STROUT, ELIZABETH: Haluan kuulla kaiken

Kustantaja: Tammi 2026

Alkuteos: Tell Me Everything (2024)

Suomennos: Kristiina Rikman

Kansi: Laura Lyytinen

Elizabeth Stroutin teos Haluan kuulla kaiken sijoittuu mainelaiseen Crosbyn pikkukaupunkiin, missä tavataan kirjailijan aiemmista romaaneista tuttuja henkilöitä. Jos Stroutin teoksia ei ole aiemmin lukenut, voi olla pulassa kaikkien entisten ja nykyisten puolisoiden, lasten ja lastenlasten, ystävien ja tuttavien keskellä, vaikka kirjailija kaikkia kiitettävästi esitteleekin. Eli kannattaisi lukea ensin esimerkiksi teokset Nimeni on Lucy Barton, Burgessin pojat ja Olive Kitteridge.

Haluan kuulla kaiken -romaanissa ei ole varsinaista juonta, vaan se koostuu sinne tänne rönsyilevistä tarinoista, joista jotkut ovat hauskoja, jotkut järkyttäviä ja jotkut liikuttavia. Hieman jännitystä tarjoaa kahdeksankymmentäkuusivuotiaan Gloria Beachin salaperäinen katoaminen. Tämän Bitch Balliksi kutsutun, ilkeän naisen tapauksen selvittelyä seurataan kirjan alusta loppuun.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat alkusyksystä myöhäiskesään. Koronapandemia on vienyt kaupungista työpaikkoja, väestö on ikääntynyttä ja kirjan henkilöistäkin suuri osa kuusikymppisiä. Monet ovat yhteydessä keskenään ja juorut kulkevat. Romaanikirjailija Lucy Bartonin muuttoa kaupunkiin New Yorkista yhdessä entisen miehensä Williamin kanssa ei katsota pelkästään hyvällä.

Lucyn paras ystävä Crosbyssa on lakimies Bob Burgess. Mies hoitaa yhä satunnaisesti rikostapauksia ja on naimisissa unitaarikirkon pastorin Margaretin kanssa. Bobilla ei ole omia lapsia, mutta hänellä on hyvät välit ensimmäiseen vaimoonsa Pamiin ja tämän jälkeläisiin. Silti yhä tärkeämmiksi hänelle ovat käyneet viikoittaiset kävelyt joen rannalla ja keskustelut Lucyn kanssa.

Lucy oli kuullut häntä. Hän oli ymmärtänyt Bobia tavalla jolla kumpikaan hänen vaimoistaan ei ollut osannut ymmärtää.

Bob on suurisydäminen mies, joka ei pidä itseään eikä elämäänsä mitenkään maininnan arvoisina. Lucyn mukaan Bob on ”synninsyöjä”, joka on lapsuudestaan asti helpottanut muiden ihmisten oloa ottamalla kantaakseen heidän ongelmiaan. Hänen omaa painolastiaan ei helpota mikään: hän on syyllinen isänsä kuolemaan.

Eräänä syksyisenä päivänä yhdeksänkymppinen Olive Kitteridge, entinen opettaja, kutsuu Lucyn luokseen. Olive on äkkiväärä teräsleidi, mutta kiinnostunut ihmisistä ja pohjimmiltaan hyväsydäminen. Hän kertoo Lucylle tarinan toisistaan erotetuista rakastavaisista, jotka ovat silti kuin haamuina läsnä toistensa avioliitossa. Samalla Lucy ja Olive uskaltavat avautua omastakin elämästään, rankoista kokemuksistaan.

Muutkin ihmiset kertovat tarinoita. He puhuvat henkilöistä, joista ovat kuulleet tai joita tavanneet. He kuvailevat erikoisia tapahtumia tai merkityksellisiä hetkiä elämässään. Näiden tarinoiden avulla niin kertojat kuin kuulijatkin saattavat oivaltaa jotain omasta itsestään, jos ovat tarpeeksi rohkeita katsomaan sisimpäänsä. Tarina on silti tarina ilman sanomaakin.

”En minä tiedä mikä tämän tarinan sanoma on!”

”Ihmiset”, Lucy sanoi hiljaa ja nojasi sohvan selkämykseen. ”Ihmiset ja heidän elämänsä. Siinä kaikki.”

Tarinoiden pohjavireenä on usein yksinäisyys. Tunteeko ihminen koskaan toista ihmistä oikeasti, vaikka olisi elänyt tämän kanssa pitkäänkin? Miten usein toisten tekemisiä tai sanomisia tulkitsee väärin ja reagoi ottamalla etäisyyttä? Kuinka moni iäkäs ihminen on menettänyt kaikki läheiset ystävänsä eikä enää löydä uusia? Kuinka moni jää vaille toisen ihmisen kosketusta?

Siitä ei varmasti ole puhuttu kylliksi, siis siitä että vanhatkin ihmiset saattavat kaivata toisen ihmisen kosketusta… millaisen veron joutui maksamaan kosketuksen puutteesta, halauksen puutteesta. Niin monet jäivät ilman sitä.

Monia muitakin tunteita tarinoissa kosketellaan: surua, pelkoa, vihaa ja kateutta, mutta myös hellyyttä ja rakkautta. Välillä ihmettelee, miten paljon pimeitä salaisuuksia pieneen kaupunkiin mahtuukaan, ja välillä pelkää, että ihmiset sotkevat asiansa kokonaan. Onneksi lopussa saa nauttia iloisista yllätyksistä ja toiveikkuus jää päällimmäiseksi tunteeksi.

Rakkautta on monenlaista, mutta aina se on rakkautta.

Elizabeth Stroutin teoksissa ilahduttavat kauniisti soljuva ja vivahteikas kieli sekä tarkkuudestaan huolimatta ymmärtäväiset huomiot ihmisistä. Asiat, joista on vaikea puhua, tulevat luontevasti osaksi tarinaa ja sen herättämää keskustelua. Erityisen upeaa on Stroutin tapa kuvata luontoa:

Ja sitten lokakuussa puiden lehvästöt räjähtivät kullaten maailman. Aurinko paistoi matalalta ja keltaisia lehtiä leijaili kaikkialla; se oli silkkaa kauneutta. Päivät olivat kylmiä ja öisin satoi, mutta aamuisin aurinko paistoi ja koko luonnon suurenmoisuus asettui välkehtien pesimään ympäri Crosbyn kaupunkia.

Oli jo varhainen toukokuu ja lehdet alkoivat puhjeta puihin, kirkkaita pieniä vihreitä lehtiä kuin nuoria tyttöjä, kauneuttaan ujostelevia. Päivä päivältä ne kasvoivat kokoa; sen näki jos osasi katsoa.

PS. Kiitos Kristiina Rikmanille hienosta suomennoksesta!

 

STROUT, ELIZABETH: Olive, taas

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Olive, Again

Suomennos: Kristiina Rikman

Olive, taas -kertomuskokoelma jatkaa suoraan siitä, mihin vuonna 2020 suomeksi ilmestynyt Olive Kitteridge päättyi. Kokoelmassa on kolmetoista tarinaa, joista kaikissa nimihenkilö on mukana – jollei muuten, niin ohimennen kohdattuna tai jonkun lausumassa lauseessa. Monet kirjan henkilöistä ovat esiintyneet jo Stroutin aiemmissa teoksissa ja tuntevat niin Oliven kuin toisensa erilaisten risteilevien suhteiden kautta.

Ensimmäisissä tarinoissa Olive on seitsemänkymppinen ja kirjan viimeisessä tarinassa 86-vuotias. Tuona aikana hän ennättää kokea monenlaista: auttaa synnytyksessä, lohduttaa syöpää sairastavaa entistä oppilastaan ja tarjota aineistoa kuuluisalle runoilijalle. Yhä Olive on tahditon ja töksäyttelevä, mutta pieni pehmeneminen näkyy siinä, että hän myöntää olleensa toisinaan ilkeä miehelleen Henrylle ja kärsimätön ja etäinen pientä Christopher-poikaansa kohtaan.

Mutta hän näki talon sielunsa silmillä ja häntä puistatti. Hän oli kasvattanut poikansa siinä talossa tajuamatta koskaan, että kasvatti äiditöntä lasta, joka nyt oli niin kovin kaukana kodista.

Henryn kuolema ja Christopherin poissaolo jättävät Oliven hyvin yksinäiseksi, mutta yllättäen hän löytää uuden puolison aiemmin öykkärimäisenä pitämästään Jack Kennisonista, joka hänkin on jäänyt leskeksi. Suhde merkitsee niin Olivelle kuin Jackille lähinnä turvaa yksinäisyyttä vastaan. Ensimmäistä puolisoaan kumpikin muistelee yhä usein ja saattaa hieman vertaillakin entistä ja nykyistä kumppaniaan. Mielialasta ja tilanteesta riippuu, kumpi nousee korkeammalle. Sitten Olivesta tulee leski jo toistamiseen.

Elämä huljui hänen takanaan kuin pienisilmäinen kalaverkko, täynnä tarpeetonta meriheinää ja rikkinäisiä simpukankuoria ja kiiltäviä pikkukaloja – satoja hänen entisiä oppilaitaan, lukion poikia ja tyttöjä, joiden ohi hän oli kävellyt koulun käytävillä ollessaan itsekin koulutyttö (monet – useimmat – kuolleita), miljardeja tunteiden sirpaleita joita hän oli kokenut katsellessaan auringonnousuja ja auringonlaskuja, erilaisia tarjoilijoiden käsiä jotka olivat laskeneet hänen eteensä kahvikuppeja – kaikki mennyttä tai menossa.

Vanhetessaan Olivekin alkaa menettää kallisarvoista itsenäisyyttään. Sydänkohtauksen jälkeen hän tarvitsee lähihoitajien apua, mutta omassa kodissa sentään omilla ehdoilla. ”Oranssihiuksista miestä” kannattava Betty ei saa puhua politiikkaa eikä kohdella syrjivästi somalitaustaista Halimaa, sillä Olivelle kaikki ovat taustastaan tai asemastaan riippumatta vain ihmisiä. Jotain hän kyllä kaipaa, ehkä oloa huomion kohteena, mistä kertoo teinityttömäinen ihastuminen hoitavaan lääkäriin.

Oliven kunnon pettäessä yhä pahemmin seuraa uusi vaihe luopumisten tiellä: muutto palvelutaloon. Muut asukkaat taitavat hieman vältellä sosiaalisissa kontakteissa kömpelönä tunnettua naista, mutta sitten tulee ihana Isabelle, ystävä. Toinen ilon aihe on se, että Christopher alkaa vierailla äitinsä luona entistä useammin ja käyttäytyä entistä sopuisammin ja lämpimämmin. Lopulta Olivelle kuolemakaan ei ole suurta draamaa. Tämä on osa elämää ja sillä hyvä.

Tapahtumat sijoittuvat Crosbyn pikkukaupunkiin, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja toistensa salaisuudet melko tarkkaan. On salasuhteita, hyväksikäyttöä, insestiä, pedofiliaa, henkistä alistamista ja vuosikausien vihanpitoa. On lasten ja vanhempien etäisyyttä toisistaan, yksinäisyyttä ja kaipuuta tulla huomatuksi ja arvostetuksi. On epäitsekästä uhrautuvaisuutta, rakkautta ja ystävyyttä. Kaikkea tätä Strout tarkastelee osuvin yksityiskohdin, mutta lempeästi ja arvostelematta. Antaen inhimillisyydelle tilaa.

STROUT, ELIZABETH: Olive Kitteridge

Kustantaja: Tammi 2020

Alkuteos: Olive Kitteridge (2008)

Suomennos: Kristiina Rikman

Elizabeth Stroutin teos koostuu kolmestatoista kertomuksesta, joiden yhdistävänä tekijänä on yrmy matematiikan opettaja Olive Kitteridge. Joissakin kertomuksissa Olive toimii näkijänä ja tekijänä, mutta toisissa hän on vain taustalla vilahtava hahmo. Eläkkeellä oleva opettaja, vanha nainen.

Olive Kitteridge on pitkä ja miesmäinen, vanhemmiten hieman lihavakin. Häpeääkö hän ulkonäköään ja käyttää siksi piikikkyyttä jonkinlaisena suojakeinona? Olive on kieltämättä kärsimätön ja paha suustaan, mutta toisaalta yllättävän myötätuntoinen, avulias ja ymmärtäväinen. Hänen ansiostaan saattaa joku itsemurha jäädä tekemättä ja sairas päästä hoitoon. Yksinäisyyskin saattaa olla syynä Oliven äksyyteen.

Hän tietää että yksinäisyys voi tappaa – monet asiat voivat tappaa. Oliven oman käsityksen mukaan elämä koostuu isoista ja pienistä säväyksistä. Isot säväykset ovat sellaisia kuin avioliitto tai lapset, intiimit asiat jotka kannattelevat pinnalla, mutta isoissa säväyksissä on myös vaarallisia pinnan alaisia virtauksia. Siksi myös pieniä säväyksiä tarvitaan: ystävällinen myyjä Bradleysilla vaikka, tai se Dunkin’ Donutsin tarjoilija, joka tietää millaisena haluat kahvisi.

Oliven aviopuoliso Henry on mies, josta kaikki pitävät, mutta pyhimys ei toki ole hänkään. Ulkopuoliset eivät sitä ymmärrä, mutta aviopuolisoiden välillä vallitsee aito yhteisymmärrys ja kiintymys. Ainoa lapsi, Christopher, sen sijaan kärsii äitinsä omalaatuisuudesta ja vetäytyy aikuisena tästä kauas. Se haavoittaa Olivea syvästi, mutta eihän hän osaa tunteitaan ilmaista.

… minun sisimmässäni asuu synkkyys, joka nousee joskus pintaan kuin mustekalan pää ja sylkee mustuutta lävitseni. En minä ole halunnut olla tällainen, mutta jumala auttakoon, minä olen rakastanut poikaani.

Kirja kuvaa Crosbyn pikkukaupungin arkea niin taidokkaasti, että miltei tuntee itsekin kulkevansa sen kaduilla. Mitään kovin ihmeellistä siellä ei tapahdu eivätkä ihmiset ole mitenkään tavallisuudesta poikkeavia, mutta silti Strout löytää kaikesta yllättäviä syvyyksiä. On vanhempien ja lasten välistä valtatapeliä ja tuhottuja haaveita. On uskottomuutta ja petollisuutta. On pikkumaisuutta ja katkeruutta. On yhteisymmärrystä ja rakkautta. Kirjailija ei henkilöitään arvostele, vaikka heitä tarkkaan katsookin. Esimerkiksi Olivessa on ikäviä piirteitä, mutta myös hyviä – kummatkin käyvät ilmi niitä mitenkään korostamatta.

Olive Kitterigde on tunteita herättävä hahmo kaikessa ärsyttävyydessään. Turhautumisen keskellä toivoo kuitenkin, että hänelle tapahtuisi vielä jotain hyvää. Olisi jotain, mikä saisi hänet laskemaan suojauksensa ja nauttimaan toisen ihmisen läheisyydestä. Tämä kai osoittaa, että kirjailija on onnistunut tehtävässään?

STROUT, ELIZABETH: Kaikki on mahdollista

Kustantaja: Tammi 2019

Alkuteos: Anything Is Possible

Suomennos: Kristiina Rikman

Kaikki on mahdollista -teos sisältää yhdeksän kertomusta, jotka sijoittuvat maissi- ja soijapeltojen ympäröimään Amgashin pikkukaupunkiin Yhdysvalloissa. Sieltä on lähtöisin Elizabeth Stroutin sankaritar Lucy Barton, jonka ankeaa ja äärimmäisen köyhää lapsuutta sekä hankalaa äitisuhdetta kuvaava omaelämäkerrallinen teos on juuri ilmestynyt. Se kirvoittaa Amgashissa mielipiteitä - onhan kyseessä kaupungin oma tyttö, joka on ponnistanut menestykseen todella heikoista lähtökohdista.

Maaseutukaupungin asukkaiden tiet risteävät alituiseen. Jos yhdessä kertomuksessa joku mainitaan vain nimeltä, voi hän toisessa olla keskeisin henkilö. Jos kuvataan jonkun elämässä tapahtuvaa käännekohtaa, saattaa jossain aiemmassa kertomuksessa olla jo ennakointia asialle tai sitten myöhemmässä novellissa tietoa henkilön myöhemmistä vaiheista. Näin yksittäisistä kertomuksista rakentuu vähitellen kokonaisuus, katsaus pikkukaupungin elämään.

Pienessä maaseutukaupungissa ihmiset juoruilevat ja tietävät toisistaan paljon, mutta paljon jää myös pinnan alle. On häpeäntunnetta, on ylimielisyyttä. On puhumattomuutta, on juopaa vanhempien ja lasten välillä. On kätkettyjä traumoja, on perverssiyttä. On uskottomuutta, on hylätyksi tulemisen pelkoa. On yksinäisyyttä, on torjuntaa. On ahneutta, on haluttomuutta ottaa riskejä. Mutta on myös halua lähteä lentoon, halua tehdä hyvää. On ilon hetkiä ja on rakkautta.

Moni Lucyn tunteneista kaupunkilaisista iloitsee hänen menestyksestään, käypä joku häntä tapaamassa signeeraustilaisuudessakin. Jollekulle Lucyn kirja tuo lohtua, esimerkiksi yläasteen rehtorille Patty Nicelylle (joka oli nuorena yksi Näteistä Nicelyn tytöistä). Patty häpeää nykyistä ulkonäköään ja yksityiselämäänsä liittyviä juoruja, mutta ehkäpä hän nyt Lucyn esimerkistä rohkaistuu.

Ajaessaan kotipihalleen ja nähdessään valot, jotka oli jättänyt palamaan, hän tajusi että Lucy Bartonin kirja oli ymmärtänyt häntä. Se se oli – kirja oli ymmärtänyt häntä. Hänen suussaan maistui edelleen keltaisen kermatoffeen makeus. Lucy Bartonilla oli oma häpeänsä. Totta vie, hänellä oli häpeänsä. Ja hän oli jättänyt sen noin vain taakseen.

Lucyn sukulaisten suhtautuminen vaihtelee. Pete-veli on ylpeä siskostaan ja tämän menestyksestä:

Se mikä siskosta oli tullut, herätti hänessä kunnioitusta. sisko oli jättänyt taakseen tämän vaatimattoman talon, tämän pikkukaupungin, heidän kärsimänsä köyhyyden – hän oli jättänyt kaiken ja muuttanut New York Cityyn ja hän oli, veljensä silmissä, kuuluisuus.

Isosisko Vicky kuitenkin raivoaa. Äidin lellikkilapsi Lucy on kirjassaan kaunistellut totuutta! Kun Lucy saapuu lapsuudenkotiinsa seitsemäntoista vuoden poissaolon jälkeen, Vicky kaataa hänen niskaansa kaikki kokemansa hirveydet ja äidin kauheat teot, joista Lucylla ei ole ollut aavistustakaan. Paniikkihan siitä seuraa.

Useimmat kirjan henkilöistä ovat keski-ikäisiä tai ikäihmisiä, joten ymmärrettävästi heitä mietityttävät paljon myös vanheneminen ja oma tai läheisten kuolema. Silloin on myös paikallaan yrittää korjata vanhan ja ehkä perusteettoman katkeruuden vallassa katkaistuja suhteita.

Siellä he vartioivat häntä taivaalla, ja vaikka hän tiesi, että kuu oli vain kivenmöhkäle – kivenmöhkäle! – täydenkuun aikaan hänestä aina tuntui, että hänen rakkaat miehensä olivat myös jossain tuolla ylhäällä. Odottakaa minua, hän kuiskasi.

Kaikki on mahdollista on kirjan nimenä ajatuksia herättävä. Onko kaikki tosiaan mahdollista?  Kaikilleko? Strout kertoo ihmisistä, jotka ovat kukin jollakin tapaa rikki, mutta ei tuomitse tai ivaa heitä. Hänen otteensa on lempeän ironinen ja ymmärtäväinen, sävynsä toteavan tasainen. Koko ajatusleikki on mielenkiintoinen, koska kirjailija on ikään kuin taustahahmo ja Lucy Barton se todellinen toimija ja kirjailija. Aika ovelaa ja taidokasta!

STROUT, ELIZABETH: Nimeni on Lucy Barton

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: My Name Is Lucy Barton

Suomennos: Kristiina Rikman

Yhdysvaltalainen Elizabeth Strout (s. 1956) voitti vuonna 2009 Pulitzer-palkinnon kolmannella romaanillaan Olive Kitteridge. Sen pohjalta tehtiin Frances McDormandin tähdittämä tv-sarja, joka sekin keräsi lukuisia palkintoja.

Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.

Lucy on sairaalassa umpilisäkkeen poiston jälkeen nousseen kuumeen vuoksi. Kuluu viikkoja ja Lucy voi vain seurailla maailman menoa sairaalan ikkunasta. Aviomies ei käy eikä tuo pieniä tyttäriä vierailulle, mutta eräänä päivänä Lucyn äiti istuu vuoteen vieressä. Hän pysyy siinä viisi vuorokautta.

Mikä saa äidin tulemaan nyt, kun vuosikausiin ainoat kontaktit ovat olleet puhelinsoitot syntymäpäivinä ja juhlapyhinä? Koulutus ja avioliitto ovat nostaneet Lucyn muuhun perheeseen nähden eri yhteiskuntaluokkaan, mutta jokin muukin hiertää suhteessa vanahempiin. Jokin, jota ei kerrota.

Tunnelma on vaivaantunut ja jutun juurta syntyy lähinnä sukulaisten ja tuttavien epäonnistuneiden avioliittojen ja särkyneiden toiveiden ruodinnasta. Kertookohan tämä jotain niin äidin kuin Lucyn omasta tilanteesta? Äiti aavistaa tyttärensä elämästä ehkä enemmän kuin tämä arvaakaan, mutta pelkää kaikenlaista tunteilua.

Jutustelun lomassa Lucy muistelee ankeaa lapsuuttaan. Perhe oli köyhääkin köyhempi, lähes roskaväeksi luokiteltava. Asuntona oli pitkään isosedän omistama autotalli, jonne tuli vain kylmää vettä. Ruoaksi lapset saivat toisinaan pelkkää leipää ja melassia. Kunnollisten pesumahdollisuuksien puutteen vuoksi perhe haisi.

Toisen luokan opettaja sanoi siskolleni – koko luokan kuullen – ettei köyhyys ollut mikään syy likaisille korvantaustoille, ei kukaan ollut niin köyhä, ettei hänellä olisi varaa ostaa saippuapalaa.

Vuosia myöhemmin Lucy voi todeta äidin vierailun sairaalassa vaikuttaneen merkittävästi elämäänsä. Avioliitto jää taakse ja löytyy rohkeutta tavoitella tosimielessä kirjailijan uraa, joka on ollut haaveissa kouluajoista lähtien. Löytyy armottomuutta lähteä paljastamaan oman elämänsä tarinaa sellaisena kuin sen itse on kokenut.

Mutta ihan oikeasti ajattelen, että armottomuus valtaa minut ja sanoo: tässä minä olen, enkä lähde minnekään vastoin tahtoani – en Illinoisin Amgashiin – enkä jää tähän avioliittoon, koska en halua, ja minä pidän pintani ja syöksyn päistikkaa elämään sokeana kuin lepakko, mutta syöksyn silti! Sitä armottomuus minusta on.

Ja niin lukija lukee kirjaa, jota Lucy kirjoittaa. Mitä hän muistaa asioista ja tapahtumista? Muistaako hän ne oikein? Lucy ei tunne saaneensa äidiltään rakkautta, mutta onko hän kenties sanoja odottaessaan ollut sokea pienille teoille? Entä millainen äiti Lucy itse on?

Tämä on tarina äidistä, joka rakastaa tytärtään. Epätäydellisesti. Kukapa meistä täydellisesti rakastaisikaan?

Kirjan tyyli on pinnalta pidättyvää, niukkaa ja jopa kovaa, mutta kätkee rivien väliin paljon herkkyyttä ja kauneutta. Tunnusomaista on hiljaisuus, tauot, hetket jolloin vain ollaan.

Elämä hämmästyttää minua.