DOUGHTY, LOUISE: Kielletyn hedelmän kuja

Kustantaja: Minerva 2015

Alkuteos: Apple Tree Yard

Suomennos: Marja Helanen

Louise Doughty (s. 1963) on useita palkintoja voittanut englantilainen kirjailija ja toimittaja, joka pitää mieluisimpana palkintonaan kriitikon lausetta: ”Louise Doughty kirjoittaa ihmisistä, joista yleensä ei kirjoiteta.”. Kansainvälistä mainetta hän saavutti seitsemännellä romaanillaan Kielletyn hedelmän kuja.

Kirjan prologi tapahtuu oikeussalissa. Jo ensimmäinen lause herättää kysymyksiä: keitä syytetyt ovat ja mitä he ovat tehneet?

Hetki tihenee, voimistuu ja tihenee – hetki, jona käsitän meidän hävinneen.

Tapahtumista kertoo 52-vuotias geenitutkija Yvonne Carmichael. Hänen sävynsä on viileän rauhallinen ja vaikuttaa varsin objektiiviselta, aivan kuin hän tarkkailisi kaikkea ulkoapäin. Silti ei ole mitään takeita siitä, että hän kertoisi kaiken täysin totuudenmukaisesti tai osaisi tehdä oikeita johtopäätöksiä näkemistään asioista. Hän on virkistävästi tavanomaisesta poikkeava sankaritar.

Yvonnen elämässä kaikki näyttäisi olevan mallillaan. Hän on menestynyt työssään, hänellä on kaunis koti, kiltti aviomies ja jo itsenäistyneet lapset. Miksi hän sitten yhtäkkiä heittäytyy intohimoiseen suhteeseen täysin tuntemattoman miehen kanssa? Eikö turvallinen arki enää tyydytä? Hiveleekö vieraan miehen osoittama kiinnostus itsetuntoa? Uskooko Yvonne tosissaan voivansa elää kiihkeässä suhteessa niin, ettei se vaikuttaisi mitään muuhun elämään?

Suhteet koskevat tarinoita, eivät totuutta. Yksin, yksilöinä, meillä jokaisella on omat henkilökohtaiset mytologiamme, tarinat, joita kerromme selvittääksemme oman itsemme itsellemme. Se toimii yleensä hienosti niin kauan kuin pysymme tervejärkisinä ja sinkkuina, mutta heti kun astuu läheiseen suhteeseen toisen ihmisen kanssa, omasta itsestä kehrätty tarina on automaattisesti riitasoinnussa sen tarinan kanssa, jonka tuo toinen ihminen kumppanistaan punoo.

Kielletyn hedelmän kuja -romaanista näyttää ensimmäisten lukujen perusteella kehkeytyvän hieman ällöttävä kuvaus eräästä syrjähypystä, mutta loppujen lopuksi kyse on paljon synkemmästä tarinasta. Yvonnen elämä muuttuu uskomattomaksi painajaiseksi, jossa yksi kohtalokas teko johtaa toiseen ja yksi pimeä hetki mullistaa koko loppuelämän. Kun naamiot putoavat, paljastuvat petoksen ja itsepetoksen syöverit. Doughty rytmittää tarinaa taitavasti, kasvattaa jännitystä pienillä ennakoinneilla ja paljastaa todellisen salaisuuden vasta loppuluvussa. Hän kuvaa tarkasti ja oivaltavasti ihmismielen synkkiä puolia, mitä kirjan salaperäinen ja mustanpuhuva tunnelma vielä korostaa. Tuo tunnelma jää leijumaan vielä kirjan loputtuakin.

BROCKMOLE, JESSICA: Kirjeitä saarelta

Kustantaja: Bazar 2015

Alkuteos: Letters from Skye

Suomennos: Marja Helanen

Jessica Brockmole on amerikkalainen kirjailija, joka asui avioliittonsa alkuaikoina neljä vuotta Skotlannissa. Kirjeitä saarelta on hänen esikoisromaaninsa, johon hän kertoo keksineensä idean ajaessaan Skyen saarella vietetyn loman jälkeen Edinburghiin.

Kirjeitä saarelta -romaani koostuu nimensä mukaisesti kirjeistä, vaikka ne kaikki eivät suinkaan ole saarelta lähetettyjä. Ensimmäisenä on amerikkalaisen David Grahamin maaliskuussa 1912 lähettämä ihailijakirje, jonka kohde on Skyen saarella asuva runoilija Elspeth Dunn. Kirjeet Skyen ja Amerikan välillä alkavat kulkea ja samalla lukijalle selviää, millaisista henkilöistä on kyse. Elspeth on 24-vuotias ja naimisissa lapsuudenystävänsä kanssa. Hän pelkää merta eikä siksi pysty poistumaan saareltaan. David on Elspethiä hieman nuorempi yliopisto-opiskelija, joka rakastaa huimapäisiä kepposia ja vauhtia. Hänen kirjailijanlaatunsa suuntautuu satuihin. Näiden kahden sanallisesti lahjakkaan henkilön kirjeet ovat kauniita ja muuttuvat yhä lämpimämmiksi ja luottamuksellisemmiksi. Rakkaus syttyy, vaikkeivät Elspeth ja Davey ole toisiaan kasvoista kasvoihin tavanneetkaan. Sitten syttyy ensimmäinen maailmansota.

Elspethin ja Daveyn kirjeiden lomaan limittyy Elspethin tyttären, Margaretin, käymä kirjeenvaihto rakastettunsa Paulin kanssa vuonna 1940. Toinen maailmansota on käynnissä ja pommit putoilevat Edinburghiinkin.

 Viime kuussa meidän kadullemme putosi pommi. Meille ei koitunut suurta vahinkoa, mitä nyt ikkunoita särkyi, mutta löysin pirstaleiden joukosta kirjeitä, joita en ollut ennen nähnyt. Pinoittain kirjeitä. Sen kirjeen, jonka noukin käteeni, oli joku amerikkalainen Davey osoittanut jollekulle Suelle. En tiedä, keitä he ovat tai mitä muissa kirjeissä luki, sillä seuraavana aamuna sekä äiti että kirjeet olivat poissa.

Margaret ryhtyy etsimään äitiään ja selvittämään elämäntarinaa, josta äiti itse on visusti vaiennut. Selviävätkö vihdoinkin petosten ja väärinkäsitysten (mutta myös liian jalon rakkauden ja lojaalisuuden) aiheuttamat kiemurat?

Kirjeitä saarelta on kaunis rakkausromaani, jossa pieni ennalta arvattavuuskaan ei haittaa. Kirjemuoto on hyvä, sillä se muistuttaa ajasta, jolloin tieto ei suinkaan lennähtänyt hetkessä maapallon toiselta puolelta toiselle. Ihmiset joutuivat elämään pitkiä aikoja tuskallisessa epätietoisuudessa odottaessaan kirjettä, joka kertoisi onko rakastettu turvassa.

… Rukoilen mitä jumalaa tahansa, jos se tuo sinut takaisin luokseni. Rukoilen saarellani asuvia keijukaisia ja pikkupiruja. Rukoilen sinua sydämeni temppelissä.

   Voi, rakkaani! Rakkaani.

VALLGREN, CARL-JOHAN: Varjopoika

Kustantaja: Otava 2015

Alkuteos: Skuggpojken

Suomennos: Maija Kauhanen

Carl-Johan Vallgren (s. 1964) on kirjoittanut yhdeksän romaania, yhden novellikokoelman ja Berliiniä käsittelevän esseeteoksen. Suurimman julkisen tunnustuksen hän on tähän mennessä saanut vuonna 2002, jolloinTarina merkillisestä rakkaudesta -romaani voitti arvostetun August-palkinnon. Vallgren on myös muusikko, joka yhdistää sävellyksissään satiirista kabareeta ja modernia rockmusiikkia. Uusimmassa teoksessaan Varjopoika Vallgren aloittaa Danny Katzin tutkimuksista kertovan sarjan.

 Varjopoika alkaa tapauksesta, jossa kosteahkon iltapäivän viettänyt isä kadottaa seitsenvuotiaan poikansa Kristofferin metroasemalla:

   Portaikkoon vievät lasiovet avautuivat. Pian hän näkisi Kristofferin istumassa penkillä ja odottamassa häntä naisen kanssa karkkipussi kädessään…

   Hän kääntyi lastenrattaiden kanssa kulman taakse ja katsoi ympärilleen. Portaikko oli autio. Ei ristinsielua missään.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin katoaa vuorostaan Kristofferin nuorempi veli Joel, josta on tullut merkittävä liikemies ja sukunsa perinteen jatkaja. Huolestunut vaimo kutsuu yksityisetsivä Danny Katzin etsimään miestään, koska poliisit eivät suhtaudu tilanteeseen tässä vaiheessa kovin vakavasti. Danny ja Joel ovat olleet armeijan salaisessa erityiskoulutuksessa samaan aikaan ja ystävystyneet – vaimo on kuullut Joelin joskus jopa lausuneen, että Katz on ”ainoa ihminen, johon olen luottanut koko elämäni aikana”.  Katz onnistuukin kaivamaan esiin monenlaisia salailtuja asioita niin kadonneesta kuin hänen lähipiiristään, mutta sitten seuraa uusi murha, joka sekoittaa kuviot täysin: kaikki todisteet pienintä yksityiskohtaa myöten viittaavat nimittäin Katziin itseensä. Katz painuu maan alle ja yrittää samalla selvittää totuutta. Kehen hän voi luottaa?

Varjopoika on näppärä ja nopealukuinen dekkari. Vallgren tarjoaa pieniä tiedonmuruja sopivasti, joten lukija pystyy hieman tekemään johtopäätöksiä ja arvailemaan tulevaa. Irrallisilta tuntuneet langanpäät yhdistyvät toisiinsa lopussa ja syyt murhaajan toimintaan selviävät lapsuuden traumoja myöten. Realismin rajoissa ei ehkä ihan pysytä, mutta sehän ei dekkareissa olekaan perusvaatimuksena.

TAMMINEN, PETRI: Meriromaani : eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä

Kustantaja: Otava 2015

Meriromaani on sivumäärältään pieni, mutta sisällöltään suuri. Se on toisaalta realistinen kuvaus merenkulusta purjelaivakaudella ja toisaalta allegoria elämästä, kohtalosta ja kasvamisesta. Tunnelmaltaan se on mietteliäs ja kohtalonkaikuinen eikä yhtä ironinen kuin Tammisen aiemmat teokset. Hupaisat hetkensä on silti siinäkin. Paikoin tulee mieleen jopa Volter Kilven suurteos Alastalon salissa, vaikka Tammisen kieli onkin minimalistista ja nasevaa. Se jättää aukkoja rivien väliin lukijoiden täytettäviksi.

 Kirjan päähenkilö ja kertoja on Vilhelm Huurna, josta tulee merikapteeni äidin toivomuksesta ja Askaisten kylän isäntien tuella. Kovin onnekasta Huurnan seilaaminen maailman valtamerillä ei ole, sillä häneltä uppoaa laiva toisensa jälkeen milloin mistäkin syystä. Koskaan vika ei ole varsinaisesti kapteenin, vaan tuhon aiheuttaa toisinaan myrsky ja toisinaan toisen laivan aiheuttama yhteentörmäys. Huurna kuitenkin murehtii huonouttaan ja huono-onnisuuttaan niin, että saa rintataudin kaltaisia oireita, kunnes uusi työrupeama pyyhkii pahat muistot pois.

Merikapteeni Vilhelm Huurna häpesi eilistä ja pelkäsi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen.

Askaisten isäntien luottamus on liikuttavaa. He hankkivat aina uuden laivan ja saavat Huurnan ottamaan aina uuden pestin vastoinkäymisistä huolimatta. Heidän näkökulmastaan Huurna on suorastaan hyvän onnen kapteeni, sillä hänen laivoilleen onnettomuudet tulevat yksi kerrallaan; jos miehistö sairastelee, niin säät ovat lempeät ja jos myrsky riepottelee, niin miehet ovat terveinä. Näin kuluvat vuodet ja Huurna havaitsee olevansa vanha. Päälliköntakki jää naulaan ja elämänpiiriksi muotoutuu koti ja postiveneen laituri. Järkipohjalla solmittu avioliitto on loppunut jo aikoja sitten eikä muita naisia ole löytynyt rinnalle joko Huurnan arkuuden tai saamattomuuden vuoksi.

Petri Tamminen on joskus lausunut, että suomalaisilta puuttuu epäonnistumisen taito. Onnistuminen on nostettu suorastaan elämän tarkoitukseksi, vaikka usein vasta epäonnistuminen jossain tuottaa myöhemmin onnistuneen lopputuloksen. Huurna saa ylpeydenaihetta vain hetkittäin, mutta hän oppii ilostumaan vähästä. Hänelle kehittyy eräänlainen kohtalonusko, joka tekee välinpitämättömäksi tulevan suhteen ja vie pelon pois.

Silloin hän avasi silmänsä ja huomasi, että hän sai kuitenkin olla ja elää, kulkea maan päällä etelään tai pohjoiseen tai olla vaikka kulkematta, pysyä tässä. Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet, mutta hän ei.

SHAMSIE, KAMILA: Jumala joka kivessä

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: A God in every stone

Suomennos: Raimo Salminen

Nuori englantilainen säätyläisnainen Vivian Rose Spencer on päässyt arkeologisten tutkimusten makuun, mutta ensimmäisen maailmansodan syttyminen vie hänet vapaaehtoistyöhön sotasairaalaan. Tosiasiassa kyseessä on pikemminkin halu miellyttää isää kuin isänmaallinen innostus. Seurauksena on henkinen romahdus, josta toipuakseen Vivian matkustaa Intiaan. Sieltä, Peshawarista, saattaa löytyä merkittävä muinaisaarre Persian kuningas Dareios I:n ajalta, vaikka monet pitävätkin tietoa pelkkänä myyttinä. Intialaisia itseään maan värikäs menneisyys ei tunnu erityisemmin kiinnostavan, mutta ainakin yhden Vivian saa palavan innostuksen valtaan: nuoren Najib-nimisen pataanin. Najibin vanhempi veli yrittää katkaista ystävyyden alkuunsa. Qayyum on lähtenyt innokkaana Eurooppaan sotimaan Britannian puolesta ja menettänyt Ypresin taistelussa toisen silmänsä. Sankarin kohtelua hän ei ole kuitenkaan saanut, vaan tuntenut toipilasaikanaan Brightonissa olevansa pelkkää epäilyttävää pohjasakkaa.

Kirjassa ohitetaan melko viitteellisesti ensimmäisen maailmansodan kauheudet, joista on runsaasti kuvauksia olemassa jo entisestään. Myös Turkissa vuonna 1915 tapahtunut armenialaisten kansanmurha nousee esiin ainoastaan lyhyinä mainintoina, vaikka sillä onkin erittäin ratkaiseva vaikutus Vivianin elämään ja kehitykseen. Naiivi usko viranomaisiin järkkyy, kun Vivian ymmärtää tulleensa houkutelluksi inhottavaan petokseen. Toinen Viviania rajusti kasvattava tapahtuma sattuu Peshawarissa 1930. Britannian siirtomaa-armeijan sotilaat avaavat tulen väkijoukkoa vastaan ja surmaavat lukuisia väkivallattoman vastarinnan kannattajia – ja yrittävät sitten peittää ja salata tekonsa.

Intialaisten itsenäisyystaistelun ohella tärkeänä teemana on naisen tasa-arvo. Vivian on omaan aikaansa nähden harvinaisen itsenäinen nainen, joka ei jää miesten jalkoihin eikä pelästy arvostelua. Hyvin tulee esille se, että siirtomaavallan aikaisessa Intiassa nuori nainenkin on etuoikeutettu kun vain kuuluu valkoihoiseen herrakansaan.

Jumala joka kivessä on paksu kirja ja sisältää paljon asiaa. Shamsiella on silmää yksityiskohdille, onpa kyse sitten kukkivista puutarhoista, helteen aiheuttamasta tukaluudesta tai palomiehistä huuhtomassa verta pois katukiviltä.

Elettiin yltäkylläisyyden vuodenaikaa: oksat olivat taipuneet hedelmiensä painosta; hyönteiset kiehäsivät kuin humaltuneina puiden lomassa ja törmäilivät päin oksia.

Tarinankertojien katu tulvi. Vettä virtasi sen koko pituudelta kuljettaen mukanaan rojua: kenkiä, lankunpätkiä, vaatteita, puoliksi syöty omena. Paikalle ilmestynyt varis syöksähti kohti jotakin kiiltävää, kastoi nokkansa veteen ja kohosi taas ilmaan hätäisin siiveniskuin. Palomiehet pesivät katua letkuilla, ja ratsuväki piti vartiota.

Missä vainajat olivat, missä loukkautuneet?

Joissakin kohdin kirjan jännite hieman herpoaa ja samalla lukijan tunne siitä, että ollaan tapahtumien keskellä. Kirjan loppupuoli sen sijaan on kuin trilleristä, kun Vivian ja Qayyum alkavat yhdessä etsiä salaperäisesti kadonnutta Najibia. Pataanimiesten välisen rakkaus ja uskollisuus on koskettavaa, sillä se ei rajoitu pelkästään sukulaisiin vaan ulottuu myös ystäviin ja aatetovereihin. Ja sitten se suuri arvoitus: onko muinaisaarre tosiaan olemassa?