IKONEN, VEERA: Pimeässä syttyy majakka

Kustantaja: WSOY 2022

Elinan ja Markuksen määränpäänä on majakkasaari. Markus osallistuu siellä saaristoluonnon kartoitusprojektiin ja Elina yrittää toipua pakahduttavasta surusta: hänen poikansa kuoli vain yhdeksän päivän ikäisenä synnynnäiseen sydänvikaan. Tämän nimenomaisen saaren Elina valitsi majapaikakseen, koska siellä ei ole enää lapsia.

Minussa asuu koditon viha. Se kiertää ja hyökkii, etsii kohdetta: minua, kehoani, Markusta, avuttomia lohduttajia, neuvojia, patistajia ja hyysääjiä, joille ei itselleen ole koskaan tapahtunut mitään tällaista. Ikinä. ”Aika parantaa”, ne sanovat, kun eivät tiedä mitä muuta sanoa, mutta eivät sentään sano ”elämä jatkuu” niin kuin toiset.

Vaan kyllä saarella on kuin onkin yksi lapsi: kymmenvuotias Milja. Miljan äiti Stella on boheemi taiteilija, joka ei juuri perusta muiden mielipiteistä, vaan nauttii elämästä täysin siemauksin. Raittiina hän on ihana, leikkisä ja rakastava äiti, mutta alkoholia nautittuaan holtiton. Milja on tottunut selviämään omillaan ja pitämään huolta äidistäänkin.

Milja on omatoiminen mutta myös yksinäinen, sillä hänen ystävänsä Okko joutui lähtemään saarelta varsin äkkinäisesti isänsä kanssa. Kesken jäi Miljan ja Okon tutkimus aikamatkailuun tarvittavista keinoista ja mahdollisuudesta päästä takaisin erääseen tärkeään hetkeen. Kaavan he kyllä tiesivät (kaipaus plus ohut paikka plus oikea hetki), mutta puuttumaan jäi Merkkejä, joiden avulla he olisivat voineet rakentaa kartan ajassa matkustamista varten.

Elina on saarelle saapuessaan aivan lamaantunut. Vuoteesta nouseminenkin tuntuu mahdottomalta, kun tuntee olevansa hajoamassa pirstaleiksi tai vuotamassa kuiviin. Miljalle Elina on kuitenkin yksi Merkeistä ja siksi hän lyöttäytyy määrätietoisesti tämän seuraan. Vastoin järkeään Elinakin haluaisi uskoa Merkkeihin ja aikamatkan mahdollisuuteen. Voisiko hän palata hetkeen, jolloin vauva oli vielä hänen rinnoillaan?

Niin kuin osuisi meteoriitti. Ja kaikki mihin on uskonut on poissa. Sitä sinkoutuu toiselle planeetalle, eri kiertoradalle. Ja kaikki muu jatkaa maapallolla elämäänsä niin kuin ei mitään. Eikä ne ymmärrä, että se toinen planeetta on ihan yhtä totta.

Markus seuraa sivusta vaimonsa touhuja. Hän yrittää pysyä vahvana ja pitää Elinaakin kiinni normaalissa arjessa, mutta odottaa aikaa jolloin saisi itsekin luvan surra. Elina vain on niin omassa kuplassaan, ettei huomaa myös Markuksen menettäneen lapsensa ja tarvitsevan tukea. Puolisot eivät saa puheyhteyttä avatuksi: Markus ei löydä sanoja ja Elina ei halua luopua tuskastaan.

Minä makaan valveilla ja yritän muistaa, miksi olen tullut tänne, keskelle ei mitään, missä on vain kylmää ja tyhjää ja vierasta. Ei yhtäkään asiaa muistuttamassa siitä, miksi minua sattuu. Mitä jos unohdan? Mitä jos kivun mukana katoaa kaikki? Kipu on kuin kirjanmerkki. Siksi en voi päästää siitä irti.

Loppujen lopuksi Elinan vetävät lukkiintuneesta tilanteesta ulos Milja ja Stella. Pikkuvanhan Miljan suorasukaiset ja vilpittömät kysymykset pakottavat Elinan pukemaan tunteitaan sanoiksi ja Stella puolestaan tarjoaa aivan konkreettisia työskentelytapoja luopumisprosessin työstämiseen. Kun Elina empii ratkaisevaa askelta, Stella pistää tuulemaan.

Pimeässä syttyy majakka kertoo ihmisten erilaisista tavoista surra ja selvitä menetyksistä. Se puhuu myös äitiydestä: kuka täyttää hyvän äidin rajat, kuka on hyväksi lapselleen. Ihmisten kokemaa ahdistusta alleviivaa tapahtumien sijoittuminen karulle, tuulen pyyhkimälle ja tyrskyjen ympäröimälle saarelle, mutta sielläkin pimeyttä valaisee majakan valokeila. Myös henkilöiden kohdalla alkaa lopussa kajastaa toivo tulevaisuuden suhteen.

Vasta yöllä paljastuu valo, joka pitää meidät reitillä. Ajatus lohduttaa minua. Ensin pitää olla pimeää.

Veera Ikonen (s. 1975) on helsinkiläinen käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja ja Gutsy Go ry:n toiminnanjohtaja. Esikoisteos Pimeässä syttyy majakka perustuu kirjailijan omaan kokemukseen lapsen menettämisestä, mutta ei ole ollenkaan niin ahdistavaa luettavaa kuin etukäteen luulisi. Murhe on jalostunut kuulakkaan kauniiksi tekstiksi.

ALEXANDER, CLAIRE: Meredith, yksin

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: Meredith, Alone

Suomennos: Oona Nyström

”Miten pitkään olet syönyt masennuslääkkeitä?”

”Kaksikymmentä vuotta, en täysin yhtäjaksoisesti, mutta kuitenkin”, kerron.

”Se on pitkä aika. Millä muilla tavoin hoidat masennustasi?”

Vastaan rehellisesti. ”Pysymällä kotona.”

Claire Alexanderin Meredith, yksin -romaanin tapahtumapaikkana on Glasgow. Kirja koostuu paljolti päähenkilön, noin nelikymppisen Meredithin, päiväkirjanomaisista huomioista, joista ensimmäinen on päivältä 15.11.2018. Silloin Meredith on elänyt 1214 päivää poistumatta kotoaan. Hän on kokenut jotain hirveää, mitä takaumat vähitellen paljastavat, mutta jo ennen sitä Meredithin elämää ovat varjostaneet isän lähtö tytön ollessa viisivuotias ja äidin jatkuva ilkeily.

”Äiti sanoi aina, että isä lähti minun takiani. Kysyin, mitä sellaista minä tein mikä sai isän lähtemään, ja hän sanoi, etten mitään. Että isä lähti vain, koska minä en ollut kyllin hyvä syy jäädä.”

Meredith ei ole tyytyväinen rajoitettuun elämäänsä, mutta ei täysin onnetonkaan: mittarilla 1–10 hänen päivänsä usein ovat kuutosen luokkaa. Meredith pitää rutiineista ja järjestyksestä ja aikatauluttaa päivänsä aamusta iltaan minuutintarkasti. Osan ajasta hän kirjoittaa verkkosisältöjä yrityksille ja osan ajasta selailee nettiä huvikseen. Osan ajasta pitää yllä kuntoa. Osan ajasta tekee herkkuruokaa ja leipoo. Osan ajasta kokoaa palapeliä. Osan ajasta lukee, etenkin Emily Dickinsonin runoja.

Ei Meredith sentään niin yksin ole kuin kirjan nimestä voisi päätellä. Kokoaikaisena seuralaisena hänellä on viisas Fred-kissa ja vierailemassa käy pitkäaikainen ystävä Sadie niin usein kuin kahden lapsen yksinhuoltajana ja suuren sairaalan sydänhoitajana vain pystyy. Nyt Meredithin luona on alkanut käydä myös Käsi kädessä -järjestön ystävätoiminnasta Tom, josta taitaa ajan myötä tulla ihan oikea ystävä. Eikä siinä kaikki: verkossa kokoontuvasta tukiryhmästä löytyy hengenheimolainen Kissamummo29 eli Celeste.

Videopuheluiden välityksellä Meredith tapaa kuukausittain terapeuttia, jonka antamista harjoitteista jotkut vaikuttavat aika oudoilta: pitää haukotella ja syödä rusinoita koko olemuksellaan toimintaan keskittyen. Pitää omaksua voimalauseita. Pitää oppia palleahengitys. Lopulta eteen tulee vaikea tehtävä Meredithin tiellä takaisin maailmaan: hänen pitää astua ulos ovesta ja kävellä pihalla viisi askelta.

 Sormeni ovat ovenkahvalla. Päätimme Dianen kanssa, että laskisin kahdestakymmenestä alaspäin. Kun pääsen viiteen, avaan oven. Ykköseen mennessä olen astunut molemmilla jaloilla kynnyksen yli. Otan viisi askelta pihapolulla ja sitten palaan takaisin sisälle, panen veden kiehumaan ja juon lakritsiteetä.

Kaikki ei tietenkään mene ihan suoraviivaisesti, mutta Meredithin elämä on ratkaisevasti muuttunut siinä vaiheessa, kun kirja päättyy vajaan vuoden päästä päiväykseen 12.9.2019. Ensi alkuun hieman itsekeskeiseltä vaikuttanut Meredith on saanut itseensä puhtia juuri siksi, että tahtoo ilahduttaa ja auttaa ystäviään. Joiltakin osin Meredith, yksin noudattaa feel-good-kirjallisuuden suuntaviivoja, mutta yllätyksiäkin mahtuu mukaan. Kepeää luettavaa, mutta vahvistaa uskoa ystävyyden voimaan.

 

KOVALAINEN, ANNE: Ensin palasivat linnut

Kustantaja: Karisto 2022

En tiedä, miten linnut aina löytävät tiensä takaisin. Sukupolvi sukupolvelta ne palaavat. Sielulinnut, outolinnut, häkkilinnut, houkutuslinnut. Linnunluut, höyhenenkeveät, muuttolinnut, saattajalinnut.

Maa Suomessa tärähtelee pitkään, kunnes katastrofi iskee: Helsingistä Lappiin asti repeää syvä laavanhehkuinen rotko ja vain maan länsiosa säästyy koskemattomana. ihmisiä katoaa, asioita tuhoutuu. Muusta maailmasta vain Ruotsiin ja Norjaan saadaan mullistuksen jälkeen yhteys, joten Pohjolan yhdistyminen on luontevaa. On alkanut Uusi aika.

Kirjan nykyhetki on uuden ajanlaskun mukaan m9. Elämä on jo alkanut asettua uomiinsa ja uutta tekniikkaa on kehitetty, vaikka on jouduttu luopumaan esimerkiksi älypuhelimista, televisioista ja kahvista. Ajoneuvot kulkevat sähköllä, maalämpöä hyödynnetään ja pilvipuhaltimet takaavat ajoittaista auringonvaloa maan päälle. Eläimiä alkaa näkyä ihmisasutusten lähellä.

 Kaikki eläimet katosivat mullistuksessa, mutta viime vuosina ne ovat lähestyneet taas ihmisasutuksia. Ensin palasivat linnut ja niiden perässä rotat ja muut. Nykyään voi nähdä jopa peuran tai ketun hipsuttavan tienlaitaa, ne eivät arkaile meitä oikeastaan ollenkaan. Eemeli sanoo sen johtuvan siitä, että ihmiset ovat nykyään niin paljon hiljaisempia, kun kaikki kulkee sähkällä eikä bensalla. Ja siitä, että meitä on nykyään niin paljon vähemmän. Olemme enemmän osa luontoa taas.

Yksi kirjan keskeisistä hahmoista ja kertojista on Sirja. Hän pelastui mullistuksessa, mutta menetti isänsä, äitinsä ja kaksossiskonsa Ainon. Menneessä maailmassa huoletonta kaupunkilaiselämää viettänyt nuori nainen ahkeroi nyt aamusta iltaan ollakseen mahdollisimman omavarainen ja huolehtiakseen perheestään, johon kuuluu noin kymmenvuotias Sanelma, kasvava määrä hoitolapsia ja Sirjan rakkauden kohde Eemeli, kalastaja.

Kymmenen vuotta sitten kaikki oli ollut erilaista. Hänellä oli ollut toisenlainen aavistus siitä, millaiseksi elämä muodostuisi. Kaikesta pehmeästä oli tullut kovaa, äänistä hiljaisia. Vanhasta ei ole jäljellä kuin haaleita muistoja. Poissa on valinnanvaikeus vaihtoehtojen edessä. Uusi elämä tarjoaa vain yhden vaihtoehdon.

Ihmiset eivät tarkalleen tiedä, kuka heitä johtaa. Kyseessä on sotilasdiktatuuri, joka näennäisesti kohtelee kaikkia tasapuolisesti, mutta käyttää silti salaisia keinoja pitääkseen kansalaiset nöyrinä ja kuuliaisina eli oikeasti ihmisen vapaus valita pitää sisällään velvollisuuden valita oikein. Sotilaat partioivat ja tarkkailevat valppaasti toimintaa valvomoissa tai pitkälle kehitellyn naamioinnin suojissa.

Kaikki voisi olla kohtuullisen hyvin, jollei mullistuksesta olisi pelastunut myös eräs uskonnollinen ryhmittymä. Kunnon ihmiset ovat katastrofista lähtien uskoneet vain siihen, mitä itse saavat aikaan, joten järven saarella asuvat ja aika ajoin kaupungille saarnaamaan ilmaantuvat ”hihhulit” kammoksuttavat heitä.

Silminnäkijähavainnot pyhäläisistä kertovat väkivaltaan ja naisten alistamiseen perustuvasta kultista. Heidän johtajansa, karismaattinen Armas Pyhä, omaa salattuja voimia ja hallitsee ennen tuntematonta teknologiaa, mutta vaikuttaa myös varsin pakkomielteiseltä. Mikä on hänen todellinen päämääränsä? Onko tulossa tuhoisa taistelu vallasta?

Ensin palasivat linnut on hyvää scifiä. Kokonaiskuva hahmottuu vähän kerrassaan ja viimeiset täydennykset tietoihin lukija saa vasta kirjan loppupuolella. Varsin monen henkilön kohdalla paljastuu, että he ovat ihan muuta kuin ensin annettiin ymmärtää. Ihastuttavin heistä on tiedonhaluinen, omapäinen ja puhelias Sanelma-tyttönen, joka silmät ja korvat tarkkoina seuraa tapahtumia ympärillään ja saattaa välillä itsensä vaaraankin. Tarina loppuu tavalla, joka voisi luvata sille jatkoa.

DITLEVSEN, TOVE: Kööpenhamina-trilogia

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917–1976) Kööpenhamina-trilogia on omaelämäkerrallinen romaanisarja, joka ilmestyi tanskaksi 1967–1971. Näissä teoksissa kirjailija näyttää levittävän elämänsä lukijan eteen täysin paljaana, mutta täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on kaikesta huolimatta fiktio. Tyyli on niukan toteavaa, mutta miten paljon hienoja yksityiskohtia, oivalluksia, runollisuutta ja monikerroksellisuutta siitä löytääkään!

LAPSUUS

Kustantaja: S&S 2021

Alkuteos: Barndom (alkuteos 1967)

Suomennos: Katriina Huttunen

Trilogian ensimmäinen osa Lapsuus kuvaa Toven elämää viisivuotiaasta konfirmaatioikään asti. Tove kokee tuolloin olonsa niin ahdistavaksi ja rajoittuneeksi, ettei ole varma siitä, pystyykö lapsuus kantamaan häntä siihen taitekohtaan asti, mistä nuoruuden pitäisi alkaa. Aikuisenakaan hän ei muistele tuota aikaa valoisin mielin.

Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin… Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele tai tarvitse. Heistä ei näe että heillä on ollut lapsuus, eikä heiltä uskalla kysyä miten he käyttäytyivät päästäkseen sen läpi ilman että se jätti heidän kasvoihinsa syviä arpia ja jälkiä.

Yksi syy pienen Toven ankeuskokemukseen piilee ympäristössä, jossa Tove lapsuutensa viettää eli Vesterbron köyhässä ja turvattomassa työläiskaupunginosassa. Siellä alkoholia käyttävät sekä miehet että naiset ja tappelut ja perheväkivalta ovat jokapäiväisiä. Ilotytöt saalistavat kaduilla. Nuoret tytöt tulevat raskaiksi ja aviottomia lapsia syntyy.

Toven perheessä asiat ovat keskimääräistä paremmin, sillä lukemista harrastava isä ei käytä alkoholia eikä ole väkivaltainen. Tyttö ei kuitenkaan lähenny isäänsä, vaan etsii huomiota ja hyväksyntää äidiltään – sivistymättömältä, oikukkaalta, ilkeältä ja joskus jopa kovakouraiselta äidiltään. Toinen Toven lapsuutta synkistävä asia onkin siinä, että isoveli Edvin on äidin kulta ja tyhmäksi ja rumaksi leimattu tytär pelkkä riesa.

Kolmanneksi Tovea ahdistaa tunne siitä, ettei sopeudu ikätoveriensa joukkoon. Tyttö lukee pienestä pitäen paljon ja pukee yksinäisyyden ja erilaisuuden tuntojaan runomuotoon. Häntä kiehtovat sanat ja niiden tarjoamat mahdollisuudet, mutta kirjallisiin esikuviin perustuvat romanttiset ja dramaattiset kirjoitelmat ovat kaukana nuoren tytön kokemusmaailmasta. Unelma runoilijan urasta elää silti Toven sisimmässä, vaikka edes isä ei usko naisen voivan olla kirjailija.

… mieleeni alkoi hiipiä pitkiä ihmeellisiä sanoja kuin suojaavaksi kalvoksi. Laulua, runoa, jotakin lievittävää ja rytmillistä ja loputtoman surumielistä…

Yksi ystävä Tovella on: pari vuotta nuorempi Ruth, hilpeä ja vallaton tuulispää. Ruth kehittelee kepposia ja Tove seuraa perässä, vaikka omatunto soimaakin. Myöhemmin tyttöjen erilaisuus erottaa heidät toisistaan, sillä Tovea eivät kiinnosta muiden tyttöjen kikatukset ja seksuaaliset vihjailut. Ennen kaikkea häntä inhottaa toisten ruma kielenkäyttö. Samaan aikaan hän alkaa suhtautua äitiinkin välinpitämättömämmin. 

Yleinen asenne työläisten alueella on se, ettei tyttöjä kannata kouluttaa, koska he kuitenkin lopulta menevät naimisiin eikä heistä muutenkaan voi tulla mitään merkittävää. Isän ansiosta Tove saa käydä keskikoulun, mutta konfirmaation jälkeen hänenkin on jätettävä lapsuus taakseen ja lähdettävä työelämään. Ajatus sekä pelottaa että houkuttaa.

Kun ajattelen tulevaisuutta, se on kuin minua ympäröivä korkea muuri, ja siksi haluaisin niin mielelläni venyttää lapsuutta pidemmälle.

… minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.

NUORUUS

Kustantaja: S&S 2021

Alkuteos: Ungdom (alkuteos 1967)

Suomennos: Katriina Huttunen

Kööpenhamina-trilogian toinen osa Nuoruus jatkuu suoraan siitä, mihin Lapsuus päättyi, ja kuvaa Toven elämää viisitoistavuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi. Tässä vaiheessa hän jo oivaltaa, miten rajoittavia tekijöitä köyhyys, naissukupuoli ja luokkatausta voivat olla. Nuoruuskaan ei ole huoletonta ja ihanaa aikaa.

Nuoruus on vain väliaikaista, haurasta ja ohimenevää. Se täytyy käydä läpi, muuta merkitystä sillä ei ole.

Tove on joutunut työelämään, mutta ei jostain syystä pysty pitämään työpaikkojaan. Kotiapulaisen työ päättyy alkuunsa, kun Tove tulkitsee emännän antamia ohjeita väärin ja pesee flyygelin harjalla ja vedellä. Joistakin paikoista potkut seuraavat poliittisista syistä – eletäänhän toista maailmansotaa edeltäviä aikoja, jolloin joissakin piireissä kavahdetaan työväenliikettä ja toisissa taas fasismia.

Jossain vaiheessa Tove kiinnostuu harrastajateatterista ja saa jopa kiitosta roolisuorituksestaan vanhana höpsönä rouvana. Mikä tärkeintä - teatterissa hän tutustuu itseään hieman vanhempaan kauniiseen ja viekoittelevaan Ninaan. Ninan kanssa helposti johdateltava ja naiivi Tove alkaa käydä tansseissa ja etsiä itselleen miestä. Ninan mielestä Toven nimittäin pitäisi hankkiutua neitsyydestä eroon niin pian kuin mahdollista.

Tove arvioikin jokaista kohtaamaansa miestä mahdollisena sulhasena, olipa miehen ikä mikä tahansa. Äiti puolestaan seuraa tilannetta kiinnostuneena. Hänen toiveensa olisi toisaalta saada tytär naimisiin niin pian kuin mahdollista ja toisaalta estää lempilastaan Edviniä menemästä naimisiin ollenkaan.

Sisäinen palo ajaa Tovea edelleenkin kirjoittamaan runoja. Hieman tuloja hän saa laatiessaan kivipainon konttorin henkilökunnalle tilaustyönä onnittelurunoja, mutta vasta tutustuminen pienen kirjallisuuslehden toimittajaan alkaa viedä nuorta naista maineen polulle. Ensimmäinen runokokoelma ilmestyy eikä Toven iloa himmennä se, että Euroopassa riehuva sota vie ihmisten kaiken huomion.

Nimeni on ilmestynyt painettuna. En ole enää anonyymi.

Kahdeksantoista vuotta täytettyään Tove voi muuttaa pois kotoa ja asettua alivuokralaiseksi. Levottoman ja kireän perhe-elämän jälkeen hän toivoo vihdoinkin saavansa omaa rauhaa ja mahdollisuuden syventyä täysin runojen kirjoittamiseen. Ihan täysin toive ei toteudu: huone on kylmä ja ankea ja vuokraemäntä fanaattinen Hitlerin ihailija.

Nuoruus ei tee ihan yhtä suurta vaikutusta kuin ihastuttava Lapsuus, mutta kuvaa kyllä teini-ikäisen tytön tuntoja varsin osuvasti ja ajattomasti.

AIKUISUUS

Kustantaja: S&S 2022

Alkuteos: Gift (alkuteos 1971)

Suomennos: Katriina Huttunen

Kööpenhamina-trilogian viimeinen osa Aikuisuus kertoo Toven elämästä kaksikymppisestä noin kolmekymppiseksi. Hänen kirjailijanuransa on päässyt hyvään alkuun ja teokset keräävät enimmäkseen kiitosta, mutta yksityiselämä on kaaoksessa. Neljä kertaa Tove solmii avioliiton ja kolme kertaa eroaa. On lapsen syntymää, adoptiota ja abortteja.

Ja minulle käy entistä selvemmäksi että en oikeastaan kelpaa mihinkään muuhun kuin muodostamaan lauseita, laatimaan sanajärjestyksiä ja kirjoittamaan yksinkertaisia, nelisäkeisiä runoja, mikään muu ei minua kiihota. Jotta pystyisin tekemään sen, minun on tarkasteltava ihmisiä aivan erityisellä tavalla, suunnilleen kuin aikoisin tallentaa heidät arkistoon myöhempää käyttöä varten.

Toven äiti vaatii tytärtään avioitumaan. Kun Tovea tukenut toimittaja osoittautuu halukkaaksi, neitokainen nai itseään yli kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kiitollisena avusta ja mahdollisuudesta yhteiskunnalliseen nousuun. Kauan kiitollisuus ei kuitenkaan kestä pihin ja puhumattoman miehen rinnalla, vaan Tove vaihtaa porvarillisen asemansa ikätoveriensa boheemiin seuraan.

Miehiä tulee ja menee. On sitoutumiskammoinen hulivili ja on kirjallisuuden hyvin tunteva yläluokkainen papin poika, joka ei Hella-tyttären synnyttyä kestä enää perhe-elämää. Kolmannen puolison vaikutus on kohtalokas: hän tutustuttaa vaimonsa petidiiniin. Vahvan opioidin tuottamaa onnen, keveyden ja kaikkivoipaisuuden tunnetta tavoitellessaan Tove joutuu käyttämään lääkettä aina vain suurempina annoksina ja ajautuu väärentämään reseptejä ja jopa täysin turhaan korvaleikkaukseen.

Saan ruiskeen joka kolmas tunti, ja viimeinen tunti on pidempi kuin kaikki ne vuodet jotka olen elänyt maan päällä. Pään koholla pitäminen särkee niskaa, mutta jos lasken pään tyynylle, seinät työntyvät yhä lähemmäs ja lähemmäs, niin että lopulta pienestä potilashuoneesta loppuu happi. Jos painan pääni tyynylle, syvyydestä alkaa nousta eläimiä, pieniä, inhottavia torakan kaltaisia eläimiä, tuhansittain, ne mönkivät päälläni ja työntyvät sisään nenästä, suusta ja korvista.

Toven elämässä kirjoittaminen on aina ollut pääosassa ja kaikki muu toissijaista, lapset mukaan luettuina. Kipulääkkeiden liikakäyttö alkaa kuitenkin vaikeuttaa tekstin tuottamista, mikä saa Toven lopulta eroamaan puolisostaan ja menemään vieroitukseen – onhan hänen pystyttävä kirjoittamaan! Rinnalla on nyt uusi kumppani, joka tukee vaimoaan taistelussa lääkeriippuvuutta vastaan. Lukija tietää kuitenkin, ettei onnellista loppua ole luvassa.

… menneisyys loistaa keskellämme kuin elämän peittämä muuri.

Trilogian päätösosan tanskankielinen nimi Gift kertoo paljon kirjan sisällöstä. Se tarkoittaa ensinnäkin avioliittoa, toiseksi naimisissa oloa (mm. kirjoittamisen kanssa) ja kolmanneksi myrkkyä ja juuri miessuhteet, kirjoittaminen ja huumeet Toven elämää hallitsevatkin. Tanska on saksalaisten miehittämä, mutta kirjailijan huomiota se ei juuri näytä herättävän.

Aikuisuus on vaikuttava teos: yhtä aikaa tyylikäs ja ahdistava. Harvoin puhutaan näin suoraan sellaisista asioista kuin abortti tai lääkeriippuvuus, mutta juuri kerronnan omakohtaisuus saa lukijan ymmärtämään paremmin myös muita vaikeuksiensa keskellä kamppailevia.