HANCOCK, ANNE METTE: Ruumiskukka

Kustantaja: Bazar 2021

Alkuteos: Ligblomsten 82017)

Suomennos: Salla Korpela

Tanskalainen Anne Mette Hancock (s. 1979) on opiskellut historiaa ja journalismia Roskilden yliopistossa ja asunut pitkään Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Hänen esikoisteoksensa Ruumiskukka ilmestyi 2017 ja sai Tanskan Rikosakatemian debyyttipalkinnon samana vuonna. Kirja on ensimmäinen osa Kaldan & Schäfer -dekkarisarjasta.

Demokratisk Dagbladin tutkiva journalisti Heloise Kaldan on saanut työstään paljon kiitosta, mutta nyt hän on luottanut liikaa tietolähteeseensä ja jättänyt artikkelia kirjoittaessaan faktoja tarkistamatta. Hän välttää potkut vain esimiehensä myötämielisyyden ansiosta.

Uusi tutkimusaihe löytyy nopeasti, sillä Heloise alkaa saada arvoituksellisia kirjeitä, joiden allekirjoittajana on Anna Kiel eli puolustusasianajaja Christoffer Mossingin murhasta etsintäkuulutettu nainen. Annan syyllisyydestä ei ole epäilystäkään, sillä hän jätti murhapaikalle runsaasti jälkiä ja suorastaan poseerasi valvontakameralle ennen katoamistaan. Mitään yhteyttä Annan ja Mossingin välille ei ole löytynyt, mutta nainen luokiteltiin jo kouluaikoina psyykkisesti häiriintyneeksi. Kirjeissäkään ei tunnu olevan päätä eikä häntää.

Jos sanon Amorphophallus Titanum, sinä vastaat Lupinus. Toinen nimeni alkaa E-kirjaimella – kuten sinunkin? Tiedän sinusta paljon. Sinä tiedät minusta vähän vähemmän. Mutta meillä on yhteys hänen kauttaan, ymmärrän sen nyt…

Kun läsnäolosi on minulta riistetty, Heloise, niin näytä minulle edes suloinen kuvasi lahjoittamalla sanoja, joita sinulla on yllin kyllin mistä jakaa.

Myös rikosylikonstaapeli Erik Schäfer kiinnostuu Annasta saatuaan Provencesta palaavalta turistilta valokuvan, jossa kadonnut murhaaja on selvästi tunnistettavissa. Sitten kuolee syrjään vetäytynyt journalisti, joka aikoinaan tutki Anna Kielin tapausta. Kuolema vaikuttaa ensin itsemurhalta, mutta on tosiasiassa selvä murha. Miksi murhata mies juuri nyt, kun Heloisekin on aloittanut omat tutkimuksensa? Ja kuka on murhan takana? Annako?

Murhasta epäilty lähettää sinulle kirjeitä ja näyttää tietävän henkilökohtaisia asioita sinusta. Ja nyt Ulrich Andersson on kuollut, kenties siksi, että on puhunut sinulle. Silti väität, ettet ole koskaan tavannut Anna Kieliä ja ettei sinulla ole aavistustakaan, miksi hän ottaa sinuun yhteyttä.

Annan jakamat vihjeet tuntuvat välillä menevän niin poliisien kuin Heloisenkin käsityskyvyn ulkopuolelle. Esimerkiksi: mitä yhteyttä murhatutkimukseen on keskiaikaisella Abélardin ja Héloïsen rakkaustarinalla? Tai pahanhajuisella ruumiskukalla (Amorphophallus Titanum)? Kaikki tuntuu todellakin kiertyvän nimenomaan Heloisen ympärille, mutta liittyykö se pelkästään hänen toimittajanasemaansa? Miksi Anna viestittää: Tämä on sinun tarinasi, Heloise...

Ruumiskukka on hieman erilainen dekkari. Se käynnistyy melko hitaasti, mutta kasvattaa vauhtia palasten alkaessa loksahdella kohdilleen. Anna Kielin juttu osoittautuu paljon odotettua laajemmaksi, monimutkaisemmaksi ja synkemmäksi. Heloisen ja Schäferin henkikin tuntuu olevan vaarassa, kun joku ohjailee tapahtumia kulissien takana. Vai onko kyseessä sittenkin kaksi toisiaan vastaan taistelevaa tahoa? Oikein lupaava alku uudelle sarjalle.

LLOYD, SAM: Muistometsä

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Memory Wood

Suomennos: Antti Saarilahti

Englantilainen Sam Lloyd sai tuntumaa metsiin jo asuessaan lapsena Hampshiressä. Siellä hän rakenteli salaisia piilopaikkoja paikallisiin metsiköihin ja sepitteli tarinoita. Puut ovat tärkeässä roolissa myös Lloydin esikoistrillerissä Muistometsä, jossa tarina etenee kolmen kertojan voimin. Elias on kirjan hämmentynyt minäkertoja, kun taas nuori teräväpäinen Elissa ja henkilökohtaisen kriisin keskellä taisteleva rikosylikomisario Mairéad kuvataan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta.

Kolmetoistavuotias Elissa osallistuu Bournemouthissa Englannin nuorten grand prix -turnaukseen, jonka voittaja tulee saamaan kutsun Englannin maajoukkueeseen ja pääsyn nuorten maailmanmestaruuskilpailuihin. Turnaus sujuu Elissalta hyvin ja hän voittaa kaikki kolme ensimmäistä otteluaan. Neljännen ottelun pitäisi alkaa lounastauon jälkeen, mutta silloin Elissa on jo siepattu vanhaan, rähjäiseen pakettiautoon.

Pakettiauton takapuskurissa – joka on metallia, ei muovia – on rykelmä pikkuriikkisiä koloja, aivan kuin sitä olisi ammuttu pienikaliiperisella kiväärillä. Siinä on myös karmea tarra: huopahattupäinen pääkallo polttamassa tupakkaa. Puhekuplassa lukee paksulla goottilaisella fontilla: CHILLAA.

Mitä Elissalle on tapahtunut? Hän on pimeässä kellarissa, kädestään kiinni kahlittuna. Hänellä on tulitikkuja ja kynttilöitä, yksi ämpäri vessakäyttöön ja toinen desinfiointiin. Kuiskaileva henkilö, jota Elissa nimittää möröksi, tuo ruokaa ja juotavaa – jos Elissa noudattaa mörön asettamia sääntöjä. Elissan luona vierailee salaa myös kaksitoistavuotias Elias, jonka kanssa syntyy jonkinlainen ystävyyssuhde. Nuoret leikkivät, että he ovat sadun henkilöitä, sisarukset Hannu ja Kerttu.

Jotain outoa Eliaksessa kuitenkin on. Miksi hän ei ilmoita poliisille Elissan olinpaikkaa? Miksi hän on alun perinkin asennoitunut niin, että Elissa on hänelle vain hetken viipyvä leikkikumppani? Tässä vaiheessa Elissa jo ymmärtää, että ennen häntä kellarissa on pidetty vankina ainakin yhtä lasta sekä sen, että tälle tytölle on käynyt huonosti. Mutta mitä sieppaaja haluaa teoillaan saavuttaa?

…Elissa sanoo: ”Lupaa minulle.”

”Mitä?”

”Lupaa, ettet anna minun kuolla tänne.”

”Tulen kyllä takaisin”, Elias sanoo. ”Sen minä lupaan. Noudata sääntöjä, niin näemme vielä uudestaan.”

Muistometsä on hyvin rakennettu trilleri, jossa moni asia on ihan muuta kuin miltä ensin näyttää. Tarina on kauhea siksi, että siinä yritetään musertaa ja alistaa nuoria ihmisiä, mutta sietämättömän pelottava se ei kuitenkaan ole. Kirjan keskeiset henkilöt ovat kaikki moniulotteisia, mutta sinnikäs Elissa on hurmaava. Hän lienee erityislahjakas ja arvoitusten ratkaisemisen ekspertti, mutta riittääkö Eliaksen ja mörön huijaaminen pelastamaan hänet? Koukuttava ja jännittävä teos!

WIKSTRÖM, SANNA: Elämä ensin

Kustantaja: Otava 2021

Vuonna 2010 Sanna Wikström ja Pequ Nieminen perustivat Hidasta elämää - hyvinvointisivuston, jonka ydinteemoja ovat luonnollinen elämäntyyli, kokonaisvaltainen hyvinvointi ja henkinen kasvu. Sanna Wikström käsittelee näitä teemoja helppolukuisessa romaanissaan Elämä ensin, jonka henkilöt ovat aikuisia versioita Astrid Lindgrenin tunnetuista hahmoista.

Nelikymppiset Peppi, Annika ja Tommi ovat olleet ystäviä lapsuudesta asti. Peppi on rempseä ja boheemi tyyppi, joka ei oikein hallitse kanssakäymisen kuvioita. Hän myy kukkia torilla, asuu vanhassa puutalossa ja pitää rahansa kätkettyinä sukanvarteen. Annika taas on työmäärästä stressaantunut juristi, joka omistaa kerrostalossa kokonaisen kerroksen ja jonka elämä on järjestelmällistä ja tapauksetonta. Annikan kaksosveli Tommi tienaa rahaa maailmalla.

Sitten Annika menee väsymyksen ja vatsakipujen vuoksi lääkäriin ja kuulee olevansa raskaana. Lisäksi lääkäri löytää hänen rinnastaan patin. Annika pitää tätä varmana kuolemantuomiona ja toivoo vain elävänsä tarpeeksi pitkään saattaakseen lapsensa maailmaan. Järjestelmälliseen tapaansa hän valmistautuu väistämättömään laatimalla ”Näin kuolet hyvin” -listan: kuolinsiivous, hautajaisjärjestelyt, lapsen tulevaisuuden turvaaminen…

Peppi pysyttelee vahvana, on aina valmis jättämään kaiken muun ja rientämään ystävänsä tueksi. Hän suostuu Annikaa rauhoittaakseen myös asioihin, joihin ei muuten koskaan ryhtyisi. Annika on päättänyt, että hänen kuoltuaan Pepistä tulee pienokaisen äiti, mutta voiko lapsi olla ilman isää? Biologisen isän henkilöllisyys on tuntematon, joten Pepille on löydyttävä nopeasti (mies)kumppani. Annika ryhtyy järjestämään treffejä.

Pepin treffit eivät tietenkään mene suunnitelmien mukaan, mutta eivät ihan hukkaankaan. Annikan ja Pepin ympärille muodostuu vähitellen aivan uusi, värikäs perhe – isähahmoja ja viisas, lempeä mummo, joka opettaa kaikille, miten olla kiitollinen elämän pienistä ja arkisista asioista. Olla kiitollinen siitä, että on olemassa. Elää elämä ensin.

Ja minä en ollut osannut olla kiitollinen mistään silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Olin nähnyt vain virheet, epätäydellisyydet ja tekemättömyydet. Se oli saanut elämän tuntumaan kamppailulta päivästä toiseen.

Kepeän ja romanttisen juonen varjolla kirja käsittelee suuria asioita. Missä piilee ihmisen arvo – muiden hyväksi työskentelyssäkö? Saako ihminen olla itsekäs? Eikö menestykseensä panostanut ihminen itse asiassa ole syrjäytynyt? Muun muassa näistä asioista Annika kirjoittaa tulevalle lapselleen kirjeissään, kehottaa tätä kuuntelemaan sydäntään ja rakastamaan.

Elämässä on kyse siitä, että kysyt sydämeltäsi, mihin se haluaa viedä ja teet niitä asioita, joista nautit.

Elämä ensin on toisaalta kepeää chick litiä ja toisaalta elämäntaidon oppikirja. Juonikuviot ovat paljolti arvattavissa etukäteen ja syvälliset keskustelut paikoin hieman teennäisiä. Silti kirja on hauska ja viehättää ystävyyden ja henkisen kasvun kuvauksena. Ehkäpä viihderomaanin muotoon kirjoitettu teos tavoittaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät tarttuisi tietokirjaan, ja saa heidät pohtimaan elämän ja kuoleman kysymyksiä.

Minusta yhden ihmisen ainutkertainen elämä on kuin tähdenlento aikojen helminauhassa. Toisten lento on pidempi kuin toisten, mutta kaikkeuden ajassa niiden pituuksia ei erota. Niin lyhyt on elämä. Minusta sitä ei voi tuhlata mihin tahansa. Jos aina ajattelee, että ryhdyn huomenna johonkin, voi olla, että huomenna on liian myöhäistä. On ryhdyttävä heti. Mitä sitten jos asiat menevät eri tavalla kuin oli suunnitellut, niinhän elämässä kuitenkin lopulta käy?

SANDREL, JULIEN: Unelmien lista

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: La chambre des merveilles

Suomennos: Lotta Toivanen

Thelma on kaksitoista ja puoli vuotta vanhan Louis’n yksinhuoltajaäiti ja kosmetiikkafirman markkinointitiimin johtaja. Hän panostaa uraansa täysillä, vaikka joutuukin usein kestämään epäasiallista kohtelua niin esimiesten kuin asiakkaiden taholta. Hän rakastaa poikaansa, mutta ei ennätä aina kuunnella tätä tai ottaa osaa tämän elämään. Omaan äitiin Thelman välit ovat viileät, koska äiti arvostelee tytärtään ja tämän elämäntapaa varsin suorin sanoin.

Lauantai 7. tammikuuta 2021 on se päivä, jolloin kaikki muuttuu. Silloin kello 10.32 Louis liukuu skeittilaudallaan rekan eteen ja joutuu kriittisessä tilassa sairaalaan. Louis on koomassa eikä heräämisestä näy merkkiäkään, aivotoimintakin poukkoilee oudosti. Parin viikon päästä lääkäri antaa kuukauden takarajan: jos Louis ei silloinkaan osoita tajuisuuden merkkejä, hoito lopetetaan.

Thelmalle aika on ahdistava, mutta merkitsee myös suuria muutoksia. Töissä hän ei enää suostu olemaan ”hyvä tyttö” tai ”Thelma-pieni”, vaan latelee suorat sanat (ja tehostaa sanoja fyysisellä toiminnalla). Potkuthan siitä seuraavat, mutta Thelmapa on nauhoittanut iPhonellaan jo kahden vuoden ajan miesten ”kivoja” puheita. #metoo toimii!

Toinen suuri tapahtuma: Thelma löytää Louis’n Unelmien vihon. Siihen poika on kirjannut kaikki toiveensa, jotka haluaisi toteuttaa ennen kuolemaansa (vaikka ei tietenkään odota kuolevansa vielä aikoihin). Entäpä, jos Thelma lähtisi toteuttamaan lapsensa unelmia, taltioisi tapahtumat äänityksinä ja videoina ja esittelisi ne Louis’lle! Heräisikö pojassa silloin niin suuri elämänhalu, että hän pystyisi heräämään koomastaan?

Minun oli herätettävä pojassani halu tulla takaisin, saatava vesi herahtamaan hänen kielellään näyttämällä kaikki se mistä hän jäisi paitsi, jos pysyisi koomassa.

Niinpä Thelma käy vihkoa läpi sivu kerrallaan. Hän joutuu kerta toisensa jälkeen pois mukavuusalueeltaan ja välillä ponnistelee fyysisestikin voimiensa äärirajoilla. Hän joutuu matkustamaan kaukaisille maille ja tunkeutumaan kielletyille alueille. Teini-ikäisen pojan haaveet saattavat olla myös hieman noloja, mutta lapsensa vuoksi äiti on valmis mihin tahansa. Itse asiassa sama pätee myös Thelman omaan äitiin, josta tytär löytää ihan uusia piirteitä.

Louis’n unelmia toteuttaessaan Thelma löytää itsekin jotain arvokasta; asioita joita ei uskonut koskaan saavuttavansa. Hänen elämänsä avartuu, uusia ihmisiä löytyy ja vanhoja suhteita paikataan. Lopulta aika on kypsä myös Thelman omalle Unelmien listalle.

Mietin, millainen nainen haluaisin olla. Mitä minä, Thelma, haluaisin olla. Minkä jäljen haluaisin maapallolle jättää. Kuulostelin sisintäni. Pohdiskelin, mikä tekisi minut onnelliseksi. Aidosti onnelliseksi. Sivuutin kaiken mikä minua oli siihen asti ohjaillut. Sivuutin kaiken mitä yhteiskunta minulta ehkä odotti. Ja sivuutin kaiken mitä muut ehkä minulta odottivat.

Ranskalaisen Julien Sandrelin (s. 1980) esikoisteos on hauska ja liikuttava kertomus uskosta, toivosta ja sisusta. Tähän kansainväliseen bestselleriin perustuva elokuva valmistui maaliskuussa 2021.

GINZBURG, NATALIA: Kieli jota puhuimme

Kustantaja: Aula & Co 2021

Alkuteos: Lessico famigliare

Suomennos: Elina Melander

Natalia Ginzburg (1916–1991) oli italialainen kirjailija, kustannustoimittaja ja kääntäjä sekä Italian parlamentin jäsen vuosina 1983–1987. Hänen pääteoksenaan pidetty Kieli jota puhuimme ilmestyi vuonna 1963 ja voitti Italian tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon, Premio Stregan.

Esipuheessa Ginzburg sanoo, että Kieli jota puhuimme -teos on parasta lukea romaanina, vaikka siinä mainitut paikat, asiat ja henkilöt ovatkin todellisia. Ginzburg hyödyntää muistojaan, mutta tarinassa on kuitenkin aukkoja, joista jotkut ovat aivan tietoisia ja jotkut taas tahattomia. Tapahtumat etenevät kirjassa suurin piirtein aikajärjestyksessä, mutta kirjailija voi myös palata menneeseen tai ennakoida tulevaa – mitä mieleen kulloinkin sattuu juolahtamaan.

Kirjan tapahtumapaikkana on enimmäkseen Torinon kaupunki. Levin perhe oli tietyissä piireissä hyvin tunnettu, joten tekstissä vilisee mainintoja sivistyneistön jäsenistä, poliitikoista ja taiteilijoista. Onneksi kirjan lopussa on listaus näistä henkilöistä.

Natalian isä Giuseppe Levi (Beppino) oli juutalainen ja ammatiltaan anatomian professori. Hän oli jyrisevä-ääninen ja mielipiteissään jyrkkä mies, joka oli kiinnostunut ainoastaan tieteellisestä tutkimuksesta, politiikasta ja retkeilystä. Hän vihasi muutoksia ja vastusti siksi kiivaasti lastensa naima-aikeita, vaikka perheen tyttöjä kasvatettiin nimenomaan avioliittoa ajatellen. Mitä hänestä mahtaa kertoa se, että varsin monet ihmiset olivat hänen mielestään pöljiä, murjaaneja tai aaseja?

Lidia-äiti taas oli katolinen, joskaan ei erityisen uskonnollinen. Hänen erityispiirteenään oli kyky olla onnellinen – hän jätti kivun ja pahan taakse pienen huokauksen myötä ja lauloi sitten taas raikuvasti. Toisaalta äiti oli tyttären näkemyksen mukaan varsin lyhytjännitteinen, helposti ikävystyvä, laiska ja tuhlaavainen. Onneksi taloudenhoito oli uskollisen kotiapulaisen käsissä.

Vuonna 1916 syntynyt Natalia oli viisilapsisen perheen kuopus, joka valppaana tarkkaili elämää ympärillään. Perhe oli äänekäs, kinasteleva ja turvallinen. Vaikka tiet jossain vaiheessa erosivatkin, pystyivät tietyt lauseet aina luomaan tuttuuden ja yhtenäisyyden tunteen perheenjäsenten välille. Vain he tiesivät, mitä tarkoittaa ”murjastelu” (tehdä sopimattomia tekoja) tai ”antaa liekaa” (olla seurallinen). Tämä oli se kieli, jota he puhuivat.

Riittää, että joku meistä sanoo ”emme tulleet Bergamoon pitämään torikokousta” tai ”miltäs rikkihappo haisee”, ja löydämme taas aiemmat välimme, lapsuutemme ja nuoruutemme, jotka ovat pysyvästi sidoksissa noihin sanoihin ja lauseisiin.

Kirjan mielenkiintoisin anti on Natalian hurmaavan hupsun suvun kuvauksessa, erikoisissa ihmisissä ja värikkäissä keskusteluissa. Kirjan alussa elettiin Mussolinin valtakaudella, mikä vankasti antifasistisessa perheessä herätti kirpeitä kommentteja. Monia pidätettiin fasisminvastaisen materiaalin hallussapidosta, myös Beppino Levi. Sota-aika puolestaan merkitsi piilottelua ja huolta kadonneista läheisistä.

Natalia Ginzburg ei juuri kuvaa ihmisten tunteita, vaan sitä, mitä ihmisille tapahtui. Siksi Levin perheen kohdalla voi syntyä sellainen - ilman muuta väärä - vaikutelma, että se selvisi raskaista ajoista keveästi ja ilman kärsimystä. Kirjailija esimerkiksi ohittaa vähin äänin seurustelunsa ensimmäisen aviomiehensä, venäläissyntyisen Leone Ginzburgin, kanssa ja tämän kuoleman vankilassa vuonna 1944 vain 32-vuotiaana.

Sodan jälkeisinä vuosina olimme harrastaneet itsekritiikkiä runsain mitoin. Analysoimme ja paloittelimme tekemiämme virheitä ääneen. Punoimme virheitä virheiden lomaan, ja itsekritiikki kietoutui ja sekoittui niihin niin kuin oopperassa musiikki sekoittuu sanoihin, hämärtää niiden merkityksen ja häivyttää ne omaan, kunniakkaaseen tahtiinsa.

Kieli jota puhuimme -teos jättää päällimmäiseksi lämpimän ja ehkä hieman haikeankin tunnelman. Sen ihmisiin ennätti jo kiintyä ja heidän käyttäytymiseensä tottua – huutaminen ja suorasukaisten mielipiteiden heittely ei heidän kohdallaan sisällä pahantahtoisuutta. On hienoa, että tämä klassikko saatiin viimeinkin myös suomeksi ja niin kauniisti käännettynä vielä!

HISLOP, VICTORIA: Ne, joita emme unohda

Kustantaja: Bazar 2021

Alkuteos: Those Who Are Loved

Suomennos: Laura Jänisniemi

Themis Stavridis täyttää yhdeksänkymmentä vuotta ja päättää vihdoin paljastaa läheisimmille lapsenlapsilleen elämäänsä ja perheeseensä liittyviä asioita, joita kukaan muu tuskin enää tietää tai muistaa. Hänen muistelmansa kattavat Kreikan lähihistoriaa vuodesta 1930 aina vuoteen 2016 asti.

Themisin varhaisimmat muistikuvat liittyvät äidin perimään vanhaan taloon. Nelivuotias Themis on yksin kotona, kun pahasti rappeutunut talo romahtaa, ja tyttö pelastuu vain täpärästi. Isän äiti, kyría Koralis majoittaa perheen luokseen ja ottaa lopulta vastuun myös lasten holhoojana, kun hermoheikko äiti joutuu hoitolaitokseen ja isä muuttaa Amerikkaan. Lapsia on neljä: pojat Thanasis ja Panos sekä tyttäret Margarita ja Themis.

Lasten varttuessa syntyy kaksi keskenään katkerasti riitelevää rintamaa. Thanasis ja Margarita ovat oikeistolaisen hallituksen kannattajia, Eurooppaa valloittamaan lähteneille natseille myötämielisiä ja vihamielisiä pakolaisia kohtaan. Panos ja Themis taas ovat köyhien ja sorrettujen puolella ja kritisoivat sekä Kreikan hallitusta että Saksaa. 

Vuonna 1941 Saksan joukot vyöryvät Kreikkaan ja Ateena antautuu taisteluitta. Thanasis ja Margarita veljeilevät saksalaisten kanssa, mutta Panos liittyy vastarintaliikkeeseen, jota myös Themis auttaa parhaansa mukaan. Miehittäjät ajavat maan kurjuuteen. Ihmisiä nääntyy nälkään, näiden joukossa Themisin paras ystävä Fotini.

Pelkästään Ateenassa oli viime kuukausina kuollut aliravitsemukseen lähes viisikymmentä tuhatta ihmistä. Pakkanen ja elintarvikepula olivat tappava yhdistelmä. Jotkut lapset etsivät elämänsä viimeisinä hetkinä ruokaa tai makasivat täitä kuhisten kadulla niin heikkoina, etteivät kyenneet liikkumaan. He olivat niin tavallinen näky, että ihmiset vain astuivat heidän ylitseen ja jatkoivat matkaa.

Saksalaisten vetäydyttyä oikeiston ja vasemmiston välinen taistelu jatkuu yhä. Panos liittyy Pohjois-Kreikassa valtaa pitäviin kommunistijoukkoihin ja myöhemmin myös Themis kokee velvollisuudekseen lähteä mukaan. Hänen kokemuksensa kommunistisotilaana ja myöhemmin hallituksen armeijan vankina osoittavat, että valtaa pitävien julmuus ja kostonhimo voitettuja kohtaan ovat aatteesta riippumatta aina yhtä ylimitoitettuja.

”Valitettavasti jokainen teistä on poikennut naiselle luontaisesti kuuluvasta käytöksestä… Mutta olette onnekkaita. Tällä saarella voimme auttaa teidät takaisin oikealle tielle. Opitte ymmärtämään virheenne ja katumaan tekojanne. Älkää ajatelko tätä paikkaa vankilana vaan parannuksentekopaikkana.”

Themis on vaikeassa valintatilanteessa: säilyttääkö kommunistinen identiteetti huolimatta siitä koituvista seuraamuksista vai allekirjoittaa katumusilmoitus ja pelastaa itsensä lisäksi myös maailman tärkein henkilö – vaikka silloin pettäisikin aatteen, johon yhä uskoo. Rakkaus voittaa. Themis palaa kotiin.

Tulevat vuodet Themis vaikenee visusti poliittisista näkemyksistään. Oikeistodiktatuuri hallitsee Kreikkaa vielä pitkään, mutta lopulta odotus palkitaan. Järjestetään ensimmäiset vapaat vaalit. Säädetään laki, jossa sisällissotaa ei enää kutsuta ”rosvosodaksi” vaan hallituksen armeijan ja kommunistisen armeijan väliseksi sodaksi. Poltetaan kommunisteista ja vangeista kootut kansiot. Themisin perheessä vallitsee vihdoinkin rauha.

Hislopin sujuvasti etenevä ja tapahtumiltaan uskottava teos paikkaa aukkoja, joita itsekullakin saattaa olla Kreikan lähihistorian kohdalla. Keskiössä on perhe, joka on hajota vastakkaisten ihanteiden synnyttämiin kiistoihin, mutta joka lopulta kuitenkin tarjoaa turvapaikan kaikille jäsenilleen, olivatpa nämä kotimaassa tai maailmalle hajaantuneina. Tiedot suvun jäsenistä pitää siirtää sukupolvelta toiselle: se on Themisin perintö lapsenlapsilleen.

”Ne joita rakastetaan”, hän lainasi. ”Eivät koskaan kuole…”

OSMAN, RICHARD: Torstain murhakerho

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Thursday Murder Club

Suomennos: Arto Schroderus

Coopers Chasen eläkeläiskylä sijaitsee Kentin vehreässä kreivikunnassa. Luksusluokan asuinalueen keskellä sijaitsee vanha luostarirakennus, josta löytyvät uima-allas, harrastetilat ja tasokas ravintola. Kylässä asuu noin kolmesataa yli kuusikymmentäviisivuotiasta asukasta ja reseptilääkkeiden lisäksi siellä käytetään silmiinpistävän paljon tasokkaita viinejä.

Yksi Coopers Chasen harrastajaryhmistä on Torstain murhakerho, joka tutkii vanhoja ratkaisematta jääneitä rikoksia. Ryhmän muodostavat salaperäisen vaikutusvaltainen Elizabeth, ammattiyhdistysjohtaja Ron, psykiatri Ibrahim ja uutena jäsenenä sairaanhoitaja Joyce. Elizabethin kanssa ryhmän perustanut komisario Penny on nykyisin koomassa hoitokodissa, mutta Elizabeth käy kuitenkin säännöllisesti selostamassa kerhon toimintaa ystävälleen.

Muutama lasi viiniä ja murhamysteeri. Hyvin sosiaalista mutta myös veristä. Onhan se hauskaa puuhaa. He tapasivat aina torstaisin (siitä myös nimi). Torstaisin, koska palapelihuoneessa oli kaksi tuntia vapaata Taidehistorian ja Ranskan kielen keskustelutaidot -ryhmien välissä. Koska huone oli aikoinaan varattu ja varataan yhä edelleen nimellä Japanilainen ooppera – vapaata keskustelua, he saivat aina olla rauhassa.

Yhtäkkiä eläkeläiskylän rauha on uhattuna. Alueen omistaja Ian Ventham aikoo rakennuttaa lisää asuntoja läheiselle kukkulalle, kaataa puita ja repiä luostarissa eläneiden nunnien hautausmaan auki. Luvat hautausmaan siirtämiseen hänellä jo on, mutta lisäksi hän yrittää saada vanhan lammasfarmarin myymään tiluksensa. Tässä yhteydessä Ventham aikoo myös päästä eroon pitkäaikaisesta rakennusurakoitsijastaan Tony Curranista, joka omistaa neljänneksen kaikesta Coopers Chaseen rakentamastaan.

Sitten käykin niin, että joku kalauttaa Tony Curranin kuoliaaksi ja murhakerho saa ensimmäistä kertaa aivan tuoreen tapauksen tutkittavakseen. Kovin moni vaikutusvaltainen henkilö tuntuu olevan Elizabethille ”palveluksen velkaa” ja niin hän onnistuu taktikoimaan nelikon rikosylikomisario Chris Hudsonin ja konstaapeli Donna De Freitasin murharyhmän epäviralliseksi taustavaikuttajaksi.

Ruumiit eivät lopu tähän ja tapahtumaketjun alkupää tuntuu ulottuvan peräti viidenkymmenen vuoden taakse. Amatöörietsiviä eivät muodollisuudet eivätkä lait pidättele – etenkin kun johdossa on Elizabethin kaltainen juonittelija. Välillä yleensä tasapainoinen Chris Hudson kimpaantuu murhakerhon sooloilusta ja vihjeiden jemmaamisesta, mutta uhkailu ei porukkaa hetkauta.

Teillä on neljä epäiltyä, jotka lähtevät mielihyvin oikeuskäsittelyyn hymyilemään iloisesti ja teeskentelemään, että muka luulevat tuomaria pojantyttärekseen, ja kysymään, miksi hän käy niin harvoin kylässä. Koko prosessi on vaikea, kallis ja aikaa vievä, eikä siitä ole mitään hyötyä. Kukaan ei joudu vankilaan, kukaan ei saa sakkorangaistusta, kukaan ei joudu edes keräämään roskia tienvarressa.

Torstain murhakerho on yleisilmeeltään hyväntuulinen, mutta kyllä mukaan mahtuu myös surua, kaipausta ja yksinäisyyttä. Henkilögalleria on värikäs pirteine eläkeläisineen ja heidän apuvoimineen. Miten tapahtumiin liittyvät esimerkiksi isä Mackie, Ronin poika Jason (entinen nyrkkeilijä, nykyinen tosi-tv-tähti) tai puolalainen monitaituri Bogdan? Juoni osoittautuu todella mutkikkaaksi ja kirjan loputtua pitääkin järjestellä ajatuksiaan: kuka oikeastaan murhasi kenet ja miksi?

TURTON, STUART: Pimeitten vetten paholainen

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Devil and the Dark Water

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

On vuosi 1634. Bataviasta lähtee kahdeksan kuukauden matkalle kohti Amsterdamia kahdeksan laivaa, joista Saardamilla matkustaa kenraalikuvernööri Jan Haan vaimonsa Saran ja tyttärensä Lian kanssa. Muista matkustajista huomiota kiinnittää eniten Sammy Pipps, joka on maailmankuulu rikostutkija ja voronkoppaaja, mutta nyt vankina ja kahleissa. Ainoastaan kenraalikuvernööri ja hänen kamariherransa Cornelius Vos tietävät, mistä Sammya syytetään. Sammy itse vannoo syyttömyyttä ja hänen henkivartijansa ja ystävänsä Arent Hayes uskoo.

Saardam-laivaa on jo satamassa varoitettu tulevista vaaroista. Varoittaja on spitaalinen mies, joka puheensa jälkeen leimahtaa liekkeihin. Omituista asiassa on se, että spitaaliselta on jossain vaiheessa leikattu kieli, joten hänen ei mitenkään olisi pitänyt pystyä puhumaan. Ramman jalkansa takia ei myöskään kiipeämään laatikkopinon päälle.

Tietäkää, että isäntäni… purjehtii Saardamin matkassa. Hän on salaisuuksien herra, kaiken synkän ja epätoivoisen valtias. Hän antaa teille tämän varoituksen vanhojen lakien mukaan. Saardamin lastina on synti, ja kaikkia, jotka lähtevät sen mukaan, kohtaa armoton tuomio. Se ei pääse perille Amsterdamiin.

Matka kuitenkin alkaa ja uusia varoituksia satelee. Mastoon nostetussa purjeessa on merkki, jonka taikauskoisimmat tulkitsevat Vanha Tom -nimisen paholaisen merkiksi: silmä, joka vetää perässään häntää. Spitaalisen haamu nähdään laivan ikkunassa. Aavelaivan valo seuraa Saardamia. Ihmisiä katoaa ja kuolee. Aineeton ääni kuiskailee yössä tarjoten ihmisille sitä, mitä itse kukin palavimmin halajaa. Mutta paholainen ei anna mitään ilmaiseksi, kaikesta on jossain vaiheessa maksettava.

Vanha Tom on ylpeä. Se riivaa vain niitä, joilla on valtaa, tai sitten niitä, jotka ovat vahvoja. Tärkeitä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka pääsevät kaikkialle, minne se haluaa mennä, ja ajan mittaan, kun Vanha Tom hallitsee heitä, heidän valtansa vain kasvaa. Turmelus ja tuho virtaavat ulos Vanhasta Tomista samalla tavalla kuin varjot seuraavat meitä ulkokannella…

Epäjärjestys valtaa laivan. Ihmisiä yllytetään kavalan suunnitelmallisesti toisiaan vastaan ja yhä useampi on valmis antautumaan Vanhan Tomin palvelijaksi. Merimiehet ja matruusit käyvät veriseksi muuttuvaa valtataistelua.  Kirjan loppuratkaisun jälkeen lukija voi kelailla tapahtumia mielessään ja pohtia, olisiko missään vaiheessa ollut mahdollista arvata asioiden todellista laitaa.

Turton rakentaa ovelia juonia – senhän todisti jo hänen esikoisromaaninsa Evelynin seitsemän kuolemaa. Pimeitten vetten paholainen -dekkarissa viehättää erityisesti kuvaus elämästä 1600-luvun purjelaivalla. Tilat ovat ahtaat ja haisevat. Kullakin ihmisryhmällä on oma tarkkaan rajattu tilansa, jolta poistuminen tietää vaaraa. Miehistöä hallitaan pelolla ja ankaralla kurilla. Pelätä pitää merirosvoja ja myrskyjä. Huonossa tapauksessa ruokakin loppuu.

Asiat, joita paholainen tarjoaa, eivät ole vain 1600-luvun ihmisille mieleen. Kyllä nykyaikanakin esiintyy vallan- ja rahanhimoa, pyrkimystä vapautua alentavista ihmissuhteista ja halua kostaa koettuja vääryyksiä

”Mitä ovat pimeät vedet?”

”Se on vanhojen merimiesten nimi ihmisen sielulle… Heidän mielestään ihmisen synnit ovat pinnan alla kuin vanhat hylyt valtameren pohjassa. Pimeät vedet ovat ihmisen sielu, ja niissä Vanha Tom ui.”

EKBERG, ANNA & RYDAHL, THOMAS: Merenneidon kuolema

Kustantaja: Minerva 2021

Alkuteos: Mordet på en havfrue

Suomennos: Katarina Luoma

Tanskalaiset dekkaristit ovat yhdistäneet voimansa! Anna Ekberg on pseudonyymi, jonka takana ovat kirjailijat Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich. Heiltä on suomennettu aiemmin dekkarit Salattu nainen, Uskottu nainen ja Kadotettu nainen. Thomas Rydahl puolestaan on julkaissut dekkaritrilogian Erakko, Paossa ja Myrskyn silmä, jonka aloitusosa voitti Tanskan parhaan rikosromaanin palkinnon ja Lasiavain-palkinnon vuoden parhaasta pohjoismaisesta dekkarista.

Merenneidon kuolema -dekkari sijoittuu Kööpenhaminaan vuonna 1834 ja sen päähenkilö on nuori Hans Christian Andersen, joka on vasta aloittelemassa kirjailijanuraansa. Sponsoreidensa pettymykseksi ei kylläkään kovin menestyksekkäästi.

Isonenäisenä, pitkänä ja laihana Andersen muistuttaa lähinnä haikaraa. Hänellä ei ole ollut menestystä naismaailmassa, mutta ei ehkä haluakaan. Hän vierailee kyllä kauniin Anna-nimisen prostituoidun luona, mutta vain leikatakseen värillisestä paperista siluettikuvia. Annan Molly-siskon mielestä tämä on luonnotonta ja epäilyttävää.

Sitten Anna löytyy kuolleena kanavan saastaisesta vedestä. Hän muistuttaa merenneitoa, kun köydet, vesikasvit ja repeytyneet vaatteet ovat kietoutuneet alaruumiin ja jalkojen ympärille ja aukinaisissa hiuksissa kimmeltävät näkinkengät. Molly syyttää Andersenia murhasta ja poliisit ovat taipuvaisia uskomaan häntä. Miehelle suodaan kuitenkin kolme päivää aikaa todistaa syyttömyytensä ja etsiä sitovat todisteet siitä, että murhaaja on joku toinen.

Lukija tietää jo tässä vaiheessa enemmän kuin kirjan henkilöt, mutta on hänkin monista asioista tietämätön. Kuka on madame Krieger? Mikä syy madamella olisi murhata ja viillellä brutaalisti nuori nainen? Andersen on todella kiperässä paikassa, vaikka onnistuu lopulta vakuuttamaan Mollyn ja saamaan tämän apurikseen. Lähtökohtana heillä on vartijan taposta mestattavaksi tuomitun rankkurin toistelema värssy:

Voi minua kuninkaan virtsan uskollista palvelijaa. / Joudunko kirveen alle tekosesta, johon minulla ei ollut osaa? / Yksi neiti tynnyrissä, toinen paljussa. / Totta on, piilee piru yksityiskohdissa. / Kun punainen muuttuu valkoiseksi tunnelissa / olemme hävinneet Schneiderille ikuisessa kaksintaistelussa.

Kirjassa liikutaan Kööpenhaminan köyhillä, rähjäisillä ja saastaisilla alueilla, mutta myös kuninkaan hovissa. Onko kylmäverisellä ja samalla epätoivoisella murhaajalla yhteyksiä kuninkaallisiin? Siksikö Andersen ei saa koskaan kertoa totuutta tapahtuneesta? Tai kertoohan hän, mutta satujen muodossa. Pieni merenneito. Pieni tulitikkutyttö.

Tunnelmaltaan Merenneidon kuolema muistuttaa ruotsalaisen Niklas Natt och Dagin 1700-luvun loppuvuosien Tukholmaan sijoittuvaa dekkarisarjaa. Tummanpuhuvaa ja armotonta. Köyhien rimpuilua valtaapitävien armoilla. Satunnaisia inhimillisyyden pilkahduksia. Juoni on taiten rakennettu, vaikka onkin karmaiseva. Kirjailijoiden yhteistyö on tuottanut hyvän tuloksen.

HARPER, JANE: Kadonnut mies

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: The Lost Man

Suomennos: Mari Hallivuori

Hautakivi heitti maahan pienen varjon. Musta laikku oli silmänkantamattomiin ainoa suoja auringolta, ja sen koko vuoroin suureni ja pieneni, kun varjo kiersi kiveä aurinkokellon viisarin lailla. Mies oli alkuun kontannut, sitten raahannut itseään varjon tahtiin. Hän oli yrittänyt mahtua siihen, väännellyt kehoaan epätoivon vallassa, potkinut ja kuopinut maata peloissaan ja janoissaan.

Australian sisäosissa maa on karua, suojatonta ja auringon kuivaksi paahtamaa. Satojen kilometrien autiudessa liikkuu harvoin ketään eikä kukaan ainakaan lähde sinne kävelylle ilman varusteita. Juuri niin Cameron Bright ilmeisesti on kuitenkin tehnyt. Hänet löydetään kuumuuteen ja nestehukkaan menehtyneenä seudun ainoan maamerkin eli karjamiehen hautakiven juurelta. Itsemurha tuntuu todennäköisimmältä vaihtoehdolta.

Camin vanhin veli Nathan epäilee silti, ettei kaikki ole ihan kohdallaan, ja alkaa penkoa asioita kuusitoistavuotiaan poikansa Xanderin kanssa. Mikä olisi ajanut iloisen ja suositun Camin itsemurhaan? Veljesten välit eivät ole nuoruuden jälkeen olleet erityisen läheiset, vaikka heidän laajat maatilansa sijaitsevatkin vieretysten, mutta riitaa ei ole ollut. Luultavimmin Cam on vain halunnut vältellä veljeä, joka kohtalokkaan virheen tehneenä on suljettu muun yhteisön ulkopuolelle.

Epäilyttävät asiat ovat pieniä, mutta silti käsitykset ihmisistä alkavat muuttua. Cam ei ehkä olekaan niin mukava kuin yleisesti luullaan. Pikkuveli Bub saattaa olla ovelampi kuin kukaan on uskonut. Camin Ilse-vaimolla tuntuu olevan jotain salattavaa, samoin tilan asiat täydellisesti hallitsevalla Harry-sedällä (joka oikeasti ei ole sukua, vaan palkattua työvoimaa) ja jopa kausityöläisillä. Lopulta päädytään tutkimaan aiemman sukupolven langettamaa varjoa – sadistista isää ja alistuvaa äitiä.

Kadonnut mies on rakenteelta hyvä dekkari, jossa tapahtumat kuitenkin varsinkin alussa etenevät miltei ärsyttävän hitaasti. Paljastusten myötä vauhti hieman kiihtyy, mutta ei Kadonnut mies ruuvia kiristä lopussakaan. Silti se pitää otteessaan. Lukijaa johdatetaan epäilemään henkilöä toisensa jälkeen. Mihin epätoivo ja pelko voi ihmisen ajaa? Mitä suhteita, toiveita ja tunteita pinnan alla piilee?

Ilmapiirin jännittyneisyys on käsinkosketeltavaa ja armottoman luonnon läheisyys vielä lisää vaaran tuntua. Yksi tehokeino on nostaa yhä uudelleen esiin Camin laajalti tunnettu ja kopioitu maalaus karjamiehen hautakivestä. Maalaus on kotona kunniapaikalla ja niin pyhä, että sitä tuskin saa koskettaa. Mitä siihen oikein liittyy?

BRAITHWAITE, OYINKAN: Sisareni, sarjamurhaaja

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: My Sister, the Serial Killer

Suomennos: Kaisa Kattelus

Ayoola kutsuu minut luokseen näillä sanoilla: Korede, olen tappanut sen. Olin toivonut, etten koskaan enää kuulisi noita sanoja.

Sisareni, sarjamurhaaja -teos sijoittuu Lagosiin, Nigeriaan. Korede on tunnollinen ja pätevä sairaanhoitaja, joka pitää osastolla järjestyksessä niin vastaanottovirkailijat ja siivoojat kuin muut sairaanhoitajat. Ayoola on hänen pikkusiskonsa, jolla tuntuu olevan taipumusta tappaa seurustelukumppaninsa. Aina tekonsa jälkeen Ayoola hälyttää paikalle sisarensa, joka hävittää ruumiit ja jäljet. Miten tällaiseen on päädytty?

Yhtenä syynä on Ayoolan häikäisevä kauneus, kutkuttava enkelinkasvojen ja vampin vartalon yhdistelmä. Jo pienestä pitäen hän on tottunut saamaan kaiken haluamansa viehätysvoimansa avulla, ilman työntekoa. Aikaa myöten hänestä on sitten kehittynyt itsekeskeinen, ajattelematon ja häikäilemätön nainen, joka näkee muut pelkkinä pelinappuloina ja on valmis uhraamaan kenet tahansa suojellakseen itseään. Koreden hän saa avukseen vetoamalla sisarrakkauteen.

Hän elää maailmassa, jossa asiat menevät aina hänen toiveittensa mukaisesti. Se on hänelle samanlainen luonnonlaki kuin painovoima.

Asiassa on toki toinenkin puoli. Pikkutytöstä asti Ayoola on kauneutensa vuoksi joutunut miesten pakkomielteiden ja omistuksenhalun kohteeksi, mistä laskelmoiva ja väkivaltainen isä on pyrkinyt hyötymään. Ehkäpä tästä on lähtöisin Ayoolan kammo uhkailua ja niljakasta lähentelyä kohtaan? Tai sitten hän vain koki ensimmäisen tekemänsä tapon niin helpoksi ja jännittäväksi, että jatkossa veitseen tarttuminen ei vaadi enää paljoakaan.

Sisarensa varjoon jäämään tottunut Korede alkaa pohtia omaa asemaansa vakavasti vasta siinä vaiheessa, kun Ayoola päättää vampata Koreden ihaileman lääkärin, Taden. Tekeekö Ayoola pelkästään kiusaa siskolleen vai haluaako näyttää, ettei Tade ole sen kummempi kuin miehet yleensäkään? Ainakin Korede joutuu nyt käyttämään kaiken nokkeluutensa suojellakseen sisareltaan miestä, joka luulee Koreden toimivan pelkästä kateudesta.

Hän on minun sisareni. En halua, että hän joutuu vankilaan, ja sitä paitsi hän luultavasti saisi valamiehistön vakuuttuneeksi syyttömyydestään – hänhän on Ayoola. Hänen tekonsa ovat uhrien vika, ja hän itse toimi kuten kuka tahansa järkevä, häikäisevän kaunis ihminen toimisi sellaisessa tilanteessa.

Kirja on helppolukuinen, mitä lyhyet luvut vielä edesauttavat. Kepeä tarina ei juuri panosta henkilöiden motiivien selvittelyyn eikä kovin syvälliseen henkilökuvaukseenkaan, mutta ironinen ote kannattelee tarinaa. Sisarkateus ja toisaalta sisarrakkaus ovat kirjan keskeisiä teemoja. Mielenkiintoisinta kirjassa on nigerialaisen kulttuurin ja yhteiskunnan esittely, esimerkiksi kaikkialla esiintyvä lahjonta ja naisen heikko asema yhteiskunnassa.

Oyinkan Braithwaite syntyi vuonna 1988 Lagosissa ja vietti lapsuutensa vuoroin Englannissa ja Nigeriassa. Esikoisteos Sisareni, sarjamurhaaja oli vuonna 2019 ehdolla Booker-palkintoon.

UNGE, CHRISTIAN: Läpi veden, läpi tulen

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Går genom vatten, går genom eld

Suomennos: Anu Heino

Hajota ja hallitse. Ei mitenkään epätavallista miespuolisten ylilääkäreiden keskuudessa. Ei auttanut kuin kestää. Purra hammasta.

Tukholman Nobelsairaalan akuuttilääkärin Tekla Bergin päivystysvuorolla tilanne on kaoottinen, kun samaan aikaan pitäisi elvyttää Gaucherin taudista kärsivää pientä poikaa ja hoitaa pahasti puukotettua nuorta miestä. Työrauhaa ei ole nimeksikään, kun ympärillä pyörivät pikkupojan ärhäkkä isä, puukotuksen uhrin jengitoverit ja Teklan virheitä vaaniva ylilääkäri. Onnistuakseen Teklan on turvauduttava uskomattomaan valokuvamuistiinsa ja huulipunahylsyssä säilyttämiinsä amfetamiinipommeihin.

Seuraavaksi Tekla onkin jo auttamassa läheisen tornitalon räjähdysmäisessä tulipalossa loukkaantuneita potilaita. Yksi potilas on pahasti palanut, mutta juuri ja juuri hengissä. Jostain syystä Tekla alkaa epäillä, että tämä mies saattaisi olla hänen kateissa oleva veljensä Simon. Veli on ollut nuoresta asti huumekoukussa ja syyllistynyt monenlaisiin typeryyksiin, joista isosisko on hänet aina pelastanut. Huolestunut Tekla päättää seurata tämän miehen tilannetta erityisen tarkasti.

Teklan henkiset voimavarat asetetaan yhä suuremmalle koetukselle, kun hänet vedetään mukaan Nobelsairaalan johtajan Monica Carlssonin kunnianhimoisiin suunnitelmiin. Monica on häikäilemätön nainen, jonka jokaisella sanalla ja teolla on tarkoitus, ja joka ei kaihda kieroja temppuja tai kiristystä nostaakseen rapistumaan päässeen ja vanhanaikaisen sairaalansa taas huipulle.

Eikä tässä kaikki, vaan Tekla joutuu Simonin asioita selvitellessään napit vastakkain alamaailman kanssa. Venäjän turvallisuuspalvelun FSN:n kanssa yhteistyötä tekevällä uzbekistanilaisen Victor Umarovin johtamalla järjestöllä on omat suunnitelmansa palovammapotilaan ja Simonin suhteen.

Läpi veden, läpi tulen -teos sisältää vähän kaikkea: toisaalta jengisotaa, huumekauppaa, korruptoituneita poliiseja ja juonittelua ja toisaalta sairaalan sisäistä valtataistelua ja hierarkiaa, naisen asemaa lääkäripiireissä, perheongelmia ja ihmissuhdevaikeuksia. Vyyhti on melkoinen, mutta pysyy kiitettävästi kasassa.

Tekla Berg on epätavallinen sankaritar. Huumekoukkuun jäänyt lääkäri, joka uskaltaa tehdä epäsovinnaisia ja riskialttiita ratkaisuja. Lääkäri, joka ei rohkene paljastaa erikoislaatuista muistiaan, koska naisen ei sovi näyttää fiksummalta kuin mieskollegat. Veljeään ehdottomasti rakastava sisko, joka ei tätä suojellessaan pelkää oman henkensä vaarantamista. Väsynyt. Ulkonäöstään piittaamaton.

Ruotsalainen Christian Unge (s. 1972) on työskennellyt Lääkärit ilman rajoja -järjestössä ja toimii nyt sisätautien ylilääkärinä Karoliinisessa yliopistosairaalassa. Hän on kirjoittanut lukuisia teoksia, esimerkiksi muistelmansa Har jag en dålig dag kanske någon dör. Dekkari Läpi veden, läpi tulen on ensimmäinen osa Tekla-sarjasta ja ensimmäinen Ungelta suomennettu teos. Kirja on asiantunteva, viihdyttävä, nopealukuinen ja vauhdikas, joten jatkoa jää odottamaan kiinnostuneena.

VIHINEN, ANTTI: Punainen prinsessa

Kustantaja: Into 2021

Tampereen läheltä löytyy Pyhäjärvestä juhannusaattona 2018 iäkkään naisen ruumis. Kuolema vaikuttaa ensin tavanomaiselta hukkumisonnettomuudelta, mutta osoittautuukin murhaksi. Lisäksi keskusrikospoliisin komisariot Markus Berglund ja Jari Ruokosalmi tunnistavat vainajan entiseksi saksanopettajakseen Helga Conradiksi, joka sai koulun jokaisen pojan sydämen väpättämään.

Helgasta löytyy kummallisen vähän tietoja - on kuin hänellä ei olisi ollut lainkaan menneisyyttä ennen muuttoa Saksasta Suomeen. Tutustuminen hänen mökkiinsä lähisaaressa lisää ihmetystä, sillä seinäpaneelin takaa löytyy huomattava asevarasto. Interpolin tietokantaan ladatut dna-näytteet tuottavat tulosta: kaunis punatukkainen Helga onkin tosiasiassa yksi Euroopan etsityimmistä rikollisista. Hän on Alina Herzog eli Punainen prinsessa, Baader-Meinhof-terroristi ja yksi äärivasemmistolaisen Punaisen armeijakunnan johtajista.

”Onko todellakin niin, että vuosien ajan satojen suomalaislasten saksan kielen opettajana on toiminut Punaisen armeijakunnan etsityin terroristi? Ja että tuo vallankumousprinsessa on kaiken kukkuraksi opettanut Suomen krp:n komisariota, joka nyt tutkii hänen murhaansa…”

…Sisäministeri Loikkanen manasi toimittajan kysymystä hiljaa itsekseen mutisten. Hän oivalsi, että Baader-Meinhof-terroristin löytyminen Pyhäjärvestä merkitsi mahdollista poliittista kriisiä, joka saattaisi viedä hallitukselta uskottavuutta, Alina Herzog oli poliittinen pommi.

Tieto Punaisen prinsessan löytymisestä saa Saksan tiedustelupalvelun kenttäjohtajan Sandra Klingerin lentämään seurueineen Tampereelle. Saksalaiset haluaisivat tietoa siitä, miten Punainen prinsessa on onnistunut pääsemään Suomeen vuonna 1981 ja toimimaan paljastumatta opettajana lähes kolmekymmentä vuotta. Jonkun on täytynyt auttaa häntä, mutta kuka auttaja on?

Punaisessa prinsessassa on kohtalokkaita ja yllättäviä käänteitä, joten se on dekkarinakin ihan varteenotettava. Huumoria tarinaan tuovat Jari Ruokosalmen eli Ruokottoman epäkorrektit letkautukset, jos kohta myös yllättävät sankaruuden hetket. Kiinnostavinta teoksessa ovat kuitenkin tiedot Punaisen armeijakunnan toiminnasta, vaan miten siihen liittyvät sellaiset asiat kuin Melvillen romaani Moby Dick ja Tiitisen lista?

Loppusanoissa Antti Vihinen paljastaa olleensa vuonna 1988 Hampurin yliopistossa samalla luennolla Ulrike Meinhofin tyttären kanssa ja alkaneensa sen jälkeen ottaa selvää Baader-Meinhof-tapauksesta. Kirjassa on paljon historiallisesti todennettua faktaa, mutta nokkelasti Vihinen on kutonut tarinaan myös sellaisia tapahtumia, joiden todenperäisyys on edelleen spekulaation asteella. Välillä mennään luennoinnin puolelle, mutta kaikkinensa kirja kyllä onnistuu viihdyttämään oikein mukavasti.

Antti Vihisen (s. 1961) esikoisdekkari Punainen prinsessa aloittaa Vaaran värit -sarjan.

ITÄRANTA, EMMI: Kuupäivän kirjeet

Kustantaja: Teos 2020

On vuosi 2168 Maan tai vuosi 68 Marsin ajanlaskun mukaan. Marsia kohti matkustavat Lumi Salo Jupiterin Europa-kuulta ja Lumin puoliso Sol Uriarte Maasta päin. Sol ei kuitenkaan saavu Harmonian siirtokuntaan lupauksensa mukaan, vaan lähettää viestejä: tule Datongiin, tuo puinen rasia työhuoneen kirjoituspöydän laatikosta, katso kanavaa 12, palaa kotiin. Ikävissään Lumi alkaa kirjoittaa kirjeitä puolisolleen.

Olen tallentanut itseeni hetkiä vuosien aikana, tehnyt niistä tarinaa: meidän tarinaamme, Sol. Minulla on muisto hetkestä, jolloin ensimmäistä kertaa taivut puoleeni ja kosketat minua kuin rakastettua kosketetaan. Jos vertaisin sitä hetkeen, joka ajassa todella tapahtui, ne eivät enää olisi yhtäläiset… Mutta miten mieleni säilyttämät kirkkaat kokemukset poikkeavatkin todesta, niille rakentuu se kertomus, jonka olen itselleni kertonut. Sol, kun katson noita kuvia, ne halkeavat ja monistuvat, sirpaloituvat aaveiksi limittäin toistensa päälle. Nekin asiat, joiden tiedän jääneen tapahtumatta, tulevat tosiksi. Katson aikaa ja avaruutta, ja kaikki tapahtuu kerralla, jokainen tarina, jonka olisimme voineet elää tai jättää elämättä.

Maasyntyinen Lumi oli kuusitoistavuotias muuttaessaan pois Talvimaasta. Silloin Lumi nimittäin sai kutsun parantajan työhön sielueläimeltään ilvekseltä ja osoitti myös kokeissa olevansa hengeltään riittävän vahva kulkeakseen Maailmanpuuta pitkin paikasta toiseen. Solia etsiessään Lumi käyttää taitoa hyväkseen, mutta käyttääkö hän sitä sallitulla tavalla?

Etnobotanisti Sol (jonka sukupuoli jätetään arvoitukseksi) puolestaan on intohimoisesti keskittynyt etsimään keinoja maapallon vesien puhdistamiseen sieniä, leviä tai jäkälää käyttämällä. Maa on suurelta osin asuinkelvoton tulvien, saasteiden ja sotien vuoksi. Silti kaipuu sinne tuntuu siirtyvän sukupolvelta toiselle, niillekin, jotka eivät ole koskaan Maassa käyneet.

Marsissa syntyneet ja kasvaneet ihmiset kaipaavat Maata. Horisonttia, avomerta, taivasta ja aurinkoa. Tiede uskoo sen johtuvan siitä, että evoluutio ei ole ehtinyt muutosten tasalle. Kehityimme lajina Maan oloissa ja oloihin, emme maanalaiseen keinovaloon. Sellainen ikävä voi lukita itsensä ihon alle ja syödä ihmistä sisältäpäin. Parantajat uskovat, että se on yksi sielunsairauden syistä. Sielu pyrkii vaeltamaan kohti kotia, josta se on raastettu pois, ja repeää.

Marsissa on alettu kuitenkin suhtautua yhä torjuvammin Maasta saapuviin pakolaisiin. Kapinallisena tunnettu Sol yrittää julkisesti kannustaa Marsin asukkaita lisäämään humanitääristä apua alkukodilleen, jonka luonnonvaroja riistämällä planeetan vauraus on sentään aikoinaan saavutettu. Solin mukaan siirtokunta kyllä pystyy ottamaan vastaan enemmän pakolaisia elintason siitä kärsimättä.

Kuinka pitkälle Sol on valmis menemään puolustaakseen asiaansa? Kuuluuko hän Kivenkääntäjät-ympäristöjärjestöön, joka näyttää mielenosoitusten sijasta ruvenneen harrastamaan ekoterrorismia? Mitä tarkoittaa tunnuslause: Maa herää ja kivet puhuvat, ja pimeä väistyy vetten päältä?

Ajattelen elämää, joka minun on sovitettava ylleni kuin vieras vaate: jossain minun on osattava olla muutakin kuin aave menneissä huoneissa. Jossa en voi palata siihen, mitä oli, vaan minun on rakennettava uusi maailma siitä, mitä on nyt.

Itärannan kieli on runollisen kaunista, mutta paikoin niin henkevää, että se alkaa tuntua jo itsetarkoitukselliselta. Kirjan herkkä henkisyys ei kuitenkaan kätke sitä, että puhe on nykyhetkeen liittyvistä polttavista aiheista kuten pakolaisuus, ilmatonmuutos, luonnonvarojen riisto ja ekoterrorismi. Mihin asti hyvät tarkoitusperät oikeuttavat menemään?