CUNNINGHAM, MICHAEL: Illan tullen

Michael Cunninghamin Illan tullen – teoksen näkijä ja kokija on suomalaisen isän ja ruotsalaisen äidin jälkeläinen Peter Harris. Nelikymppisen Peterin asema taidepiireissä on vakaa, sillä hänen omistamansa galleria edustaa muutamaa merkittävää nykytaiteilijaa ja on kohtuullisen tuottoisa. Rebecca-vaimo sen sijaan kamppailee huonosti menestyvän taidelehden toimittajana. Tämä ei voi olla vaikuttamatta avioparin yhteiseloon, jota värittää kohtelias ärtyneisyys ja kyllästynyt rutiini. Ammattiensa vuoksi Peter ja Rebecca liikkuvat rikkaiden ja kuuluisien taiteenharrastajien parissa, mutta sisäpiiriin he eivät kuitenkaan kuulu. Tästä johtuva hienoinen alemmuudentunne heijastuu perheen elämään ja vaikuttaa tuhoisasti suhteessa aikuistuneeseen tyttäreen. Tämä on muuttanut pois kotoa ja suhtautuu etenkin isäänsä kalseasti.

Kaikki alkaa muuttua, kun perheen vieraaksi saapuu vaimon parikymppinen pikkuveli Mizzy (= Mistake = Vahinko). Mizzy on kaunis ja hurmaava, kaikkien rakastama ja hemmottelema. Mizzy sanoo etsivänsä suuntaa elämäänsä, mutta toistaiseksi vain ajelehtii tilanteesta ja paikasta toiseen. Hän on ollut huumeiden takia hoidossa, mutta onko hän oikeasti kuivilla? Yllättäen itseään täysin heterona pitänyt Peter huomaa rakastuneensa Mizzyyn ja saavansa vastarakkautta. Onkohan nuori hurmuri kuitenkaan täysin vilpitön? Ja onko Peterkään oikeasti rakastunut Mizzyyn vai siihen, että Mizzy tuo mieleen sekä nuoren Rebeccan että Peterin nuorena kuolleen veljen?

Cunninghamin tasoinen ihmisen sielunliikkeiden kuvaaja saa Peter Harrisin hitaan ja vastahakoisen myöntymisen tunteidensa vietäväksi vaikuttamaan uskottavalta. Peter tuntuu kaiken aikaa olevan kuin näyttämöllä ja ottavan tietoisesti erilaisia asenteita ja asentoja. Onko hän kuitenkaan pinnallinen? Taidegallerian omistajana Peter joutuu joskus vaikean arvoasetelman eteen: asettaako etusijalle ostajiin vetoava taiteilija vai taiteilija, jonka tuotantoa voi hyvällä omallatunnolla sanoa laadukkaaksi. Taidemaailmaa ja etenkin nykytaidetta käsitellessään Illan tullen – teos tuo eittämättä mieleen Siri Hustvedtin romaanin Kaikki mitä rakastin.

Ihan samalle tasolle Illan tullen – teos ei yllä kuin Cunninghamin vuonna 1999 ilmestynyt läpimurtoteos Tunnit. Tarina on hieman liian verkkainen ja yksityiskohtiin takertuva, hieman laimeakin. Silti siinä on paljon nautittavaa. Cunninghamin lauseet ovat tiiviitä ja ilmaisuvoimaisia ja suomentaja Laura Jänisniemi on tavoittanut niiden tyylin ja hengen loistavasti

COBEN, HARLAN: Loukussa

Harlan Cobenin trillerit alkavat usein siitä, että aivan tavallinen ja kunniallinen ihminen on yhtäkkiä syytteessä rikoksesta. Loukussa – teoksessa näin käy Dan Mercerille. Dan on sosiaalityöntekijä, joka on saanut tunnustusta toiminnastaan syrjäytymisvaarassa olevien nuorten parissa. Miinuksena on avioero, mutta toisaalta suhteet ex-vaimoon ja teini-ikäiseen tyttäreen vaikuttavat tasapainoisilta. Danin jääminen kiinni pedofiliasta on yllätys ja samalla mehevä uutinen. Hänet houkuttelee ansaan ”Itse teossa”-nimistä televisio-ohjelmaa vetävä Wendy Tynes, jonka missiona on paljastaa Internetissä toimivat seksuaalirikolliset. Sydämensä sopukoissa Wendy ei kuitenkaan täysin usko Danin syyllisyyteen, vaan alkaa oikeudenkäynnistä huolimatta tutkia jutun taustoja omin päin. Sitten Dan surmataan hänen silmiensä edessä…

Danin tarina tuntuu kietoutuvan kadonneen koulutytön tapaukseen, mutta miten? Wendyn tutkimukset paljastavat myös hämmentävän asian: kaikki Danin collegeaikaiset huonetoverit ovat sekaantuneet sellaiseen skandaaliin, että maine ja ura ovat tuhoutuneet. Voiko sellainen olla pelkkää sattumaa?

Cobenin trillereille tyypilliseen tapaan juoni tekee niin monta käännettä, että perässä on vaikea pysyä. Joitakin asioita saattaa arvata, mutta yhtä usein arvaus menee täysin metsään. Loukussa – teos on ajan hermolla, sillä siinä Internet on keskeisessä roolissa niin rikollisten toiminnassa kuin rikosten ratkaisemisessa. Television kohuohjelmat ja skandaalilehdistö ovat myös merkittävässä osassa kaikessa häikäilemättömyydessään ja laskelmoinnissaan: totuus ja inhimillisyys eivät merkitse mitään sen rinnalla että saadaan myyvä juttu. Cobenin teokset eivät tuo mitään uutta trillerimaailmaan, mutta ovat jännittäviä ja hyvin kirjoitettuja.

SEPETYS, RUTA: Harmaata valoa

Yhdysvaltalaisen Ruta Sepetyksen esikoisromaani Harmaata valoa perustuu hänen oman sukunsa vaiheisiin. Vuonna 1939 neuvostojoukot miehittivät Baltian maat ja rupesivat välittömästi laatimaan listoja ihmisistä, jotka mahdollisesti olisivat neuvostovastaisia. Tällaisia olivat pelkästään ammattinsa perusteella lääkärit, juristit, opettajat, sotilaat, kirjastovirkailijat, yrittäjät, kirjailijat, muusikot ja taiteilijat. Heitä murhattiin, vietiin vankiloihin ja lähetettiin pakkotyöhön Siperiaan, minkä seurauksena Baltian maat menettivät yli kolmasosan väestöstään.

Kirjan kertoja on 15-vuotias liettualainen Lina, jonka huoletonta elämää synkistävät oikeastaan vain sydänsurut. Rahaa on riittävästi ja perheyhteisö on kiinteä - tosin Linalle kaikkia muita rakkaampi on ihana isä, yliopiston opettaja. Linan unelma taiteilijan urasta on myös toteutumassa, sillä kutsu taidekouluun on saapunut. Sitten koittaa kesäkuun 14. päivä vuonna 1941 ja Liettuassa alkavat järjestelmälliset kyyditykset. Lina, pikkuveli Jonas ja Jelena-äiti joutuvat satojen muiden tavoin lähtemään kotoaan keskellä yötä ja nousemaan junaan, jonka määränpää on tuntematon. Lahjontaan joudutaan turvautumaan jo nyt: Jonaksen henki lunastetaan taskukellolla. Isä viedään vankilaan toisella junalla ja perheenjäsenten rohkeutta pitää yllä vain toive uudelleen tapaamisesta.

Olot täyteen ahdetussa junassa ovat hirveät ja ihmisiä kuolee. Se ei ole kuitenkaan mitään verrattuna siperialaisiin pakkotyöleireihin, joilla ihmiset joutuvat raatamaan mitättömän leipäannoksen voimin ja pelkäämään vartioivien sotilaiden kammottavia oikkuja ja päähänpistoja. Nälkä ja taudit tekevät tuhojaan ja monen henkinen kantti pettää. Sotilaat eivät näe vankejaan ihmisinä, vaan eläimen asteella olevina rikollisina, jolle raaka kohtelu on vain oikein. Silti inhimillisyyttä saattaa pilkahtaa yllättäviltä tahoilta.

Monista kirjan henkilöistä mainitaan vain jokin ominaisuus: pahansisuinen nainen, kelloa vetävä mies, nukkea pitelevä tyttö. Jelena-äiti kuvataan enkelimäisen hyvänä ja rohkeana naisena, joka tuntee myötätuntoa jopa kiduttajiaan kohtaan. Lina itse on voimakastahtoinen ja kiivas nuori nainen, joka toisaalta joutuu vaaratilanteisiin jääräpäisyytensä vuoksi, mutta toisaalta pysyy hengissä sisunsa ansiosta. Hän taltioi salaa matkan vaiheita piirroksiinsa, vaikka paljastuminen tietäisi varmaa kuolemaa. Rakkaus on toinen apukeino taistelussa ihmisarvoisen elämän puolesta. Mutta milloin siihen on mahdollisuus – vai onko koskaan?

Harmaata valoa – kirja ahdistaa ja järkyttää, mutta tempaa myös mukaansa. Sepetys kuvaa taitavasti, miten terveet, toiveikkaat ja päättäväiset ihmiset vähitellen muuttuvat pelokkaiksi ja apaattisiksi haamuiksi. Onko koko maailma unohtanut ja hylännyt heidät?

PERSSON, LEIF G. W.: Matkan pää

Ruotsalainen Leif GW Persson on entinen poliisi, joka työn ohella väitteli tohtoriksi aiheenaan piilorikollisuus. Hän on toiminut opettajana Ruotsin poliisikorkeakoulussa, kriminologian professorina Tukholman yliopistossa ja televisio-ohjelmissa erityisasiantuntijana. Kolmesti hänen teoksensa on valittu Ruotsissa vuoden parhaaksi rikosromaaniksi, viimeisimpänä Matkan pää vuonna 2010. Perssonia on kiitetty vankasta asiantuntijataustasta ja siitä, miten hän yhdistää teoksissaan todellisia ja keksittyjä henkilöitä ja tapahtumia lukijaa kutkuttavalla tavalla.

Matkan pää – teoksen alussa eläkkeelle jäänyt keskusrikospoliisin päällikkö Lars Martin Johansson saa makkarakioskilla sairauskohtauksen ja herää Karoliinisen sairaalan teho-osastolla. Aivoveritulpan seurauksena muistista on suuria paloja poissa, oikea käsi ja jalka ovat hervottomat, päätä särkee ja rintaa puristaa. Sitten hoitava lääkäri kertoo hänelle kaksikymmentäviisi vuotta aikaisemmin tapahtuneesta yhdeksänvuotiaan Yasminen raiskauksesta ja murhasta, joka on yhä selvittämättä. Ja joka on juuri vanhentunut niukalla kolmen viikon marginaalilla. Johansson tarttuu asiaan enemmän ajankuluna kuin oikeasti tapauksen ratkaisemiseen uskoen. Hitaasti edeten ja sekalaisen avustajajoukon tukemana Johansson kuitenkin alkaa ”nähdä kulman taakse”.

Kirjassa pohditaan ennen kaikkea oikeuden toteutumista. Pääseekö murhaaja kuin koira veräjästä, kun hänen tekemänsä rikos vanhenee? Persson kirjoittaa asiantuntevasti, värikkäästi ja eläytyen. Huumoria tekstiin tulee Perssonin tavasta liittää henkilöiden vuorosanojen perään heidän todellisia ajatuksiaan – toisinaan aika epäkohteliaita ja suorasukaisia. Tosin tämä piirre alkaa toistuessaan hieman ärsyttää. Tarina säilyy jännittävänä loppuun saakka: millaisesta matkan päästä on kyse ja seuraako rikosta edes tässä tapauksessa rangaistus?

OVALDÉ, VÉRONIQUE: Mitä tiedän Vera Candidasta

Ranskalaisen Véronique Ovaldén (s. 1972) romaanissa Mitä tiedän Vera Candidasta on piirteitä, jotka on tottunut yhdistämään ennen kaikkea latinalaisamerikkalaiseen kirjallisuuteen. Esimerkiksi ripaus yliluonnollisuutta aivan realististen ja arkipäiväisten tapahtumien keskellä. Tai teoksen tyyli: pitkiä villisti rönsyileviä lauseita, joita rytmittävät pilkut ja satunnaiset isot kirjaimet. Tekstin hahmottaminen käy tässä tapauksessa kuitenkin vaivatta, mistä kiitos suomentajalle (Ville Keynäs). Lukujen otsikoihin kannattaa kiinnittää huomiota, sillä ne kuvaavat ytimekkäästi luvun sisältöä ja ovat samalla humoristisia: Jaguaarinaisen paluu, Lurjuksen vihjailut, Kengistä jotka natisevat kuin pajukori, Neitsyen lievä kierosilmäisyys. Ohessa näytteenä yksi luvuista – tässä on siis todella koko luku!

Aritmetiikkaa

Vuodesta toiseen, kun Monica Rose istuutui sohvalle Vera Candidan ja Itxagan väliin, hän puristautui näitä vasten, liikutti pikkuista pyllyään kuin tehdäkseen pesän, otti molempia kädestä ja sanoi, Kyllä meillä on hyvä tässä kahdestaan.

 Ensimmäisellä kerralla Vera Candida korjasi, Emme me ole kahdestaan vaan kolmestaan.

 Ja Monica Rose vastasi, On meillä silti hyvä.

Neljän sukupolven naisista kertovaan tarinaan liittyy kuvitteellinen Vatapunan saari, jonka ominaispiirteet viittaavat jonnekin Väli-Amerikan alueelle. Myös tapahtumien ajankohta jää tarkoituksella melko epämääräiseksi. Tarina alkaa Rosesta, joka on nuorena ”Vatapunan kaunein huora” ja myöhemmin mitä taitavin lentokalanpyytäjä. Hän kantaa pystypäin tekojensa seuraukset, myös aviottoman tyttärensä syntymän – ja kuoleman. Tyttärentytär Vera Candida jää Rosen hoiviin, mutta pakenee 14-vuotiaana saarelta mantereelle suurkaupunkiin. Hän on raskaana, mutta liittyykö lapsen isään jotain synkkää ja katalaa?

Sekä Rose että Vera Candida kokevat miesten hallitseman maailman nurjat puolet, mutta ovat riittävän itsenäisiä ja vahvoja rakentamaan oman elämänsä. He eivät jää murehtimaan ja epäröimään, vaan tarttuvat toimeen ja taistelevat niin itsensä kuin muidenkin naisten puolesta. Ei siis ole ihme, että Vera Candida vastustelee pitkään, ennen kuin uskaltaa ottaa vastaan tarjolla olevan pyyteettömän rakkauden. Lopullisesti hän vapautuu menneisyyden painolastista, kun palaa Vatapunan saarelle.

Kirja etenee ilman dramaattisia eleitä ja on joissain kohdin vaarassa muuttua jopa hieman pitkäveteiseksi. Ovaldén tarinassa pääpaino on ihmisissä, joita hän kuvaa heidän tekojensa ja puheittensa kautta. Paljon piilee pienissä yksityiskohdissa, joita kaikkia ei yhdellä lukemiskerralla pysty havaitsemaankaan. Huumori ei ole päällekäyvää, vaan yhtä lämmintä kuin tarina kokonaisuudessaan.