LATVALA, TAINA: Venetsialaiset

Kustantaja: Otava 2018

Tämä on tarina kolmesta sisaresta.

   Siitä, mikä yhdisti ja mikä erotti heidät.

   Miten he nauroivat samoille asioille ja miten yksinäisiä he salaa olivat.

   Millaisia olivat heidän viimeiset tuntinsa yhdessä. Miten he juhlistivat kesän päättymistä ja miten he surivat sitä.

   Tämä on tarina kolmesta sisaruksesta, joilla oli yhteinen isä. Heillä oli isänsä katse ja lapsuus, jota he raahasivat mukanaan kuin matkalaukkua.

Kolme sisarusta: Iiris, Paula ja Elina. Iiriksellä on eri äiti kuin Paulalla ja Elinalla, mutta isä on heille kaikille yhteinen ja kaikille rakas. Kaikkiin lapsiinsa isä myös pitää yhteyttä kuolemaansa saakka, vaikka salaakin asioita. Isän kuoltua siskokset hieman etääntyvät toisistaan, mutta tänä elokuisena iltana he ovat päättäneet kokoontua isän rakentamalle kesämökille. Kertoja antaa jo tässä vaiheessa ymmärtää, että kerta on viimeinen. Mitä tulee tapahtumaan?

Mökillä on tarkoitus suunnitella Elina-kuopuksen lähestyviä häitä. Epäkäytännöllinen morsian on jättänyt kaiken suunnittelun järjestelmällisen ja huolehtivaisen isonsiskonsa Paulan käsiin. Paulalla tosin on kokoontumiselle toinenkin tarkoitus, jota ei ole vielä paljastanut. Mökin ylläpito on kallista ja käyttö vähäistä, joten Paulan mielestä se pitäisi myydä. Tiedossa on, että vanhin tyttäristä eli Iiris tulee tätä hanketta vastustamaan.

Iiris tietenkin myöhästyy, hänhän on tunnettu epäluotettavuudestaan. Iiris ei edes ryhdy keskustelemaan vakavista asioista, vaan tahtoo kylän venetsialaisiin nauttimaan alkoholista, tanssimaan ja vokottelemaan miehiä. Iiris on boheemin elämänsä rapauttamanakin vielä vetovoimainen nainen. Paula vastustelee aikansa, mutta lähtee lopulta velvollisuudentunnosta muiden mukaan.

Juhlapaikalla sisarukset herättävät kateudensekaista huomiota, ovathan he nuoruudestaan asti olleet paikkakunnan julkkiksia – älykkäitä, hurmaavia ja muodikkaita. Jotain kärhämää syntyy tanssien lomassa, Paula tapaa nuoruudenrakastettunsa (jota ei ole avioliitostaan ja perheestään huolimatta koskaan unohtanut) ja alkaa väsyä vastuunkantajan rooliin, Elina kiinnostuu tanssiorkesterin laulusolistista ja alkaa miettiä häiden perumista, Iiris juo tajun kankaalle ja alkaa epäillä elämän mielekkyyttä.

Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jotka yrittivät hyvästellä kesän.

   He uivat, saunoivat, sytyttivät jätkänkynttilöitä mökin portaille.

   He pukeutuivat hienoiksi ja lähtivät venetsialaisiin. Ilta oli pitkä ja kylmä, tuuli tuoksui syksyltä ja kosteilta lehdiltä. He tanssivat hetken lyhtyjen loimussa, ilotulitteet valaisivat taivaan, musiikki kiiri järveä pitkin hiljaisiin taloihin.

  Heidän oli tarkoitus pitää hauskaa, mutta mikään ei sujunut niin kuin he olivat suunnitelleet. Ongelmana oli, että vain yksi heistä oli aidosti kiinnostunut suunnitelmista.

Kertomuksessa vuorottelevat nykyhetki ja menneisyys, josta poimitaan sisarusten elämään vaikuttaneita tärkeitä tapahtumia. Näkökulma on paljolti Elinan, mutta Paula ja Iiriskin sanovat sanansa. Esimerkiksi vuonna 1983 isä tuo Iiriksen tutustumaan sisariinsa, jotka eivät ole hänestä koskaan kuulleetkaan. Ymmärrettävästi Iiriksen näkemys tilanteesta poikkeaa jonkin verran Paulan muistikuvista. Ja jotain tapahtuu myös vuonna 1999, kun vietetään isän viisikymmenvuotisjuhlia.

Venetsialaiset on pieni ja nopealukuinen teos. Se on kepeästi kirjoitettu, vaikka paljastaakin yksinäisyyttä, epävarmuutta ja juurettomuutta. Hyviä aikeita, liiallista ylpeyttä ja petosta. Menneisyyden vaikutus tuntuu yhä. Tulevaisuus on siskosten omissa käsissä.

OZ, AMOS: Juudas

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: Ha-besova al-pi Jehuda (2014)

Suomennos: Minna Tuovinen

Vuosi 1959 on loppumassa ja vuosi 1960 alkamassa. Kaksikymmentäviisivuotias Shmuel Ash tekee Jerusalemin yliopistossa maisteritutkielmaa aiheesta ”Jeesus juutalaisten silmin”. Työ takkuilee ja muitakin murheita on. Rakastettu hylkää Shmuelin ja nai entisen poikaystävänsä. Sosialismin kerhossa tapahtuu hajaannus. Shmuelin isä ei vararikon takia pysty enää lähettämään avustusta, joten pojan on luovuttava vuokra-asunnostaan ja etsittävä ansiotyötä. Yhtäkkiä hän perheen ja opettajien kauhuksi päättää lopettaa myös opiskelun.

Sattumalta Shmuel saa paikan raajarikon Gershom Waldin seuralaisena. Ennakkoon kaikki vaikuttaa kutkuttavan salaperäiseltä, kun vaitiololupaus vaaditaan jo ennen haastattelua, mutta työ onkin lähinnä teenkeittoa ja muutaman tunnin keskustelua tai paremminkin väittelyä vanhan herran kanssa. Tämän esiintyminen on usein ylimielistä ja häijyä, mutta tietous maailmasta kattavaa ja looginen ajattelu häikäisevää. Esimerkiksi näkemys uskonnoista:

Juutalaisuus ja kristinusko, ja samoin islam, tiukuvat armon ja laupeuden makeaa nektaria vain niin kauan kuin niillä ei ole hallussaan kahleita, kidutuskammiota, herruutta ja hirttoköysiä. Kaikki uskonnot, mukaan lukien viimeisten sukupolvien aikana syntyneet, nämä jotka näihin päiviin asti ovat lumonneet ihmisiä, ovat kaikki tulleet pelastamaan meidät ja saman tien alkaneet vuodattaa vertamme.

Suurin vetovoimatekijä talossa Shmuelin kannalta on sen toinen vakinainen asukas, 45-vuotias Atalja Abrebanel. Nainen on lumoava arvoitus. Välillä hän vaikuttaa miestenvihaajalta, välillä viettelijältä. Välillä Shmuel saa toivoa ja heti perään taas torjuntaa.

Niin kuin Atalja olisi ohimennen kumartunut silittämään kulkukissaa: kun kissa alkoi kehrätä kosketuksesta, Ataljan sydän heltyi, hän pisti taskustaan palasen juustoa tai makkaraa kissan eteen, taputti sitä pari kertaa päähän ja meni sitten matkoihinsa.

Vähitellen Shmuelille avautuvat talon asukkaiden salaisuudet ja henkilökohtaiset surut. Niiden taustalla on paljolti Israelin omaksuma voimapolitiikka, jota Amos Oz on useasti kritisoinut. Kirjassa hänen äänitorvensa on Ataljan isä Shealtiel Abrabanel, joka vastustaa Israelin valtion perustamista ja uneksii juutalaisten ja arabien yhteisestä tasa-arvoisesta valtiosta. Hänet leimataan petturiksi.

Vahvana teemana Juudas-romaanissa on kristinuskon ja juutalaisuuden välinen kipeä suhde. Suunnitteliko Jeesus tosiasiassa itse lainkaan uuden uskonnon perustamista vai syntyikö kristinusko nimenomaan Juudaksen suunnitelmien ansiosta? Oliko Juudas opetuslapsista se, joka kaikkein lujimmin luotti opettajansa jumalaisiin voimiin ja tämän lupaamaan valtakuntaan? Eikö hän ollutkaan petturi?

… ainoa jonka sydän särkyi Jeesuksen kuollessa, oli juuri se, jota sadat miljoonat ihmiset viidellä mantereella ovat tuhansien vuosien ajan pitäneet arkkityyppisimpänä juutalaisena, kaikkein katalimpana ja halveksuttavimpana. Petoksen ruumiillistumana, juutalaisuuden ruumiillistumana, juutalaisuuden ja petoksen välisen suhteen ruumiillistumana.

Kirja on täynnä yksityiskohtia ihmisistä, heidän elämästään ja ympäristöstään. Kipeitä asioita tapahtuu, mutta tunteet pysyvät hallinnassa ja sävy säilyy ilkikurisena. Henkilökuvaus on eloisaa. Esimerkiksi Shmuel, kömpelö touhottaja, joka nauttii luennoinnista ja pohdinnasta, mutta joka väsähtää heti toisten päästessä ääneen.

Hän oli hyväsydäminen, antelias, täynnä suopeutta ja lempeää tahtoa kuin villasormikas, teki aina enemmän kuin parhaansa muita auttaessaan, mutta hän oli myös hämmentynyt ja kärsimätön. Hän unohti, mihin tarkkaan ottaen oli jättänyt toisen sukkansa, mitä vuokraisäntä oikeastaan oli halunnut häneltä tai keneltä oli lainannut luentomuistiinpanonsa. Silti hän ei koskaan hämmentynyt silloin, kun piti täsmällisesti siteerata Kropotkinin kuvausta Netšajevista heidän ensimmäisen tapaaminensa jälkeen tai seuraavan kahden vuoden kuluessa. Tai todeta, kuka Jeesuksen opetuslapsista oli muita vähäpuheisempi.

Juudas on kenties hieman provosoiva herätellessään lukijan ajatuksia. Se saa pohtimaan Israelin valtion syntyä ja sen olemassaolon oikeutusta. Se saa pohtimaan juutalaisuuden, islamin ja kristinuskon välisiä suhteita. Voimakkaasti uskonnollinen tai poliittinen se ei kuitenkaan ole, vaan yllättävän helppolukuinen ja jännittävä kasvukertomus ja eräänlainen rakkaustarinakin.

SNELLMAN, ANJA: Kaikkien toiveiden kylä

Kustantaja: WSOY 2018

Kreetalainen Pneuman kylä sijaitsee korkealla vuoristossa. Joskus se oli liki kolmensadan asukkaan yhteisö, mutta nyt siellä asuu enää yksi ihminen: 93-vuotias vuorimuori Agave Lunataki. Seuranaan hänellä ovat Pyhä Eufemia Kaikkienylistämä Khalkidonialainen -niminen aasi, Adonis-niminen koira, Katti-niminen kissa sekä joukko kanoja ja vuohia.

Eräänä päivänä Agave löytää vuoren rinteeltä pahasti loukkaantuneen nuoren naisen. Hän hoitaa tämän ruhjeita ja haavoja oliiviöljyllä, hunajalla ja yrteillä vanhan sairaanhoitajan varmuudella. Potilaan sekavuus ja muistinmenetys jäävät ajan hoidettavaksi. Se kuitenkin selviää, että nainen on Monika ja kotoisin jostain hyvin pohjoisesta maasta.

Monika on suklaasilmäisen krekupojan panopuu. Monika on ajelehtiva pölkkypää. Monika on ammattitaitoinen uskottelija, maanittelija, rahastaja.

Vuorimummo ja löytönainen ystävystyvät. Eron hetkeä pitkitetään. Toki kummallakin on omat tapansa, jotka ajoittain ärsyttävät toista valtavasti. Monika on vaatelias ja valittaa vähän kaikesta. Hän on äärimmäisen järjestelmällinen ja järjestää lupaa kysymättä Agaven tavarat uuteen uskoon. Agave taas on alinomaa äänessä. Ei ole väliä, kuunteleeko Monika – Agave puhua pulisee ja laulaa itsekseen.

Agaven muistot ryöppyävät. Niihin kuuluu maailmansota, jonka aikana saksalaiset miehittivät Kreetan saaren ja tuhosivat kokonaisia kyliä rakennuksineen ja asukkaineen. Niihin kuuluu haavoittunut vihollissotilas. Niihin kuuluvat sisällissota, sotilasjuntta ja velkakriisi. Niihin kuuluu kylässä nuorena usein sukuloimassa käynyt Mikis, jota Agave taitaa rakastaa vielä vuosikymmenienkin perästä.

Kylällä on myös salaisuus, jota ei ulkopuolille helposti paljasteta. Varsinaisen kylän alla piilee laaja luolasto, jota Agave nimittää Kaikkien toiveiden kyläksi. Se oli sodan aikana turvapaikka ja siellä on museoituna kyläläisiin, sotiin ja Agaveen itseensä liittyvää aineistoa. Sinne voi yhäkin paeta, jos kylään saapujat epäilyttävät.

Monika ei juuri paljasta sisintään. Epäselväksi jää sekin, miten hän päätyi tajuttomana vuorenrinteelle. Ajatuksissaan Monika kyllä palaa yhä uudestaan kiehtovaan Akhilleukseen, joka kuuluu talonvaltaajiin ja massaturismia väkivallattomasti vastaan taistelevaan Rosa Nera -ryhmään – ja kenties myös johonkin sitä anarkistisempaan ryhmään.

Kaikkien toiveiden kylä vetoaa aisteihin. Lukija haistaa sypressien tuoksun, kuulee tuulen kohinan ja lintujen laulun, näkee lumihuippuiset vuoret ja tuntee granaattiomenan pinnan. Ajalla ei ole mitään merkitystä, on vain päivästä toiseen soljuva rauha.

   Välillä Monikasta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, että ei koskaan olisi mitään muuta ollutkaan kuin rauniokylä, maiseman poimut, oliivipuiden sinivihreä hämy, kaukana horisontissa aavistettava meri. Tuulen jylhä humina ylhäällä vuorilla, yrttien tuoksut, kukko joka tepastelee polkua edestakaisin koira perässään, jossain rinteillä kalkattavat vuohenkellot. Kylä on kietonut käsivartensa Monika nympärille.

Tässä kirjassa Snellman ei tartu arkoihin ja ajankohtaisiin aiheisiin, vaan tarjoaa lempeän lukuromaanin. Sen sijoittuminen Kreetan saarelle ei ole sattumaa, sillä kirjailija on viettänyt siellä kesät vuodesta 1993 lähtien ja nähnyt niin muutokset kuin pysyvyyden. Monella asialla on totuuspohjaa, mutta mitään Pneuman kylää ei ole, ei ole Agavea, ei Monikaa. Míkis Theodorákis on toki todellinen henkilö, mutta hänestä luotu kuva kuitenkin Agaven muistojen ja mielikuvituksen värittämä.

   Lopuksi, kylänsä viimeisen sukkaan Agave Lunatakin sanoin: mitä jäi Pandoran ruukun pohjalle kun kaikki kauheudet sieltä ensin esiin purkaantuivat?

   Elpida. Toivo.

CLEMENT, JENNIFER: Rakkaudesta aseisiin

Kustantaja: Like 2018

Alkuteos: Gun Love

Suomennos: Terhi Kuusisto

Pearlin äiti on seitsemäntoistavuotias koululainen synnyttäessään yksinään tyttärensä ison talon etäisessä huoneessa. Vauva viettää ensimmäiset kuukautensa vaatekomerossa sillä aikaa, kun Margot varustautuu pakenemaan. Tie vie lähelle kaatopaikkaa talovaunualueelle, missä Pearl ja Margot viettävät seuraavat neljätoista vuotta Mercury Topaz -autossa. Tytär nukkuu auton etupenkillä, äiti takapenkillä. Ruokatavarat ja äidin kotoaan kahmimat aarteet ovat takakontissa.

Talovaunualue on omanlaisensa yhteisö. Ihmiset pitävät huolta toisistaan, mutta kaikki ei ole hyvää. Lähes kaikilla tuntuu olevan ase – jopa Pearl saa aikanaan oman pienen käsiaseen, jolla opetella ampumaan. Pastori Rex kylläkin yrittää ostaa ihmisiltä aseita ja saada sillä tavoin väkivaltaa pois kaduilta. Vai yrittääkö?

Pearlia ei ole koskaan ilmoitettu väestörekisteriin, jotta sosiaaliviranomaiset eivät löytäisi häntä ja veisi pois äidiltä. Niinpä hän ei tiedä edes isoisänsä nimeä, mutta äiti onkin kaikki mitä Pearl tarvitsee. Äiti on aina valmis leikkiseuraksi, puheseuraksi ja lohduttajaksi. Kaikki muuttuu, kun pastori esittelee seurakunnalleen surullisen elämäntarinan ja hurmaavan äänen omaavan Eli Redmondin.

Margot lumoutuu Elistä ensi sanasta lähtien ja elää sen jälkeen vain miehelle. Työ sairaalassa jää. Tytär jää oman onnensa nojaan, kunnes hyväsydäminen naapuri Corazón ottaa hänet huomaansa.

   Kun se sanoi nimekseen Eli, äiti putosi polvilleen.

   Sen miehen ääni kesytti äidin tuosta vaan. Tarvittiin vain ensimmäiset sanat. Eli puhui laulaen: Mä oon lääkettä beibi juo mua sydämeni huutaa vaan sua.

  Ja siitä lähtien äiti tuli sen miehen vihellyksestä.

Eli ei ole suoranaisesti syyllinen, kun Margot kuolee täysin sattumanvaraisen ammuskelun uhrina, mutta Pearlin sydämeen jää viha kytemään. Koska Margotin taustasta ei tiedetä mitään, joutuu Pearl sijaiskotiin. Se ei ole paha paikka, mutta vain väliaikainen. Pearl valitsee paon. Aseista hän ei edelleenkään pääse eroon.

   Aseet kertoivat minulle seitsemänvuotiaasta tytöstä ja kaksikymmentäkaksivuotiaasta miehestä jotka oli ammuttu ohi ajavasta autosta, kahdesta teinpojasta jotka poliisit olivat ampuneet, kaksivuotiaasta pojasta joka oli ammuttu jengien selvitellessä välejään puistossa, kahdestakymmenestä koulubussissa surmatusta oppilaasta, supermarketissa kuolleesta äidistä… rakkaita oli kuollut, kyyneliä vuodatettu, luoteja lattialla; rakkaimpani, ainokaiseni, pikkuiseni, ainokaiseni; me kaikki olemme ainutlaatuisia, kaikki yksinäisiä, kaikki peloissamme ja kaikki yhä etsimässä rakkauden luoteja kaikkialta.

Clement kuvaa yhtä aikaa karusti ja kauniisti yhteiskunnan kelkasta pudonneitten elämää. Kaatopaikka levittää myrkyllisiä huurujaan ja joki on saastunut, mutta Pearlille ja ystävälleen April Maylle kaikki on kiinnostavaa ja seikkailun arvoista. Samalla he oppivat selviytymisen taitoja.

Tietysti Rakkaudesta aseisiin on kannanotto amerikkalaista aselakia ja -käytäntöä vastaan. Uutisethan sen osoittavat yhä uudestaan: jos aseita on, niin niitä myös käytetään. Ehkä teoksen vaikuttavuus syntyy juuri kerronnan rauhallisen tyylin ja raa’an todellisuuden ristiriidasta.

Ja kuulin äidin sanat kuin aamenen rukouksen lopuksi, ja hän sanoi: Huono onni on parempi kuin ei onnea ollenkaan.

JÄRVELÄ, JARI: Kosken kahta puolta

Kustantaja: Tammi 2018

Jarilla ei ole yhtään isoisää, mutta hänellä on kaksi mummia. Kumpikin asuu Vammalassa, äidinäiti Aino (tai Voiton-mummi, kuten Jari sanoo) Nälkälänmäessä ja isänäiti Sofia keskustassa kosken toisella puolella. Mummit eivät ole tekemisissä keskenään eivätkä hevin ylitä kosken yli kulkevaa siltaa. Kesällä 1977 seitsemänvuotias Jari oivaltaa, miksi näin on. Silloin mummit kertovat hänelle kokemuksistaan vuonna 1918.

 Ainon perhe on punaisten puolella, vaikkei aktiivisesti sotimiseen osallistukaan. On kuitenkin tapahtumia, jotka jäävät pienen Ainon mieleen ja kannattelevat myöhemminkin vihaa kaikkia valkoisia tukeneita kohtaan. Suurin syy on nähdä naapurinpojan (ja ihastuksen kohteen) Vilhon tulevan ammutuksi maakellarin seinää vasten.

Sofia puolestaan on ruotsinkielisestä virkamiesperheestä. Perhe on ilman muuta valkoisten puolella ja osallistuu salassa hieman toimintaankin. Punaisten sotilaiden suorittamat kovakouraiset kotietsinnät eivät lievennä Sofian epäluuloa. Hänen suuri ihanteensa on marsalkka Mannerheim.

Pieni Jari imee mummiensa muisteloita tuosta molemminpuolisen väkivallan täyttämästä ajasta niin vahvasti, että ne tulevat uniinkin. Ennen kaikkea ikätoveri Vilho, joka kärsii yhä tuskia vatsassaan olevan reiän takia.

   - Musta puuttuu pala, poika sanoo hiljaa. – Sulla on se. Poika ojentaa aukinaisen kämmenensä mua kohti.

   Suljen silmät, tunnen pojan tuijotuksen silti. Huokaisen, pengon taskuani ja annan sille luodin jonka kaivoin maakellarin seinästä. Poika kääntelee sitä silmiensä edessä kuin rubiinia. Se työntää luodin vatsansa reikään ja hengähtää.

   - Miltä se tuntuu? kysyn.

   - Polttavalta kuin paukkupakkanen, poika vastaa. – Hyytävältä kuin palava kirkko.

Kosken kahta puolta -romaanin asetelma on mainio kuvaamaan Suomen sisällissodan mielettömyyttä ja sen vaikutuksia vielä sukupolvienkin päähän. Pieni kaupunki, joka tuhoutuu lähes kokonaan. Ihmiset, jotka ensin erottaa koski ja sitten vakaumus. Nuoret, jotka ylittävät kosken, rakastuvat taustoistaan huolimatta ja perustavat perheen.

   Mun isä asui lapsena keskustan puolella. Mun äiti asui Nälkälänmäessä. Ne rakastui. Silloin ei saanut rakastua sillan yli vääränväriseen, se oli pahempaa kuin murha.

Kirjan loppu lupaa hyvää. Mummit ovat kahdeksankymppisiä osallistuessaan Jarin ylioppilasjuhliin. He istuvat ensimmäistä kertaa elämässään rinnakkain.

Alussa kuvattu onnettomuus, jossa pieni tyttö osallistuu rohkeuskilpailuun ja murskautuu junan alle, tuntuu ensin irralliselta. Mutta olisikohan se jonkinlainen vertauskohta menneeseen? Nykynuori hakee turhanpäiväistä jännitystä henkensä uhalla, kun taas vuonna 1918 nuoret panivat henkensä alttiiksi aatteen puolesta.

Vakavasta sisällöstä huolimatta kirjassa on myös huumoria niin lauseiden heitoissa ja repliikeissä kuin ihmiskuvauksessa. Kummallakin mummilla on omituisuutensa. Sofiaa pitää imarrella nuorekkaasta ulkonäöstä ja taiten hoidetusta puutarhasta. Aino taas järkyttyy syvästi joutuessaan nukkumaan vierashuoneessa Mannerheimin kuvan alla.

Hauskaa on myös nuoren Frans Sillanpään ujuttaminen mukaan kertomukseen. Sofian isoäiti opettaa poikaa lukemaan ja kirjoittamaan, mutta tämä on niin levoton, että jaksaa lukea sanat vain puoleenväliin ja arvuuttelee loput. Metsästä tulee metso, tammasta tammipuu. Kuulemma tämä näkyy vielä kirjailija Sillanpään romaaneissankin…  

Jari Järvelä (s. 1966) hyödyntää Kosken kahta puolta -teoksessa omia lapsuudenmuistojaan ja omien mummiensa elämänvaiheita. Kyseessä on silti fiktiivinen teos, romaani.

VÄISÄNEN, HANNU: Leimikot

Kustantaja: Otava 2018

Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen sarja Anterosta jatkuu kuudennella (ja näillä näkymin viimeisellä) osalla Leimikot. Siinä kirjailija liukuu sulavasti aikatasosta toiseen kerratessaan elämänsä koskettavimpia ja pelottavimpia tapahtumia.

Nykyaika: marraskuun 13. päivä vuonna 2015. Terroristit räjäyttävät pommeja ja ampuvat ihmisiä eri puolilla Pariisia kohteenaan niin ravintoloita kuin jalkapallostadion ja konserttisali. Vanhassa pappilassa vaeltelee Antero huolissaan puolisostaan. Televisio ja kaikki eri huoneista löytyneet radiot suoltavat samaa: 130 kuollutta, yli kolmesataa loukkaantunutta. Hetken Antero yrittää levähtää vanhassa nojatuolissa, mutta sinkoutuu kohta taas liikkeelle.

Nojatuoli on kuitenkin ennättänyt herättää muistoja. Antero palaa ajatuksissaan Pariisiin ja vuoteen 1996. Eräänä iltana hän on tulossa kotiin, kun kaksi afrikkalaista nuorta miestä käy häneen käsiksi. Antero köytetään kiinni nojatuoliinsa, mistä hän avuttomana ja harmissaan seuraa poikien temmellystä. Hänen omaisuuttaan pengotaan ja köykäiseksi havaitaan. Hänen levykokoelmansa todetaan huonoksi ja taulut omituisiksi. Anteron henki ei kuitenkaan taida olla vaarassa – etenkin kun paljastuu, ettei hän ole ranskalainen vaan kotoisin jostain oudosta pohjoisesta maasta.

Penkomisen lomassa Anteron Othelloksi ja Monostatokseksi ristimät nuorukaiset kyselevät ”papalta” monenlaista. Ehkä yllättävin ja Anterolle itselleen mielenkiintoisin kysymys on, mikä hänestä on suomen kielen kaunein sana.

   Ja aivan kuin juuri kaivosta nostettu kirkas vesi olisi puhdistanut kielen, tai keittosoodasta olisi nostettu kirkastunut hopealusikka, Antero sanoi hetkeäkään etsimättä:

   - Leimikot!

   Siinä oli kaikkein kaunein sana. Siinä ei ollut kaksoiskonsonantteja. Se oli kenen tahansa helppo lausua. Sehän itse asiassa saattoi olla mitä tahansa muinaista tai uudempaa kieltä. Ei ainoastaan suomea. Siinä oli hieman loimun ja lemmen tuntua. Ja kuitenkin siinä kuuli ensimmäiseksi nuoren, kaikuisan metsän, näki havupuiden ja lehtipuiden runkoja, mataran väristä rapisevaa kanervikkoa tai kippuraan taittunutta sananjalkaa.

Tuosta sanasta palaa Anteron mieleen myös se, miten hän nuorena oli isänsä kanssa koivikossa tekemässä maailman parhaita saunavihtoja. Othellon ja Monostatoksen löytämä maapallo taas tuo muistumia siitä, millaista oli matkustella ympäri Afrikkaa etsimässä sopivaa materiaalia romun renessanssi -aiheiseen näyttelyyn. Samaan tapaan välähtelee muistikuvia taitavasta veitsenteroittajasta, epäonnisesta kirjahyllynrakentajasta ja karismaattisesta suomalaisesta näyttelijästä. Nolosta tapauksesta nuoruudessa. Kustantajan järjestämistä juhlista, joiden seurauksena syntyi ensimmäinen oma romaani.

Kutsumattomat vieraat jäävät koko yöksi. He viihdyttävät itseään vitseillä ja kertomuksilla, mutta ennen kaikkea he odottavat tarinoita Anterolta. Niinpä tämä puhuu, mitä mieleen juolahtaa esimerkiksi Kalevalan sankareista, lumesta ja suksien tervaamisesta. Aamun koittaessa vieraat häipyvät saaliineen. Antero on selvinnyt kunnialla, nojatuoli ei niinkään.

Väisänen kuljettaa tarinaa tuttuun tapaansa yksityiskohtia huomioiden, asioita yllättävästi yhdistellen ja jokaiseen aistiin vedoten. Leimikot-romaanissa on totta ja hieman tarua maukkaana seoksena, jossa viihdyttävyys yhdistyy pohdiskeluun ja kaihoon. Taiteen tekemisestä ei tällä kertaa puhuta paljon, tunteista sitäkin enemmän.

HASSINEN, PIRJO: Parit

Kustantaja: Otava 2018

Ei kukaan sanan varsinaisessa merkityksessä valitse toista, mutta rakkaus näköjään menee pareiksi… Rakkaus pyörittelee pareja kaikkialle, äitejä ja poikia, miehiä ja vaimoja, sydänystäviä. Niitäkin, joita pitää yhdessä vain ajat sitten mädäntynyt intohimo…

Romaani kertoo Grahnin perheen tarinan 1930-luvulta nykypäivään asti. Läpi teoksen kantavana voimana on Leena, joka alussa on vasta koulutyttö ja lopussa 94-vuotias matriarkka.

Kirja kuvaa nimensä mukaisesti perheen sisällä muodostuneita pareja eri sukupolvissa. Ihmisellehän ei ole olemassa vain yhtä oikeaa paria, vaan elämän mittaan on tarvetta monenlaisille suhteille. Esimerkiksi Leenan suurin rakkaus tuntuu olevan keuhkotautiin sairastunut äiti.

- Minä rakastin lopussa omaa äitiäni kuin lastani, en niin kuin tytär, Leena sanoi. – Kukaan äiti ei voisi olla hellempi eikä kärsiä enemmän kuin minä kärsin äitirukkani puolesta… Sellaista rakkautta minä en toivo kenellekään… Että liität oman eksistenttisi hänen kylkeensä, ilman mitään rajoja lihassa ja hengessä, että elätte samoilla keuhkoilla ja sydämellä.

Olihan Leenalla tietysti sodan alla nuoruudenrakkaus Heino ja sitten Werner, jonka kanssa vanhemmiten olo on kodikkaan toverillinen. Viimeisinä vuosina on vielä hyvin lämmin ja läheinen suhde lapsenlapsen aviopuolisoon Markoon.

Rakkautta ja erotiikkaa Hassinen kuvaa kirjassa laajalla skaalalla raikkaasta nuoruudenrakkaudesta riuduttavaan intohimoon, mutta usein tuntuu vallitsevan jonkinlainen epätasapaino. Toinen osapuoli rakastaa ehdoitta ja sitoutuneesta ja toinen on koko ajan valmis lähtemään. Kuten Leena kuivasti toteaa: niin kauan kuin sukupuolielimet ja romantiikka esiintyivät samoissa lauseissa ja samoissa huoneissa, kaikki oli hyvin.

Mukana on myös lempeämpää ja henkisempää tunnetta, joka lähentelee ystävyyttä. Ja loppujen lopuksi jokainen on yksin rakastaessaankin.

Vaikka olisi liimaantuneena toisen kylkeen, ensin äidin ja sitten ystävän ja rakastetun, oli aina yksin, niinäkin hetkinä kun luuli sulautuneensa toisen kanssa niin kuin kaksi puuntainta yhtyvät ja niiden erillisyydet katoavat. Eikä yksin oltu siksi, että jossain vaiheessa muut kumminkin pettävät ja käyttävät hyväkseen, vaan siksi, että elämä oli pelkkä matka olemassaolon kahden portin lävitse. Ja aivan niin kuin tänne ei tultu käsi kädessä, ei täältä myöskään käsikynkkää armastellen lähdetty.

Kirjassa naisnäkökulma on vahva. Leenalla on jo nuorena näkemys siitä, miten jokainen syntyy lihaksi ja vereksi vain emomme lihan ja veren kautta.  Leena on itsenäinen nainen, joka latautuu ja rauhoittuu ajelemalla autolla ympäriinsä – melko ainutlaatuista 1930-luvun lopulla! Hän kouluttautuu ja luo kunnioitettavan uran, mutta sysii liikkeelle myös öykkärimäisen lapsensa Ollin apatiaan vajonnutta vaimoa ja tukee Markoa, jonka vaimo Aino tuntuu kantavan enemmän huolta maailma tilasta kuin miehestään.

Kertomus sijoittuu osittain Kuopioon, mutta suurimmaksi osaksi Jyväskylään. Vaikka ei näitä kaupunkeja juuri tuntisikaan, tarjoaa Parit värikästä kulttuurihistoriaa köyhälistökortteleineen, ravintoloineen ja porvariskoteineen. Myös Kinkomaan keuhkotautiparantolasta kertova osuus on mielenkiintoinen: hoitokäytännöt, potilaiden väliset suhteet, tavat etsiä kevennystä päiviin.

Parit ei ole voimakkainta ja intohimoisinta Hassista, mutta mukava ja sujuva lukuromaani se silti on. Tähän voisi liittää vielä pari lainausta rakkauden olemuksesta:

Kun ihminen rakastaa, vain rakkauden oma puolisko on näkyvissä. Minä tiedän, miten minä rakastan, mutta sitä en voi tietää, miten tuo toinen minusta välittää.

Rakkaus lapsen ja vanhemman välillä on suurimman osan elämää etärakkautta, se on fyysisesti heikompaa kuin puolisoiden välinen. Sano siis minulle, miksi sen etääntyjän pitäisi välttämättä olla omatekoinen?