HAMID, MOHSIN: Viimeinen valkoinen mies

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: The Last White Man

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Eräänä aamuna Anders, valkoinen mies, sai herättyään huomata muuttuneensa syvän ja kiistämättömän ruskeaksi.

Pakistanilaistaustaisen brittikirjailijan Mohsin Hamidin (s. 1971) Viimeinen valkoinen mies -pienoisromaanin alkulause tuo väistämättä mieleen Franz Kafkan novelliklassikon Muodonmuutos, jossa kauppamatkustaja muuttuu yön aikana valtavaksi torakaksi. Hamidin päähenkilö Anders puolestaan on lempeäluontoinen keski-ikäinen mies, joka työskentelee kuntosalilla ja jonka äiti on vuosia sitten kuollut ja isäkin vakavasti sairas. Viime aikoina Anders on alkanut tapailla uudelleen teini-ikänsä ihastusta Oonaa, joogaohjaajaa. Ja nyt hän siis on ruskea.

Muuttumisensa jälkeen Anders on tietenkin epäuskoinen ja hämmentynyt, mutta sen jälkeen voimakkain tunne onkin viha. Anders tuntee olevansa ryöstön uhri, jolta on viety kaikista tärkein: minuus. Sitten tulee pelko jopa omaa olemusta kohtaan. Anders ilmoittaa työpaikalleen olevansa poissa sairauden vuoksi ja lähtee kauppaankin vain pakosta tuntien koko ajan olevansa uhattuna. Kukaan tutuista ei häntä tunnista, katseet ovat epäluuloisia ja käytös töykeää.

… kun hänelle oli käynyt selväksi, että hän oli vieras kaikille, jotka tunsi nimeltä, hän ei enää yrittänyt katsoa heitä silmiin, ei antanut katseen viivähtää tavalla, jonka saattoi ymmärtää väärin.

Ensimmäisenä kaikista ihmisistä Anders ilmoittaa muuttumisestaan Oonalle. Oona on palannut kotikaupunkiin tukeakseen äitiään perhetragedian jälkeen ja on väsynyt ja haluton. Silti hän lähtee Andersin luo, koska miehen hätä on niin suuri ja selitys hätään niin omituinen. Tapaaminen on hämmentävä, tunteet ristiriitaisia. Oonasta tuntuu, että hän pettää jonkun syleillessään tummaksi muuttunutta kumppaniaan.

… Oonan oli ponnistettava tahdonvoimansa, jotta hän näki Andersin miehen sisällä, jotta hän näki, että siinä oli Anders, tuttu Anders, jonka luona hän oli ollut monta yötä viime kuukausien mittaan…

Eihän Anders sentään ole ainoa muuttunut, vaan vähitellen heitä alkaa näkyä myös kuntosalilla, jossa ainoa tumma mies on tähän asti ollut siivooja. Ilmapiiri käy kyräileväksi ja kireäksi, alkaa esiintyä riitoja ja tappeluita, jopa toisten tahallista vahingoittamista. Kaupungilla roihahtaa väkivaltaisuuksia, ihmisiä ammutaan. Jotkut tummiksi muuttuneet valkoiset kokevat tilanteen niin ahdistavana, että turvautuvat itsemurhaan.

… lopputulos oli jo selvä, toisin sanoen että valkoinen mies oli tosiaan ampunut tumman miehen, mutta myös että tumma ja valkoinen olivat olleet yksi ja sama mies.

Netissä leviävät salajuoniteoriat, joiden mukaan vuosikausia on valmistettu sitä, että tumma väestönosa nousisi valtaan ja pyyhkisi pois valkoiset (ja paremmat) ihmiset. Oonan äiti on yksi kiihkomielisistä, joten tyttären näkeminen ruskean miehen kanssa saa hänet suorastaan voimaan pahoin. Anders puolestaan tunnustaa, että olisi ilman muuttumistaan luultavasti kodinturvajoukoissa häätämässä tummia pois kodeistaan.

…jos hän olisi ollut edelleen valkoinen, ehkä hän olisi nyt siellä, puhaltelisi valkoisia henkäyksiä käsiinsä vuorenvarmana asiansa oikeutuksesta tai ainakin turvassa ajatuksilta muiden asian oikeutuksesta…

Andersin isä kokee hänkin olonsa epämukavaksi seuratessaan tumman miehen ja valkoisen naisen lemmiskelyä, vaikka tumma mies onkin hänen oma poikansa. Kaikesta huolimatta isä on valmis viimeisilläkin voimillaan puolustamaan Andersia, jos tämä on vaarassa. Hyvin liikuttavasti isä haluaa myös kuolla hyvin, jotta poika ei ahdistuisi liikaa, vaan hänelle jäisi voimavaroja jatkaa elämäänsä.

Kun lähes kaikki kaupunkilaiset ovat muuttuneet, on elämä jo normalisoitumassa hyvää vauhtia ja useimmat ihmiset alistuneet tilanteeseen. Muutosta kun ei voi estää eikä kukaan myöskään pysty vieraasta ihmisestä sanomaan, onko tämä tumma syntyään vai yksi muuttuneista. Lopulta jäljellä onkin enää yksi ainoa valkoinen mies. Ja sitten ei enää häntäkään.

… hän oli mennyt naimisiin ja löytänyt rakkauden ja menettänyt rakkauden ja vaihtanut väri, ja mikä muutoksista oli merkittävin, sitä hän ei osannut sanoa, mutta luultavasti ei ainakaan väri.

Viimeinen valkoinen mies on ohut teos, mutta antaa paljon ajateltavaa ihmisyydestä, ennakkoluuloista ja rakkauden voimasta. Tunnelma on unenomainen; terävinä piirtyvät etualalle vain elämästä otetta hapuilevat Anders ja Oona ja koko nimetön kaupunki väkijoukkoinen jää sumennettuna taustalle. Epäselväksi jää, muuttuvatko ainoastaan tämän kaupungin ihmiset vai onko ilmiö laajempikin. Tästä tulee mieleen José Saramagon allegoria Kertomus sokeudesta.

Hamidilla on aivan oma kirjoitustyylinsä. Hän saattaa toistaa samaa asiaa useaan otteeseen hieman eri muodoissa ja erottaa lauseet toisistaan pilkulla, jolloin virke saattaa venyä jopa yli puolen sivun mittaiseksi. Kirjailijan ja suomentaja Jaakko Kankaanpään taitavuudesta kertoo se, että teksti on silti helposti hahmotettavaa ja sujuvaa, jopa musiikinomaista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!

TURUNEN, EEVA: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen : romaani, mikäs muu

Kustantaja: Siltala 2022

Kirjailija ja arkkitehti Eeva Turusen (s. 1983) romaani Sivistynyt ja miellyttävä ihminen voitti vuonna 2022 Kalevi Jäntin palkinnon, oli yksi Finlandia-palkintoehdokkaista ja nousi äänestyksessä lukijoiden suosikiksi. Turusen edesmenneelle ukille omistetussa teoksessa kovasti kirjailijan itsensä kaltainen monitaitohenkilö puhuu omasta ukistaan, palkitusta ja tunnetusta arkkitehdistä ja suunnittelijasta.

Yksi ukkitarinan näyttämöistä on palvelutalon huone, jonne ukki on näön huononnuttua joutunut. Vanha gentlemanni muistaa vuoden tarkkuudella kaikki suunnittelemansa rakennukset ja esineet, kaikki saamansa kunniakirjat ja -merkit, kaikkien asioiden sijaintipaikan kotona, mutta nykyistä olinpaikkaansa hän ei hahmota. Liikutuskyyneliä nousee silmään, kun ukki yrittää pitää kiinni kovin nopeasti poistuvaisen lapsenlapsensa käsistä.

Ukki lausahtaa pariinkin otteeseen ylen juhlavasti: minulla oli suuri ilo ja kunnia saada vanhemmikseni kaksi niin hienoa ja sivistynyttä ihmistä, ja sivistyneeksi ja miellyttäväksi kehuu lähipiiri ukkia itseäänkin. Sivistynyt hän varmasti olikin, mutta myös omanarvontuntoinen – seuraksi kelpasivat lähinnä akateemiset menestyjät ja kauppaneuvokset. Palvelutalon väen ukki leimasi alentuvasti seurustelukyvyttömiksi torveloiksi.

Toinen näyttämöistä on ukin talo, jota lapsenlapsi tyhjentää. Pikkutarkat luettelot huoneista ja tavaroista kertovat omalla tavallaan ukin elämästä ja hänen tärkeinä pitämistään asioista. Kertoja tuskailee raskaasti: mitä tavaroita hän pystyisi säilyttämään ja mitä joutuisi heittämään pois. Voisiko ukin säästämät hiustupsut eri vuosilta ehkä laminoida kirjanmerkeiksi? Eikö mikään epäilys ala nakertaa ukkiaan esikuvanaan pitävää lapsenlasta?

suunnitelmani on se, etten korjaa ukilta saamani seinäkellon aikaa, vaikka kello on hieman väärässä, koska haluan, että kello käy ukin aikaa

Kolmantena näyttämönä toimii arkkitehtitoimisto, jossa kertoja ja hänen työtoverinsa vaihtavat suunnittelutyön lomassa varsin henkilökohtaisia tietoja ja jakavat tehtäviään vahvuusalueittensa mukaan. Arkkitehtuurikilpailuun osallistutaan ja jonkinlaista musiikillista toimintaa harrastetaan. Kertojan oma koulurakennusprojekti aiheuttaa yksityiskohtahuolta täydellisyyttä tavoittelevalle arkkitehdille vapaa-ajallakin.

Arkkitehti sanoi Valaisimessa on kolme alumiinirinkulaa, joiden tehtävä on somisteen. Toivomme mallia, johon ei somistusrinkuloita kuulu, hän sanoi. Hän alkoi itsekin ryhmäpaineen vaikutuksen alaisena kyseenalaistaa rinkuloista puhumisen tärkeyttä ja tähdensi itselleen: minun on pidettävä pintani, olenhan huoneessa ainut, jolla on rinkulaymmärrystä. Muilla on vain teknistä taikka teknis-taloudellista ymmärrystä, ja siinä mielessä he ovat vain osittaisia ihmisiä.

Neljäs näyttämö sijaitsee kertojan kotona. Hän on parisuhteessa naisoletetun kanssa, muttei rohkene paljastaa asiaa ukilleen. Ensi alkuun puoliso lohduttaa surevaa kumppaniaan lempein sanoin ja elein, mutta suivaantuu vähitellen loputtomaan uurna-, kutsukortti- ja muistopuhesuunnitteluun sekä ukin talon tyhjennykseen. Tympeä vaitonaisuus astuu parisuhteeseen viimeistään siinä vaiheessa, kun tavaravyöry siirtyy ukin kodista kertojan kotiin. Navakka tuoliviha valtaa puolison ja kertoja alkaa uumoilla parisuhteen loppua.

olen havisevassa tilassa

saan ollakin, saan olla hauras

Viideskin näyttämö ehkä on, mutta vain kertojan mielikuvituksessa. Yksinäisyyden uhatessa hän päättää muuttua U-tädiksi elikkä maailman parhaaksi kummitädiksi, joka hurmaa kaikki erikoisilla lahjoillaan ja lumoavalla persoonallaan. Kummilapsi tulee suorastaan roikkumaan U-tädissä ja aikanaan hoivakodissa U on oleva koko laitoksen sydän ja sielu. Vaan kuultaako tämän kuvitelman takana tosiasiassa epävarmuus siitä, ettei täytäkään odotettuja raameja?

teini ja minä, me tapaamme usein oranssissa torikahvilassa, ja minä näen hänet todella, oikein todella

hänen ystävänsä kysyvät Miks’ et karkeloi ikätoveriesi keralla vaan luuhaat ikälopun U-tädin kortteerissa?

hän vastaa Oi, en kestä eroa kummistani, hänen sutkauksistaan, ymmärtäkäämme vuosikertaihmisen arvo

U-täti, hän se jaksaa punoa hermosolujensa välille uusia yhteyksiä jatkuvasti ja luoda aivoihinsa yhä uusia hermosoluja!

Kullakin näyttämöllä tapahtumat etenevät kronologisessa järjestyksessä, mutta näyttämöt ovat keskenään eri aikatasossa, joten lukija kokee aikatasohyppelyä. Tyylikattaus käsittää niin oivia dialogeja kuin virtaavaa proosarunoa tai monenlaisia luetteloita, niin rakennusteknistä tietoutta kuin ylilyövää itsetilitystä tai asiallisuutta tavoittelevia sähköpostiviestejä. Uudissanojen pyörittelyä, sanoilla ja sanajärjestyksillä leikittelyä. Taattu Eeva Turusen tyyli, mikäs muu!

PS. Liekö mitään yhteyttä U-tätiin näillä: Ullalla (monologinäytelmässä Muutama sana Ullasta, 2015) ja neiti U:lla (esikoisromaanissa Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, 2018)?

TISSARI, SAMI: Krysa

Kustantaja: Aula & Co

Sami Tissarin dystopiahenkinen romaani Krysa oli yksi vuoden 2022 Finlandia-ehdokkaista. Idean Tissarin sai tähän esikoisteokseensa 1990-luvulla ilmestyneestä tutkimuksesta, joka käsitteli muun muassa tietojenkäsittelytieteilijää Marvin Minskyä ja koneälyn kehittäjää Frank Ronsenblattia. Syntyi ajatusleikki: entäpä jos Neuvostoliitto olisikin ollut ensimmäinen koneälyvaltainen maa ja voittanut siksi kylmän sodan?

Ihmiskunnan historia tuntee kasapäin rakastettavia paskiaisia, kaunopuheisia tyranneja ja massamurhaajia, joiden käytöstavoissa ei ole moitteen sijaa. Tunnustan sen sinulle nyt: minä, Pavel Anatolevits Dybenko, olen vastuussa siitä, että kaikki tuntemani ihmiset ovat poissa. Samoin olen vastuussa lukemattomien ihmisten kohtaloista, jotka ovat kohdanneet surkean loppunsa gibelin aikana ja sen jälkeen.

   Mutta pahaa sanaa et ole minun suustani kuullut.

Pavel Anatolevits Dybenkon tulevat vanhemmat tapasivat vuonna 1971, kun neuvostoliittolainen sukelluslaiva sieppasi Chesapeakenlahdella amerikkalaisen Frank  Rosenblattin. Tämä tiedemies oli keksinyt perceptronin eli matemaattisen algoritmin koneelle, joka oppii kokemuksen kautta. Yhdysvalloissa kokeilu lopetettiin kesken, koska kompuutteri eli laskukone vaikutti lupaavammalta, mutta Neuvostoliitto oli valmis tarjoamaan Rosenblattille uuden tilaisuuden.

Kirjan kertoja Pavel eli Pashka syntyy noin kymmenen vuotta myöhemmin lähellä Suomenlahtea  sijaitsevassa Buratinossa, joka on ulkopuolisilta suljettu ja huippusalainen aseteknologian tutkimuslaitos. Siellä perhe elää tavanomaista paremmissa oloissa, mutta silti tavallaan kultaisessa häkissä, sillä perheenjäsenet eivät saa koskaan lähteä alueelta yhdessä. Isän kanssa poika voi sentään käydä kesäisin kalastamassa tai talvella ajella Suomenlahden jäällä.

Useita germaanisia kieliä osaava äiti Julija kyyditään päivittäin helikopterilla Buratinosta Leningradiin, missä hän työskentelee kansainvälisiä vieraita majoittavassa hotellissa näennäisesti siivoojana ja tosiasiassa vieraiden puheita tulkkaavana vakoojana. Isä Anatoli, elektroniikkainsinööri, puolestaan suunnittelee Buratinon tutkimuslaitoksessa erilaisia ihmeellisiä vempeleitä, joista Pashka-poikakin saa osansa. Isä nimittäin tuo hänelle atomienergialla toimivan nuken, joka on kertomuksen ”sinä”, Pashkan uskottu.

Alkoholin liikakäyttö osoittautuu kohtalokkaaksi etenkin Pashkan lähipiirin miehille. Absurdein tapahtuma liittyy Viktor-enoon, joka lintsaa vuonna 1988 lossivahdin työstään päästäkseen Buratinoon katsomaan televisiosta olympialaisia ja menehtyy ajaessaan tuunaamallaan moottoripyörällä humalassa päin pylvästä Pashkan kotitalon pihassa. Viranomaisille siitä koituu todellinen ongelma:

Kolme viikkoa myöhemmin Vitja-enon kuoltua Buratinossa hän viranomaisten tiedon mukaan edelleen odotti Mologa-joen itärannalle juuttuneen lossin ohjaamossa vaijerin saapumista. Tämän takia enolle ei millään ilveellä haluttu myöntää hautauslupaa. Eihän ihmistä, jolle maksettiin palkkaa hyvin tehdystä työstä yhdessä paikassa, voitu kuopata kuolleena jossain toisaalla.

Kun isäkin kuolee Leningradissa onnettomien olosuhteiden uhrina, joutuvat Julija ja Pashka lähtemään pois Buratinosta ja muuttamaan isoäiti Marfan luo. Marfa on kertomuksen värikkäin hahmo: entinen partisaani, jolta on menettänyt molemmat jalkansa toisen maailmansodan aikana karhun puremiin, mutta joka sisullaan ja roisilla sanailullaan pistää kampoihin kenelle tahansa: Pyyhi mitä pyyhit tai ole pyyhkimättä. Perseellä ei ole vartta, eikä paskalla juuria.

Näihin aikoihin 1990-luvulla alkaa tekoäly eli krysa eli rotta ottaa hallintaansa yhä useampia ihmisten tekemistä töistä. Julija-äiti tekee ratkaisunsa: hän nai suomalaisen liikemiehen ja muuttaa perheensä kanssa Suomeen. Ihan Julijan suunnitelmien mukaan asiat eivät suju, mutta Pashka saa sentään koulussa ystäväkseen Asko Kiven, joka tulee vaikuttamaan hänen elämäänsä vielä monella tapaa galakseja myöten.

Tällä välin krysat ovat ottaneet haltuunsa Neuvostoliiton tiedusteluteollisuuden. Ne ohjaavat tehtaiden tuotantolinjoja ja suunnittelevat tuotettavia tavaroita – jopa viidesosa tehtaan tuotannosta saattaa nyt käsittää vekottimia, joille ei löydy mitään järkeenkäypää tarkoitusta. Ne alkavat tuottaa myös synteettisiä ihmisiä, jotka poikkeavat aidoista ihmisistä ainoastaan siinä, ettei heillä ole fyysistä olomuotoa eli heillä on omaisuutta, he kirjoittavat kirjoja, he osallistuvat vaaleihin…

Muistathan, mitä Moskovan pamput ovat krysasta väittäneet?  Että se on ihmiskunnan palveluksessa. He ovat varmasti oikeassa. Mutta he eivät aikanaan tajunneet sitä, että krysa voisi luoda oman ihmiskuntansa. Sen jälkeen se voi valita, kumman palveluksessa se on.

Lopulta ollaan tilanteessa, jonka kai olisi voinut ennustaa etukäteen: ihmiset eivät enää pysty hallitsemaan voimaa, jonka ovat laskeneet liikkeelle, vaan ovat sen vankeja. Pavel on se henkilö, jolla on kohtalon avaimet käsissään, mutta joka ei omaa tarpeeksi tietoa ymmärtääkseen teostaan koituvat traagiset seuraamukset. Tämän salaisuuden kanssa hänen on elettävä helmikuun 23. päivänä vuonna 2019 koittaneen gibelin jälkeiset ankeat ajat.

Krysa on villi ja vimmainen kuvitelma vaihtoehtoisesta maailmasta, jossa tuntemistamme historiallisista henkilöistä ja tapahtumista esitetään aivan uudenlaisia tulkintoja. Ne loksahtavat mukaan kudelmaan, jossa jokainen pienikin käänne ja yksityiskohta tai ohimennen mainittu henkilö täytyisi pitää mielessä tulevan varalta. Ajassa hypitään edestakaisin, mutta mielivaltaiselta tuntuvasta järjestyksestä huolimatta palasista muodostuu silti lopulta hallittu kokonaisuus.

Tissarin kirjaa voi pitää varoituksena: totalitaarisen yhteiskunnan käy aina huonosti, koska se ei pysty uusiutumaan. Toisaalta kirjan voi nähdä myös ironisena kommenttina nykyhetkestä. Ehkä muitakin tulkintoja voi tehdä – kerrostumia Krysassa kyllä riittää!

KOIVUKARI, TAPIO: Sataman laulu

Kustantaja: Johnny Kniga 2022

Sataman laulu kätkee sisäänsä tuhat tarinaa.

Raumalaisen Tapio Koivukarin (s. 1959) Sataman laulu -romaani perustuu joiltakin osin kirjailijan omaan elämään, mutta fiktiosta silti on kyse. Kertojana kirjassa toimii mies nimeltä Ismo Kivimaa, joka on hyvän koulumenestyksen siivittämänä lähtenyt 1980-luvulla Raumalta Helsinkiin opiskelemaan teologiaa. Ismo sairasteli lapsena paljon ja eli enemmän kirjojen maailmassa kuin muiden poikien parissa. Teologian opiskelu varmaan sopisi ujolle nuorukaiselle ja täyttäisi samalla äidin toiveet.

Nyt Ismon on vallannut kevätlevottomuus, hormonien nostattama epämääräinen tekemisen tai lähtemisen tarve, ja kuin tilauksesta sunnuntain Hesarin sivulta osuu silmiin pieni ilmoitus: Miehiä otetaan satamatöihin. Se on juuri sitä, mitä Ismo tarvitsee: irtaantumista totutuista kuvioista, heittäytymistä kerrankin umpimähkään johonkin uuteen.

Ismoa onnistaa ja hänet huudetaan töihin. Nopeasti on opittava kieli, jossa monilla arkikielen sanoilla satamassa onkin ihan oma merkityksensä, Mikä on mantteli? Mikä on pöytä? Kokeneet ahtaajat neuvovat kärsivällisesti, vaikka luultavasti harmittelevatkin ylimääräistä työtä tai tuntevat pientä kaunaa herraspentua kohtaan. Vähitellen Ismo oppii kuviot ja etenee ahtaajasta timpuriksi ja jopa manttelimieheksi. Raskasta ja vaarallista työtä kevennetään ronskilla huumorilla ja aika usein alkoholilla. Yhdessä voidaan myös surra.

Ahtaajien joukko on sekalainen. Siihen kuuluvat esimerkiksi kanttori, mielisairaanhoitaja, teatteritieteiden opiskelija ja rauhanturvaaja, joten yksi teologikin menee muiden jatkona. Ennen pitkää Ismo aletaan tuntea kutsumanimellä Pastori. Kauhistuneelle äidilleen Ismo puolustelee satamajätkäksi ryhtymistään aika ovelasti: … pitäähän tulevan pastorin tietää missä tavalliset ihmiset liikkuivat ja mitä heidän maailmaansa kuului. Ja täytyi kauhaista vähän syvemmältä kuin muuten, ettei jää asioista liian ruusuista kuvaa.

Levottomuus myllertää silti yhä nuoren miehen mielessä. Hän haluaisi rakastua ja kokea naisen läheisyyden, mutta on liian epäröivä ja pidättyvä tehdäkseen asialle jotain. Kun Ismo lopulta solmii suhteen, joka johtaa avioliittoon asti, se tapahtuu ainoastaan toisen osapuolen päättäväisyyden ansiosta: Terhi haluaa miehen ja ottaa sen, jonka saa. Näin huteralle perustalle rakennettu liitto ei voi kestää.

Olimme molemmat samanmoisia surkimuksia. Yritimme saada muutosta elämään emmekä kuitenkaan. Yritimme lähteä parisuhteeseen emmekä kuitenkaan. Terhi otti minut kun en uskaltanut lähestyä, samoin jätin minä lähestymättä niitä naisia joita oikeasti ihailin. Siinäpä sitten oli vakka kantensa valinnut.

Ismo on epävarma myös tulevan ammattinsa suhteen. Papin ura tuntui ylioppilaaksi pääsyn jälkeen oikealta, mutta nyt Ismo huomaa, ettei hänellä olekaan siihen tarvittavaa kutsumusta. Kenties opettajan työ sopisi? Vai eikö sittenkään? Ajatusten selvittämiseen Ismo tarvitsee nyt kunnon irtioton, joten hän suuntaa töihin Norjaan. Samalla hän aikoo todistaa itselleen olevansa isoisänsä ja isänsä mittainen mies, vaikka joutuukin taas tuottamaan äidilleen pettymyksen.

    Ja nyt oltiin tilanteessa, jossa tunnistin kaksi tahtoa ja vimmaa itsessäni. Olin pientä rimpuilua lukuunottamatta tehnyt aina niin kuin olin olettanut, että minun odotettiin tekevän. Lukenut läksyni, opiskellut, suorittanut sitä, tätä ja tuota. Ollut ikuisesti kiltti poika ja korjannut siitä ikätoverieni virnuilut ja vieromiset.

Nuoren Ismon kokemusten lisäksi Sataman laulu sisältää myös satamatoimintoihin liittyvää tietoutta. On historiallinen katsaus satamista aina Egyptin ajoista lähtien. On kartoitus satamassa toimijoista, jolloin merimiesten ja ahtaajien lisäksi huomioidaan myös ilotytöt. On tietoa satamissa tehtäviin töihin liittyvistä kirjoista – Gilgameš-eepos mukaan luettuna. Lisäksi kirjailija pohtii paikannimien taustoja, sanojen merkitysten muotoutumista ja jopa maapallon syntyä. Raamatun sisällön selittäminen sopii teologille ja myös Raamatun tekstien ja rytmin mukaileminen. Monipuolinen teos siis.

Tyyliltään Sataman laulu noudattaa Koivukarin aiempien teosten linjaa. Kerronta on rauhallista ja näennäisen lakonista, mutta poimii silti suorasukaisia huomioita ihmisistä, heidän ajatuksistaan ja tunteistaan sekä valintoihin johtavista motiiveista. Lisäväriä antavat ihmisten moninaiset puhetavat, slangi ja murteet. Avoin ja rehellinen romaani, johon saadaan ehkä jatkoa – onhan monta mielenkiintoista käännettä vielä edessäpäin!