RAUHALA, PAULIINA: Taivaslaulu

Kustantaja: Gummerus 2013

Oululaisen äidinkielenopettajan Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu on vuoden 2013 puhutuimpia romaaneja osin lestadiolaisuuteen liittyvän sisältönsä vuoksi, mutta myös kaunokirjallisten ansioittensa takia. Kirjailija on itse kasvanut lestadiolaisuuteen, joten hän tuntee aihepiirin hyvin. Taivaslaulu ei kuitenkaan ole omaelämäkerrallinen eikä myöskään kenenkään toisen tarina, vaan fiktiivinen kertomus.

Vilja ja Aleksi ovat tavatessaan nuoria opiskelijoita, joiden maailma on lupauksia täynnä. Roihuavaa rakkautta pidätellään häihin asti, jotta sitten voitaisiin nauttia läheisyydestä luvallisesti ja häpeilemättä. Yhdeksän kuukauden kuluttua syntyy perheen esikoinen, riemuisa tapaus. Kuusi vuotta myöhemmin lapsia on neljä, uusi raskaus alullaan ja riemu kadonnut. Miten naiset oikein jaksavat toimia vanhalestadiolaisuuden vaatimina synnytyskoneina vuodesta toiseen? Vilja ei jaksa, vaikka häntä lohdutetaan näin:

Selviäminen on helpompaa, jos ajattelee enemmän välietappeja kuin lopullista maalia. Kun jaksan tämän raskauden. Kun tämä vauva täyttää vuoden. Kun pärjään tämän päivän ja viikon. Naisen biologiassa on myös oma viisaus. Kun uusi vauva syntyy melko pian, ei äiti ehdi liikaa paapoa taaperoa vaan tämä oppii itsenäistymään sopivasti.

Taivaslaulussa sukelletaan vuoronperään Viljan ja Aleksin ajatuksiin, jolloin kummankin näkökanta tapahtumien suhteen käy selväksi. Etenkin masennuksensa kanssa kamppaileva Vilja tulee lähelle, niin hienovaraisesti kirjailija osaa kuvata hänen vähittäistä murtumistaan ja elämänhalun ehtymistä. Aleksi on sympaattinen hahmo, ei toki täydellinen mutta rohkea ja lempeä. Kummankin välityksellä nostetaan esiin jokin vanhalestadiolaisuuteen liittyvä epäkohta – ei kuitenkaan kiihkoillen, vaan hyvin asiallisesti. Uskoa itsessään ei arvostella, vaan ihmisten (= miesten) siihen lisäämää tulkintaa. Viljan ja Aleksin tekemästä ratkaisusta voisi kenties olla esikuvaa muillekin.

Kirjan kieli on vaihtelevaa ja kaunista, mutta paikoin jo sisältöä syövän runsasta. Tekstiin on ujutettu virsien, runojen ja laulujen säkeitä, joiden alkuperä mainitaan kirjan lopussa. Siinä vyöryy kalevalamittaa, barbiekieltä ja korkeaaveisua. On lasten viatonta ihmetystä ja hupaisan suorasukaisia kysymyksiä. On tuskaisaa tulivuorenpurkausta ja kevään iloista keveyttä.

Valon jossa ei ole pelkoa voin jakaa vain rakkaimpani kanssa, hänen joka yhä kulkee kanssani. Hiljaisuus suojelee meitä, kietoo keveät verhonsa ympärillemme, sulkee pois katseet jotka kieltävät ilon, ja me olemme kahden, minä ja hän, laaksojen lilja ja omenapuu. Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut.

HOTAKAINEN, KARI: Luonnon laki

Kustantaja: Siltala 2013

Suomen nykykirjailijoista rakastetuimpia on Kari Hotakainen (s. 1957). Hän aloitti kirjailijanuransa runoilijana ja siirtyi lasten- ja nuortenkirjojen kautta romaaneihin. Varsinainen menestysteos oli vuonna 2002 ilmestynyt romaani Juoksuhaudantie, joka voitti sekä Finlandia-palkinnon että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Teoksesta tehtiin myös elokuva. Vuonna 2012 Hotakainen lokaantui vakavasti kolarissa, jossa kuoli kaksi ihmistä. Silloin hänestä tuli ”eloonjäänyt”, ihan omaan ihmislajiinsa kuuluva yksilö.

Eloonjääneet muistuttavat vauvoja. Vauva on vanhan näköinen, vaikka on uusi. Kurttuinen ja verinen ihminen tuo tietoa tuonpuoleisesta. Eloonjääneet ovat käyneet jossain ja tulleet takaisin. Tämä ei tarkoita, että niillä olisi jotain älykästä ja uutta kerrottavaa, mutta jotain niihin on siellä tarttunut.

Luonnon laki -teosta Hotakainen rupesi suunnittelemaan jo sairaalassa. Kirjan ensimmäinen kokonaisuus kertoo maalämpöyrittäjä Rautalasta, joka kursitaan kokoon auto-onnettomuuden jälkeen. Tässä Hotakainen on hyödyntänyt omia kokemuksiaan hetkistä heti onnettomuuden jälkeen, lääketokkuraisista päivistä leikkauksesta toivuttaessa ja hitaasta paranemisprosessista. Sairaalassa kaikki saavat apua riippumatta sosiaalisesta statuksesta ja taloudellisesta tilanteesta. Verovaroilla kustannetaan Rautalankin kymmeniä tuhansia euroja maksava hoito, mikä saa veronkiertoa järjestelmällisesti harrastaneen miehen omantunnon kolkuttamaan.

Kirjan toisessa osiossa aletaan puhua palveluiden leikkauksista ja hyvinvointivaltion murenemisesta. Omaishoidon tukea vähennetään, sairaanhoitajia irtisanotaan, tyky-toiminnasta luovutaan, yritystuet lakkautetaan ja kirjastonkäyttö muutetaan maksulliseksi. Rautalankin perheeseen tämä tulee vaikuttamaan, sillä hänen isänsä toimii omaishoitajana pyörätuoliin aivoverenvuodon jäljiltä joutuneelle vaimolleen. Onko idealismiin enää varaa? Totuuden edessä on etenkin Rautalan tytär, joka pitää huolta minkeistä muttei isovanhemmistaan ja vastustaa talouskasvua mutta haluaa silti kaikki mahdolliset palvelut.

Unet ja houreet sekoittuvat absurdilla tavalla todellisuuteen, eikä aina ole tietoa kummassa ollaan. Kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena Rautala seurustelee niin Bob Dylanin kuin Äiti Teresan kanssa ja teatteriesitystä odotteleva isä saa neuvoja Aleksis Kiveltä. Hotakainen on tunnettu kauniisti etenevästä kielestään ja aforismia muistuttavista lauseistaan. Esimerkiksi:

Vanhus on paperilla kevyt, lattialla raskas.

Hyvä on helpompi olla välimatkan päästä.

Ollako vai eikö olla? Olla. Kyllä se pitäisi prinssinkin tietää, että pakko on olla. Vain nuorella miehellä on kanttia mokomia kysellä.

Kirja on jaoteltu kolmeen osaan: raskaus, supistukset ja synnytys. Itsestään selvästi tämä viittaa Rautalan raskaana olevaan Mira-tyttäreen, mutta epäsuorasti ehkä myös Rautalan itsensä uudelleensyntymään kolarin jälkeen. Aivan sujuvasti eivät osat toisiinsa liity, mutta niiden erilaiset tunnelmat saattavat olla tarkkaan harkittuja. Turhalta lisältä tuntuu sen sijaan kirjan loppupuolella kuvioihin ilmaantuva Rauhalan sierraleonelainen kummipoika, huumediileri. Ehkä juonta olisi pitänyt kehitellä vielä eteenpäin, jotta hänen merkityksensä olisi selvinnyt? Kaiken kaikkiaan Luonnon laki on kyllä tuttua ja taattua Hotakaista.

ATKINSON, KATE: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: When will there be good news?
Suomennos: Kaisa Kattelus

Englantilainen Kate Atkinson (s. 1951) voitti vuonna 1995 arvostetun Whitbread-palkinnon esikoisromaanillaan Museon kulisseissa ja sai vuonna 2012 brittiläisen ritarikunnan arvonimen MBE koko siihenastisesta kirjallisesta tuotannostaan. Viimeisimpänä Atkinsonilta on ilmestynyt ”kirjallisten” rikosromaanien sarja, josta Eikö vieläkään hyviä uutisia? on kolmas osa. Edelliset osat olivat Ihan tavallisena päivänä (suomeksi 2011) ja Kaikkein vähäpätöisin asia (2012).

Jackson Brodie on entinen rikoskomisario ja nykyinen yksityisetsivä (tai konsultti, oman määritelmän mukaan). Perittyään suuren omaisuuden eräältä asiakkaaltaan Jacksonilla on varaa valita tehtävänsä, ainakin teoriassa. Tosiasiassa tehtävät törmäävät Jacksoniin. Tällä kertaa hän on matkalla Skotlannissa, nousee väärään junaan ja joutuu useita kuolonuhreja vaatineeseen onnettomuuteen. Siitä alkaa hahmottua kuvio, joka yhdistää näennäisesti täysin vieraita ihmisiä toisiinsa. Taustalla on kolmekymmentä vuotta aiemmin sattunut veriteko, jossa Andrew Decker -niminen mies pelkästä mielenjohteesta murhasi naisen ja tämän kaksi lasta. Yksi lapsista onnistui pakenemaan. Nyt hän on menestyvä lääkäri, epämääräisiä liiketoimia harrastavan miehen vaimo ja pienen lapsen äiti. Miksi hän katoaa jäljettömiin heti, kun tulee tieto Andrew Deckerin vapautumisesta?

Ihmisten kohtalot sivuavat toisiaan, tiet erkaantuvat ja yhtyvät taas. Jokainen päätös ja jokainen teko vaikuttaa toisten elämään yllättävällä tavalla. Kohtalonsa kanssa kompuroiva Jackson on siitä hyvä esimerkki, sympaattinen hahmo jolle toivoo hyvää. Ainakin se viesti Atkinsonilla on: tartu tilaisuuteen, puhu asiat selviksi ajallaan!

Atkinsonin kieli on soljuvan kevyttä ja kaunista. Hän taitaa sekä kielellisen huumorin että tilannekomiikan.

”Kuka minä olen?” Jackson kysyi. Hän kuulosti amatöörifilosofilta, mutta kysymys ei ollut metafyysinen. Kuka hän ihan oikeasti oli?

”Nimesi on Andrew Decker”, hoitaja sanoi.

”Ihanko totta?” Jackson sanoi. Nimi kilautti pikkuruista kelloa jossakin hänen hylättyjen muistojensa sopukoissa, mutta hänellä ei ollut siihen minkäänlaista suhdetta. Hän ei tuntenut olevansa Andrew Decker, mutta ei hän toisaalta tuntenut olevansa kukaan muukaan. ”Mistä tiedät?”

”Takintaskussa oli lompakko”, hoitaja sanoi.

HAAHTELA, JOEL: Tähtikirkas, lumivalkea

Kustantaja: Otava 2013

Lääkäri-kirjailija Joel Haahtela (s. 1972) on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana, vuonna 2003 romaanilla Elena ja vuonna 2010 romaanilla Katoamispiste. Tähtikirkas, lumivalkea on hänen yhdeksäs teoksensa.

Suurin osa Tähtikirkas, lumivalkea -teoksesta koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Päiväkirjoja on ilmeisesti ollut alun perin enemmän, mutta vain osa niistä on säilynyt jälkipolvien tutkittavaksi. Lukija saa siis melko suppean otoksen kirjoittajan elämästä ja moni tärkeä elämänvaihe jää epämääräisen viittauksen varaan. Siitä voi sitten yrittää hahmottaa tapahtumia, joihin tarjoutuu vain tämä yksi ainoa näkökulma.

Päiväkirjojen ensimmäinen kokonaisuus käsittelee vuotta 1889 Pariisissa, jonne nuori ylioppilas on karkotettu kotimaastaan Suomesta. Myöhemmin selviää miksi. Päiväkirja on tämän nuoren miehen (Leon) tapa pitää lähellään jotakuta rakasta ja ikuisesti menetettyä. Muuten hän on kuin unissakulkija, jonka ohi elämä ja muut ihmiset lipuvat jälkeä jättämättä. Ainoastaan impressionistien näyttely herättää tässä amatööritaiteilijassa lyhyen innostuksen puuskan, mutta sekin laantuu. Liian myöhäistä.

Kirjoitan jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla. Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen joka on muuttunut jo toiseksi.

Seuraavissa jaksoissa kirjoittaja on ensin reportterina Berliinissä, myöhemmin masennuksesta toipumassa Kaukoidässä ja viimeiseksi Bernburgin mielisairaalassa Saksassa. Ulkopuoliset tapahtumat eivät häntä missään vaiheessa kiinnosta eikä maailmansodankaan syttyminen ansaitse päiväkirjassa paria lausetta enempää. Päällimmäisenä aiheena on aina oma itse, oma melankolia ja pettymys. Itsekeskeisyys lisääntyy entisestään vuosien myötä, nuoruuden rakastettukin unohtuu ja kirjoittaja setvii vain omia tunteitaan ja vaikutelmiaan. Viimeiset merkinnät ovat pelkkiä kirjain- ja sanasommitelmia eli kielikin on menettänyt merkityksensä. Leon elämän loppuvaiheesta kertoo hänen lapsenlapsenlapsensa Tähtikirkas, lumivalkea -kirjan viimeisessä luvussa ja se on yllätyksellinen, joskin täysin perusteltu.

Haahtelan lause on hiottu täydelliseksi, niukkuudessaan ilmaisuvoimaiseksi ja monikerroksiseksi. Rakenteeltaankin Tähtikirkas, lumivalkea on viimeiseen asti mietitty. Alussa päiväkirjamerkinnät ovat runsaita, täynnä vähäpätöisiä arkisia yksityiskohtia. Siitä teksti vähitellen kääntyy yhä enemmän sisäänpäin, kunnes jäljellä ovat pelkät kuviot. Perhonen on esiintynyt Haahtelan tuotannossa tärkeässä roolissa ennenkin, ehkäpä symboloimassa sitä miten pienellä teolla voi olla kohtalokkaat ja suuret vaikutukset.

Kun kerran jättää maailman, siihen ei voi palata. Oksa ei huoli takaisin kerran pudonnutta omenaa.

PS. Ei ole vielä Haahtelalta tullut Elenan voittanutta teosta!