RAUTIAINEN, PETRA: Meren muisti

Kustantaja: Otava 2022

Mitä veden alla on? Sitä pittää kysyä meren muistilta.

Nelikymppinen Aapa Auruura Virtanen on asunut vuosia Yhdysvalloissa. Hän on sinkku ja työskentelee ison amerikkalaisen öljy-yhtiön PR-osastolla yrittäen pitää mielipiteet maailmalla öljyteollisuudelle myönteisinä. Nyt eletään 1980-luvun loppupuolta ja Aapa palaa kotiseudulleen Norjan Ruijaan tarkoituksenaan osallistua Norjan öljyhistoriaa esittelevän dokumentin tekoon. Jos asiat sujuvat Aapan toivomalla tavalla, hän saattaa edetä urallaan, vaikka onkin nainen.

Toinen syy Aapan matkalle Ruijaan on tieto isoäidin eli ämmin sairastumisesta. Ämmi oli pienelle Aapalle aina läsnä, opetti kalastamaan ja luottamaan mereen. Äiti puolestaan vei tyttärensä pyytämään valaita ja tutkimaan niiden anatomiaa. Ei ihme, että Aapa lapsena joskus ajattelikin, että äiti ja ämmi olivat saattaneet olla edellisessä elämässään valaita. Tyttö itse souti jo kuusivuotiaana luodolle keräämään linnunmunia.

Ämmin mukaan elämässä on vain kaksi mahdollisuutta: haihtua ilmaan tai tulla osaksi merta… Täällä meri on kaikkialla. Se on elinehto. Vedessä navigoiminen ja sieltä elannon hankkiminen ovat taidoista tärkeimmät.

Maaliskuu 1959 oli käännekohta Aapan elämässä. Silloin äiti lähti kansainvälisen tutkimusryhmän mukana Jäämerelle tarkkailemaan oudosti käyttäytyviä valaita ja otti kymmenvuotiaan Aapan mukaansa. Seurasi onnettomuus, jossa äiti kuoli ja Aapa sai kasvoihinsa jäljet loppuelämäkseen: vaurioituneen silmän ja posken yli ulottuvan syvän arven. Isoäiti ja Edda-serkku huolehtivat tytöstä onnettomuuden jälkeen, mutta Aapa ei muistele tuota aikaa hyvällä.

Kotiseudulle palaaminen nostaa Aapan tunteet pintaan. Ollaan kveenien eli Norjaan 1700–1800-luvuilla muuttaneiden suomalaisten alueella, jossa vähemmistökieltä puhuvia yhä syrjitään. Ja heti kylään tultaessa on Aapaa suuresta onnettomuudesta muistuttamassa aikoinaan rantaan huuhtoutuneen valaan suunnaton luuranko. Sukulaiset, tuttavat, kyläläiset – kaikki raivostuttavat Aapaa ja kaikkia hän kohtelee töykeästi ja ivallisesti.

Ämmin tilanteesta huolimatta Aapa keskittyy hoitamaan työtään. Hänen tehtävänään on värvätä haastateltavaksi Henrik Larssen, joka oli Norjan ensimmäisen öljysuonen löytäjien joukossa ja josta tuli maan taitavin öljynporaaja. Henrik oli mukana vuoden 1959 onnettomuudessa ja Aapan näkemyksen mukaan syyllinen äidin kuolemaan - nyt mies voisi korvata osan velastaan auttamalla Aapaa.

Asiat eivät mene Aapan suunnitelmien mukaan. Hän yrittää kyllä työnantajansa linjan mukaisesti kieltää tiedot ilmasto lämpenemisestä, mutta ei voi loputtomiin sulkea korviaan todisteilta, joilla häntä eri tahoilta pommitetaan. Vedenalaisesta öljynetsinnästä ja -porauksesta aiheutuva melu vaikuttaa valaiden kuuloon ja suunnistuskykyyn, mikä selittää niiden oudon käytöksen. Öljyvuodot saastuttavat meriä ja tuhoavat niiden eliöstöä. Näistä asioista on tiedetty jo vuosikymmeniä, mutta rahan ääni on ollut voimakkaampi.

Meren muisti -romaani on kokoonsa nähden hämmästyttävän monikerroksinen. Ensinnäkin aidonoloiset henkilöt ja heidän välisensä suhteet. Keskeisin kaikista on minäkertoja Aapa, joka tarinan edetessä joutuu – ja pystyy – korjaamaan käsityksiään niin omista muistoistaan kuin ilmastonmuutoksesta. Entä kenen matkapäiväkirjasta ovat Arktiksella tutkimusta tekevällä aluksella kirjoitetut katkelmat? Yhdeksi henkilöksi tekisi mieli tarjota myös merta – niin persoonalliseksi se kuvataan.

Lisäksi kirja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa sulautettuna itse tarinaan niin taidokkaasti, ettei juonen imu hetkeksikään katkea. Linnuista, valaista, pohjoisen eläimistä. Perinteistä, kielestä, käsitteistä, ruoista. Merivirroista, Pohjoiseen jäämereen liittyvistä uhista. Ennen kaikkea ilmastokatastrofista niin painokkaasti, ettei sitä voi olla ymmärtämättä. Ihmiset ehkä yrittävät salata ja unohtaa tekemänsä asiat, mutta meri muistaa.

   Mitä kauemmaksi pääsemme, sitä syvemmin ymmärrämme, mitä täällä olo tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että kukaan meistä ei voi kääntyä enää missään kohtaa takaisin. 

   Olemme täällä loppuun asti, vaikka emme haluaisikaan.

RAUTIAINEN, PETRA: Tuhkaan piirretty maa

 Kustantaja: Otava 2020

Petra Rautiainen (s. 1988) on valmistunut filosofian maisteriksi historia pääaineenaan ja opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Esikoisteoksessa Tuhkaan piirretty maa yhdistyvät Rautiaisen historiantietämys, kiinnostus arktisiin alueisiin sekä maalaus- ja valokuvausharrastuksen koulima luontosuhde.

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa. Yhdessä tasossa ollaan vuodessa 1944 ja Inarissa, missä nuori Väinö Remes kirjaa päiväkirjaan huomioitaan ja ajatuksiaan. Hän on saapunut tulkiksi ja raportoijaksi natsi-Saksan ylläpitämälle sotavankileirille, työskentelemään ensisijaisesti Gestapolle eikä niinkään Suomen valtiolle. Ensivaikutelma leiristä on kuvottava.

Tätä leiriä ei voi kuvata mainitsematta hajua. Raikkaasta talvi-ilmasta huolimatta kaikkialla hönkyy kuolema.

Väinö on kielitaitoinen mies ja kulttuuritutkimusta opiskelleena kiinnostunut saamelaisten tavoista ja kulttuurista. Puheittensa perusteella hän on täysin omaksunut Akateemisen Karjala-Seuran opin suomalaisen rodun puhtaudesta ja lapinmaatiaisten rodullisesta ala-arvoisuudesta, mutta onko puhe ulkoa opittua? Onko Väinö pohjimmiltaan pehmeä ja hieman runollinenkin?

    Kello taisi olla kolme viisitoista kun taivaalta tipahti alas yksinäinen tähti. Mutta en minä mitään uskaltanut toivoa. Tällä maalla ei ole sellaiseen enää varaa. Tämä maa on menetetty maa.

Olot leirillä ovat epäinhimilliset, sillä vartijat eivät pidä vankeja ihmisinä vaan ehtymättömänä työvoimana tai erilaisten ”tieteellisten” mittausten kohteina. Suurin osa vangeista on slaaveja, mutta yllättäen joukossa on myös yksi suomalainen. Tämä Kalle-niminen mies on monia etuoikeuksia omaava luottovanki, mutta mitä yhteistyötä hänellä on suomalaisen vartijan Olavi Heiskasen ja saamelaisen sairaanhoitajan Saara Valvan kanssa? Mitä ovat salaperäiset öiset kuljetukset?

Violettisilmäinen Saara on verenseisauttaja, noita ja nomadi, mutta Väinö tuntuu ennen pitkää kokonaan unohtavan rotupetturuuden käsitteen etsiessään tietä naisen syliin ja sydämeen. Voivatko Väinö ja Saara antaa tunteilleen valtaa tilanteessa, jossa kaikki tarkkailevat toisiaan vakoojan pelossa?

Toisessa aikatasossa eletään vuosia 1947–1950. Keniassakin työskennellyt viisikymppinen toimittaja ja valokuvaaja Inkeri Lindqvist muuttaa Enontekiöön kirjoittaakseen reportaasisarjan sodasta toipuvasta Lapista. Samalla hän etsii tietoja puolisostaan Kaarlosta, joka Punaisen Ristin mukaan oli ollut sodan loppuvaiheissa vankina jollakin Lapin leireistä. Onko Kaarlo monen muun vangin tavoin teloitettu vai pakoileeko hän yhä jossain päin maailmaa?

On helppo arvata, että vankileirin Kalle ja Inkerin aviopuoliso Kaarlo ovat yksi ja sama mies. Hänet ovat tunteneet niin Inkerin vuokralainen Olavi Heiskanen kuin salaperäinen saamelainen Piera ja sodanaikaisista toimistaan vankilassa istunut poliisimestari Koskela, mutta kukaan heistä ei ole halukas jakamaan tietojaan.

   ”Jos sinä et tiedä, tiedätkö kenellä voisi olla mitään tietoa?”

   ”Natseilla”, Piera naurahti ja pisti tupakkaa piippuunsa. ”Suurin osa heistäkin on nyt kaltereiden takana, tai teloitettu. Kyllä sinä sen tiedät.”

   ”Ei papereita, ei mitään? Suomalaisissa asiakirjoissa?” Inkeri yritti, vaikka tiesi jo vastauksen. Kaikki keskustelut, joita hän oli käynyt viranomaisten kanssa asiakirjoista, olivat olleet surkeita. Ei mitään tietoa mistään. Vain tympeitä ilmeitä. Lauseita, jotka kertoivat, että asia ei kuulunut Inkerille.

Niin keskittynyt omiin asioihinsa ei Inkeri ole, ettei oivaltaisi miten epäoikeudenmukaisesti eteläsuomalaiset kohtelevat lapinihmisiä. Saamelaisia pidetään toisaalta mielenkiintoisina rotuopillisen tutkimuksen ja mittaamisen kohteina ja toisaalta primitiivisestä kulttuuristaan vapautettavina tietämättöminä olentoina. Onko ihme, jos saamelaissyntyiset nuoret alkavat hävetä taustaansa?

Rautiainen osaa kirjoittaa kauheistakin asioista runollisen kauniisti, mutta etenkin Lapin luonnon ja pohjoisen valon kuvaajana hän on taiturimainen. Mukana on haikeutta, sillä ihmisen toimien myötä herkkä luonto on muuttumassa ja tuhoutumassa.

Lanta sikenee, Lappi pakenee. Kemin lohi on näillä minuuteilla kuolemassa sukupuuttoon. Järvet saastuvat. Porot kuljeskelevat rajojen väärällä puolella. Kohta ei ole metsää, ei kalaa, ei poroja. Lantalaisille on kai sama, millä me täällä eletään.

Nykytietojen mukaan Tuhkaan piirretty maa -teoksessa kuvatun kaltaisia leirejä ei Lapissa suinkaan ollut vain muutama, vaan lähemmä kaksisataa. Ihmiset jaettiin niille saksalaisella täsmällisyydellä: juutalaiset yhdelle, rotupetturit saksalaiset toiselle, slaavilaisperäiset kolmannelle… On hienoa, että Rautiainen on nostanut esiin tämän pitkään vaietun vaiheen Suomen historiasta. Kyllä aroistakin aiheista pitäisi pystyä keskustelemaan ja nykyihmisen niistä oppia ottamaan!

Lapin sotaa ovat teoksissaan kuvanneet ainakin Katja Kettu (Kätilö, 2011), Heidi Köngäs (Dora Dora, 2012), Paula Havaste (Yhden toivon tie, 2012) ja Tommi Kinnunen (Ei kertonut katuvansa, 2020).