ARIKAWA, HIRO: Matkakissan muistelmat

Kustantaja: S & S 2019

Alkuteos: Tabineko Ripouto

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Kulkukissa, uhmakas ja itsetietoinen kolli, alkaa pitää erään hopeanvärisen pakettiauton konepeltiä nukkumapaikkanaan. Auton omistaja, Satoru-niminen nuorimies, ei hermostu tassunjäljistä vaan alkaa ruokkia kissaa tunnollisesti joka päivä. Vastineeksi hän saa hetkisen rapsuttaa leuanalustaa.

Eräänä yönä kulkuria tönäisee auto. Toinen takajalka murtuu, mutta ei hätää: uskollinen Satoru hoitelee Nanaksi nimeämänsä kissan taas terveeksi (Nana tarkoittaa japanin kielessä numeroa seitsemän ja viittaa kollin hännän malliin). Parissa kuukaudessa mies ja kissa ovat tottuneet toisiinsa siinä määrin, että kulkuri suostuu muuntautumaan kotikissaksi.

Viiden hyvän vuoden jälkeen Satoru ilmoittaa odottamatta, että olosuhteet ovat muuttuneet. Hän ei voi enää pitää Nanaa luonaan, mutta tulee tietenkin hankkimaan tälle hyvän ja rakastavan uuden kodin. Ensin käännytään Satorun lapsuudenystävän Kōsuken puoleen. Satorun rakas Hachi-kissa oli poikien yhteinen lemmikki, sillä Kōsuke ei isänsä vastustuksen vuoksi voinut saada omaa. Nyt isän auktoriteetti ei enää pure, mutta entä vaimon? Lopputulos: Nana palaa kotiin Satorun kanssa.

Seuraavaksi Satoru ajaa pitkän matkan yläkouluaikaisen ystävänsä Yoshiminen luo. Karu Yoshimine ei sen paremmin rakasta kuin inhoakaan kissoja tai muita lemmikkieläimiä. Tärkeintä hänen kannaltaan kissassa on sen taito pyydystää maatilaa kiusaavia jyrsijöitä. Juro ulkokuori saattaa kyllä kätkeä lempeän sisimmän, sillä vasta äskettäin Yoshimine on pelastanut pienen kissanpennun tien viereltä. Nyt pentu tuntuu puolustavan reviiriään yllättävän ärhäkästi ja määrätietoisesti. Lopputulos: Satoru ja Nana ajavat yhdessä pitkän matkan takaisin kotiin.

Vielä Satoru yrittää onneaan lukioaikaisten ystäviensä Sugin ja Chikakon luona. Pariskunta on avannut majatalon, jonne niin kissan- kuin koiranomistajatkin ovat tervetulleita lemmikkeineen. Omasta takaa avioparilla on koira ja kissa, joista koira saa raivokohtauksen joka kerta Nanan nähdessään, vaikka muuten suhtautuu majatalossa asuviin lemmikkeihin sopuisasti. Olisikohan syynä Sugi-isännän oudon kireä suhtautuminen Satoruun? Lopputulos: Nana ja Satoru palaavat kotiin yhdessä.

Nyt Satoru on tehnyt lopullisen päätöksen. Hän muuttaa Nanan kanssa asumaan tätinsä Norikon luo Hokkaidon saarelle, kauniin luonnon äärelle. Elämänsä loppuun saakka Nana saa olla Satorun kissa.

Minun muistelmani päättyvät pian.

   Se ei ole lainkaan surullista.

   Samalla kun käymme läpi matkamuistojamme, valmistaudumme uudelle taipaleelle.

   Muistaen edellä menneitä.

   Ja heitä, jotka tulevat perässä.

   Horisontissa kohtaamme vielä joskus kaikki rakkaamme.

Matkakissan muistelmat on taidokkaasti rakennettu. Satorun elämästä paljastuu aina hieman lisää, kun hän vierailee vuorollaan kunkin vanhan ystävänsä luona. Monet muistot ovat surullisia. Nenäliinaa tarvitaan ehkä myös kertomuksen lopussa, kun lisää salaisuuksia paljastuu. Kaunis ja liikuttava kertomus miehen ja kissan kumppanuudesta.

GALLAY, CLAUDIE: Odottamaton kauneus

Kustantaja: WSOY 2019

Alkuteos: La beauté des jours

Suomennos: Titia Schuurman

Periaatteessa Jeannella on kaikki hyvin. Aviomies Rémy osoittaa vielä kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen rakkauttaan monin pienin teoin ja toisinaan jopa sanoin, kaksostyttäret ovat itsenäistymässä ja työssään postin kassalla Jeannella on hauskaa etsiessään asiakkaiden joukosta hyviä ihmisiä. Silti jokin on alkanut ahdistaa.

Yksi elämä ei riitä. Jeanne olisi halunnut monta elämää, jotta hän voisi kokea kaikki ne valinnat joita ei tehnyt, kaikki ne suunnat joita ei valinnut.

Jeanne tuntuu juuttuneen ohi kiitävien junien ja pihalla vierailevan ketun tarkkailuun, macaronleivokseen tiistaisin, sunnuntailounaisiin lapsuudenkodissa maalla. Erikoisin tapa hänellä lienee sattumanvaraisesti valittujen ihmisten seurailu pitkin kaupunkia. Eräänä päivänä seuraamisen kohde osoittautuukin tutuksi.  Hän on nuoruusaikojen ihastus Martin, jota Jeanne aikoinaan rohkeasti kutsui treffeille, mutta joka saapui sinne ystäviensä kanssa! Nyt se on Martin, joka kutsuu Jeannea. Onko Jeanne valmis seikkailuun?

Suurin muutos Jeannen elämässä seuraa kuitenkin siitä, kun hän tutustuu performanssitaiteilija Marina Abramovićin elämään ja taiteeseen. Marina pystyy voittamaan pelkonsa ja asettamaan esityksen aikana henkensäkin alttiiksi. Ennen kaikkea Jeannea puhuttelee hänen rohkeutensa muuttaa taiteeksi kipeät henkilökohtaiset valinnat.

Marina puhuttelee kaikkia ihmisiä, se ottaa kaikki ihmiset mukaan. Se puhuu siitä keitä me olemme, mistä me tulemme, mitä meille tapahtuu ja miksi ollaan sellaisia kuin ollaan. Miksi kärsitään niin paljon. Ja mitä me teemme elämällemme. Minkä merkityksen sille annamme… Abramović auttaa minua ottamaan kevyemmin.

Hiljaisesti Jeanne alkaa poiketa jokapäiväisistä rutiineista. Tavallaan hän etsii omaa identiteettiään muunakin kuin osana kokonaisuutta ”herra ja rouva Rémy Savoie”. Läheiset pitävät Jeannen kiinnostusta Abramovićista pakkomielteenä, josta kannattaisi kasvaa eroon.

Jeanne on kirjan keskeisin hahmo, sillä kaikkea seurataan hänen näkökulmastaan. Hänen lähipiirissään on kuitenkin monia mielenkiintoisia tyyppejä. On ystävätär Suzanne, joka romahtaa täysin, kun asuinkumppani lähtee toisen naisen matkaan. On siskontytär Zoe, jota useimmat pitävät jälkeenjääneenä ja hankalana, mutta jonka sisimmässä asuu odottamatonta kauneutta. On Comben häirikköveljeksiin kuuluva Lattanaama, joka kaipaa vain hieman ystävällisyyttä. On viisas ja rohkaiseva mummu.

Odottamaton kauneus on hidastempoinen kirja, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään erikoista. Silti tarinan aikana moni sen henkilöistä on muuttunut rohkeammaksi ja vapaammaksi. Lämmin ja rohkaiseva kirja, kaunis.

BLASIM, HASSAN: Allah99

Kustantaja: WSOY 2019

Alkuteos: Allāh99 – Īmailāt mutarjim Emil Cioran

Suomennos: Sampsa Peltonen

Kustantaja luonnehtii Blasimin Allah99-teosta romaaniksi, mutta paremminkin se on kokoelma tarinoita. Kirjan kehyskertomuksessa Irakista Suomeen paennut eläinlääkäri Hassan ”Minervapöllö” Buma on saanut apurahaa perustaakseen blogin Allah99. Sitä varten hän tarvitsisi yhdeksänkymmentäyhdeksän haastattelua niin Irakissa asuvilta kuin Eurooppaan muuttaneilta irakilaistaiteilijoilta ja -kirjailijoilta, mutta apuraha tuntuu hupenevan Hassanin lempiharrastuksiin eli oleiluun kapakoissa ja tiuhasti vaihtuviin naissuhteisiin.

… minä olen pahainen pakolainen, jonka runosuonen jatkuva pelko on saanut tukkoon. Olen viinatynnyriin pudonnut eläinlääkäri tai sanaseppo joka on vuosien ajan rakentanut hiekkalinnoja, jotka eivät kiinnosta ketään.

Näennäisesti tekstit ovat Hassanin tekemiä haastatteluja, mutta ovatkohan ne ainakin osin keksittyjä? Jokaisessa tarinassa on haastattelijan lyhyt pohjustus ja muutamia kysymyksiä, mutta suurimmalta osalta äänessä ovat haastatellut. He ovat pääosin Irakista ja Suomesta, jokunen myös Syyriasta, Egyptistä, Ruotsista ja Saksasta. Osa näistä ”haastatelluista” on jo kuollut, mutta Hassanin mielestä ”kuolleilla on oikeus piikitellä ja tarinoida siinä missä elävilläkin”. Ja taitaapa Hassan haastatella Blasimia itseäänkin.

Jotkut kertomukset ovat ainakin aluksi ironisella tavalla jopa hauskoja. Nainen perustaa turvapakan sodan vuoksi kodittomiksi jääneille kissoille. Kurdikokki lisää arabien ruoka-annoksiin kuivattuja ja jauhettuja torakoita. Tubettaja keksii ruveta myymään torilla kärpäsenraatoja kanojen ruuaksi, kunnes amerikkalaisten tulo Irakiin lopettaa taloussaarron:

… maahan alkoi taas virrata kaikkea: murhamiesten aseyhtiöitä ja kansainvälisiä öljykonserneja; elintarvikejättejä, autonvalmistajia sekä lääke-, tupakka- ja viinatehtaita; terroristitehtaita, autopommitehtaita ja mafiajengejä; demokratian, naisten oikeuksien ja tasa-arvon iskulauseita; uskonsotien ja radikalisaation kasvualustoja… Irakiin virtasi aivan kaikkea – ainoastaan rauha jäi ovenrakoon pohtimaan, tohtisiko astua sisään.

Irakiin ja Syyriaan sijoittuvissa kertomuksissa toistuu yhä uudestaan elämän epävarmuus, sillä hetkenä minä hyvänsä autopommi tai salamurhaajan luoti voi lopettaa ihmisen elämän kesken arkisen hyörinän. Ravintolankin suosiota mitataan sillä, montako kertaa se on vuoden mittaan räjäytetty. Tuho luo myös uusia ammatteja, kuten silikoninaamioiden valmistusta iskuissa silpoutuneille vainajille. Toisinaan kauheutta ei voi käsitellä kuin makaaberin liioittelun avulla, kuten on kertomuksessa sähköisiä ääniveistoksia valmistavasta miehestä. Puukuoren sisällä virtapiiri tuottaa erilaisia ääniä. Kaamealla tavalla kaunista!

Suunnittelimme lapsifiguurin, jolta on leikkaantunut räjähdyksessä kädet irti ja jonka sisästä kuuluu räpyttelevien siipien ääntä. Lapsihahmon vieressä oli tulimeressä paistuneita tomaatteja ja appelsiineja, joista kuului kärpästen surinaa. Lapsen äiti lojui karrelle palaneessa maassa, ja hänen sisästään kuului aaltojen liplatusta.

Suomessa elämä on tähän verrattuna leppoisaa. Voi juoda kapakassa jallua ja olutta ja vetää ehkä ekstaasiakin. Voi etsiä naisseuralaisia – marraskuu on Suomessa parasta aikaa peittojen pelmutteluun. Silti täälläkin satunnainen tapahtuma tai sana palauttaa yhtäkkiä mieleen muiston entisen kotimaan kauheuksista tai tuskallisesta pakomatkasta kohti turvaa.

Kuvittelin naiivisti vuosien ajan, että kuka tahansa joka lukee paljon ja suhtautuu maailmaan uteliaasti, muuttuu mielikuvituksensa kautta vapaaksi yksilöksi, joka ei kärsi rajoittavasta nationalismista, ällöttävästä ylpeydestä, rasismista eikä vihasta. Kuvittelin, että jokainen kirja on mahtava rakkauskirje. Maanpakomatkani aikana moinen pinnallinen romantiikka karisi. Vihan, pikkusieluisuuden ja väärinymmärryksen kylänraitti kulkee Bagdadista Helsinkiin asti, ja jokaisella pysäkillä piilee tappaja.

Hassanin kirjaamien tarinoiden kanssa vuorottelevat Alya Mardan -nimisen naisen lähettämät sähköpostit omista käännöstöistään ja ajatuksistaan. Nämä viestit ovat otteita Tanskassa asuvan irakilaisen Adnan al-Mubarakin Blasimille lähettämistä todellisista sähköposteista. Alya on kyllä ujutettu joihinkin kertomuksiinkin eli Blasimin kirjassa käydään melkoista piirileikkiä.

Hassan Blasim (s. 1973) Helsingissä asuva irakilaissyntyinen kirjailija, elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja. Blasim kirjoittaa arabiaksi, mutta hänen novellikokoelmiaan on käännetty noin kahdellekymmenelle kielelle. Vuonna 2014 kokoelma Irakin Purkkajeesus voitti brittiläisen Independent-lehden kirjallisuuspalkinnon. Blasimille on myönnetty myös mm. taiteen Suomi-palkinto.

Pakenin maasta, koska olin lopen uupunut alituisiin pettymyksiin, sortoon, köyhyyteen, sotiin ja siihen ettei yksilönvapauksille ollut alkuunkaan tilaa. Pakenin Bagdadin pätsistä Helsingin hankiin. Pakenin jotta aistini ja ruumiini pääsisivät vapaaksi vankeudesta ja ankeudesta. Tarvitsin niin kipeästi valoa ja taivasta. Pakomatka oli täyttä tuskaa. Suomeen saapuessani olin kuin nälkäisen susilauman raatelema saaliseläin. Eikä minulla ollut mitään muuta kuin vanha luottolääkkeeni – kirjoittaminen!

NIVUKOSKI, PAULA: Nopeasti piirretyt pilvet

Kustantaja: Otava 2019

1920-lukua Pohjanmaalla. Liisa on isokyröläisen perheen esikoinen. Tai ennen häntä syntyi kylläkin Taisto, mutta tämä lapsi kuoli jo ensimmäisenä talvenaan. Äidin mielessä poika kuitenkin varttuu Liisan ja pikkusisko Sennin rinnalla ja voittaa nämä huomaavaisuudessaan ja taidokkuudessaan mennen tullen. Isä sentään luottaa Liisaan ja antaa ennen kuolemaansa hänelle tehtävän: koita sinä pitää tila suvus.

Isä tarttui Liisaa leuan alta ja katsoi suoraan silmiin. Kuule ny, äläkä unohra. Likat ei oo yhtään sen häjympiä ku poijjakkaa. Ja jos väkevyyres jotaki häviää, niin ällis sen ylittää.

Kosijoita nuorella Liisalla on kaksin kappalein. Antero on hienotunteinen ja uskollinen, mutta hänen mukanaan taloon ei tulisi lainkaan omaisuutta. Tummasilmä Kalle taas on talollisen nuorempi poika, joka osaa kosiskelun taidot. Hän järjestää romanttisia tapaamisia, kirjoittaa runonkin ja lupaa olla jättämättä koskaan.

- vaikka kuihtuus sun talosi,

en sua ikinä hylkää.

Olen sinun valosi,

ikinä en pelkää.

Kalle ei kuitenkaan tule Koskiluhdan tilalle isännän ottein. Hän ei tunne vastuuta töiden sujumisesta eikä raada viimeiseen hikipisaraan saadakseen sadon pelastettua. Päinvastoin hän alkaa pian valitella pienviljelijän elämän epävarmuutta, alituista köyhyyttä ja nälkää. Kalle haluaa Amerikkaan rahaa vuolemaan! Ja Amerikkaan hän lähtee, vaikka matkaa varten on myytävä naapureille hyvää karjaa. Liisa jää taistelemaan tilan säilyttämisestä, helmoissaan kaksi lasta ja kolmas tulossa.

Voi pirnales, kun sinet ikänä ymmärrä. Sinä lähäret muille mettätöihin, sinä lähäret Nurkkalan karsinoota korjaamahan, vaikka omatkin porsaat karkaa. Sinä lähäret Amerikkahan ja jätät mun niskoolle tämän kaiken, mätänevät perunat, fletajavat saranat, rääkyvät kersat ja kiukkuusen äiteen! Sinä lähäret!

Liisan elämä menee todella ahtaalle. Rahaa ei ole edes uusiin kenkiin. Leipään on lisättävä pettua. Amerikasta tulee kirjeitä harvakseltaan ja Kallen kotiinpaluu lykkääntyy lykkääntymistään. Ikävä kaivertaa Liisan mieltä eivätkä oloa helpota kyläläisten vahingoniloiset säälittelyt tai ilkeämieliset vihjailut. Äiti häpeää tytärtään ja nalkuttaa. Eikö Liisa olisi jo tarpeeksi aikuinen pitääkseen puoliaan? Eikö hän voisi ottaa ohjakset omiin käsiinsä ja tehdä rohkeita ratkaisuja? Tukea saattaisi löytyä yllättäviltäkin tahoilta.

Liisa on kirjan keskeisin hahmo, jonka välityksellä asiat nähdään. Hänen itsetuntonsa on äidin soimausten vuoksi nuorena kovin matala eikä hän osaa oikein puolustautua ilkeyttä vastaan. Hän on myös helposti mietteisiinsä vajoava ja kehittelee mielikuvissaan kaikenlaisia outoja kertomuksia. Öisin vaivaavat painajaiset, joita hän tulkitsee enteinä tulevasta. Kasvu voimanaiseksi on ankara ja pitkä, mutta isän sanat velvoittavat.

Kirjan kieli on sujuvaa ja vaihtelevaa, paljon runollisia kielikuvia, paljon puolilauseita ja toistoja. Repliikeissä pohjalainen murre on mehevää ja eloisaa. Tämä on kunnianosoitus pohjalaiselle naiselle, joka synkälläkin hetkellä pystyy näkemään auringon valaisemat pilvet.

Maa oli koti ja elämä. Sukupolvet solmittiin yhteen pellolla saappaat ravassa. Kehrä kiersi seitsemästi ympäri yhdellä rukin pyörän kierroksella.

PAGE, LIBBY: Pinnalla pysymisen taito

Kustantaja: Otava 2018

Alkuteos: The Lido

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Kate on 26-vuotias aloitteleva toimittaja. Hän on vastikään muuttanut Brixtoniin, Etelä-Lontooseen, ja raportoi paikallislehteen lähinnä kadonneista lemmikeistä, tietöiden aikatauluista ja kaavoitussuunnitelmista. Nyt päätoimittaja antaa hänelle ensimmäisen oman jutun: lopettamisuhan alaisen maauimalan puolesta kampanjoivien henkilöiden haastattelemisen. Näin Kate tutustuu 86-vuotiaaseen Rosemaryyn.

Rosemaryn elämään vuonna 1937 avattu Brockwellin uimala on kuulunut aina. Hän ui siellä Lontoon pommitusten aikana, George kosi häntä altaan reunalla ja viisikymmenvuotishääpäiväänsäkin Rosemary ja George juhlistivat altaalla. Uimala on siis täynnä rakkaita muistoja, jotka katoaisivat paikan sulkemisen myötä. Sitä Rosemary ei usko kestävänsä. Tietysti hän ajattelee myös kaikkia niitä, joille maauimala on tärkeä virkistäytymis- ja turvapaikka ja niitä, joille se on ainoa ranta, jonka he tuntevat. Brixton on jo ennättänyt menettää kirjastonsa, jossa Rosemary vuosikymmeniä oli töissä ja jonka puolesta ei herätty ajoissa taistelemaan.

On niin paljon asioita, joilla ei tunnu olevan merkitystä. Me elämme niiden kanssa ja kävelemme ohi ja ajattelemme, että kyllä tuokin vielä järjestyy tai ei sillä ole väliä tai no se siitä sitten. Kaupungit muuttuvat ja rakennusfirmat ostavat ihmisiltä kodit alta rakentaakseen lisää miljoona-asuntoja, eikä sillä ole väliä. Mutta sitten yhtenä päivänä sitä herää ja tajuaa, että kyllä sillä itse asiassa on väliä…

Syy maauimalan lopettamiseen on tietenkin raha. Etenkin talviaikaan se on tuottanut huonosti ja nyt Brixtoniin miljoonataloja rakentanut rakennusfirma on tehnyt siitä houkuttelevan tarjouksen. Uimalan paikalle rakennettaisiin yksityinen kuntosali, joka firman laskelmien mukaan edistäisi alueen asuntojen myytävyyttä.

Kate on hyvin epävarma ja ahdistunut nuori nainen. Hän tuntee kaiken aikaa epäonnistuvansa tekemisissään ja häpeää ulkomuotoaan (jossa kaikesta päätellen ei ole kyllä mitään vikaa). Hän on hyvin yksinäinen, koska välttelee kaikkia ihmiskontakteja vanhempiaan ja sisartaan lukuun ottamatta. Taustalla väijyy kaiken aikaa Paniikki, joka voi saada Katen lyyhistymään katukäytävälle itkemään.

Tutustuminen Rosemaryyn ja uimalaan muuttaa Katen elämän. Rohkaistuminen uimaan peloista huolimatta virkistää ja lujittaa itsetuntoa ja Rosemaryn välityksellä tutuiksi tulevat ihmiset lisäävät turvallisuuden tunnetta. Katen uimalasta kirjoittamat artikkelit kasvattavat hänen ammatillista mainettaan ja herättävät ihmisiä taistelemaan. Ihmiset alkavat yhä laajemmin oivaltaa, että maauimala voi tosiasiassa olla koko yhteisön sielu.

Uimala ei ole pelkästään maakuoppa, joka täytetään vedellä ja jossa ihmiset sattuvat silloin tällöin uimaan. Kyse on paljon isommasta asiasta. Niin isosta, että jollei sitä ei näe, ei käytä silmiään kunnolla… Ja jollei kyse ole uimalasta niin sitten kirjastosta tai nuorisokeskuksesta tai siitä kerrostalosta, josta se ikänsä siellä asunut mies joutuu kadulle.

Pinnalla pysymisen taito on lempeä ja hyväntuulinen kirja. Osittain edetään ennalta odotettavien käänteiden mukaan, mutta mukana on myös mietittävää. Rakkaus, ystävyys, yhteisöllisyys, suvaitsevaisuus ovat sen avainsanoja.