mustat morsiamet -romaanissa.

Graniittimies-romaanin alkupuolisko on Klaran minämuodossa kirjoittama selostus tapahtumista alkaen siitä, miten hän aviopuolisonsa Iljan kanssa saapui hiihtäen Petrogradiin kevättalvella 1922. Aineellisesta niukkuudesta huolimatta tekemisen halu oli kaikilla vahva ja usko uuteen parempaan yhteiskuntaan horjumaton. Paljon oli opittavaa: uusi ympäristö, uusi kieli, uusi kulttuuri.

Halusin myös sanoa, että aluksi oli vaikeinta. Tärkeintä oli löytää se pieni asia, johon saattoi kohdistaa katseensa ja jota saattoi ryhtyä korjaamaan. Jos katsoi koko suurta työmaata, uupui.

Se pieni asia löytyi katulapsia auttamaan perustetusta ”Ilon sepät” -yhteisöstä. Lisäksi Klaralle tarjoutui vielä mahdollisuus adoptoida kaksi lasta, orvot sisarukset. Ystäväpiirikin kasvoi. Suomesta saapui Iljan pikkuveli Lavr ihailemansa veljen perässä. Uhkea ja elämänjanoinen Jelena tuli sukupuolten välistä tasa-arvoa etsimään. Ydinjoukkoon kuului lisäksi sirkuksen nuori tähtiballerina, tietä yhteiskunnan huipulle tavoitteleva klovni, varakas liikemies ja idearikas kuvataiteilija. Ilon aikaa ei kuitenkaan jkestänyt kauan. Kun Klara allekirjoittaa raporttinsa vuonna 1935, on Stalinin vainojen aika jo alkanut. Lavr on karannut idealismin romahdettua takaisin Suomeen ja vankileiri uhkaa taustaltaan epäilyttäviä henkilöitä.

Kirjan loppupuolella ollaan datshalla Pietarin lähellä, vuosi on edelleen 1935. Ystäväpiiristä ovat jo erkaantumassa ne, jotka oman selviytymisensä vuoksi ovat valmiit millaisiin tekoihin tahansa. Muiden keskuudessa vallitsee jonkinlainen alistuneisuus: mahdollisuudet parempaan on menetetty ja tehtävänä on enää jälkien siivoaminen. Tässä osiossa käydään vuoronperään kaikkien ajatuksissa, joten näkökulmia ja tyylilajeja on monta.

Ja toveruusliittoja solmiessaan ihmisen tuli olla tarkka ja laskelmoiva: uskollinen sai olla vain niille, jotka olivat uskollisia valtiolle. Niin että loppujen lopuksi ihmisen ainut toveri oli suuri valtio.

Kähkösen tekstiä on mukava lukea, se on niin hallittua ja sujuvaa. Graniittimiehessä myös kirjan rakenne on kiinnostava ja taidokas. Tietyt asiat toistuvat ja ne voi nähdä sekä konkreettisina että symbolisina, esimerkiksi tulvavedestä pelastumistietä etsivä sirkuskarhu. Henkilögalleria on sopivan kokoinen; ihmisten väliset suhteet hahmotuvat ja henkilöt tuntuvat todellisilta ihmisiltä hyveineen ja paheineen. Jopa ne nimettömät, joita luonnehditaan vain muutamalla määreellä. Yhdeksi päähenkilöksi voi lukea myös kaupungin, joka nimeltään muuttuu joustavasti Petrogradista Leningradiksi, mutta pysyy sielultaan samana. Katulasten mielessä se elää myyttisenä Piter-hahmona, jonka nimeä he kantavat ikuisesti käsivarteensa tatuoituna.

Mikä sitten on graniittimies, jonka mukaan kirja on nimetty? Se on kattoa kannatteleva jättipatsas, joka korkealta paikaltaan seuraa tyynenä vuosien ja ihmisten lipumista ohi. Sitten eräänä päivänä pieni tyttö menettää henkensä keisarin ratsukkosaattueen jaloissa ja graniittimies laskeutuu maahan kostamaan hänen puolestaan. Keisari heitetään pois, tyrmien ovet avataan ja jätin johtama kulkue hulmuttaa valtavaa lippua, jossa lukee ”Svoboda”. Vapaus.

TERVO, KATI: Sukupuu

 Kustantaja: WSOY 2014

Kati Tervolta (s. 1954) on aiemmin ilmestynyt pakinakokoelmat Kesäpäiväkirja (2008) ja Jääkaapin henki (2011). Nyt Tervo on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa Sukupuu, jossa seitsemän naisen kautta kuvataan historian tapahtumia neljän sukupolven aikana niin Suomessa kuin Saksassa.

Kirja alkaa kuusivuotiaan Heidin kuvauksella mummunsa viimeisistä päivistä vuonna 1959. Muistisairas Adele on lapsen näkökulmasta toisaalta pelottavan susimainen rähisijä ja toisaalta leppoisa leivoksista nautiskeleva hahmo. Teoksen seuraavassa luvussa palataan menneisyyteen ja tilanteeseen, jossa nuori ja toiveikas Adele-morsian on saapunut tulevan anoppinsa luokse Tampereelle odottelemaan sulhasen toipumista sotavammoista. Poikaansa palvova Liisa-anoppi ei saksalaissyntyisestä miniästä ilahdu:

Siinä se ny kuluttaa mun lattioita. Olisi saanu jäärä astumati kynnykseni yli. Olisi pysyny Saksanmaalla. Ei puhu kiältä. Palvoo kuvastinta, keimailee ja suipistelee suutaan. Kihartaa hiuksiaan raudalla, jota kuumentaa liärelläni. Haisee viaraalta. Kulkee kukkahattu päässä kaupunkilla. Soittaa soittopeliä, että hävettää naapurien takia.

Adele on lopun ikäänsä vieras uudessa kotimaassaan ja sivullinen perheessään. Hänen hermojaan suojellaan, häntä kohdellaan kuin lasta. Aviosuhde ei vastaa unelmia, anoppi omii salakavalasti lapset ja side sukulaisiin katkeaa sodan vuoksi. Myöhemmissä luvuissa Saksaan jääneet sukulaiset kertovat omat tarinansa, jolloin valottuu myös Adelen lapsuus ja nuoruus: miten hän rakastui Johannekseen, miten torjui muiden huolenpidon ja lähti rakastettunsa perään kauas vieraaseen maahan. Oliko Adelen osa siltikään muiden osaa huonompi?  Kirjan viimeisessä luvussa keski-ikäinen Heidi matkustaa Dresdeniin etsimään juuriaan ja rakentamaan sukupuutaan.

Nuorena olin tukehtua perhehistorian alle. Minua painoi, ettei kotona puhuttu sodasta, ei kadonneista sukulaisista. Elettiin kuin mitään kauheuksia tai vääryyksiä ei olisi tapahtunut. Jos olikin, ne eivät meidän perhettä koskeneet.

Kati Tervo käyttää lyhyitä ja keveitä lauseita, jotka antavat lukijalle mahdollisuuden rakentaa kokonaisuuksia omassa mielikuvituksessaan. Kukin naisista kertoo tarinansa omalla tavallaan ja painottaa tiettyjä itselleen tärkeitä asioita, kenties kaunisteleekin omaa toimintaansa. Toisen henkilön näkökulma kyseiseen henkilöön ja tämän toimintaan saattaa muuttaa käsitystä ratkaisevasti. Taustalla ovat maailmaa myllertäneet suuret historialliset tapahtumat, sodat ja luonnonmullistukset, jotka ovat muovanneet yksittäisten ihmisten kohtaloita ja tunteita. Erityisesti korostuu äidinrakkaus:

Äiti on lapsen majakka. Näyttää tiät kotia karien ohi.