EUGENIDES, JEFFREY: Oikukkaat puutarhat

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: Fresh Complaint

Suomennos: Arto Schroderus

Jeffrey Eugenides (s. 1960) on amerikkalainen kirjailija, jonka romaani Middlesex voitti vuonna 2003 sekä Pulitzer-palkinnon että Welt-kirjallisuus- palkinnon. Oikukkaat puutarhat -kokoelma sisältää kymmenen Eugenidesin 1980-2010-luvuilla kirjoittamaa novellia. Ne käsittelevät Amerikkaa ja amerikkalaisuutta terävästi ja ironisesti, mutta myös ymmärtäen. Jokainen novelli on kokonaisuus, jokaisessa novellissa on oma tunnelmansa.

Monenlaisia kohtaloita saattaa piillä suuressa maassa. Eikö alkavasta muistisairaudesta kärsivää äitiä olis voitu hoitaa kotona eikä sijoittaa hoitolaitokseen, joka tarjoaa vain minimipalveluita? Miten nelikymppinen nainen hankkii lapsen, jos kumppania ei mitenkään tunnu löytyvän? Minkälaisen juonen intialaistaustainen opiskelijatyttö kehittää välttääkseen äidin suunnitteleman avioliiton – ja osaako hän ottaa huomioon kaikki tekonsa seuraamukset? Onko lähestymiskielto oikeudenmukainen, jos mies on vähän huvitellut lastenhoitajan kanssa – kun kuitenkin on avioliiton avulla taannut saksalaissyntyiselle vaimolle Amerikan kansalaisuuden?

Amerikkalaisen unelman tavoitteluun liittyy usein raha. Novellissa Uudet perustukset kirjankustantamossa ahkerasti työskentelevä Kendall katkeroituu, kun upporikas omistaja ei suostu maksamaan hänen sairausvakuutusmaksujaan. Omistajan kodin täyttävät suunnattomat aarteet, kun taas Kendall perheineen asuu talonrötiskössä, johon sataa sisälle ja jossa talvella on niin kylmää, että lapset muuttavat silloin ystäviensä luo. Jos olisi keino kavaltaa rahaa ilman kiinnijäämisen pelkoa ja käyttää ne remontointiin, niin tarvitsisiko siitä kärsiä huonoa omaatuntoa? Eikös omistaja itsekin tienannut rahansa aika arveluttavasti pornobisneksellä?

Rahaan liittyy myös intersukupuolisuutta tutkivasta miehestä kertova novelli. Peter on nuorena singahtanut kuuluisuuteen teesillä, jonka mukaan sukupuoli-identiteetti määräytyy jo varhaisessa kehitysvaiheessa eikä ole riippuvainen sukuelimistä. Maine toi hänelle silloin varallisuutta ja mahdollisuuden oman instituutin perustamiseen, mutta kaikki tämä häviää, kun toinen tutkija onnistuu kumoamaan Peterin teesin.

Kaikki eivät suinkaan suhtaudu rahatilanteen vaihteluihin kiihkeästi eikä köyhtyminen aiheuta heissä katkeruutta. Liikemies on tuntunut onnistuvan kaikessa, mihin on ryhtynyt, ja tienannut huomattavan omaisuuden. Sitten yhtäkkiä alkaa alamäki, sijoitukset epäonnistuvat, luotettavalta tuntunut kumppani osoittautuu petolliseksi ja terveys reistailee. Rahat hupenevat olemattomiin. Silti mies jaksaa tarttua aina uuteen tilaisuuteen optimistisesti ja innostuneesti, vierellään aina yhtä lempeä ja lohduttava vaimo.

Osa kertomuksista sijoittuu Amerikan ulkopuolelle, mutta aina niihin liittyy kuitenkin joku amerikkalainen henkilö. Yksi kokoelman hauskimmista novelleista on Oikkujen puutarha, jossa irlantilainen Sean kiinnostuu kauniista amerikkalaisesta reppureissaajasta Anniesta. Hän tarjoaa Annielle ja tämän matkatoverille Marialle yöpymismahdollisuuden tilavassa talossa, jossa asuu vuorotellen ex-vaimonsa kanssa. Paikalle sattuu yllättäen myös Seanin lanko Malcolm, joka kipuilee avioeronsa kourissa. Seanin ja Annien välillä vallitsee täysi yhteisymmärrys, mutta heidän yrityksensä kahdenkeskiseen tapaamiseen kaatuvat aina joko Marian tai Malcolmin väliintuloon. Nämä tarkoittavat hyvää, mutta lukevat tilannetta aivan väärin.

Thaimaassa puolestaan matkustelee Lentopostia-novellin nuori Mitchell. Hän on saanut punataudin ja amebat jylläävät suolistossa, mutta pitkällinen paasto ja sairastelu tuntuvat saavan hänet henkisesti aivan uudelle tasolle. Ruumiin ulkopuolen ja sisäpuolen tajua katoaa, Mitchell on osa avaruutta. Kotiin lähetetyt sekavat kirjeet eivät kyllä varmastikaan lohduta niiden saajia.

Kirjassa on miltei aforistisia lauseita ja pohdintoja

Mikä valittamisessa oikein tuntui hyvältä? Sekö, kun voi nousta kärsijätoverin kanssa syvästä valituksen alhosta kuin kylpylän altaasta, virkistyneenä ja kihelmöivänä?

Juuri, kun hänen mielensä oli järjestyksessä, ruumis alkoi antaa periksi. Luontoa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa hänen kypsyytensä. Luonto halusi, että hän menisi naimisiin opiskeluaikaisen poikaystävänsä kanssa. Itse asiassa, puhtaasti lisääntymisen kannalta luonto olisi mieluiten halunnut, että hän olisi mennyt naimisiin lukioaikaisen poikaystävänsä kanssa.

Sitä evoluutio on: hajanainen joukko mahdollisuuksia, joka ei etene peräkkäisinä parannuksina vaan ainoastaan muuttumalla, joskus hyvään suuntaan, joskus huonoon, ennalta suunnittelematta.

Tässä todellisessa maailmassa oli sellaisia juttuja kuin sovelluskehitystä ja omistusosuuksia ja machiavellilaisia liike-elämän taisteluja, joiden seurauksena joku saattoi ajaa sydäntäraastavan kauniin metsänvihreän Range Roverin omalle pihatielleen.

STROUT, ELIZABETH: Kaikki on mahdollista

Kustantaja: Tammi 2019

Alkuteos: Anything Is Possible

Suomennos: Kristiina Rikman

Kaikki on mahdollista -teos sisältää yhdeksän kertomusta, jotka sijoittuvat maissi- ja soijapeltojen ympäröimään Amgashin pikkukaupunkiin Yhdysvalloissa. Sieltä on lähtöisin Elizabeth Stroutin sankaritar Lucy Barton, jonka ankeaa ja äärimmäisen köyhää lapsuutta sekä hankalaa äitisuhdetta kuvaava omaelämäkerrallinen teos on juuri ilmestynyt. Se kirvoittaa Amgashissa mielipiteitä - onhan kyseessä kaupungin oma tyttö, joka on ponnistanut menestykseen todella heikoista lähtökohdista.

Maaseutukaupungin asukkaiden tiet risteävät alituiseen. Jos yhdessä kertomuksessa joku mainitaan vain nimeltä, voi hän toisessa olla keskeisin henkilö. Jos kuvataan jonkun elämässä tapahtuvaa käännekohtaa, saattaa jossain aiemmassa kertomuksessa olla jo ennakointia asialle tai sitten myöhemmässä novellissa tietoa henkilön myöhemmistä vaiheista. Näin yksittäisistä kertomuksista rakentuu vähitellen kokonaisuus, katsaus pikkukaupungin elämään.

Pienessä maaseutukaupungissa ihmiset juoruilevat ja tietävät toisistaan paljon, mutta paljon jää myös pinnan alle. On häpeäntunnetta, on ylimielisyyttä. On puhumattomuutta, on juopaa vanhempien ja lasten välillä. On kätkettyjä traumoja, on perverssiyttä. On uskottomuutta, on hylätyksi tulemisen pelkoa. On yksinäisyyttä, on torjuntaa. On ahneutta, on haluttomuutta ottaa riskejä. Mutta on myös halua lähteä lentoon, halua tehdä hyvää. On ilon hetkiä ja on rakkautta.

Moni Lucyn tunteneista kaupunkilaisista iloitsee hänen menestyksestään, käypä joku häntä tapaamassa signeeraustilaisuudessakin. Jollekulle Lucyn kirja tuo lohtua, esimerkiksi yläasteen rehtorille Patty Nicelylle (joka oli nuorena yksi Näteistä Nicelyn tytöistä). Patty häpeää nykyistä ulkonäköään ja yksityiselämäänsä liittyviä juoruja, mutta ehkäpä hän nyt Lucyn esimerkistä rohkaistuu.

Ajaessaan kotipihalleen ja nähdessään valot, jotka oli jättänyt palamaan, hän tajusi että Lucy Bartonin kirja oli ymmärtänyt häntä. Se se oli – kirja oli ymmärtänyt häntä. Hänen suussaan maistui edelleen keltaisen kermatoffeen makeus. Lucy Bartonilla oli oma häpeänsä. Totta vie, hänellä oli häpeänsä. Ja hän oli jättänyt sen noin vain taakseen.

Lucyn sukulaisten suhtautuminen vaihtelee. Pete-veli on ylpeä siskostaan ja tämän menestyksestä:

Se mikä siskosta oli tullut, herätti hänessä kunnioitusta. sisko oli jättänyt taakseen tämän vaatimattoman talon, tämän pikkukaupungin, heidän kärsimänsä köyhyyden – hän oli jättänyt kaiken ja muuttanut New York Cityyn ja hän oli, veljensä silmissä, kuuluisuus.

Isosisko Vicky kuitenkin raivoaa. Äidin lellikkilapsi Lucy on kirjassaan kaunistellut totuutta! Kun Lucy saapuu lapsuudenkotiinsa seitsemäntoista vuoden poissaolon jälkeen, Vicky kaataa hänen niskaansa kaikki kokemansa hirveydet ja äidin kauheat teot, joista Lucylla ei ole ollut aavistustakaan. Paniikkihan siitä seuraa.

Useimmat kirjan henkilöistä ovat keski-ikäisiä tai ikäihmisiä, joten ymmärrettävästi heitä mietityttävät paljon myös vanheneminen ja oma tai läheisten kuolema. Silloin on myös paikallaan yrittää korjata vanhan ja ehkä perusteettoman katkeruuden vallassa katkaistuja suhteita.

Siellä he vartioivat häntä taivaalla, ja vaikka hän tiesi, että kuu oli vain kivenmöhkäle – kivenmöhkäle! – täydenkuun aikaan hänestä aina tuntui, että hänen rakkaat miehensä olivat myös jossain tuolla ylhäällä. Odottakaa minua, hän kuiskasi.

Kaikki on mahdollista on kirjan nimenä ajatuksia herättävä. Onko kaikki tosiaan mahdollista?  Kaikilleko? Strout kertoo ihmisistä, jotka ovat kukin jollakin tapaa rikki, mutta ei tuomitse tai ivaa heitä. Hänen otteensa on lempeän ironinen ja ymmärtäväinen, sävynsä toteavan tasainen. Koko ajatusleikki on mielenkiintoinen, koska kirjailija on ikään kuin taustahahmo ja Lucy Barton se todellinen toimija ja kirjailija. Aika ovelaa ja taidokasta!

KHEMIRI, JONAS HASSEN: Isän säännöt

Kustantaja: Johnny Kniga 2019

Alkuteos: Pappaklausulen

Suomennos: Tarja Lipponen

Isän säännöt -romaanissa päähenkilöitä ei kutsuta nimillä, vaan heitä luonnehditaan sukulaisuussuhteiden avulla. On isoisä, joka on isä. On äiti, joka on isoäiti. On poika, joka on isä. On naisystävä, joka on äiti, joka on ay-juristi. On sisko, joka on tytär, mutta ei enää äiti. On nelivuotias tytär, joka on lapsenlapsi. On yksivuotias, joka on lapsenlapsi, joka on pikkuveli. Näitä määreitä käännellään sitten moneen muotoon aina näkökulman mukaan. Nimet olisivat ehkä auttaneet päättelemään henkilöiden etnistä taustaa, mutta sehän ei ole mitenkään tarpeellista.

Kirja kertoo siitä, mitä isoisän kymmenen päivää kestävän ruotsinvierailun aikana tapahtuu. Kertojina vaihtelevat kaikki päähenkilöt (myös yksivuotias), mutta isoisän kuollut tytärkin sanoo sanansa. Näin saadaan samaan tilanteeseen useampia näkökulmia ja ymmärretään paremmin osallistujien tulehtuneita suhteita, jotka kiristyvät entisestään uusista väärinkäsityksistä ja vääristä tulkinnoista.

Isoisä on kauppamies, joka asuu ulkomailla ja saapuu verotussyistä Ruotsiin puolen vuoden välein muutamaksi päiväksi. Tänä aikana hän käy lääkärissä, allekirjoittaa pankkipapereita ja tapaa perhettään. Esikoispojan ja suosikkityttären on silloin oltava valmiina passaamaan isäänsä saamatta siitä vastineeksi yhtään kiitoksen sanaa. Poika saattaa lipsahtaa huolehtivaisuudessaan joskus holhouksen puolelle, mistä ei myöskään kiitosta heru.

Tällä kertaa isoisä on saapuessaan huonossa kunnossa. Häntä vaivaa diabetes, jalat ovat kipeät ja näkö reistaa. Kiittämättömät lapset eivät ole vastassa lentokentällä ja vaivalloisen matkan jälkeen vanhuksen on majoittauduttava pojan ahtaaseen ja ruoan puolesta huonosti varusteltuun toimistoon. Mitäpä pojan kaltaiselta ikuiselta epäonnistujalta voisi odottaakaan, ajattelee isä.

Poika taas elää koti-isän kaoottista arkea nelivuotiaan tyttären ja yksivuotiaan pojan kanssa. Naisystävä on kokopäivätöissä, koska ansaitsee juristina moninkertaisesti enemmän kuin tilitoimistoa pyörittävä mies.  Mies on väsynyt. Hän tietää, että hänen kuuluisi tuntea nautintoa siitä, että saa olla läsnä lastensa elämässä, mutta silti välillä kyllästyttää ja ärsyttää. ”Hyvä isä” – tunteen hän saavuttaa vain luetellessaan,  mitä kaikkea on päivän mittaan perheen eteen tehnyt.

Puoli kymmeneen mennessä yksivuotias on herännyt neljä kertaa. Kymmeneltä äiti ja isä käyvät nukkumaan. Yhdeltätoista yksivuotias herää ja saa velliä. Yhdeltä herää nelivuotias ja mumisee tahtovansa vettä ja kuoritun banaanin. Kahdelta herää yksivuotias ja muksii itseään suuhun kuin hampaita särkisi. Puoli kolmelta Alvedon alkaa vaikuttaa ja yksivuotias nukahtaa taas. Kolmelta nelivuotias herää ja on kauhuissaan käärmeistä verhojen takana. Varttia yli neljä yksivuotias herää, haluaa syödä aamiaista, lukea satua, tehdä aamukakan ja juosta perässä muutaman kierroksen ympäri asuntoa. Puoli viideltä nelivuotias herää, koska yksivuotias on hereillä. Alkaa uusi päivä. Ja taas uusi.

Isoisästä ei saa alkuun kovinkaan myönteistä vaikutelmaa, mutta kirjan loppupuolella hänestä paljastuu uusi puolia. Kenties hän ei ole ollut maailman paras aviopuoliso tai isä, mutta isoisänä hän kyllä osaa olla. Poikaan suhtautuu aluksi myötätuntoisesti, mutta vähitellen hänestä paljastuu ristiriitaisia piirteitä pakonomaisesta kontrollinhalusta lyhytjänteisyyteen. Ihan koko totuus ei kuitenkaan ole tämäkään. Ehkä kasvaminen ilman isän läsnäoloa on hänessä laukaissut hirveän suorituspaineen.

Tapoja oli valtavasti. Mutta oli myös paras tapa. Ja sen mies halusi löytää. Nainen alkoi ymmärtää että mies kulki maailmassa vakuuttuneena siitä että maailma koostui miljardeista vääristä tavoista ja yhdestä mahdollisesti oikeasta, ja naiselle kirkastui, miksi muille niin helpot pienet asiat olivat miehelle loputtoman vaikeita.

Naisystävän kärsivällisyyttä voi vain ihailla – tuntuu että hänellä on ajoittain luotsattavanaan kaksi pientä lasta ja yksi isokokoinen. Yksivuotias puolestaan tuntee usein olevansa porukan kypsin, vaikka sanavarastoon kuuluukin toistaiseksi vain eri tavoin varioitu ”muu”.

Kirjan teksti on eloisaa. Välillä lauseet ovat lakonisen lyhyitä ja toisinaan laajenevat monipolvisiksi vuodatuksiksi. Huumoria on paljon niin sanallisessa muodossa kuin itse tapahtumissa, etenkin kuvattaessa kahden pienen lapsen kanssa elettävää arkea. Mitkä sitten ovat isän säännöt? Ja isiäkin on itse asiassa kaksi plus yksi isäksi haluava – kenen säännöistä on kyse? Vaikuttaa siltä, ettei kukaan heistä oikein osaa rakastaa eikä myöskään ottaa rakkautta luontevasti vastaan. Kaikessa kepeydessään Khemirin kirja pistää myös ajattelemaan.

TALVITIE, EVELIINA: Kovakuorinen

Kustantaja: Into 2019

Eveliina Talvitie (s. 1970) on aiemmin julkaissut feminismiin liittyviä tietokirjoja, joista vuonna ilmestynyt 2013 Keitäs tyttö kahvia oli läpimurto. Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen kaunokirjallinen teos.

Kovakuorinen koostuu paloista, joista lukijan on muodostettava kokonaisuus. Yhdessä aikatasossa kuvataan ystävysten Eevan ja Miran elämää uudessa elementtilähiössä 1970-luvun Porissa ja myöhemmin Helsingissä. Perhe-elämä on rikkinäistä. Miran rehevä äiti on yksinhuoltajaksi jätetty alkoholisti ja Eevan julmanpuoleisella äidillä kumppanit vaihtuvat. Tytöt oppivat pitämään puolensa. He ovat häiriköitä huvikseen tai kostonhalusta. Välillä jompikumpi joutuu kiipeliin ja toinen pelastaa.

Tässä porukassa huonotkin jutut otettiin vastaan hyvinä. Rakkaus oli puremista, nipistelyä ja tönimistä. Mitä lujempaa tuli tönityksi, sitä turvallisemmalta tuntui.

Nykyhetki kirjassa ulottuu huhtikuusta 2006 huhtikuuhun 2007. Kulttuuritoimituksessa työskentelevä Eeva on tutustunut Joeliin ja tämän tyttäreen Siiriin. Perustetaan perhe. Saadaan vuokrattua äveriäiden alueelta soma pieni talo, jossa rakkaus voittaa kylmyyden ja vetoisuuden, huonosti vetävän uunin ja toimimattoman suihkun. Sitten tapahtuu jotain pahaa, josta saa selkoa vasta aivan kirjan lopussa. Onko kaikki pelkkää harhaa? Tätä käsitellään kirjan loppupuolelle sijoitetuissa kolmessa mielentilatutkimuksessa, joista kutakin edeltää täysmusta välilehti.

    Onnellisuus on kehitetty kaupallisiin tarkoituksiin. Minäkin olen mennyt siihen halpaan. Heittäydyin onnelliseksi ja yritin tosissani pitää vaikutelmaa yllä. Ehkä halusin tuntea itseni normaaliksi.

   Millä tavalla normaaliksi, toimittaja pyytää selventämään.

   Sellaiseksi diidaadingdong. Aurinko paistaa, linnut laulaa. Kaunis perhe asuu tiilitalossa. 

Jotta ei olisi liian helppoa, on kirjailija vielä limittänyt kertomukseen Mieheksi kutsumansa henkilön ajatuksia. Mies on teatterinohjaaja ja käsikirjoittaja, jonka eräälle luennolle osallistuu pitkäsäärinen ja provosoivia kysymyksiä esittävä nainen. Naisesta tulee Miehelle miltei pakkomielle, vaikka tämä kolhii pahasti Miehen itsetuntoa. Ihailijoiden palvontaan tottunut herra ei voi ymmärtää naisen välinpitämättömyyttä ja ivallista suhtautumista. Kuka on tämä Mies ja kuka on Nainen?

Hän houkuttelee minut mukaan eksistentiaaliseen synkkyyteensä. Härnää. Ei vastaa koskaan suoraan. Ei edes katso silmiin kun kysyn häneltä jotain. Hän on mielivaltainen, narsisti, sanoisin. Kaiken pitää mennä hänen mielensä mukaan. Pisin häntä alun perin ujona ja kiehtovana, ehkä hieman epäsosiaalisena, mutta hän on jotain muuta. Eikä edes erityisen kaunis.

Kirjan nimi, Kovakuorinen, on eräänlainen sanaleikki. Eevasta on elämänkokemustensa myötä kehittynyt kovakuorinen ihan eri tavalla kuin aluksi melkoisen rääväsuiselta vaikuttavasta Mirasta. Toisaalta puhetta on myös kovakuoriaisista, joita Mies intohimoisesti kerää. Paikoin kirjan kappaleiden vaihtuessa välimerkkinä on kovakuoriaisen kuva ja samaa teemaa on kansikuvassakin. Kokeeko Nainen olevansa yksi Miehen lävistämistä kuoriaisista vai ajatteleeko hän jotakuta muuta?

Kovakuorinen ei ole suoraviivainen, vaan tarjoaa mahdollisuuden erilaisiin tulkintoihin. Ajatustyötä vaativasta rakenteestaan huolimatta se on viihdyttävä teos ja jännittävä kuin rikosromaani. Samalla siinä on kuitenkin vahva feministinen lataus, sillä tarinan naiset ovat vahvoja ja miehet sukupolvesta toiseen vastuun pakoilijoita.

Kovakuorisen lopussa on luettelo siteeratuista teoksista. Kirjoissa skaala liikkuu Golonin Angelika-sarjasta Virginia Woolfin Oma huone -teokseen, elokuvissa Uhrilampaista Ingmar Bergmanin ohjaamaan Persona – Naisen naamio -elokuvaan ja musiikissa Maaritin Jäätelökesästä Depeche Moden The Sinner in Me -kappaleeseen.

ZENITER, ALICE: Unohtamisen taito

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: L’art de Perdre

Suomennos: Taina Helkamo

Alice Zeniter (s. 1986) on ranskalainen kirjailija, kääntäjä, käsikirjoittaja, dramaturgi ja ohjaaja.  Ensimmäisen teoksensa hän julkaisi kuusitoistavuotiaana. Useita palkintoja voittanut neljäs romaani Unohtamisen taito perustuu jossain määrin hänen oman sukunsa tarinaan. Aluksi kirja saattaa tuntua hieman vaisulta asiallisen tyylinsä ja lukuisten historiallisten yksityiskohtiensa vuoksi, mutta alkaa kyllä kiinnostaa, kun henkilöt tulevat tutuiksi.

1930-luvulla Ali on Algerian Kabyliassa asuva köyhä nuorimies, joka uskoo ihmisen kohtalon olevan ennalta päätetty. Niinpä tulvan tuoma öljypuristin on lahja taivaasta. Suku rikastuu puristamalla naapureiden oliivisadosta öljyä, ostaa lisää maata ja saa kylässä tasavertaisen mahtiaseman aikaisemmin yksinään hallinneen suvun rinnalla. Alin oma perhe kasvaa vauhdilla, mutta suku on aina etusijalla.

Kaunoista ja riidoista huolimatta suku toimii yhtenäisenä joukkona, jolla ei ole muuta tavoitetta kuin pysyä elossa. Se ei etsi onnea, vaan ainoastaan jonkinlaista yhteistä rytmiä, ja siinä se onnistuu. Vuodenajat, naisten raskaudet ja eläinten poikimiset, sadonkorjuut ja kyläjuhlat rytmittävät suvun elämää. He elävät syklisessä ajassa, ja suvun jäsenet hoitavat yhä uudestaan toistuvat kierrokset yhteistyössä. He ovat kuin samassa koneellisessa pestävät vaatekappaleet, joita pesukoneen rumpu linkoaa, niin että ne muodostavat lopulta yhtenäisen tekstiilimassan, joka pyörii pyörimistään.

Levottomuudet alkavat Algeriassa 1950-luvulla. Useat eri kapinallisryhmät vaativat maan itsenäistymistä ja erkaantumista Ranskan hallinnosta ja militanteimmat sissijoukot turvautuvat myös väkivaltaan. Ranskalaiset puolestaan rankaisevat jokaisesta hyökkäyksestä ja kuolemantuottamuksesta moninkertaisesti. Puolueettomaksi ei voi jäädä kukaan.

FLN lupaa, että kurjuudesta voidaan päästä, jos ranskalaiset häädetään. Ranskalaiset lupaavat, että kurjuus voi loppua, jos menen kouluun, jos opettelen lukemaan ja kirjoittamaan, jos suoritan teknikon tutkinnon, jos hankin työpaikan hyvästä yrityksestä, jos ostan asunnon kaupungista, jos luovun Allahista ja jos alan käyttää umpinaisia kenkiä ja sellaisia hattuja kuin ne, jos opettelen puhumaan ranskaa ilman aksenttia enkä hanki enempää kuin yhden tai kaksi lasta ja jos annan rahani pankkiin sen sijaan, että jemmaan ne patjani alle.

Ranskan armeijassa toisessa maailmansodassa taistellut Ali ei usko kapinallisten voittoon, vaan asettuu tukemaan ranskalaisia. Väärä valinta, jonka vuoksi hänen on paettava kotimaastaan perheensä kanssa.

Ranskan valtio vastaa liittolaistensa kuljettamisesta Välimeren yli Ranskaan, mutta ei sitten tiedäkään, mitä tuhansille pakolaisille tekisi. Leirit, joille nämä ihmiset suljetaan, ovat taatusti yhtä hirveitä paikkoja kuin nykyiset pakolaisleirit. Kiireesti järjestetään hätäaputyötä kouluttamattomille ja kieltä osaamattomille ”arabeille”. Alikin joutuu ensin metsätyöleirille (lapsille mieluisa paikka) ja sitten tehdastyöhän. Asunto tarjotaan nopeasti perustetusta ja huonosti rakennetusta lähiöstä.

On muotoutunut jonkinlainen järjestys, jonka hän voi toivoa olevan vakituista, olkoonkin että hän itse on asteikon alapäässä, pysyvyyden ansiosta hän voi nähdä ainakin lapsillaan jonkinlaisen tulevaisuuden. Jotta ei häiritsisi uutta järjestystä, hän unohtaa itsensä. Se on tuskallista ja ottaa koville, ja toisinaan hänen ylpeytensä ja kiukkunsa nostavat päätään. Suurimman osan ajasta hän toistaa samoja eleitä, toimii samoin päivästä toiseen, puhuu aina vain vähemmän, pysyttelee sillä pienellä tontilla, joka nyt on hänen.

Alin lapset pääsevät vihdoinkin kouluun ja etenkin esikoinen Hamid kiinnittää opettajien huomiota ahkeruudellaan ja nopealla oppimiskyvyllään. Ennen pitkää poika osaa ranskaa niin hyvin, että pystyy hoitelemaan koko lähitienoon asukkaiden viralliset paperit ja kirjeenvaihdon. Samalla kuitenkin nuorukaisessa kasvaa halveksunta oppimatonta isää kohtaan ja häpeä tämän nöyryydestä muiden edessä. Lapsuuden ihanne ja mahtihahmo on luhistunut.

Ylioppilaaksi päästyään Hamid katkaisee siteet perheeseensä, asettuu Pariisiin ja menee ranskalaisnaisen kanssa naimisiin. Hänestä tulee keskituloinen virkamies, joka haluaa unohtaa niin Algerian kuin äidinkielen ja isien uskonnon. Perhe kasvaa neljällä tyttärellä, joista Naïma on Alice Zeniterin alter ego.

Naïma on moderni länsimainen nuori nainen. Uskonto ei merkitse hänelle mitään. Hän ei osaa kuin pari sanaa kabyylia tai arabiaa, hän ei tiedä mitään sukunsa taustoista, hän ei tiedä mitään Algeriasta tai siellä asuvista sukulaisista. Kuitenkin juuri Naïma matkustaa Algeriaan ja tiedostaa paikkansa sukupolvien ketjussa.

…hänkin on vuosikaudet osallistunut ymmärtämättään älyttömään farssiin, ollut mukana luomassa stereotypiaa ”kunnon arabista”, joka on vakavahenkinen, ahkera ja menestynyt ateisti, joka puhuu ilman minkäänlaista aksenttia, on eurooppalaistunut ja nykyaikainen, lyhyesti sanottuna arabi, joka ei ole pelottava, eli toisin sanoen arabi, joka on mahdollisimman vähän arabi ja johon muita voidaan sitten verrata ja joka vertaa itse itseään muihin… Toisinaan, sellaisina hetkinä kuin tämä tässä nyt, hän kokee pohjattoman epäoikeudenmukaiseksi, että ei voi olla vain yksinkertaisesti Naima, jonka ei tarvitsisi ajatella olevansa yksi piste siirtolaisten integraatiota kuvaavassa grafiikassa, jonka alimmalla viivalla on huonon arabin irvikuva ja ylhäällä kunnon arabin malliesimerkki.

Zeniterin kirja tarjoaa hyvää taustaa uutisotsikoille, kun Algeriassa jälleen kerran kuohuu. Kirja on asiallinen ja kiihkoton näkemys siitä, mitä suuret poliittiset liikkeet voivat merkitä tavallisille ihmisille. Millä perustella valita puolensa? Aate, hyöty, värvääjän vakuuttavuus, helpoimmalta tuntuva vaihtoehto tai täysin tiedostamaton tarve valita vastakkainen puoli jonkun kilpailijan kanssa?  Yhden ihmisen valinta voi vaikuttaa vielä sukupolvienkin päästä odottamattomalla tavalla. Onko silloin tarpeen unohtaa vai muistaa?

THÚY, KIM: Ru

Kustantaja: Gummerus 2019

Alkuteos: Ru

Suomennos: Marja Luoma

Ranskan kielessä ”ru” tarkoittaa pientä puroa ja kuvainnollisesti virtaamista, esimerkiksi kyynelten, veren tai rahan. Vietnamin kielessä sana ”ru” tarkoittaa kehtolaulua, tuudittamista.

Ru on ohut kirja, vain 144 sivua. Lisäksi sen luvut ovat lyhyitä, joskus vain muutaman lauseen mittaisia. Silti se sisältää tavattoman paljon. Erään suvun vaiheita, erilaisia ihmiskohtaloita, pohdintaa pakolaisuudesta ja kuulumisesta jonnekin, kuvauksia sodasta ja rakkaudesta. Kertomus ei etene ajallisesti johdonmukaisesti, vaan virtaa vapaasti muistikuvasta toiseen. Kaikki asiat kerrotaan yhtä rauhallisesti ja tasapuolisesti, olipa tiedossa sitten hyvää tai pahaa. Niinpä lukijaa myös tuuditetaan tarinoiden virrassa.

Thúy-tyttösen syntyessä vuonna 1968 Vietnam oli jakaantunut kahtia ja sen puoliskot lähteneet eri suuntiin. Pohjoisosa oli köyhä ja kommunistien hallitsema, eteläosa vauras ja länsimainen. Yläluokkainen Kimin perhe eli Saigonissa loisteliaasti palatsissa palvelijoiden ympäröimänä, sillä Thúyn isoisä oli alueen maaherra. Kaikki muuttui Saigonin kukistuttua vuonna 1975. Myös Kimin perheen oli luovutettava osa talostaan kommunistisotilaiden käyttöön ja ennen pitkää myös lähes kaikki omistamansa tavarat. Nuorelle miestarkastajalle aiheuttivat hieman ongelmia naisten vaatekaapista löytyvät lukuisat rintaliivit – köyhältä maaseudulta tulleena hän luuli niitä kahvinsuodattimiksi.

Tapahtuman jälkeen emme enää tienneet, olivatko lapsisotilaat vihollisia vai uhreja, rakastimmeko vai vihasimmeko heitä, pelkäsimmekö vai säälimmekö heitä. He puolestaan eivät tienneet, olivatko he vapauttaneet meidät amerikkalaisista vai oliko käynyt niin päin, että me olimme vapauttaneet heidät Vietnamin viidakoista.

Kultaa ja timantteja perhe oli sentään onnistunut kätkemään ja hankkimaan paikat Siaminlahden yli kulkevaan veneeseen. Perhe oli niitä onnekkaita, jotka selvisivät turvaan, vaikka äärettömän sinisyyden keskellä kukaan ei enää oikein tiennyt oikeaa suuntaa. Kymmenvuotiaan Thúyn timanteilla täytetty vaaleanapunainen akryylirannerengas valitettavasti kyllä katosi.

Malesian kurjalta ja toukkia kuhisevalta pakolaisleiriltä perheen tie vei lumiseen Kanadaan. Se oli ihmeellinen elämys. Vaikka tavat olivat vietnamilaisille vieraita, paikallisten ihmisten avuliaisuus ja ystävällisyys korvasivat kaiken. Äidin tiukasti kouluttamana oli ujon Thúynkin opittava puhumaan ranskaa ja englantia ja rohkaistuttava hoitamaan asioita.

Thúyn äiti on kirjassa suuressa roolissa. Maaherran talouden pyörittäjä ja seurapiirikaunotar oli jo nuorena armoton realisti, joka osasi varautua myös onnen vaihtumiseen.

Hän valmisti minua ja veljiäni yhtä aikaa muusikoiksi, tieteentekijöiksi, poliitikoiksi, urheilijoiksi, taiteilijoiksi ja monen kielen osaajiksi.

Verta kuitenkin vuodatettiin ja pommeja pudotettiin yhä jossain kaukana, ja sen vuoksi äiti opetti meidät myös könyämään polvillamme palvelijoiden tapaan.

Kolmekymmentäneljävuotiaana palvelijoita määräilemään tottunut nainen joutui itse ruumiillisen työn tekijäksi, ensin siivoojaksi ja sitten tehtaaseen ja ravintolaan. Tiukasta itsekurista hän pystyi hellittämään vasta viidenkymmenenviiden vuoden iässä ja sallimaan itselleen oikeuden nauttia elämästä ja tunteiden osoittamisesta. Vaikka äidin ja tyttären välillä ei ole vahvaa kiintymystä, pystyy Thúy silti aikuisena kunnioittamaan ja ymmärtämäänkin äitiään.

Kim Thúyn oma urakirjo on ollut moninainen. Ensin hän oli ompelija ja sitten tulkki, sen jälkeen juristi ja vietnamilaisia ruokia tarjoavan ravintolan omistaja. Vietnamiin hän palasi aikuisena konsultin tehtävissä, mutta huomasi paikallisten ihmisten pitävän häntä täysin länsimaisena. Liian lihavanakin ollakseen vietnamilainen.

… puolet sitä, puolet tätä, ei yhtään mitään ja kaikkea samaan aikaan.

Kyyneliä on sisältänyt aikuisen Thúyn yksityiselämäkin, sillä hänen kahdesta pojastaan toinen on autistinen. Hän on lapsi, joka sulkeutuu omaan maailmaansa. Ei kuuntele eikä muutamaa yksittäistä sanaa lukuun ottamatta puhu. Äidin pitää rakastaa ja suojella häntä etäältä, koskettamatta, kuormittamatta edes hymyllään lapsen aisteja. Niinpä pojan jokainen satunnainen riemunilmaus on äidille arvokas lahja.

Ru on kieleltään kaunista, samalla niukkaa ja runollista. Paikoin se kauhistuttaa, paikoin liikuttaa, paikoin naurattaakin. Suuressa suvussa riittää persoonallisuuksia ja tapa ilmaista sukulaiset numeroin on hauska: eno numero kaksi (hurmaava, vastuuton), täti numero seitsemän (erikoislaatuinen)… On myös ihmisiä, joista kirjailija on kuullut tai joita on tavannut omassa elämässään. Sitkeitä naisia, jotka sodan aikana kantoivat maata harteillaan. Vankileiriltä selvinneitä miehiä. Kannustavia opettajia.

Olen taivaltanut heidän askeltensa perässä kuin valveilla nähdyssä unessa, jossa juuri auenneen pioninkukan tuoksu ei ole enää tuoksu vaan onni; jossa syksyisen vaahteranlehden syvä puna ei ole enää väri vaan autuus; jossa yksittäinen maa ei ole enää paikka vaan kehtolaulu.

ERPENBECK, JENNY: Mennä, meni, mennyt

Kustantaja: Tammi 2019

Alkuteos: Gehen, ging, gegangen

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Itäberliiniläinen Richard on juuri eläkkeelle jäänyt klassisen filologian professori, leski, lapseton ja rakastajattarensa jättämä. Hän tarvitsisi täytettä päiviinsä, mutta lähijärvellä uiminen ja soutelu ovat nyt poissa laskuista, koska järveen äskettäin hukkuneen miehen ruumista ei ole löydetty. Eräänä päivänä Richard kuulee kymmenestä mustasta pakolaismiehestä, jotka ovat ryhtyneet nälkälakkoon Alexanderplatzilla.

Richard kiinnostuu. Uteliaisuuden lisäksi häntä askarruttaa se, miksi pakolaiset eivät kerro nimiään - ovatko he kuin antiikin sankari Odysseus, joka pelastui kykloopin kynsistä nimettömyytensä ansiosta? Toisaalta Richard muistaa myös omia kokemuksiaan: käyminen lähellä kuolemaa toisen maailmansodan kaoottisissa loppuvaiheissa, itäsaksalaisen muukalaisuudentunne yhdistyneessä Saksassa, oman lapsen menettäminen.

Professorinarvoonsa vedoten ja tutkimusprojektia tekosyynä käyttäen Richard pääsee kontaktiin pakolaismiesten kanssa. Hänellä on valmiina lähes kolmekymmentä kysymystä käsittävä lista, jossa ensimmäinen kysymys on ”missä te vartuitte aikuiseksi” ja viimeinen ”mihin teidät pitää haudata”.

Pakolaiset ovat lähtöisin lukuisista eri maista, mutta heidän tarinansa ovat yhteneväisiä. Kotimaansa väkivaltaisuuksia paenneet ovat onnekkaita, jos selviävät hengissä venematkasta Välimeren yli, mutta turvapaikan sijasta he Euroopassa kohtaavatkin lakien, määräysten ja asiakirjojen viidakon. Sääntöihin vedoten pakolaisia pompotetaan maasta toiseen ja oleskelulupakäsittelyn venyessä ei heille anneta myöskään mahdollisuutta tehdä työtä. Miehet joutuvat elämään epävarmuudessa kuukaudesta toiseen, täyttämään tyhjät päivät nukkumalla tai muistelemalla perhettään, joka on jäänyt kotimaahan, joka on kuollut tai jota ei ole vielä kuin unelmissa.

…Todellisuudessa pakolaiset eivät halua senaatilta neljän hengen huonetta, eivät lukittavia suihkukoppeja eivätkä linja-autopysäkkiä, joka on lähempänä asuntolaa. Todellisuudessa he eivät halua senaatilta mitään. Todellisuudessa he haluavat lähteä työnhakuun ja järjestää itse oman elämänsä aivan kuten jokainen, joka on täysissä ruumiin ja hengen voimissa. Kuitenkin asukkaat tällä maa-alueella, jonka nimi on vasta noin sataviisikymmentä vuotta ollut Deutschland, puolustavat reviiriään pykälillä ja käyvät tulokkaiden kimppuun ihmeaseella, jota kutsuvat nimellä aika, tuikkaavat päivillä ja viikoilla silmät puhki, vyöryttävät kuukaudet heidän niskaansa, ja elleivät tulokkaat vielä sittenkään ole hiljaa, heille saatetaan antaa kolme erikokoista kattilaa, lakanasetti ja paperi, jossa lukee Fiktionsbescheinigung – väliaikainen oleskelulupa.

Pakolaisiin tutustuminen saa Richardin katsomaan uusin silmin omaa elämäänsä, Saksaa, Eurooppaa, koko maailmaa. Miksi kaikkialla kätkeydytään samojen maahanmuuttoa vastustavien fraasien taakse? Onko kyseessä tietämättömyys, pelko vai itsekkyys? Richardista tulee pakolaisten puolestapuhuja, joka vetää ystäviäänkin mukaan auttamaan. Enää hänelle ei olekaan tärkeintä ostaa uutta ruohonleikkuria, kun hän samalla rahalla saa hankittua pakolaismiehen perheelle tämän kotiseudulta palasen maata.

Mennä, meni, mennyt -romaanissa näkökulma on Richardin. Toisinaan Richardin ajatukset limittyvät hänen lukemiinsa tai kuulemiinsa teksteihin niitä myötäillen tai toisinaan pelkästään hupaisana osoituksena hajamielisyydestä. Kaikkinensakin Erpenbeckin teksti on vetävää, eloisaa ja vaihtelevaa. Siinä on hyvä rytmi ja tehokas tapa hyödyntää toistoa niin yksittäisissä sanoissa kuin kokonaisissa lauseissa tai asioissa. Välillä kirjailija paisuttelee ja ironisoi asioita, mistä esimerkkinä seuraava huomio:

Pakolaisilla ei taatusti ollut käsitystä Hitleristä, mutta siitä huolimatta: mikäli he selviäisivät Saksassa nyt, silloin Hitler oli todella hävinnyt sodan.

Menna, meni, mennyt kertoo siitä, millaista on olla pakolainen. Ihminen, joka on joutunut pakenemaan väkivallan täyttämästä kotimaastaan. Ihminen, joka on menettänyt paljon, lähes henkensäkin. Ihminen, jolla ainoastaan kännykkä on enää hauraana yhdyssiteenä kotimaahan jääneisiin tai ympäri maailmaa hajaantuneisiin omaisiin ja ystäviin. Ihminen, jota turvallisuuteen tottuneet hyvinvointivaltion asukkaat eivät halua auttaa.

Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikain kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa?