INGEMARSSON, KAJSA: Vettä vain

Stella Friberg on Ruotsin menestyksekkäin kirjailija. Hänellä on luksuskoti, luksusauto ja unelmien poikaystävä. Hän on nirso ja hyväksyy vain parasta, olipa kyse ruoasta tai vaatteista. Stella ei ole mukava ihminen, vaan ylimielinen, töykeä ja epäluuloinen.

Sitten luksusasunnossa paljastuu paha vesivahinko. Stellalla on onnea, kun saa palkattua remonttia tekemään tunnollisen ja empaattisen Johnnyn. Kulissit alkavat nimittäin sortua vähän joka rintamalla. Uusi kirja etenee kankeasti. Poikaystävällä on luuranko kaapissaan. Tiedotusvälineet vainoavat. Sukulaiset ovat ahneita. Stella on yksinäinen. Olisiko Stellalla kasvamisen paikka?

Vettä vain on kepeää viihdettä, mutta hyvin kirjoitettua. Kertomuksen lomaan sijoitetut otteet Stellan työn alla olevasta dekkarista valottavat kirjailijan työtä ja käsikirjoituksen kehittymistä hauskasti. Ja mitä on olla superjulkkis? Ajoittain loistokasta, mutta useimmiten rasittavaa ja pelottavaakin. Ihmisestä on tullut tuote, jonka on vastattava suurelle yleisölle markkinoitua mielikuvaa ja jonka yksityiselämä on kaikkien omaisuutta.

FRANZÉN, PETER: Tumman veden päällä

Näyttelijä Peter Franzénin omaelämäkerrallinen esikoisromaani on tarina, ”joka hänen oli pakko kertoa”. Tumman veden päällä – teosta lukiessa on aluksi hieman pettynyt, koska kirjan kieli on kovin lakonista ja pienen Pete-pojan silmin nähdyt tapahtumat kovin arkisia. Vähitellen tarinan kokonaisuus alkaa kuitenkin hahmottua ja jännite kasvaa.

Aluksi kuvataan hyvä ja onnellinen perhe: lempeä äiti, sankarihahmoinen isäpuoli ja hauska pikkusisko. On tovereita ja harrastuksia. Kake-niminen mies tuo hienon syntymäpäivälahjan ja paljastuu oikeaksi isäksi: onpa hienoa omistaa kaksi isää! Sitten kuvaan tulee tummia sävyjä: poliisi-isä haisee kummalliselta ja heiluu ase kädessä, äidillä on suu veressä ja sitten äiti ja lapset lähtevät yön selkään mummolaan. Aamulla isä on oven takana kyyneleet silmissä anomassa anteeksi ja taas tuntuu hetken turvalliselta.

Franzénin henkilöt puhuvat luontevasti murteella, suurin osa pohjoisella tavalla ja jokunen etelän slangilla. Herkullisimmat jutut ovat Peten isoisällä, jonka hahmossa on muutenkin ulottuvuuksia enemmän kuin muissa aikuisissa – ehkäpä 6-7-vuotias lapsi näkee isot ihmiset yksiulotteisina? Pete tuo mieleen Hannu Väisäsen teoksista tutun Anteron, vaikka Väisäsen kaltaiseen sanataituruuteen Franzén ei ainakaan vielä yllä. Hienovaraisesti hän osaa kuitenkin käsitellä arkaa ja kipeää aihettaan.

MARKLUND, LIZA & PATTERSON, JAMES: Postikorttimurhat

Kaksi kansainvälisesti tunnettua dekkaristia on lyönyt mielikuvituksensa yhteen ja saanut tulokseksi Postikorttimurhat. Teos on vauhdikas ja jännittävä, juonen kuviot karmeita ja yllättäviä. Mukaan on saatu myös raisu takaa-ajo Suomen puolelle.

Murhaajat kulkevat pitkin Eurooppaa ja viiltävät auki nuorten turistipariskuntien kurkkuja. Sitten he lähettävät irvokkaasti asetelluista uhreistaan Polaroid-kuvan paikallisen sanomalehden toimitukseen. Jo ennen tekoaan he ovat lähettäneet medialle postikortin ikään kuin varoitukseksi. Kestää kauan ennen kuin Euroopan poliisit osaavat yhdistää keskenään eri maissa ja kaupungeissa tapahtuneet raa’at rikokset – itse asiassa siihen tarvitaan amerikkalainen murhatutkija Jacob Kanon, jonka tytär on yksi kuolleista. Tämä Columboa muistuttava rähjäinen hahmo saa avukseen tukholmalaisen rikostoimittajan Dessie Larssonin. Miksi uhrit asetellaan niin teatraalisiin asentoihin? Mikä on murhien tarkoitus ylipäätään?

Murhaajakaksikkoa kohtaan ei voi tuntea sympatioita, he ovat liian kylmiä ja tunteettomia. Syy heidän häiriintyneisyyteensä löytyy kaukaa menneisyydestä. Eihän tarina ihan uskottava ole, mutta dekkarissa pieni pinnallisuus ei haittaa. Kyseessä on kuitenkin näppärä ja sujuvasti kirjoitettu teos, joka poikkeaa tavanomaisesta.

FRIMANSSON, INGER: Rotanpyytäjä

Inger Frimanssonin teos Rotanpyytäjä on sijoitettu kirjastossa dekkarihyllyyn, mutta oikeastaan se on psykologinen trilleri. Kirjassa ei ole verisiä murhia eikä salaperäisiä ilmiöitä, vaan kaikki myllerrys tapahtuu ihmisen pään sisällä. Teksti kuvaa tätä myllerrystä kiihkottomasti, miltei arkipäiväisesti.

Kirjankustantaja Titus Bruhn on saattohoidossa ja haluaa ennen kuolemaansa tavata ex-vaimonsa Rosen – lähinnä varmistuakseen siitä, ettei tämä kanna kaunaa. Titus kuvataan niin itsekkääksi ja viettien viemäksi mieheksi, että hänen vaimojaan käy pakostakin sääliksi. Ensimmäinen näistä tosin osasi itse ajoissa irtaantua avioliitosta ja pystyi jopa ystävystymään seuraajansa eli Rosen kanssa (mikä ei ilahduttanut Titusta). Rosen hyväksyivät kakkosäidikseen myös Tituksen tyttäret. Siksi miehen erkaantuminen perheestä ja uusi avioliitto Ingridin kanssa nostattaa tyttärissä suorastaan sairaalloista vihaa, joka purkaantuu syrjimisenä, kiusantekona ja piikittelynä. Lempeäluontoinen Ingrid suostuu kuitenkin lähtemään sanansaattajaksi Rosen luo. Vähänpä hän osaa aavistaa, mitä siitä seuraa!

Kirjan alussa Rose vaikuttaa rauhalliselta ja vahvalta naiselta, joka suhtautuu eroon Tituksesta lähinnä välinpitämättömäsi. Hänen eristäytymisensä muusta maailmasta rotat ainoina kumppaneinaan voi herättää ihmetystä ja lievää inhoa, muttei pelkoa. Vähitellen Rosen mielen pirstoutuneisuus alkaa kuitenkin näkyä. Jännitys tiivistyy sivu sivulta.

VÄISÄNEN, HANNU: Kuperat ja koverat

Hannu Väisäsen osittain omaelämäkerralliset teokset Vanikan palat (2004) ja Toiset kengät (2007) kertovat Antero-nimisen pojan elämästä Oulun kasarmilla. Kuperat ja koverat – kirjassa Anteron tie vie Savonlinnan taidelukion kautta Helsinkiin Kuvataideakatemian opiskelijaksi. Kirjan lopussa Antero pitää ensimmäisen oman näyttelynsä ja käy viimeisen välienselvittelynsä isän kanssa.

Eroottinen jännite väreilee kirjassa alusta loppuun. Antero etsii suuntaansa ja varmistuu siitä viimeistään siinä vaiheessa, kun pohtii, onko rakastunut duffelitakkiin vai takin sisällä olevaan mieheen. Hän tarkkailee maailmaa jonkinlaisena syrjästäkatsojana ja peittelee epävarmuuttaan hassuilla höpinöillä. Opintolainalla ei leveästi eletä, vaan välillä Antero joutuu turvautumaan tuttavien armeliaisuuteen. Kortteerit vaihtuvat tiheään ja välillä yövytään taivasalla, mutta onko kyseessä perimmiltään sitoutumisen pelko? Todellisen hätätilanteen uhatessa voi sentään palata Ouluun, missä Antero hyväksytään ukkokodin osaksi ilman vaatimuksia ja kommentteja.

Anteron kokemukset originelleista taiteilijoista - etenkin unisesta performanssitaiteilija-Ootlasta ja sokeasta Doris-nimisestä maalarista - valottavat ironisesti 1970-luvun taide-elämää Helsingissä. Laajemmalti maailmaa Antero pääsee näkemään stipendiaattina Budapestissä, mutta taide-elämykset jäävät vähäisiksi ja sydänsurut suuriksi. Lukija pääsee myös elämään sitä taiteilijalle raskasta tilannetta, kun inspiraatio ei ota millään tullakseen.

Väisänen näkee yksityiskohtia ja värejä kaikkialla ja osaa siirtää näkemänsä osuviksi sanoiksi. Hänen tyylinsä on humoristista, kekseliästä ja samalla hienovaraista. Trilogia muodostaa Suomen kirjallisuudessa ainutlaatuisen kokonaisuuden.