ST AUBYN, EDWARD: Loistava menneisyys : Patrick Melrosen tarina I-III

Kustantaja: Otava 2018

Alkuteokset: Never Mind, Bad News ja Some Hope

Suomennos: Markku Päkkilä

Yläluokkaisesta perheestä lähtöisin oleva brittikirjailija Edward St Aubyn (s. 1960) oli lapsena kaltoin kohdeltu ja nuorena pahasti huumeriippuvainen. Kaksikymmentäviisivuotiaana St Aubyn turvautui psykoterapiaan, minkä seurauksena hänestä tuli ammattikirjailija. Nykyisin hän asuu kahden lapsensa kanssa Lontoossa.

St Aubynin viisiosainen Patrick Melrose -romaanisarja (1922-2012) perustuu paljolti kirjailijan omiin kokemuksiin. Suomeksi sarjan kolme ensimmäistä osaa on nyt julkaistu yksissä kansissa nimellä Loistava menneisyys ja loput kaksi osaa ilmestyvät syksyllä 2018 yhtenä teoksena nimellä Toivoa sopii. Romaanien pohjalta on tehty tv-sarja, jossa nimiosaa näyttelee loistava Benedict Cumberbatch.

Loistava menneisyys -teoksen ensimmäinen osa (tai oikeammin romaanisarjan ensimmäinen kirja) on nimeltään Mitäs pienistä. Se kertoo kesäisestä päivästä viisivuotiaan Patrickin elämässä Etelä-Ranskassa. Isän tausta takaa perheelle sijan yläluokkaisissa piireissä ja amerikkalaisen äidin ansiosta sillä on varaa ylelliseen elämään. Ulkokuori on siis loistava, mutta sisus mätä.

Isä, David, on alkoholisti ja sadisti, joka jostain syystä katsoo olevansa kaikkien muiden yläpuolella ja siksi oikeutettu muiden loukkaamiseen ja manipulointiin. Vaimonsa Eleanorin David on onnistunut muuttamaan alkoholi- ja pillerihumalassa hortoilevaksi nukeksi, joka ei jaksa enää välittää edes pienestä pojastaan. Tuona kesäisenä päivänä David löytää Patrickista uuden uhrin ja uuden tavan lievittää sisimmässään kiehuvaa kiukkua. Patrickin elämän se vinouttaa vuosikausiksi.

"Minusta kasvatuksen tulee olla luonteeltaan sellaista", David sanoi, "että aikanaan lapsi voi todeta: jos minä selvisin siitä, selviän mistä tahansa."

Kirjan toisen osan nimi on Ikävä juttu. Onko Davidin kuolema tuo ikävä juttu? Patrick, nyt jo 22-vuotias, joutuu lentämään New Yorkiin hakeakseen sieltä isänsä tuhkat. Korskea isä on viimeiset vuotensa elänyt köyhyydessä ja vakavasti sairaana, menettänyt kuuluisan ilkeytensäkin. Patrickin vihaa se ei ole liennyttänyt.

Nyt se vihdoin koitti, suuri hetki: hänen päävihollisensa ruumis, hänen luojansa jäännökset, hänen kuolleen isänsä tomumaja; kaiken sanomatta jääneen ja sanomattomaksi tarkoitetun raskas taakka; paine sanoa se kaikki nyt kun ketään ei ollut kuulemassa…

Patrick itse ei ole enää aikoihin selvää päivää nähnyt. Ääniä mellastaa pään sisällä ja ulkopuolinen maailma vääristyy kummalliseksi. Olo tuntuu tyhjältä. Patrick tiedostaa kyllä vaarat, mutta kyseessä onkin flirttailu kuoleman kanssa.

Paitsi että kuolema huokui uhmakasta dekadenssiaan tässä loputtomassa nuoruuden varieteessa, paitsi että se viekoitteli tutuilla väkivallan ja itsetuhon mielikuvilla, siitä oli lisäksi tullut jossain määrin hyvätapainen, vähän niin kuin työpaikka perheyrityksessä. Sillä oli totisesti tarjottavanaan kaikki mahdolliset edut.

Kolmannessa osassa Toivon mukaan Patrick on kolmekymppinen. Omaisuus on huvennut huumeisiin ja vieroitushoitoihin, mutta Patrick on lopultakin kuivilla. Taistelu himoa vastaan on kuitenkin jatkuvaa ja olo usein alakuloinen ja uupunut. Auttaisiko, jos päättäisi vihdoinkin lakata vihaamasta isää? Hämmentävä ajatus: maailma saattaa oikeasti olla olemassa!

Vasta kun hän saisi vihansa ja tukahdutetun rakkautensa jonkinlaiseen tasapainoon, kun hän ei enää suhtautuisi isään jojo säälien tai kauhuissaan vaan näkisi tämän ihmisenä, joka ei ollut ollut kovin hyvin sinut persoonallisuutensa kanssa; vasta kun hän oppisi sietämään sitä ristiriitaa, ettei voisi ikinä antaa anteeksi isän rikoksia mutta antautuisi silti kosketuksiin sekä rikosten taustalla olevan epätoivon että niiden aikaansaaman toivottomuuden kanssa, vasta sitten hän kenties vapautuisi elämään uutta elämää, sen sijaan että pelkästään oli elossa. Kukaties hän oppisi jopa nauttimaan elämästään.

Romaanisarjassa on kyse Patrickin elämästä ja kehityksestä, mutta näkökulma ei suinkaan ole aina hänen itsensä. Toisinaan Patrick on vain varjo taustalla ja etualalle nousevat henkilöt, joiden välityksellä nähdään millaisessa maailmassa Patrick elää ja mitkä tavat ja asenteet häntä muokkaavat.

Sarja on melko häijy kuvaus brittiläisen yläluokan elämästä. Snobismi elää yhä rappiosta huolimatta. Elostelijat, erikoisuuden tavoittelijat ja vetelykset katsovat voivansa halveksia kaikkia ulkopuolisia ja pilkata armotta niitä, jotka haksahtavat kirjoittamattomissa (mutta kaikkien yläluokkaan kuuluvien tietämissä) säännöissä. Ironialta ei säästy kuningasperhekään. Eikä Patrick itse, jonka ylimielistä asennetta tavallista kadunmiestä kohtaan ei yhteinen huumekeikkakaan lievitä – eli onko hän juuri isäänsä parempi?

St Aubynin romaanisarjan herättämät tunteet ovat sekavat. Toisaalta siinä on kuivaa brittihuumoria ja lähes absurdeja kuvauksia esimerkiksi hautaustoimistosta tai kartanon juhlista. Toisaalta kirja kuvaa pahuutta, petollisuutta ja rappiota liiankin kouriintuntuvasti. Kahdenlaisia tunteita herättää myös päähenkilö Patrick. Toisaalta säälii ja ymmärtää lasta, joka menettää viattomuutensa ja turvallisuudentunteensa kaikkein lähimpien ihmisten vastuuttomuuden vuoksi. Toisaalta ärtyy päihteiden kanssa sekoilevaan nuoreen mieheen, joka ei välitä sen enempää lähimmäisistään kuin itsestäänkään. St Aubyn osaa sukeltaa ihmissielun syövereihin ja kuvata sieltä löytämäänsä muutamalla osuvalla sanalla ja lauseella. Tyyli on lennokasta; kaunista ja rujoa.

Jatkoa jää odottamaan kiinnostuneena. Olisiko Patrickilla loistavan menneisyyden lisäksi vielä loistava tulevaisuuskin?

HONEYMAN, GAIL: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Eleanor Oliphant is Completely Fine

Suomennos: Sari Karhulahti

Kolmekymppinen Eleanor hoitaa myyntireskontraa graafisessa suunnittelufirmassa ja on tunnettu tehokkuudestaan. Kevyt kahvitaukojutustelu ei ole Eleanoria varten, sillä hän ottaa kaiken kirjaimellisesti, on äärimmäisen pikkutarkka ja saattaa pitää pitkän luennon sanojen oikeista merkityksistä ja käyttötavoista. Lisäksi hän on armottoman rehellinen ja sanoa paukauttaa mielipiteensä vasten kuulijan kasvoja. Eleanorin itsensä mielestä tosin kaikki muut ovat uskomattoman tietämättömiä, hidasälyisiä ja vailla alkeellisiakin käytöstapoja. Hän on erakko, yksinäinen.

Kai minä olen olemassa? Epäilen usein, etten ole, että olen oman mielikuvitukseni tuotetta. Joinakin päivinä tuntuu, että minua pitävät kiinni tässä planeetassa säikeet, jotka ovat ohuita kuin hämähäkinseitti ja hauraita kuin kehrätty sokeri. Kova tuulenpuuska saattaisi katkaista ne, minkä jälkeen nousisin ilmaan ja ajautuisin pois kuin voikukan hahtuvat.

Käy ilmi, että Eleanorin kasvojen toinen puoli on tulipalon jäljiltä arpeutunut. Sekin selviää, että hän on kulkenut sijoituskodista toiseen, sieltä laitoksiin ja taas sijoituskoteihin. Yliopistosta valmistuttuaan hän on työskennellyt pelkästään yhdessä ja samassa firmassa. Jokainen arkipäivä sisältää täsmälleen samanlaiset rutiinit, viikonloput menevät nukkuen ja votkaa ryypäten ja keskiviikkoisin äiti ottaa puhelimitse yhteyttä. Eleanorin kuulemien lauseiden perusteella ymmärtää kyllä, miksi hänellä ei ole rohkeutta hakeutua muiden ihmisten seuraan. 

”Halusin vain sanoa, että olemassaolosi on silkkaa inhimillisten kudosten haaskausta. Ei muuta. Hei sitten, kulta!”

Mutta sitten yhtäkkiä tapahtuu jotain: Eleanor löytää elämänsä miehen! Pubissa esiintyvän bändin laulusolisti Johnnie Lomond on komea ja lahjakas, varmasti myös luonteeltaan jalo ja hienostunut. Eleanorin tarvitsee nyt vain muokata itsensä jumalaista Johnnieta miellyttäväksi. On saatava uusi kampaus, on opittava pukeutumaan uudella tavalla ja jopa meikkaamaan. On opittava käyttäytymään uusissa tilanteissa ja uusissa ympäristöissä. Sitten kaikki onkin taivaassa kirjoitettua…

Eleanorin elämään hivuttautuu kyllä toinenkin mies, työtoveri Raymond. Raymond ei Eleanoria innosta – mies on nuhjuinen ja vetelä, polttaa tupakkaa, syö roskaruokaa ja on kielellisiltä taidoiltaan vallan surkea. Raymondin ansiosta Eleanor kuitenkin ensi kertaa elämässään kohtaa pyyteetöntä ystävyyttä.

Onko tässä nyt eräänlainen versio Bridget Jonesista? Ehkä hieman, mutta tarinan ydin on kuitenkin siinä, että jokainen tarvitsee elämässään ainakin yhden turvallisen ihmissuhteen ja hyviä kokemuksia kanssakäymisessä toisten kanssa. Koskaan ei tiedä, miten suuri merkitys parilla ystävällisellä sanalla tai pienellä avunannolla voi olla. Eleanorillekaan ei aluksi kuulu ollenkaan hyvää, mutta jatkossa toivottavasti jo paljon parempaa.

JALONEN, OLLI: Taivaanpallo

Kustantaja: Otava 2018

Eletään vuotta 1679 Saint Helenan saarella. Kuolleenpuun-Angus on seitsemänvuotias. Pari vuotta aikaisemmin nuori lupaava tähtitieteilijä Edmond Halley vieraili tutkijakollegansa Clarken kanssa saarella, tutustui Anguksen perheeseen (ehkä liiankin intiimisti) ja antoi innokkaalle Angus-pojalle luottamustehtävän lintujen ja tähtien tarkkailijana (vai kokeiliko, miten ajatuksiltaan pilaamaton lapsi oppisi asioita?). 

Herra Halleyltä nopeaälyinen Angus oppi yhteenlaskun, vähennyslaskun ja lopulta kertolaskunkin ja sai samalla palavan tiedonhalun. Sen tyydyttämiseen Angus tarvitsisi nyt luku- ja kirjoitustaitoa.

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukaan. Niitten kautta tulee tietäminen jota on kahdenlaista. Ympärillä on näkyvää ja mitattavaa mutta ajatuksissa on näkymätöntä jota ei voi mitata. Uuden keksiminen on sellaista minkä voi mitata sitten kun löytää mittaamisen tavan. Sillä lailla tietäminen kasvaa pelkistä ajatuksista kokeitten tekemiseen ja laskemiseen numeroilla ja laskumerkeillä paperille.

Kylän lempeä pastori suostuu opettajaksi – etenkin kun saa samalla nauttia Anguksen äidin vieraanvaraisuudesta (monessakin suhteessa). Catherine-äiti on leski, muuttanut saarelle Lontoon suuren tulipalon jälkeen. Hän on viisas ja järkevä nainen, mutta saaren hierarkiassa vailla asemaa. Suojelija tulee tarpeeseen.

Saint Helenan saari on miltei paratiisimainen, mutta luontoa aletaan vähitellen raiskata. Englannista tulleet uudet vallanpitäjät näkevät saarelaiset alempana rotuna, tietämättömänä ja alkeellisena joukkiona. Mahdolliset kapinahankkeet kuvernööriä vastaan tukahdutetaan jo etukäteen mielivaltaisilla kotietsinnöillä ja raaoilla rangaistuksilla. Samaan aikaan huhutaan myös katolilaisuutta kannattavista salaseuroista – virallisestihan uskonto on protestanttinen.

Kuvernöörin käskystä kaikki kirjeet sensuroidaan. Miten saarelaiset saisivat viestitettyä Kauppakomppanialle ja kuninkaalle sekasortoisesta tilanteesta? Vastaus: lähetetään nyt jo kaksitoistavuotiaaksi varttunut Angus salaa laivan mukana Lontooseen herra Halleyn luo. Matka märssykoriin piiloutuneena ja kiinnijäämisen jälkeen palkattomana apulaisena pistää pojan kestävyyden ja neuvokkuuden koetukselle.

Lontoon suurkaupunki on saarelaispojalle hämmentävä (eikä aina myönteisellä tavalla), mutta Angus löytää kuin löytääkin herra Halleyn. On eri asia, haluaako tämä toimittaa saarelta tullutta viestiä eteenpäin, sillä tilanne Lontoossa on jännittynyt. Protestanttista uskoa kannattavan kuningas Kaarle II:n jälkeinen hallitsija saattaa hyvinkin olla katolilainen ja nostaa virkoihin omat suosikkinsa. 

Tutkimusmatka Walesiin kuitenkin järjestyy ja Anguskin pääsee mukaan. Pojan vakaumus tulevaisuuden suhteen vahvistuu: hänkin haluaa tutkia maailmaa, kartoittaa tuntematonta.

Maailma on täynnä asioita joita kukaan ei ole vielä löytänyt. Ensin pitää miettiä mitkä sellaisia ovat, sitten voi alkaa tehdä niihin sopivia selityskokeiluja. Ja sitten taas täytyy ajatella uudestaan samat asiat että onko kokeillut oikein vai väärin.

Päähenkilö Angus on ihastuttava. Äitinsä opetuksista hän on lujasti omaksunut sen, että aina pitää olla rehellinen, kohtelias ja maltillinen, vaikka vastapuoli käyttäytyisi kuinka loukkaavasti (ja nimittelisi Jamssikepiksi, kuten Clarke). Hänen tiedonjanonsa ja oppimishalunsa ovat rajattomat. Ajatukset ovat suuria ja aina löytyy uutta pohdittavaa:

… onko varjolla korkeuden ulottuvaisuutta ollenkaan? Vai onko sillä vain leveytensä ja pituutensa mitat? Ja kuinka sen mittaisimme ja osoittaisimme mittatuloksilla että korkeutta sillä ei ole? Ja miten punnitsemme sen painon, ja onko valo raskaampaa kuin varjo, ja kuinka paljon valo painaa ja kuinka paljon varjo?

Taivaanpallo on tyyliltään mielenkiintoinen ja hieno, vaikka siihen ensi alkuun olikin hieman vaikea päästä sisälle. Tämä johtui osittain siitä, että pääasiallisena kertojana toimivan Anguksen päässä poukkoilevat omien ajatusten lisäksi myös toisten ihmisten puheet. Tarinan edetessä Angus kehittyy ja ajatusmaailmakin selkiytyy. Kaikkia aikuisten asioita hän ei ymmärrä, mutta kuulee ja näkee paljon. Hänen huomioidensa avulla lukijakin muodostaa sitten käsityksensä tapahtumista ja henkilöistä (ja toteaa etteivät ihaillutkaan henkilöt välttämättä ole hyväntahtoisia ja hyveellisiä).

Kirjan nimi Taivaanpallo viittaa tähtitieteelliseen kuvaan, jossa kaikki taivaankappaleet on sijoitettu havaitsijaa ympäröivän kuvitellun pallon sisäpinnalle. Herra Halley selittää:

 Ei taivas ole reikäinen pallo Angus, ei katto eikä huonosti tilkitty seinä jonka läpi pilkottaa valoja. Taivas on astia jossa tähtiä kelluu eri syvyyksillä. Kaikki lähellä meitä oleva ainakin alituiseen kiertää ja liikkuu, siitä meillä on varmuus ja laskelmat että toimivat kuin kellon hyvä koneisto.

PORTER, MAX: Surulla on sulkapeite

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: Grief is the Thing with Feathers

Suomennos: Irmeli Ruuska

Ted Hughesin kulttimaineen saavuttanut runokokoelma The Crow kertoo röyhkeästä ja yritteliäästä variksesta, joka yrittää hallita maailmaa kielen avulla ja uhittelee itse Jumalallekin. Max Porterin esikoisteoksessa Surulla on sulkapeite leskeksi jäänyt mies kirjoittaa kirjaa Hughesin runoista otsikolla Ted Hughesin Varis terapeutin sohvalla : villi analyysi. Ei liene yllättävää, jos vaimon ja äidin menettämisen aiheuttama suru näyttäytyy perheelle variksen hahmossa. Ehkä osittain myös siksi, että mies on aikoinaan saanut vaimolta lahjaksi muovivariksen?

Kirjan ensimmäisissä merkinnöissä on äidin äkillisestä kuolemasta kulunut vasta viisi päivää. Pienet kaksospojat ovat ymmällään, mutta alkoholista lohtua hakeva isä ei ole kykeneväinen auttamaan. Siksi tarvitaan Varista. Se on valtavan kokoinen – silmäkin yhtä suuri kuin miehen kasvot. Se hautaa ihmiset höyheniinsä, latelee päättömiä loruja, on välillä aika inhottavakin. Kaikki kuuluu hoitosuunnitelmaan.

Osaamme sellaista mitä muut eivät, kuten syödä surua, niistää salaisuudet sammuksiin ja käydä teatraalista kamppailua kielen ja Jumalan kanssa. Minä olin ystävä, veruke, deus ex machina, vitsi, oire, mielikuvitusolento, aave, kainalosauva, lelu, kummitus, kepponen, psykoanalyytikko ja lapsenvahti.

Varis on linnuista viisaimpia. Se on uskollinen parilleen ja puolustaa poikasiaan kiivaasti kaikkea uhkaa vastaan. Suruvariskin pitää huolta perheen pojista ja taistelee näiden vuoksi jopa paholaista vastaan. Kuten se itse selittää: äidittömät lapset ovat silkkaa varista.

Pojat surevat lapsen tavalla. He tekevät kaikenlaisia äidin kieltämiä asioita, koska voivat silloin muistaa ja kaivata. Erään kerran kumpikin askartelee kuvan äidistä sen toiveen vallassa, että kuva voisi herätä henkiin ja äiti palata takaisin. Ajatukseen kuolemasta totuttaudutaan myös kertomusten avulla. Isä tarinoi sodista ja kuoloon ajautuneista henkilöistä, pojat taas tappavat ja kuolevat mielikuvitusleikeissään.

Perheen isä on pitkään täysin surun lamauttama. Työn alla olevan kirjan otsikotkin hän vetää nyt yli ja johdannosta loppusanoihin toistuu vain yhä uudestaan teksti ”kaipaan vaimoani”. Varis alkaa kuitenkin nokkia isää yhä kiivaammin. Välillä tuntuu, että Variksen ja isän välillä käydään oikea Jaakobin paini, jossa höyhenet pöllyävät ja suru purkautuu karjahduksina ja nyyhkeenä.

Kirjan lopussa on kuolemasta kulunut jo vuosia. Raskas olo alkaa helpottaa, kaikki ovat valmiita menemään eteenpäin. Variksen työ on tehty.

Tuhka liikehti, innokkaana, niin luulen, joten kallistin uurnaa ja kiljuin tuuleen:

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA

ja se kohosi pilvenä ilmaan, haihtui pilvien lailla, tieteellisen äkkiä ja toivottomasti, niin näytti… Ja pojat olivat takanani, naurava, kiljuva tulvamuuri, halasivat jaloista, kamppasivat ja tarrasivat, loikkivat, pyörivät, kompastelivat, ulvoivat, rääkyivät, ja pojat huusivat:

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA

ja heidän äänensä oli heidän äitinsä elämä ja laulu. Keskeneräinen. Kaunis. Kaikki kaikessa.

Kirjassa vuorottelevat isän, Variksen ja poikien puheenvuorot. Pojat puhuvat aina yhdessä, eivät yksilöinä – he ovat erottamattomia. Monesti kommentit menevät ristiin toistensa kanssa: isä kommentoi poikien tekemisiä ja pojat isän tai isä toteaa saman asian, mitä Varis on jo sanonut. Kyseessä on oppiminen, asioiden uusi omaksuminen. Suremisen eri vaiheista muodostuva kaari.

Teksti vaihtelee muodoltaan suorasta proosasta ja lausahduksista loruun ja runoon. Se puhuu syvästä ja lamaannuttavasta surusta, mutta liukuu keveästi heti perään huumoriin. Tässä leikitellään niin kielellä kuin mielikuvillakin. Ehkä teksti olisi auennut vielä enemmän, jos sellaiset runoilijat kuin Ted Hughes, Emily Dickinson ja Edgar Alan Poe olisivat tutumpia. Silti todella ihastuttava pieni kirja, joka jättää päällimmäiseksi elämänuskon.

AIDT, NAJA MARIE: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin : Carlin kirja

Kustantaja: S&S 2018

Alkuteos: Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage – Carls bog

Suomennos: Katriina Huttunen

Kesken hauskan illanvieton puhelin soi. Perheen toiseksi vanhin poika, 25-vuotias Carl, on nauttinut hallusinogeenistä sientä, joutunut psykoosiin ja hypännyt viidennen kerroksen ikkunasta. Hän on sairaalassa hengityskoneessa. Vähäisintäkään toivetta toipumisesta ei ole.

Carl: miehen etunimi, merkitsee aikuista mieshenkilöä, pojan vastakohtaa, etenkin nuorta miestä, joka ei enää ole lapsi mutta on kuitenkin vielä naimaton; nuorukainen

Carlin äiti, Grönlannissa syntynyt tanskalainen runoilija ja kirjailija Naja Marie Aidt, muistelee mennyttä. Mieleen juolahtaa sekalaisessa järjestyksessä Carliin liittyviä asioita. Syntymä, näky tiikerinpennusta. Kasvuvuodet, lempeä nuorukainen. Miehuuden alku, lahjakkuus kokkauksessa ja elokuvien leikkaamisessa. Carl liittymässä vain viikkoa ennen kuolemaansa suvun perinteeseen ja tekemässä elämänsä ensimmäisen šamaanimatkan.

Yhä uudestaan, uudestaan ja uudestaan se hetki, kun puhelin soi ja painajainen alkaa. Kun pitää päättää, milloin hengityskone suljetaan. Kun pitää päättää, mitkä Carlin elimistä luovutetaan. Sydäntä ei, ei missään tapauksessa sydäntä! Hautajaiset, muistopuheet. Asunnon tyhjentäminen.

Yllätyksekseen Aidt löytää Carlin jäämistöstä tämän kirjoittamia runoja, jotka hyvin usein käsittelevät kuolemaa. Valmistautuiko hän jollakin tapaa? Entä Aidtin oma runo, jonka hän kirjoitti Carlin ollessa 16-vuotias?

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin

anna se takaisin

anna takaisin se

minkä sait kuolleelta

kun seisoitte sateessa lumessa

auringossa ja kuollut oli elävä

ja käänsi kasvonsa sinua kohti

kuin haluaisi kysyä jotakin

mitä et enää muista ja myös hän

on unohtanut sen ja siitä on

ikuisuus

nyt jo ikuisuus

Aidtin omien mietteiden väliin lomittuu tekstejä muilta kirjailijoilta kuten Walt Whitman, Inger Christensen, Stephane Mallarmé, Emily Dickinson, C. S. Lewis ja Jacques Roubaud. Nämä kaikki ovat kokeneet surun omakohtaisesti ja löytäneet sanat sen kuvaamiseen. Niistä on apua, kun oma kyky katoaa. Erilaiset fontit erottavat toisistaan erilaiset mietteet, tekstikatkelmat ja määritelmät.

USEIN EN POISTU ASUNNOSTA KOKONAISEEN PÄIVÄÄN NÄEN AURINGON NOUSEVAN NÄEN SEN LASKEVAN ISTUN PIMEÄSSÄ EN LUE EN KIRJOITA EN KUUNTELE MUSIIKKIA AJATTELEN HALVEKSIEN IHMISIÄ JOTKA KIRJOITTAVAT KUOLEMASTA

Aidtin pieni kirja on syvästi vaikuttava kirja suuresta surusta. On vahvoja tunteita: ulvotaan tuskasta, heittäydytään kiljuen lattialle, raivotaan koko maailmalle, mykistytään. Toisaalta teksti on kiehtovan kaunista ja kuulasta. Yksityiskohdat osuvat suoraan sydämeen: äiti suutelemassa lapsensa kylmenevää kättä!