SAMSON, POLLY: Haaveilijoiden saari

Kustantaja: Docendo 2021

Alkuteos: A Theatre of Dreamers

Suomennos: Laura Jänisniemi

Englantilainen Erica on 17-vuotias, kun hänen äitinsä kuolee jättäen tyttärelle perintönä tuhat puntaa. Erica on keskeyttänyt koulunkäynnin pystyäkseen hoitamaan sairastunutta äitiään eikä viihdy kotona tyrannimaisen isänsä luona. Ratkaisun tarjoaa äidin hyvän ystävän, kirjailija Charmian Cliftin, lähettämä kirje, joka sisältää vierailukutsun Hydran saarelle Kreikkaan.

Äidiltä saadun rahasumman turvin Erica suuntaa Kreikkaan mukanaan hurmaava poikaystävänsä Jimmy, joka haaveilee kirjailijan urasta, ja äkeä isoveljensä Bobby, joka puolestaan haluaa taiteilijaksi. Monen muun toivorikkaan kanssa he rantautuvat Hydralle pääsiäisenä vuonna 1960.

Emme pyytäneet tältä saarelta juuri muuta kuin päiviä, jotka olivat niin pitkiä ja aurinkoisia, ettei kylmä sota yltänyt puremaan, gallonin viiniä kuudella drakmalla ja vankan valkoisen talon, jonka vuokra oli kaksi puntaa kymmenen šillinkiä kuukaudessa.

Erica solahtaa nopeasti saaren taiteilijayhteisöön Charmianin äidillisen opastuksen ansiosta. Vaikka asumisolot ovat karuja, sähkö puuttuu ja juomavesi joudutaan hakemaan, elämä vaikuttaa silti kepeältä ja täyteläiseltä. Tiettyinä aikoina päivästä kaikki kokoontuvat yhteen syömään ja juomaan, juoruilemaan ja pohtimaan asioita. Suunnitellaan yhteisiä juhlia, tehdään yhteisiä retkiä luontoon.

Rakastan tätä aikaa päivästä, kun kaikki ovat täällä, kahvikuppien kilinää ja naurunremahduksia, tuttuja kissoja, aasitkin tuntuvat juoruilevan keskellä työmiesten touhuja, marmorilaatoilla jyriseviä kärryjä, kalakojuja ja hedelmäkekoja, naisia koreineen. Keskipäivän auringon alla tunnelma on kepeä, toiveikas, hilpeä; kaikki odottavat hyväntuulisina, keitä tai mitä lautta tuo tullessaan.

Kesän mittaan ihmisten väliset suhteet muuttuvat mutkikkaammiksi, kun kauniit ja vapaamieliset neitoset ja nuorukaiset aiheuttavat kitkaa vakiintuneiden kumppanusten välille. Suurimman huomion kohteena on norjalaisen kirjailijan Alex Jensenin petollisuus ja ilkeys suloista Marianne-vaimoa kohtaan ja Mariannen lohduttautuminen kanadalaisen Leonard Cohenin avulla. Juorut käyvät yhä ilkeämielisemmiksi, kun hellejakso kiristää ihmisten hermoja.

Aurinko loimuaa joka ikisestä valkoisesta seinästä, korvamme täyttyvät hyönteisten surinasta, kaskaat sirittävät lakkaamatta, kaikki pistää ja kirvelee, eikä edes jasmiinien makea tuoksu kykene peittämään roskaisten katujen löyhkää…

Kaikkein kurinalaisimmatkin meistä ovat lakanneet teeskentelemästä, että tekevät töitä. Vallankumoukselliset runot jäävät puolitiehen, siveltimet kovettuvat vernissapurkkeihin, muistikirjani käy epämääräiseksi ja täyttyy töherryksistä.

Nuori Erica noudattaa perinteistä naisen roolia: hoitaa lähes yksinään talouden, kuuntelee muiden ongelmia ja pyrkii auttamaan. Syrjästäkatsojana hän pääsee perille monista salaisuuksista, mutta kiven takana tuntuu olevan saada Charmian paljastamaan se ainoa asia, joka kiinnostaa: onko Erican äidillä ollut suhde, josta muu perhe ei ole tiennyt mitään?

Syksyllä ulkomaalaiset poistuvat Hydralta ja lähtevät kukin omille teilleen. Ericaa ei saari kuitenkaan jätä rauhaan, vaan hän vierailee siellä ensin sotilasjuntan aikaan ja toistamiseen vielä 2020-luvulla. Saarella moni asia on ennallaan, mutta ensimmäisenä kesänä tutuiksi tulleet ihmiset ovat läsnä vain haikeissa muistoissa. Ja nykyhetken pinnan alta kuultava kahdeksantoistavuotias tyttö: Minä muutun. Olen sama.

Haaveilijoiden saari tempaa heti mukaansa. Tarina etenee rauhallisesti ja uskottavasti eikä kohuttu kolmiodraamakaan vie kovin suurta tilaa kokonaisuudesta. Samsonin kerronta on hyvin aistivoimaista ja saa lukijankin tuntemaan auringon lämmön, näkemään meren kimalluksen ja yltäkylläisenä pursuavan kasvillisuuden, haistamaan tuoksut ja hajut, kuulemaan kellojen kilkatuksen ja eläinten huudot. Hyvää viihdettä!

Minua tervehtii aamun kauneus. Meri odottaa, satama lupailee draamaa, kalliot kaikuvat saaren lukuisten kirkkojen kellojen kalkkeesta… Kaariovea koristaa kypsyvien aprikoosien köynnös, jokaisen romahtaneen muurin ja raunion helkeamista pursuu luonnonkukkia.

LIKSOM, ROSA: Väylä

Kustantaja: Like 2021

Ollaan Tornionjokilaaksossa syyskuussa 1944. Isä on päässyt sotimisen lomassa kotiin patistaakseen perhettään pakenemaan rajajoen eli Väylän yli länteen: odotettavissa on venäläisten hyökkäys ja luultavasti myös taistelu saksalaisia vastaan, Ensin lähtevät Setä ja raskaana oleva äiti, jotka lupaavat odotella lauttarannassa. Vastuu lehmikarjan ajamisesta turvaan jää tapahtumista kertovalle kolmetoistavuotiaalle tyttärelle ja hänen ikätovereilleen.

Matka on vaikea. Maanteillä lehmät säikkyvät liikennettä, mutta pelottavia ovat myös kinttupolut ja jäähileiset suot. Sataa räntää. Kylmä ja nälkä verottavat voimia niin ihmisiltä kuin eläimiltä. Lehmät laihtuvat ja niiden pitkiin kävelymatkoihin soveltumattomat sorkat kärsivät. Lauman johtaja, lapinlehmä Ilona, kulkee kuitenkin eteenpäin ylväänä kuin tsaaritar ja muut seuraavat nöyrinä.

Ravan seassa hoiperteleva karja oli näännyksissä. Lehmät näytit luottavan vielä tulehvaan, mutta hiehot huojuit ko olisit justhiinsa tuupertumassa maahan. Ilona yritti pittää mieliallaa yllä. Se katteli välilä taaksepäin ja heihlautti päätänsä, että ei auta: etheenpäin… Aattelin, että emmä selviä Väylän ranthaan. Nälkä kurni mahassa ja jano kuristi kurkkua. Jalat olit ko tulessa ja käetki olit kipeät lypsämisestä.

Väylän kummallakin rannalla vallitsee täysi kaaos. Äitiä ja Setää ei näy, mutta tyttö ei voi jäädä heitä etsiskelemään, koska hänen tehtävänään on huolehtia lehmistä. Nämä tulevatkin kaikkine inhimillisine piirteineen ja tunteineen, kipuineen ja mielihaluineen lukijalle tutummiksi kuin tytön kanssa kulkevat ihmiset konsanaan. Lehmiin suorastaan kiintyy.

 Pakolaiset otetaan lännen puolella yleensä ystävällisesti ja avuliaasti vastaan, mutta on niitäkin, jotka pelkäävät pakolaisten jäävän sodan päätyttyäkin heidän niskoilleen. Joidenkin on vaikea ymmärtää, että todellinen hätä on ajanut ihmiset pois kotiseuduiltaan, vaikka näkevätkin joen vastarannalla saksalaisten sytyttämät tulipalot.

Joku tuli kysyhmään hyyr haar nii kommit hiit. Siihen se mummo sano, että saksalaiset on ottahneet meän maat, polttahneet meän koit ja viehneet tyttäremmä, venäläiset on tappahneet meän miehet ja pojat, te otitta ja lapuksi varastitta meiltä pikkukläpit jo ennen ko sota kunnola alko, saatta ottaa nyh vaivojenna palkaksi meät raihnaset ja lophuunkäytetyt ukot ja akat.

Pakolaisleirien kurjuus puolestaan paljastuu, kun tyttö joutuu niille äitiä etsiessään. Parakit ovat niin kylmiä ja kosteita, ettei niihin olis saanu laittaa etes keritsemättömiä lamphaita. Taudit leviävät. Ei ole lupa lähteä mihinkään, ei lupaa tehdä mitään. Talvi on tuskainen, mutta keväällä sota on ohi ja kesällä pakolaiset pääsevät kotimaahan. Tytölle paluu kuitenkin merkitsee suurta surua ja pettymystä.

Liksom kuvaa päähenkilönsä taivallusta ja ajatuksia pienintäkin yksityiskohtaa myöten, mutta niin mielenkiintoisesti, että tekstiä miltei ahmii. Meänkieli on värikästä ja ilmeikästä – tuntuu, että sen ansiosta kerronnan vauhdikkuus ja huumori moninkertaistuvat eikä haittaa, vaikka kaikkia sanoja ei täysin ymmärtäisikään.

Kirjan nimettömäksi jäävän päähenkilön kautta lukija saa kokea, millaista evakkomatka on nuoren naisen näkökulmasta, miten pelottavaa, turvatonta ja raskasta. Silti tyttö jaksaa ja ennättää mietiskellä vaikkapa luomakunnan syntyä ja nykytilaa, avaruutta ja ihmisten historiaa. Miten kaunis onkaan hänen tulevaisuudenunelmansa! Ja miten epärealistinen…

Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka olis sata vuotta eessäpäin, ja uuen aja ihmiset olis niin viisaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisit ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa. Kukhaan ei pitäs toista ihmistä tai elläintä orjana, kaikki lähtis liikheele samoista lähtökohista eikä niin, että toinen syntyy rikhautheen ja toinen köyhyytheen, ja kaikki ossais punnita mennyttä ja tulevaa eikä vain höökyilis porkkanan perässä.

 

LATVALA, TAINA: Torinon enkeli

Kustantaja: Otava 2021

Torinon enkeli -teoksen kertoja on nimettömäksi jäävä nelikymppinen suomalainen naiskirjailija, joka on eronnut miehestään eikä halua viettää joulua yksinään kotona. Netistä löytyvistä kirjailija- ja taiteilijaresidensseistä Torinon Via Montanalla sijaitseva asunto vaikuttaa lupaavimmalta, on edullinen ja jopa vapaana joulun aikaan. Siellä varmaan alkaisi uuden teoksen kirjoittaminenkin sujua!

Saavuttuaan asuntoon tämä erityisherkäksi tunnustautuva nainen vaistoaa oitis, että siellä on tapahtunut jotain outoa. Vieraskirjan perusteella moni aiemmista asukkaista – esimerkiksi suomalainen kirjailija Taina Latvala – on aistinut epätavallisia asioita ja joku on pelästynyt lähes järjiltään. Vähän kerrassaan nainen saa kuulla säätiön sihteeriltä Lorenzo Moravialta Torinon mystisestä puolesta ja etenkin residenssin traagisesta historiasta.

… tässä kaupungissa hyvä ja paha elävät rinnakkain kuin raivoisat rakastavaiset, villissä tasapainossa. Ne ovat energiavirtoja, joita ei voi nähdä, mutta ne ovat olemassa, rauhallisilla aukioilla, kirkkojen holveissa, patsaiden katseissa, tehtaiden piipuissa. (Lorenzo Moravia: Hyvän ja pahan voiman kaupunki)

Jouluyönä nainen on kiertelemässä Torinon keskustan autioita katuja, kun hän yhtäkkiä kohtaa yksinään kylmässä värjöttelevän pienen tytön. Noin viisivuotiaan lapsen vanhemmista ei näy jälkeäkään eikä kovin heppoisesti pukeutunut tyttö näytä tuntevan tietä kotiin. Naisen ominaispiirteisiin kuuluu lähes pakkomielteinen muiden hyvinvoinnista huolehtiminen, olipa kyseessä sitten vanhus, nuori, juoppo tai romanikerjäläinen, joten hän ottaa tytön yön ajaksi hoiviinsa.

Pieni tyttö seisoi katulyhdyn alla liikkumatta. Jos minun pitäisi kuvailla häntä vaikkapa poliisikuulustelussa tai oikeussalissa (mitä minun ei toivottavasti tarvitse tehdä!), sanoisin, että hänellä oli yllään valkoinen, pitkähihainen mekko, jossa oli pitsirimpsuja. Hän seisoi jalat hieman harallaan ja kädet riipuksissa sivulla, kuin joku olisi pudottanut hänet helikopterista.… Tyttö katsoi minua pitkään. Hämärässä hänen ihonsa näytti kalpealta.

Kirjan tunnelma on tässä vaiheessa jo varsin salaperäinen (ja on puhuttu Stephen Kingin teoksesta Uinu, uinu lemmikkini), joten jotain yliluonnollista olettaa liittyvän myös tyttöön. Tämä on aluksi mykkä ja poissaoleva, mutta osoittaa pian omaa tahtoa ainakin yhdessä asiassa: kylpeminen ei tule kuuloonkaan. Vähitellen tyttö näyttää alkavan luottaa naiseen ja haluavan pysyä tämän luona, mikä puolestaan saa naisen äidinvaistot heräämään. Mitä hän voisi tehdä? Löytyisikö vastaus Uudesta testamentista, josta nainen on tottunut etsimään ongelmiinsa ratkaisua?

Kirjan joka toinen luku kuvaa kirjailijan oleskelua Torinossa ja joka toinen hänen taustaansa: ei-aina-niin-turvallista lapsuutta Pohjanmaalla ja ei-aina-niin-ongelmatonta pitkää parisuhdetta. Ero puolisosta koskee naiseen yhä, mutta olisiko hänen pitänyt vastoin vakaumustaan taipua miehensä, ystäviensä ja jopa terapeuttinsa suostutteluun ja yrittää tulla raskaaksi? Entäpä, jos lapsen synnyttyä olisikin osoittautunut, ettei naisesta ole äidiksi?

Yksi kirjan teemoista on naisen seksuaalisuus. Kirjan kertoja rakastaa puolisoaan eikä ole liiton kestäessä koskaan fyysisesti uskoton, mutta muihin miehiin liittyviä eroottisia fantasioita hänellä on jatkuvasti. Erityisesti häntä kiihottaa eräs Subaru-mies, vaikka tämä on selvästikin narsisti eikä edes kulttuurista kiinnostunut.

Latvala on taitava rakentamaan tunnelmaa tarkkaan valittujen ja osuvien yksityiskohtien ja kielikuvien avulla. Tekstin imuun on helppo heittäytyä, kokea ripaus kauhua, pohtia suuria kysymyksiä ja nauttia hieman ironisesta henkilökuvauksesta. Taina Latvalan ja Torinon enkeli -teoksen kirjailijan välillä lienee joitakin yhtäläisyyksiä, mutta autofiktiosta ei ole kyse. Onhan ilmaan heitetty jo kysymys siitä, onko naisen kirjoittama autofiktio koskaan yhtä kiinnostavaa kuin miehen...

PS. Emma Virtasalon suunnittelema kansi on hyvin kaunis.

FREITAS, DONNA: Rose Napolitanon yhdeksän elämää

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Nine Lives of Rose Napolitano

Suomennos: Riie Heikkilä

Mietin niitä kaikkia muita mahdollisia elämiä, joita minä olisin voinut elää. Mietin elämiä, joissa olisin päättänyt olla hankkimatta lasta, mietin elämiä, joissa minulla olisi lapsi tai olisin yrittänyt sitä. Olenko minä se Rose, joka sanoi kyllä vai se, joka sanoi ehkä? Vai kenties se Rose, joka sanoi ei, tai ei milloinkaan, ei missään tapauksessa? Vai olenko jonkinlainen yhdistelmä näistä kaikista Roseista?

Rose Napolitano on keskiluokkaisesta perheestä, jossa isä tienaa elannon ja äiti jättäytyy tyttären syntymän jälkeen kotirouvaksi. Rose itse väittelee tohtoriksi sosiologian alalla ja aikoo jatkossakin omistautua täysin tutkimustyölle ja yliopistossa opettamiselle. Jo varhain hän on päättänyt, ettei tule koskaan hankkimaan lasta, ja riemastuu löytäessään samanmielisen Luken.

Parin avioliittovuoden jälkeen Luken mieli muuttuu, ehkä vanhempien häikäilemättömän painostuksen vuoksi tai ehkä siksi, että ystäväperheisiin alkaa ilmaantua pienokaisia. Rose suostuu Luken mieliksi syömään raskausvitamiineja, mutta 15. elokuuta 2006 mies löytää pilleripurkin lähes koskemattomana. Käydään keskustelu, jonka seurauksena Rosen on tehtävä koko loppuelämään vaikuttava päätös.

Freitas esittelee yhdeksän erilaista vaihtoehtoa. Jos Rosen päätös lapsettomuudesta on järkkymätön, mitä siitä seuraa? Jos Rose tulee raskaaksi, seuraako siitäkään kestävää avio-onnea tai idyllistä perhe-elämää? Tietyt asiat kyllä toistuvat jokaisessa elämässä: lapsi Rosen elämässä on aina Addie-niminen tyttö ja Thomas on mies, johon Rosie tutustuu milloin missäkin yhteydessä ja jonka merkitys vaihtelee eri elämissä.

Rose Napolitanon yhdeksän elämää -teoksen keskeisin kysymys on: eikö naisella ole oikeus itse päättää siitä, synnyttääkö lapsia vai ei?  Voiko muka olettaa, että kaikki naiset nauttivat äitiydestä? Syttyykö äidinrakkaus automaattisesti, kun vauva syntyy? Etukäteen kukaan ei sitä tiedä. Ratkaisu on suuri.

Toinen puoli asiassa on miehen oikeus saada lapsia. Tekeekö nainen oikein kieltäessään mieheltä isyyden? Onko silti takeita siitä, että kumppaniaan lapsentekoon painostanut mies kuitenkaan osallistuisi jälkeläisensä hoitoon tai kantaisi vastuutaan? Rosen tavoin myös Luken eri elämissä on vaihtelua.

Kirjassa on kuvattu kauniisti se, miten vaihtoehdosta riippumatta Rosen välit omaan äitiin kokemusten myötä lähentyvät. Äiti voi toden teolla taivutella tytärtään, jotta saisi lapsenlapsia ja tuntisi itsensä taas tarpeelliseksi, mutta tärkeintä hänelle on kuitenkin aina oman lapsen mielenrauha ja onni.

Äiti parantaa haavat: hän tasoittaa epäonnistumiset, pettymykset ja elämän suuret haasteet ja tekee kaikkensa työntääkseen lastaan eteenpäin. Toisinaan, varsin useinkin, hän liioittelee, mutta toisaalta se saa ihmisen toden teolla ymmärtämään, ettei tämä ole yksin.

Rosen kokemat elämät alkavat parista toisiinsa limittyvästä vaihtoehdosta ja lisääntyvät siitä vähän kerrassaan. Kärryillä pysyy kyllä, sillä kunkin luvun otsakkeeseen on merkitty selkeästi päiväys ja se, mistä Rosen elämästä kulloinkin on kyse. Kaikki elämät sujuvat hieman eri ratoja, mutta jotkut elämät menevät ajoittain päällekkäin ja yksi tapahtuma on sellainen, että se liittyy Rosen kaikkiin elämiin. Ei välttämättä kannata lukiessa koko ajan muistella kunkin elämän yksityiskohtia, vaan vain nauttia ajatusleikistä.

LIPASTI, ROOPE: Mikaelin kirja

Kustantaja: Atena 2021

Humoristina tunnettu sanataituri Roope Lipasti on nyt kirjoittanut Suomen kirjakielen isää Mikael Agricolaa (n. 1510–1557) käsittelevän historiallisen romaanin. Agricolan elämänvaiheista ei ole paljon tietoa ja vielä vähemmän hänen persoonastaan, mutta Lipastin luoma kuva työstään innostuneesta miehestä on kuitenkin ihan uskottava.

… kirjan kirjoittamisen piti olla pelkkää iloa ja uuden löytämistä. Sikäli kuin sellainen edes oli mahdollista, sillä tyhjä sivu oli kuin meri, josta ei tiedä missä se loppuu, ja hukkuuko ajatus matkalla. Jos hyvin käy, niin tyhjää sivua musteella eteenpäin halkoessa löytyy uusi maa, josta on mielessä vasta aavistus.

25. marraskuuta 1556 Turusta lähtee arvovaltainen valtuuskunta kohti Moskovaa hieromaan sopua Pähkinäsaaren rauhassa sovitun rajan tiimoilla ilmenneiden levottomuuksien vuoksi. Mukana ovat kuningatar Margareetan veli Steen Eerikinpoika Leijonanpää, kuninkaallisen kanslian johtaja Olavi Larsinpoika, Upsalan arkkipiispa Laurentius Petri ja Turun piispa Mikael Agricola sekä toistasataa henkilöä saattoväkenä.

Mikael aikoo matkan aikana kirjoittaa uutta kirjaansa ja tilaisuuden tullen kerätä lisää aineistoa sitä varten. Hän on kiinnostunut kansanparannustaidoista, lääkekasveista ja vanhoista loitsuista, joita ei koe Pyhän sanan vastaisiksi, vaan hyödyntämisen arvoisiksi viisauksiksi. Onhan hän jo julkaissut selittävän luettelon Suomen kansan vanhoista jumalistakin.

Ei riittänyt, että hän oli luonut kirjoitetun kielen, sillä kieli oli vasta lähtökohta. Se, mitä kielellä taottiin, oli päämäärä. Nyt kielellä oli taottu jo Pyhä sana, mutta vaikka tärkein oli saatu valmiiksi, ei se tarkoittanut, että siihen pysähdyttäisiin.

Matkaa taitetaan ankarassa talvisäässä ja tilanne muuttuu sitä epämukavammaksi, mitä pidemmälle Venäjällä edetään. Venäläiset nöyryyttävät mailleen saapuneita ruotsalaisia eivätkä aina tarjoa kunnon majoitusta tai edes ruokaa. Mikael alkaa sairastella, mutta juuri hänen diplomatiantajunsa ja sanataituruutensa ansiosta rauhansopimuksesta tulee lopulta siedettävä. Paluumatkalla Mikael Agricola menehtyy ankaraan sairauskohtaukseen 9. huhtikuuta 1557.

Rinnakkain Mikaelin matkan kanssa kerrotaan Birgitta-vaimon elämästä Turussa. Birgitta on Mikaelin toinen vaimo, miestään parikymmentä vuotta nuorempi ja ehkä hieman epävarma piispan rouvan mahtavassa asemassa. Mikaelin ollessa poissa kaikki piispan talouteen liittyvät asiat kaatuvat hänen niskaansa, lampuotien toimien valvonta mukaan luettuna.

Huolta Birgitalle aiheuttaa myös äidin sairastuminen. Vanha rouva on loukkaantunut pahasti pudottuaan tikkailta omistamassaan kauppahuoneessa eikä palaa tajuihinsa. Viimeisenä keinonaan tytär turvautuu Mikaelin käsikirjoituksesta löytämäänsä loitsuun, mutta tapauksella on valitettavasti silminnäkijä. Birgitta joutuu oikeuteen noituudesta epäiltynä onnistuen kuitenkin nokkelasti kääntämään tilanteen edukseen. Silti hänen tulevaisuutensa leskenä ja viisivuotiaan Kristian-pojan yksinhuoltajana voi olla vaikea.

Se, että kertomus vuorottelee Mikael Agricolan ja Birgitan välillä, tarjoaa lukijalle laajan näkymän 1500-lvun tapoihin ja ajatusmaailmaan. Sekä Mikael että Birgitta törmäävät ihmisten pikkumaisuuteen, kateuteen ja ahneuteen ja joutuvat puolustautumaan uhkia vastaan. Toisaalta tarinaa keventää monimuotoinen huumori, jota löytää niin hauskoista lauseenkäänteistä kuin keskenään kilpailevien herrojen välisistä piikikkäistä keskusteluista. Mikaelin kirja on mukaansa tempaava ja tunnelmaltaan kiehtova romaani. 

KALLIO, KATJA: Tämä läpinäkyvä sydän

Kustantaja: Otava 2021

Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän -romaani on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle teokselle Säkenöivät hetket, joka ajoittuu toisaalta vuoteen 1914 kuvaten hankolaisen Kreutzmanin perheen muodostumista ja toisaalta ajanjaksoon 1935–1936, jolloin perheen keskimmäinen tytär Beata saattaa itsensä vaikeuksiin merille kaipaavan Effen kanssa.

Vuonna 1940 Suomi vuokraa talvisodan jälkeisten rauhanehtojen mukaisesti Hankoniemen saarineen Neuvostoliitolle 30 vuodeksi sotilastukikohdaksi. Kaikki Hangon asukkaat joutuvat poistumaan kaupungista kymmenen päivän kuluessa, mutta taloista he jättävät venäläisille vain seinät. Esimerkiksi Elly Kreutzmanin rakas peilipöytä upotetaan viime hetkellä avantoon.

Loppuvuonna 1941 rintama on siirtynyt jo kauaksi Hankoniemestä ja sotilastukikohdan strateginen merkitys hävinnyt, joten Neuvostoliitto vetää joukkonsa pois alueelta. Yksi kuljetusaluksista kuitenkin ajaa miinaan ja osa haaksirikkoutuneista tuodaan Hankoon pystytetylle vankileirille. Entiset vallanpitäjät joutuvat elämään nälässä ja kurjuudessa ja työskentelemään raskaissa ja vaarallisissa tehtävissä kuten miinanraivauksessa.

Helmikuussa 1942 Hanko on saatu puhdistettua miinoista siinä määrin, että ensimmäiset paluumuuttajat voivat saapua. Heidän joukossaan on Kreutzmanin perhe, joka huristelee 36 asteen pakkasessa ensin kotinsa ohi. Ennen punainen talo on nyt räikeän sininen! Kiusaakin on tehty: kaivoon heitetty kissan- ja koiranraatoja, jauhosäkkeihin kaadettu paloöljyä. Isän tupakkaviljelmä on kuitenkin huolellisesti suojattu pakkaselta.

Kaikkien asukkaiden työpanos on tarpeen, jotta rauniot saataisiin raivattua ja elämä raiteilleen. Vain Beata on kieltäytynyt työpaikasta, koska hoitaa kotona viisivuotiasta lehtolastaan Agnesta. Tytär on toki rakas, mutta äitinä olo ei Beatalta oikein luonnistu – hän eläisi mieluummin vapaasti omaa elämäänsä. Yksinäisen sotavangin saapuminen talolle ruokaa anomaan lisää Beatan sisäistä levottomuutta.

Kävelit minua kohti yhtä kevyenä kuin pikkulintu. Komeus roikkui kasvoillasi väsyneenä ja nälkäisenä… Silmäsi olivat suuret ja ruskeat kuin leipä jota pyysit. Kukaan ei ole katsonut minua niin suurin silmin, niin pohjattomasti kuin sinä.

Vangista tulee Beatalle pakkomielle. Hän ajattelee miestä alinomaa kuin jotakin herkkua: silmät sacheria, tukka lakritsia ja solisluu marenkia. Hän väijyy leirin aitauksen takana vain nähdäkseen kaipauksensa kohteen pyyhkivän hikeä otsaltaan. Lähelle toisiaan Beata ja Ivan pääsevät vain pari kertaa, mutta kokemus on silloin huumaava.   

Ensimmäinen suudelmasi maistui nälältä ja huusi suussani. En ymmärtänyt mitä, sen kun vain huusi täyttä kurkkua. Pelosta ja himosta ja helpotuksesta varmaan tai vapauden takia.

Kesällä 1942 Hankoon perustetaan kauttakulkuleiri Lappiin meneville ja sieltä tuleville saksalaisille sotilaille. Epävarmuus valtaa ihmiset. Venäläisten vankien auttamisesta voi seurata jopa kuolemantuomio, mutta tuomittavana pidetään myös saksalaisten kanssa veljeilyä. Kreutzmanin tytöistä Beata on vaarassa ukrainalaisen ja pikkusisko Sylva saksalaisen rakastettunsa vuoksi ja isosisko Harrietkin sotkee asiansa.

Syksyllä 1944 tilanne muuttuu jälleen, kun Suomi ja Neuvostoliitto solmivat Moskovan välirauhan. Rauhanehtojen mukaan Suomen kuuluu karkottaa saksalaiset sotilaat alueeltaan ja luovuttaa venäläiset sotavangit Neuvostoliittoon. Sekavassa tilanteessa sekä Beatan että Sylvan on valittava tiensä ja sen vaatimat uhraukset.

Beata on kirjan kertoja ja tarinan kuuntelija on hänen ”sinäksi” puhuttelemansa Ivan. Beata on kiihkeä nainen, joka tuntuu janoavan elämältä paljon enemmän kuin lopulta voi saada ja olevan valmis riskeeraamaan kaiken halunsa vuoksi. Hän elää vaistojensa ja viettiensä varassa, mitä symboloivat hänen sisimmässään elävät linnutkin.

Minun lintuni sekosivat nähdessään sinut, alkoivat sirkuttaa ja hypähdellä ja räpistellä. Sinä pysähdyit ja katsoit minuun.

Tämä läpinäkyvä sydän on tärkeä ja mielenkiintoinen teos. Tapahtumapaikkana on Hanko, mutta kuvaus ihmisistä vaihtuvien valtasuhteiden avuttomina uhreina on yleismaailmallinen ja totta tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa. Kirja perustuu vahvasti faktoihin, mutta unenomainen kerronta ja runollinen kieli kohottavat sen pakahduttavaksi rakkaustarinaksi, jonka loppu jysähtää kohtalonomaisena.

CHEVALIER, TRACY: Uusi poika

Kustantaja: Johnny Kniga

Alkuteos: New Boy

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Tracy Chevalierin romaani Uusi poika on hänen tulkintansa Shakespearen näytelmästä Othello. Tapahtumapaikkana on washingtonilainen koulu ja ajankohtana yksi jonnekin 1970-luvulle sijoittuva koulupäivä. Othelloa edustaa ghanalaisen diplomaatin poika Osei (tai helpommin O), joka on isänsä työn vuoksi joutunut jatkuvasti siirtymään koulusta toiseen ja tottunut olemaan koulun ainoa musta oppilas.

Tänään hänellä oli edessään taas uusi koulupiha täynnä valkoisia oppilaita tuijottamassa, taas uusi poikajoukko arvioimassa häntä, taas uusi kello, joka soi samalla sävelkorkeudella kuin kaikki maailman koulunkellot, taas uusi opettaja, joka silmäili häntä levottomana jononsa päästä. Hän oli kokenut tämän ennenkin, ja kaikki oli tuttua.

Tällä kertaa Osein alku uudessa koulussa näyttää odotettua paremmalta, sillä hän saa opastajakseen kuudennen luokan suosituimman tytön. Desdemondaa edustava Dee on kiinnostunut pojan taustasta ja kokemuksista, vaikka hänen naiivit kysymyksensä välillä paljastavatkin melkoista tietämättömyyttä. Yllättävän nopeasti nuorten välille syntyy ihastumista lähentelevä ystävyys, mikä tietenkin rajoittuu vain kouluympäristöön. Kotiinsa Dee ei mustaa poikaa todellakaan voisi viedä.

Tietämättömyyteen pohjautuvaan avoimeen rasismiin oli tietyllä tapaa helpompi suhtautua. Enemmän häntä häiritsi hienovarainen ilkeily… Huomautukset ja jatkohuomautukset: ”Voi, en minä sinua tarkoita, Osei. Sinä olet erilainen” Tai kommentit, kuten ”hän on musta mutta fiksu”, ja kyvyttömyys ymmärtää, miksi se loukkasi.

Jagon roolissa on Osein ja Deen luokkatoveri Ian, kaunainen nuorukainen, joka hallitsee muita koululaisia kiusanteon, kiristyksen ja väkivallan keinoin. Kun musta poika yllättäen saavuttaa menestystä koulupihalla, aloittaa Ian monimutkaisen kampanjan, jossa merkittävää osaa näyttelee oppilaalta toiselle siirtyvä mansikkakuvioinen kynäpenaali. Osei pois vallasta, sydänsuruja Deelle ja harmeja mahdollisimman monelle!

He olivat kuin näytelmän henkilöitä, jotka kaipasivat ylimääräistä kohtausta, lankaa, joka kiristäisi kaiken tiukalle. Ja Ian piteli langanpäästä kiinni. Tekisi hyvää panna heidät kaikki polvilleen – ei pelkästään mustaa poikaa, vaan myös koulun lemmikit. Casper ja Dee muistuttivat sitä teflonpannua, jolla Ianin äiti paistoi munia – heihin ei tarttunut niin mikään. Hän ei ollut ikinä päässyt heihin käsiksi – he olivat porrasta korkeammalla kuin Ianin harrastamat metkut.

Othellon siirtäminen 1970-luvun koulumaailmaan tekee tapahtumista yllättävän uskottavia. Teini-ikään kuuluvat äkkinäiset tunteenvaihtelut, pätemisentarve ja halu kuulua joukkoon, joita kaikkia Ian osaa juonissaan hyödyntää. 1970-luku taas oli aikaa, jolloin mahdollisuudet tutustua muihin kulttuureihin olivat vielä vähäisiä ja ennakkoluulot voimissaan. Se näkyy selkeimmin koulun opettajien asenteissa ja käytöksessä.

Tarinan henkilöistä Chevalier onnistuu suppeahkoon sivumäärään nähden kertomaan yllättävän paljon. Maininnat Ianin taustasta ja kotioloista selittävät paljolti sitä, miksi hänestä on tullut niin katkera, kateellinen ja alemmuudentuntoinen. Maltillisen oloiseen Oseihin puolestaan on suuresti vaikuttanut perheen sisäinen ristiriita, jossa vastakkain ovat diplomaattista käytöstä vaativa isä ja radikalisoitunut isosisko.

Uusi poika saattaisi kiinnostaa myös nuoria lukijoita – kertoohan se nuorista ihmisistä, kouluympäristöstä ja koulukiusaamisesta. Vaikka tarina sijoittuukin 1970-luvulle, on moni asia edelleen sama. Valitettavasti.

KLUNE, TJ: Talo taivaansinisellä merellä

Kustantaja: Karisto 2021

Alkuteos: The House in the Cerulean Sea

Suomennos: Mika Kivimäki

Linus Barker asuu pienessä talossa seuranaan itsetietoinen Calliope-kissa, joka valitsi talon asuinpaikakseen jo pikkuisena pentuna. Linus rakastaa vanhoja vinyylilevyjä (Everly Brothers, Bobby Darin, Buddy Holly…) ja saattaa hieman tanssahdella niitä kuunnellessaan. Yhtään ystävää hänellä ei ole.

Ammatiltaan Linus on sosiaalityöntekijä Maagisten Nuorten Huolenpito-Osastolla. Hän käy tarkastamassa erilaisille nuorille perustettuja orpokoteja ja suorittaa työnsä täsmälleen sääntöjen mukaan ja tunnontarkasti raportoiden. Linus uskoo ajattelevansa aina lasten ja nuorten parasta, mutta ei kuitenkaan pohdi sitä, mitä näille tapahtuu, jos orpokoti suljetaan väärinkäytösten takia.

Säntillisyys ja kuiva objektiivisuus painavat vaakakupissa, kun Äärimmäisen Korkea Johtoporras lähettää Linuksen kuukaudeksi seuraamassa äärimmäisen salaisen Marsyasin orpokodin toimintaa. Orpokoti on saarella taivaansinisen meren keskellä ja sinne on sijoitettu kuusi erittäin epätavallista lasta.

Ensinnäkin on Talia-niminen maahistyttö, erinomainen puutarhuri. Toinen lapsista on Theodore, yksi maailman viimeisimmistä traakeista. Hännäkäs ja siivekäs Theodore ei ole eläin, vaan omaa kieltään sirkuttava älykäs olento. Kolmantena on kymmenvuotias metsänhenki Phee ja neljäntenä muodonvaihtaja Sal, joka neljätoistavuotiaana on ollut jo kahdessatoista orpokodissa. Viides lapsista on kymmenvuotias Chauncey, joka muistuttaa lähinnä lonkeroista limamöykkyä.

Vaikka näytänkin siltä kuin näytän, se ei silti tarkoita, etten osaisi auttaa ihmisiä. Tiedän, että jotkut ihmiset pitävät minua pelottavana, mutta lupaan ja vannon sen, että en ole oikeasti sellainen.

Kuudes lapsi on se, jota Johtoportaassa eniten pelätään. Hän on kuusivuotias Lucy (Lucifer); paholaisen poika ja Antikristus. Toistaiseksi hän on kuitenkin vain pieni poika, jolla on hurja mielikuvitus ja draamantaju, mutta myös paljon pelkoja. Orpokodin johtaja, sympaattinen Arthur Parnassus, uskoo, että syntyperän vaikutuksen voi kumota turvallisella kodilla, jossa jokainen saa olla oma itsensä seurauksia pelkäämättä.

Talo taivaansinisellä merellä -teos kuvaa fantasian keinoin ihmisten suhtautumista erilaisuuteen. Lapset suhtautuvat yleensä asioihin luontevasti, mutta vanhempien osoittama pelko tai inho siirtää käyttäytymismallia taas yhdellä sukupolvella eteenpäin. Onko myöskään oikein eristää valtaväestöstä ulkonäöltään tai taustaltaan poikkeavia yksilöitä yhteisön ulkopuolelle tai olla päästämättä heitä tärkeisiin virkoihin?

Te eristätte heidät kaikista muista siksi, että he ovat erilaisia kuin me muut. Ihmiset pelkäävät heitä siksi, että heidät on opetettu pelkäämään. Jos näet jotain, niin ilmoita siitä. Se lietsoo vihaa.

Linus kasvaa tehtävänsä mukana ja päätyy puolustamaan saaren asukkeja Johtoryhmän tarkoitusperiä ja käytäntöjä vastaan. Ehkä asiassa auttaa se, että tietyssä mielessä Linus itsekin on hieman poikkeava – hän nimittäin on homo. Suurin totuus, jonka hän kuukauden vierailunsa aikana oppii, on tämä: Koti ei aina ole se talo, jossa asuu. Se on myös ihmiset, joilla päätämme ympäröidä itsemme.

Talo taivaansinisellä merellä on hauska ja eloisa kirja, liikuttavakin. Suvaitsevaisuus on nykyaikana tärkeä teema, joka tämän fantasiaromaanin välityksellä saattaisi puhutella myös nuoria lukijoita.