TURTON, STUART: Pimeitten vetten paholainen

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Devil and the Dark Water

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

On vuosi 1634. Bataviasta lähtee kahdeksan kuukauden matkalle kohti Amsterdamia kahdeksan laivaa, joista Saardamilla matkustaa kenraalikuvernööri Jan Haan vaimonsa Saran ja tyttärensä Lian kanssa. Muista matkustajista huomiota kiinnittää eniten Sammy Pipps, joka on maailmankuulu rikostutkija ja voronkoppaaja, mutta nyt vankina ja kahleissa. Ainoastaan kenraalikuvernööri ja hänen kamariherransa Cornelius Vos tietävät, mistä Sammya syytetään. Sammy itse vannoo syyttömyyttä ja hänen henkivartijansa ja ystävänsä Arent Hayes uskoo.

Saardam-laivaa on jo satamassa varoitettu tulevista vaaroista. Varoittaja on spitaalinen mies, joka puheensa jälkeen leimahtaa liekkeihin. Omituista asiassa on se, että spitaaliselta on jossain vaiheessa leikattu kieli, joten hänen ei mitenkään olisi pitänyt pystyä puhumaan. Ramman jalkansa takia ei myöskään kiipeämään laatikkopinon päälle.

Tietäkää, että isäntäni… purjehtii Saardamin matkassa. Hän on salaisuuksien herra, kaiken synkän ja epätoivoisen valtias. Hän antaa teille tämän varoituksen vanhojen lakien mukaan. Saardamin lastina on synti, ja kaikkia, jotka lähtevät sen mukaan, kohtaa armoton tuomio. Se ei pääse perille Amsterdamiin.

Matka kuitenkin alkaa ja uusia varoituksia satelee. Mastoon nostetussa purjeessa on merkki, jonka taikauskoisimmat tulkitsevat Vanha Tom -nimisen paholaisen merkiksi: silmä, joka vetää perässään häntää. Spitaalisen haamu nähdään laivan ikkunassa. Aavelaivan valo seuraa Saardamia. Ihmisiä katoaa ja kuolee. Aineeton ääni kuiskailee yössä tarjoten ihmisille sitä, mitä itse kukin palavimmin halajaa. Mutta paholainen ei anna mitään ilmaiseksi, kaikesta on jossain vaiheessa maksettava.

Vanha Tom on ylpeä. Se riivaa vain niitä, joilla on valtaa, tai sitten niitä, jotka ovat vahvoja. Tärkeitä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka pääsevät kaikkialle, minne se haluaa mennä, ja ajan mittaan, kun Vanha Tom hallitsee heitä, heidän valtansa vain kasvaa. Turmelus ja tuho virtaavat ulos Vanhasta Tomista samalla tavalla kuin varjot seuraavat meitä ulkokannella…

Epäjärjestys valtaa laivan. Ihmisiä yllytetään kavalan suunnitelmallisesti toisiaan vastaan ja yhä useampi on valmis antautumaan Vanhan Tomin palvelijaksi. Merimiehet ja matruusit käyvät veriseksi muuttuvaa valtataistelua.  Kirjan loppuratkaisun jälkeen lukija voi kelailla tapahtumia mielessään ja pohtia, olisiko missään vaiheessa ollut mahdollista arvata asioiden todellista laitaa.

Turton rakentaa ovelia juonia – senhän todisti jo hänen esikoisromaaninsa Evelynin seitsemän kuolemaa. Pimeitten vetten paholainen -dekkarissa viehättää erityisesti kuvaus elämästä 1600-luvun purjelaivalla. Tilat ovat ahtaat ja haisevat. Kullakin ihmisryhmällä on oma tarkkaan rajattu tilansa, jolta poistuminen tietää vaaraa. Miehistöä hallitaan pelolla ja ankaralla kurilla. Pelätä pitää merirosvoja ja myrskyjä. Huonossa tapauksessa ruokakin loppuu.

Asiat, joita paholainen tarjoaa, eivät ole vain 1600-luvun ihmisille mieleen. Kyllä nykyaikanakin esiintyy vallan- ja rahanhimoa, pyrkimystä vapautua alentavista ihmissuhteista ja halua kostaa koettuja vääryyksiä

”Mitä ovat pimeät vedet?”

”Se on vanhojen merimiesten nimi ihmisen sielulle… Heidän mielestään ihmisen synnit ovat pinnan alla kuin vanhat hylyt valtameren pohjassa. Pimeät vedet ovat ihmisen sielu, ja niissä Vanha Tom ui.”

TURTON, STUART: Evelynin seitsemän kuolemaa

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle

Suomennos: Jaakko Knkaanpää

Stuart Turtonin esikoisromaani Evelynin seitsemän kuolemaa kaihtaa kaikkia luokitteluja. Toisaalta se on dekkari Agatha Christien hengessä ja toisaalta goottilainen kauhukertomus, mutta lisäksi siinä on jotain täysin omanlaistaan ja määrittelemätöntä.

Ollaan 1920-luvulla. Tapahtumapaikkana on Hardcastle-suvun rapistunut kartano. Yhdeksäntoista vuotta sitten siellä murhattiin raa’asti toinen perheen pojista, minkä jälkeen kartano jätettiin vuosittaista muistopäivää lukuun ottamatta oman onnensa nojaan. Nyt sama vierasjoukko, joka oli paikalla Thomasin murhan aikaan, on kutsuttu juhlimaan perheen esikoista, Evelyniä. Ilmapiiri on pahantahtoinen ja riitaisa, ei ollenkaan juhlava.

Kirja kattaa kahdeksan päivän ajanjakson. Lukija pääsee toiminnan keskelle heti ensimmäisen päivän aamuna tavatessaan metsässä kauhistuneen miehen, joka huutaa Annaa. Mies ei muista mitään. Ei sitä, kuka Anna on. Ei sitäkään, kuka on itse. Oma ruumis tuntuu vieraalta, liian suurelta ja vanhalta. Kaiken muun lisäksi miesparan päässä jokin ääni jakelee käyttäytymisohjeita.

 Rauhoitu.

”En saa henkeä”, korisen. Veri pauhaa korvissani, kun vaivun maahan ja sormeni uppoavat multaan.

Pystyt kyllä hengittämään, kun vain rauhoitut.

Sisäinen ääni tyynnyttää. Sen sävy on viileä, luotettava.

Sulje silmäsi, kuuntele metsää. Kokoa itsesi.

Myöhemmin selviää, että mies on tohtori Sebastian Bell. Pelokas ja väritön sivustakatselija, vastuunvälttelijä. Bell ei ole kuitenkaan kertojan ”isäntänä” enää seuraavana aamuna, vaan tilalle on vaihtunut vanha hovimestari. Ja näin tarina etenee: joka aamu uusi mieli ja uusi ruumis, joita kertojan pitäisi hallita. Joka päivä uudenlaisia havaintoja ympärillä tapahtuvista asioista.

   ”Minulla pauhaa täällä kahdeksan eri ihmistä”, sanon ja napautan itseäni ohimoon.

   ”Kahdeksan?”

   ”Ja myös kahdeksan versiota tästä päivästä”, sanon. ”Aina kun aamulla herään, olen eri vieraassa. Tämä on viimeinen. Joko ratkaisen jutun tänään tai aloitan alusta huomenna.”

Näyttää siltä, että kartanossa toistuu yksi ja sama päivä yhä uudestaan. Suurin osa vieraista tekee samoja asioita ja puhuu samoja sanoja muistamatta niistä seuraavana päivänä yhtään mitään. Joka ikisenä iltana Evelyn-neiti kuolee, ehkä itsemurhan seurauksena tai taitavasti suunnitellun murhan uhrina. Tapahtumia ei voi estää, yrittäminenkin vain pahentaa asioita.

   ”Emme voi selvittää murhaa, jos kukaan ei kuole, ja jos emme selvitä, emme pääse täältä pois.”

   ”Antaisitko sinä hänen kuolla?” kysyn järkyttyneenä hänen piittaamattomuudestaan.

   ” Olen elänyt tämän päivän kahdeksan kertaa ja hän on kuollut joka ilta, vaikka olisin tehnyt mitä”, hän sanoo ja pyyhkii pöydän reunaa sormellaan. ”Se, mikä tapahtui eilen, tapahtuu myös huomenna ja ylihuomenna. Voin vakuuttaa, että vaikka kuinka haluaisit puuttua asioihin, olet jo yrittänyt ja epäonnistunut.”

Melko pitkään menee, ennen kuin isännästä toiseen liikkuvan kertojan henkilöllisyys selviää. Hän on Aiden Bishop, yksi niistä kolmesta henkilöstä, jotka on määrätty selvittämään syyllinen Evelynin kuolemaan. Nämä kolme muistavat kokemansa ja näkemänsä asiat ja muodostavat keräämistään tiedonsiruista kokonaisuutta. Se, joka ensimmäisenä päätyy oikeaan ratkaisuun, vapautuu aikasilmukasta ja pääsee pois kartanosta.

Aikaa tapauksen ratkaisun löytämiseen on kuitenkin vain kahdeksan päivää. Jos oikea nimi ei silloin ole tiedossa, alkaa kierros uudestaan tyhjästä, Näin on tapahtunut luultavasti jo satoja tai tuhansia kertoja. Aidenille on sentään sallittu avustaja eli mystinen palvelustyttö Anna ja osittain myös Ruttolääkärin hahmoon pukeutunut hahmo, joka tuntuu valvovan tapahtumia. Mutta kuka on hirveä Lakeija, joka haluaisi tappaa ”pikku kanit” yhden toisensa perään?

Kirjassa on yksityiskohtia ja johtolankoja niin runsaasti, että niistä on miltei mahdoton pitää lukua. Tämä on älyllä leikittelevä trilleri, jossa ei hirveästi kiinnitetä huomiota ihmisten tunteisiin, sillä Evelynin kuolemakaan ei useamman kerran toistuttuaan tunnu enää kovin suurelta jutulta. Kyseessä on näppärä murhamysteeri, jossa vanhoja ideoita on kierrätetty uudella tavalla. Ajassa liikkuminen on aihe, jonka konkreettista puolta, mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia ei kannata kovasti mietiskellä, vaan nauttia vain itse kertomuksesta.