ŠIŠKIN, MIHAIL: Neidonhius

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: Venerin volos

Suomennos: Vappu Orlov

Mihail Šiškin (s. 1961) on erittäin arvostettu venäläinen nykykirjailija, joka on voittanut Vuoden esikoisen palkinnon vuonna 1993, Venäjän Booker-palkinnon 2000, Venäjän Kansallisen bestseller-palkinnon 2005 ja Suuri kirja -palkinnon 2011. Hän on perhesyistä asunut Sveitsissä vuodesta 1995 lähtien, työskennellyt maahanmuuttovirastossa tulkkina ja toiminut opettajana ja lehtimiehenä. Vuonna 2005 ilmestyi venäjäksi Šiškinin kansainvälinen läpimurtoteos Neidonhius. Kirjan ilmestyminen merkitsi potkuja tulkintyöstä ja vihapostia Venäjältä.

Neidonhius pelottaa jo paksuudellaan, sillä sivuja on yli 560. Kirja ei sovi sellaiselle, joka kaipaa selkeää juonta ja rakennetta, sillä se rönsyilee, hypähtelee ja liitelee ihan omia teitään. Todella hyvä yleissivistys pitäisi olla, jotta ymmärtäisi kaikki hienovaraiset viittaukset uskontoon, historiaan ja kirjallisuuden eri muotoihin aina kansansaduista antiikin myytteihin ja klassikkoromaaneista Agatha Christien dekkareihin. Onneksi kirjan lopussa on hyvä selitysten ja huomautusten osio.

Romaanin epävirallinen päähenkilö on venäläinen tulkki, joka avustaa Sveitsiin pyrkivien pakolaisten haastatteluissa. Ensimmäisissä tapauksissa ihmisten moninaisia surullisia kohtaloita käydään läpi hyvin lyhyesti ja asiallisesti, mutta myöhemmin alkavat niin kysymykset kuin vastaukset paisua laajoiksi oudoiksi tarinoiksi. Välillä tulkki kirjoittaa riehakkaita kirjeitä Nebukadnosaurus-nimiselle vastaanottajalle, jonka myöhemmin oivaltaa miehen omaksi lapseksi. Avioeron seurauksena poika on muualla, erossa isästään. Mukaan limitetään vielä vanhan laulajattaren päiväkirjoja, joissa kertoillaan varsin paljastavasti kouluajoista, rakastumisista, kutsumuksesta, myötä- ja vastoinkäymisistä. Tässä Šiškin on hyödyntänyt ukrainalaissyntyisen äitinsä aitoja päiväkirjoja. Paloista muodostuu lopulta värikäs kuva Venäjän kansan vaiheista ja sen kovista kohtaloista.

Olisiko Šiškinin perusajatus se, että kaikki toistuu uudestaan ja uudestaan? Aikakaudet liukuvat toisiinsa ja aina uudet ihmiset astuvat näyttelemään samoja rooleja. Sodat eivät lopu, kuolema on aina lähellä ja onnen hetket lyhyitä. Ihminen on muukalainen, olipa sitten vieraalla maalla tai kotimaassa.

… me tässä olemme vain jonkun varjoja, jonkun jota emme pysty näkemään, emme kuulemaan, emme tajuamaan. Meidän ruumiimme on vain meidän toisen, oikean olemassaolomme varjo…

Loppujen lopuksi tärkeintä elämässä on rakkaus, vaikka rakastaminen voi olla vaikeaa ja luottamus haihtuvaista.

… vain matka pisteestä A pisteeseen B kuljetaan kilometreittäin, mutta elämän läpi kuljetaan ihmisestä toiseen; on otettava ihmiset sisäänsä, ja ne joita olet rakastanut eivät katoa mihinkään, he elävät sinussa, sinä koostut heistä. Sitä juuri on elämän kulku.

Šiškiniä on verrattu sellaisiin suuriin klassikoihin kuin Anton Tšehov ja F. M. Dostojevski, mutta myös oman aikamme kertojin kuten Orhan Pamuk ja J. M. Coetzee. Kääntäjälle tekstin on täytynyt olla melkoinen haaste, sillä tyylilajit vaihtuvat äänessä olevan henkilön mukaan slangista kirjakieleen ja muodot haastatteluista kirjeisiin, kertomuksista runoihin, päiväkirjoista sananlaskuihin. Vappu Orlov on selvinnyt urakasta upeasti. Neidonhius vaatii lukijalta paljon, mutta palkitsee hänet kyllä lopussa.

ALAMEDDINE, RABIH: Hakawati, tarinankertoja

Kustantaja: Bazar 2015

Alkuteos: The Hakawati

Suomennos: Pirkko Biström

Rabih Alameddine (s. 1959) on libanonilais-amerikkalainen taidemaalari ja kirjailija. Hän syntyi Jordaniassa ja kasvoi Kuwaitissa ja Libanonissa, kunnes muutti vuonna 1976 Libanonin sisällissotaa pakoon Englantiin ja sieltä edelleen Kaliforniaan. Hän saavutti kansainvälistä huomiota neljännellä romaanillaan Hakawati, joka ilmestyi englanniksi vuonna 2008. Sitä on luonnehdittu nykyaikaiseksi versioksi Tuhannen ja yhden yön tarinoista, mitä tukee romaanin nimikin. ”Hakawati” tarkoittaa ammattilaista, joka kiertää toreilla ja turuilla kertomassa yleisölle satuja, taruja ja faabeleita.

 Kuuntele. Salli minun olla jumalasi. Anna minun viedä sinut matkalle, jollaista et ole osannut kuvitella. Anna minun kertoa tarina.

Kirjan kehyskertomus ajoittuu vuoteen 2003. Yhdysvalloissa vuosikausia työskennellyt Osama, tarinan kertoja, saapuu Beirutiin isänsä kuolinvuoteen ääreen. Meno sairaalahuoneessa on värikästä, kun koko suku kokoontuu itkemään ja nauramaan, juoruamaan ja muistelemaan, kertomaan nykyhetken tunnelmiin enemmän tai vähemmän istuvia tarinoita. Tarinointi on suvun jäsenillä veressä, sillä Osaman isänisä oli kyläpäällikön hakawati. Hän sai ansioistaan lisänimekseen al-Kharrat, mikä merkitsee ”liioittelijaa”, ”suurisuuta” tai ”valehtelijaa”. Nimi vakiintui perheen sukunimeksi eikä ilmeisesti haitannut mitenkään autokauppiaaksi ryhtynyttä Osaman isää liiketoimissaan.

Osaman isoisä on kirjassa paljon esillä. Hän on vahva ja värikäs hahmo, jonka vaikutus pojanpojan ajatusmaailmaan on kiistaton. Osama kertoo isänsä vuoteen ääressä tarinan, joka kuvaa isoisää oivallisesti. Syntyessään tämä oli pieni rääpäle, jonka kuitenkin toivottiin kehittyvän jättimäiseksi, hienostuneeksi, kestäväksi ja viisaaksi mieheksi. Äiti haki neuvoa ennustajalta, joka kehotti kylvettämään lasta tulikuumalla hevosenkengällä lämmitetyssä viinissä ja sen jälkeen viilentämään kypsymättömän vesimelonin kuoressa. Äiti kuitenkin korvasi aineet sillä mitä kotona oli eli viinin etikalla ja vesimelonin kylmällä jogurtilla. No, kuinka kävi?

Hän ei perinyt viinin hienostuneisuutta, vaan etikan epävakaisuuden. Jogurtti ei antanut hänelle kitkerää viisautta, vaan happamen luonteen. Ja kävi ilmi, ettei hevosenkenkä kuulunut hevoselle vaan muulille… Joten poika sai kyllä raudan kestävyyden, mutta myös muulin itsepäisyyden.

Suvun jäseniä ja heidän menneisyyttään käydään läpi melko mielivaltaisessa järjestyksessä, joten sukupuusta olisi ollut kovasti apua henkilöiden välisten suhteiden hahmottamisessa. Merkille pantavaa on naisten vahvuus ja itsenäisyys, joka nykyhetkeä koti tultaessa vain terävöityy. Kaiken taustana on Beirut, joka rauhan aikana henkii kansainvälistä luksusta ja jossa kyyhkyslaumojen omistajat kisaavat tiukasti keskenään. Sitten Lähi-idän sota koskettaa Libanonia ja muuttaa Beirutin kasvot kokonaan. Osama ei palattuaan enää kotikaupunkiaan tunnista.

Hakawati sisältää monenlaisia kertomuksia alkaen Abrahamista, Iisakista ja arabien kantaisästä Ismaelista. Halki kirjan seurataan toisaalta Fatima-orjattaren seikkailuja jinnien mailla ja toisaalta Baibars-sankarin tietä löytölapsesta sulttaaniksi. Lisänä on muistumia eri maiden kansantaruista, antiikin klassikoista ja Shakespearen näytelmistä, joita Alameddine käsittelee tuoreella tavalla. Vanhoihin, sensuroimattomiin kansantarinoihin sisältyy usein karmivan väkivaltaisia kohtauksia eikä niitä Hakawatistakaan puutu, mutta pehmennyksenä on huumoria monessa eri muodossa liikkuen lempeästä hymystä ironiseen virnistykseen. Missään vaiheessa langat eivät katoa Alameddinen käsistä, vaan hän tarjoaa lukijalle kiehtovan kuvakudoksen jossa riittää yksityiskohtia tutkittavaksi. 

OKSANEN, SOFI: Norma

Kustantaja: Like 2015

Sofi Oksanen on Suomen menestynein nykykirjailija monella mittarilla mitattuna. Hän on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja, joista merkittävimmät ovat Finlandia-palkinto vuodelta 2008 ja Ruotsin akatemian pohjoismainen kirjallisuuspalkinto vuodelta 2013. Oksasen teoksia on käännetty 48 kielialueelle.

Norma on uudenlaista Oksasta. Nyt ei olla maailmanhistorian kuohuissa, vaan nykyajassa ja Helsingin Kalliossa. Kirja alkaa kirjan nimihenkilön eli Norman äidin hautajaisista. Anita on tehnyt itsemurhan heittäytymällä Sörnäisissä metrojunan eteen, mutta miksi? Onko Anita sekaantunut rikollisjärjestön toimintaan ja siksi kuollut? Tätä pohditaan kirjan loppuun saakka. Normassa on siis trillerin aineksia.

Vähitellen tutustutaan Norman kiharaiseen lähipiiriin ja sukuun. Henkilöitä on aika paljon ja heidän välistensä suhteiden hahmottaminen vaatii hieman aivovoimistelua. Pienestä Naakan kylästä ovat lähtöisin niin Anita kuin hänen paras ystävättärensä Helena ja naakkalaisia ovat ystävysten aviopuolisotkin. Petolliset miehet lähtevät rikollisille teille ja hylkäävät perheensä ja Helenasta tulee Hullu-Helena. Hänen ex-miehensä Max Lambert onnistuu toisen vaimonsa, venäläisen Allan, avustuksella nousemaan rikollisliigan johtajaksi ja rupeaa lastensa kanssa pyörittämään monelle eri alalle haarautuvaa bisnestä. Tuottoisinta on köyhien maiden naisten käyttäminen hyväksi kohdunvuokrauksessa, kun räätälöidään lapsia varakkaille homopareille, yksineläjille, menopaussin ohittaneille ja pedofiileille. Peitetoimintana käytetään hiuspidennyksiin tarvittavan materiaalin hankintaa eri puolilta maailmaa, mikä ei ole pikkurahalla pelaamista sekään. Tämä osuus edustaa realismia.

Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä.

Norma itse paljastuu nykyajan Tähkäpääksi. Hänen tukkansa kasvaa metrin vuorokaudessa ja vaatii jatkuvaa leikkaamista pysyäkseen kurissa – kutreilla nimittäin on oma tahtonsa ja käyttäytymistapansa. Tukkaan liittyy muutakin outoa, sillä sen avulla Norma pystyy tunnistamaan ihmisten tunteita, sairauksia ja jopa ruokavalioita. Hiuksien käyttäminen pössyttelyyn on luku sinänsä. Näin kirjassa on myös hulppeaa fantasiaa ja sadunomaisuutta.

Norma on kokonaisuutena aika hämmentävä fantasian ja realismin yhdistelmä. Sofi Oksanen on kuitenkin niin taitava kirjoittaja, että onnistuu pitämään juonen kasassa ja jännitystä yllä. Henkilöistä useimmat jäävät aika etäisiksi, pikemminkin tyypeiksi kuin eläviksi ihmisiksi, mutta kaikilla on palapelissä paikkansa. Mikä sitten mahtaa olla kirjan sanoma? Naisen asema? Kohdunvuokrauksessa käytetään häikäilemättä hyväksi naisia niin Nigeriassa ja Romaniassa kuin Ukrainassa. Hiusbisneksessä pelataan naisten ulkonäköpaineilla. Köyhiltä naisilta Intiassa, Thaimaassa, Kiinassa ja Venäjällä viedään hiukset pikkurahalla ja hyvinvointivaltioissa naiset käyttävät suunnattomia summia oman tukkansa kohentamiseen.

Ne asiakkaat, jotka osoittivat jonkinlaista mielenkiintoa uuden tukkansa alkuperää kohtaan, olivat nähneet temppelihiuksista kertovan dokumentin tai lukeneet siitä lehdessä. Siksi he olivat valmiita maksamaan Great Lenghts -pidennyksistään suolaisen hinnan ja he kuvittelivat tekevänsä samalla hyvän teon. Firma perusteli hintatasoaan eettisellä strategiallaan, johon kuului se, että hiukset hankittiin vain Tirupatista, korvauksetta hiuksensa uhraavilta pyhiinvaeltajilta.

KOIVUKARI, TAPIO: Unissasaarnaaja

Kustantaja: Johnny Kniga 2015

Tapio Koivukari on antanut sodan lieveilmiöitä tutkivalle kolmiosaiselle kirjasarjalleen epäviralliseksi nimeksi Sodan varjot. Ensimmäinen osa Meren yli, kiven sisään (2007) käsitteli inkeriläisten pakolaisten salakuljetusta Suomesta Ruotsiin 1940-luvulla ja toinen osa Käpykaartilaiset (2013) puolestaan kertoi jatkosodan aikaisesta rintamakarkuruudesta. Elokuussa ilmestynyt kolmas osa Unissasaarnaaja sijoittuu vuoteen 1949, jolloin ollaan toipumassa sodasta ja samalla pelätään jo uusia mullistuksia.

Unissasaarnaaja perustuu löyhästi tositapahtumiin, joista Koivukari kuuli ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Kirjan tapahtumapaikkana on sama kuvitteellinen Nihtamon kylä, joka esiintyi jo Käpykaartilaiset-romaanissa. Heinosen Jussia kutsutaan Tuuri-Heinoseksi, sillä hänellä tuntuu olleen onnea niin sodassa kuin rakkaudessa. Tosin tuosta onnesta paljastuu pian hieman kitkerä sivumaku. Köyhässä pientilallisperheessä tapahtuu suuri käänne, kun sairaalloinen Tuulikki-tytär 13-vuotiaana alkaa horrosmaisessa tilassa saarnata ja ennustaa. Veera-äiti huomaa nopeasti tässä tilaisuuden ansaita rahaa, mutta osingoille alkaa pyrkiä muitakin. Eikä hyväksikäyttö jää pelkästään rahalliseen puoleen.

Unissasaarnaaja kuvaa hienovaraisella huumorilla tapahtumien vähittäistä paisumista ja ihmisten reagointia muuttuvaan tilanteeseen. Etenkin uneksuvan Tuulikin hahmo on mielenkiintoinen; hänhän saa viestinsä yhtä hyvin metsänemäntä Mielikiltä kuin taivaan enkeliltä.

Hän tiesi ja tunsi, missä oli, hän tiesi että häntä kuultiin, mutta sanat tulivat vain jostain hänen sisältään, hänen suustaan ja ne olivat aina hänelle itselleenkin yllätys. Eikä hän kaikkia edes muistanut saarnansa jälkeen, mitä oli kulloinkin tullut sanotuksi.

Koivukari ei ota kirjassaan kantaa horrossaarnaajien puolesta eikä heitä vastaan, vaan pyrkii etsimään syitä heidän vetovoimaansa. Ennustukset (etenkin jos ne näyttävät toteutuvan) levittävät saarnaajan mainetta nopeasti laajalle alueelle. Osa kuulijoista saa vahvistusta uskolleen, osa tempautuu joukon mukana hurmokseen. Osa nauttii pelonsekaisista väristyksistä etenkin kun ennustetaan maailmanlopun pikaista tuloa, osa saa hupia arjen keskelle. Onhan tilanne aika erikoinen: nuori tyttö puhumassa juhlavaa ja voimallista sanaa.

Herran seuraajat ovat oikeita puhtaaksi riivattuja, riivaajien riivaamia ja Jeesuksen Kristuksen puhtauteen kutsumia, he ovat oikea Israel, sillä he ovat Isältä raadeltuja ja raastettuja, kuten on nyt Israelin kansa ja niin on myös Suomen kansa ja varsinkin sen Karjala heimo, joka valkeana perunajauhona on siroteltu muun kansan joukkoon.

Unissasaarnaaja on ajankuvauksena hieno ja uskottava kuvatessaan sodanjälkeisten vuosien tulevaisuudenuskoa ja innostusta, mutta myös syvään juurtunutta pelkoa. Pienen kylän nurkkakuntaisuuteen tuovat värikkään tuulahduksen toisaalta Suomesta siirtolaisiksi lähteneet tutut ja toisaalta Karjalasta saapuneet evakot. Loppujen lopuksi juuri avosydämisten karjalaisten joukosta löytää Tuulikkikin ymmärtäjiä ja auttajia. Koivukarin kirja löytää varmasti paikkansa Suomen lähihistoriaa valottavien kirjojen joukossa.