30.3.2020

MÄKINEN, HEIDI: Ei saa elvyttää


Kustantaja: Karisto 2020

Auri on 87-vuotias voimakastahtoinen nainen, jonka pää pelaa, kuulo toimii ja hampaat ovat kunnossa. Elämää rajoittavat kuitenkin erilaiset vaivat, joista pahimpana koko kroppaa raastava kipu, jonka syytä ei ole onnistuttu selvittämään. Niinpä Auri on paljolti sulkeutuneena Bulevardin luksusasuntoonsa ainoana seuranaan Leopardiksi ristitty rollaattori. Luotettava kotiapulainen Pirjo käy hoitamassa talouden ja laittamassa ruokaa.

… hänen sisällään asusti edelleen pikkutyttö, nuori kepeäjalkainen nainen ja keski-ikäinen oman arvonsa tunteva naisihminen. Kaikki tämä oli piilotettu tähän hauraaseen, huonosti toimivaan, kurjaan kehoon.

Auri oli aikoinaan hammaslääketieteen professori, maineikas tutkija ja alansa kehittäjä, jolle työ oli elämän pääsisältö. Naimisiin Auri meni, koska sellaista häneltä odotettiin ja koska Ilari jostain syystä oli häneen rakastunut. Yhden lapsen Auri suostui synnyttämään, mutta häntä ei kiinnostanut äitiys, vaan paneutuminen tutkimuksiin ja matkustelu esiintymään eri puolille maailmaa. Aviopuoliso hoiti niin kodin kuin Tekla-tyttären.  

Eipä Auri vanhanakaan ole rakastettavaksi muuttunut, vaan tekee tahallaan asioita, joista tietää tyttärensä hermostuvan. Hän käyttää rahaa huolettomasti, esittää muistamatonta ja salamyhkäistä, teeskentelee ettei ymmärrä nykytekniikkaa, kiroilee. Piilottelee pissahousuja lämpöpatterin taakse. Hän ei halua sääliä, vaan kunnioitusta. Eikä hän halua tulla elvytetyksi, kun lähdön hetki lopulta koittaa.

Ei siis ole ihme, ettei terveyskeskuslääkärinä työskentelevä Tekla jaksa pitää vanhaa äitiään muuna kuin rasittavana velvollisuutena, jonka terveydentilaa ja järjen kuntoa on seurattava. Jatkuva väsymys painaa Teklaa eikä hän jaksa oikein innostua työstäänkään, vaikka tekeekin kaikkensa ollakseen potilaiden keskuudessa pidetty ja arvostettu.

Keski-ikäinen nainen oli kuin asfaltoitu piha, yhtä helppohoitoinen ja ankea.

Ystäviä Aurilla ei ole eikä vierailijoita tyttärentytärtä Inkaa lukuun ottamatta. Kunnes saapuu Natalia. Köyhyyteen tottunut Natalia työskentelee siivoojana silloin kun työtä on saatavana. Hän on tottunut pitämään puolensa ja ottamaan haluamansa vaikka luvattomin keinoin. Hän vainuaa Aurissa sopivan saaliin, mutta Aurilla puolestaan on omat suunnitelmansa. Kumpikaan ei arvaa, miten luottamukselliseksi suhde vielä muuttuu.

Natalian elämässä epävarmuudesta oli muodostunut niin pysyvä olotila, että epävarmuus oli muodostunut varmuudeksi.

Ei saa elvyttää tuo mieleen Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan, onhan aihepiiri sama ja tyylilajikin samalla lailla ironinen. Mäkinen on kuitenkin jollakin tapaa ronskimpi ja realistisempi eikä vie tapahtumia absurdiuteen saakka. Vanhuksen arkea kuvataan elävästi ja kohtaukset ovat kuin elokuvasta nasevine repliikkeineen. Henkilögalleria on mukavan pieni, joten kaikista pystyy muodostamaan kertomuksen mittaan mielikuvan. Hauskuutta on, mutta myös ajattelemisen aihetta.


25.3.2020

SAASTAMOINEN, ANNI: Sirkka


Kustantaja: Kosmos 2019

Anni Saastamoisen kirja kertoo keski-ikäisestä virkanaisesta nimeltään Sirkka. Heti aluksi arvioidaan kovin sanoin päähenkilön etunimeä: se on töksähtävä ja arkinen, oikea nimien nakkikastike. Kyllä nimi lapsena Sirkka itseäänkin harmitti, mutta ei enää.

Mutta nyt nimi on hänelle oikein hyvä, sillä hänestä on tavallaan tullut kitkerä täti. Sirkka ei pidä juuri mistään. Tai jos pitää, ei mitenkään kovin intensiivisesti tai ainakaan näkyvästi.

Sirkka on lapseton vanhapiika, järkevä ja tarkka. Hän mitoittaa lounastaukonsa ajastimella ja inhoaa myöhästelyä siinä määrin, että mieluummin kuolisi kuin myöhästyisi. Sääntöjen noudattaminen on Sirkalle sydämenasia, minkä naapuritkin huomaavat eri puolille taloa sijoitetuista tai postiluukusta sujautetuista ”heippalapuista”.

Jos Sirkka olisi eläin, Sirkka olisi mäyrä: pitkin kapeita omia polkujaan päättäväisesti kulkeva paakku mustaa ja vaaleampaa jakkupukua.

Toki Sirkallakin on harrastuksia. Hän etsii lehdistä ja ilmoituksista kirjoitusvirheitä. Hän hoitaa yksiössään lukuisia viherkasveja ja oikein suurta hupia tarvitessaan nautiskelee samalla olutta. Hän rakastaa raitiovaunuilla ajelemista ja kirjastossa käymistä. Hän rakastaa kirjoja.

Niinä hetkinä, kun kaikki elämässä tuntuu leviävän käsiin, voi joihinkin asioihin kuitenkin luottaa: kirjastoihin, kaupunkiliikenteeseen ja viherkasveihin. Kun itse toimii kuten on ohjeistettu, asiat toimivat, kuten ne on suunniteltu toimivaksi.

Sirkka inhoaa useimpia ihmisiä, mutta rempseän Natalian läsnäolon hän sentään sietää (koska Natalia on päättänyt olla Sirkan ystävä, halusi tämä tai ei). Yksin elämisessä Sirkkaa pelottaa oikeastaan vain se, että kuolisi asunnossaan ja viruisi siellä viikkokaupalla ennen kuin kukaan rupeaisi kaipaamaan. Yhden kerran Sirkalla oli miesystävä, mutta se suhde päättyi nolosti.

Ehkä hän vain luovuttaa, unohtaa kaiken sellaisen rakkauden kaipuun ja rakkauden tavoittelun ja rakkauden noin ylipäätään, siitä on aina ollut vain harmia ja aina on mennyt hukkaan vain aikaa ja henkisiä resursseja. Sirkka on ihmisenä mäyrä, hän ei ole mikään heleä tuulahdus ihmistä, vaan tunkkainen kuin ullakolle kaksi vuosikymmentä sitten kesäleirin jälkeen unohdettu myttyinen makuupussi.

Miksi Sirkan sitten pitäisi hakeutua suhteeseen, jos hän ei tunne sitä kaipaavansa? Onko sinkkuna eläminen jotenkin epänormaalia, epäilyttävää tai huvittavaa? Onko olemassa jokin elämäntapanormi, jota kaikkien tulisi noudattaa? Kyllähän seuraa ja läsnäoloa voi toisen ihmisen sijasta tarjota myös lemmikkieläin, esimerkiksi kissa.

Saastamoisen romaanissa on tarkkoja huomioita ihmisistä, ympäristöstä ja tapahtumista ja moni varmaan löytää niistä jotain tuttua ja tunnistettavaa. Joka kohdassa ei välttämättä naurata, vaan pikemminkin säälittää ja ehkä harmittaakin. Kirjailija ei kuitenkaan pilkkaa ahertavaa hiirulaista eikä tämän rajoittunutta arkea, vaan lisää kuvaukseen sydämellisyyttä ja lämpöä. Sirkan vähittäinen kasvu itsetuntoon ja oman elämäntavan hyväksymiseen ilahduttaa.

23.3.2020

MURATA, SAYAKA: Lähikaupan nainen


Kustantaja: Gummerus 2020
Alkuteos: Konbini ningen
Suomennos: Raisa Porrasmaa

Keiko on jo lapsena omanlaisensa. Hän ottaa asiat kirjaimellisesti eikä ymmärrä, miksi häntä nuhdellaan täysin järkiperäisestä toiminnasta. Jos poikien tappelu pitää lopettaa nopeasti, niin lapiolla päähän kalauttaminen toimii varmasti. Jos isän mielestä linnunliha on herkkua, niin miksi puistosta kuolleena löytyneestä lemmikkilinnusta ei voi valmistaa ruokaa?

”Miten saisimme hänet ’paranemaan’?” kuulin äitini kysyvän isältä, kun he neuvottelivat tilanteestani erään kerran. Muistan ajatelleeni, että minun olisi itse korjattava jotakin itsessäni. Toisinaan isä vei minut autolla toiseen kaupunkiin terapiaan. Heti ensimmäiseksi epäiltiin, että perheessämme olisi jotakin vialla. Isäni oli kuitenkin rauhallinen ja vakavamielinen pankkivirkailija, äitini puolestaan hieman arka mutta lempeäluontoinen, ja pieni sisarenikin rakasti minua. ”Osoittakaa joka tapauksessa rakkauttanne, kaitsekaa häntä kaikessa rauhassa”, vanhempiani opastettiin tavalla, josta ei ollut harmia muttei erityisemmin hyötyäkään.

Jatkossa Keiko pitää suunsa supussa ja omatoimisuuden sijasta vain matkii muita tai seuraa annettuja ohjeita pienintä piirtoa myöten. Perhe huokaa helpotuksesta. Opiskeluaikana Keiko näyttää kaikkien silmissä jo täysin normaalilta hakeutuessaan osa-aikatyöhön konbiniin eli lähikauppaan. Keiko itse tuntee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa selvillä vesillä. Toimintaohjeet ovat tarkat ja päivät seuraavat toisiaan turvallisen samanlaisina.

   Olin taitava matkimaan meille takahuoneessa näytettyä videota ja kouluttajan antamaa mallia. Kukaan ei ollut aiemmin opettanut minulle, millaisia normaali ilme ja ääni olivat…
   Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa.

”Tavalliseksi ihmiseksi” muuntautumisessa auttaa jälleen muiden tarkkailu. Keikon puhetyyli muokkautuu lähimpien työtoverien puheen mukaiseksi (pienin muutoksin) ja pukeutuminen näiden pukeutumistapaa noudattavaksi (mukaillen, jottei matkiminen olisi ihan ilmiselvää).

    Izumin ollessa vessassa olin kirjoittanut ylös hänen saappaidensa pohjassa lukevan merkin nimen ja mennyt sitten samaan liikkeeseen ostamaan ballerinat.
   ”Eikä! Oikeasti! Tarkoitatko niitä tummansinisiä? Sinulla oli ne joskus töihin tullessa, tosi nätit!”
   Vastasin Izumille jäljitellen Sugawaran puhetapaa, vaihdoin vain sanojen loppuja hieman aikuisempaan tyyliin.

Perheen helpotus on kuitenkin ennenaikaista, sillä kahdeksantoista vuotta myöhemmin Keiko on yhä osa-aikatöissä samassa myymälässä. Hän on 36-vuotias naimaton nainen eikä ole hakeutunut kunnolliseen työhön! Epänormaalia ja epäilyttävää! 

Yllättäen apu saattaa löytyä työtoverista, ylimielisestä ja laiskasta Shiraha-nimisestä miehestä. Jospa tehtäisiin yhteistyötä: Keiko tarjoaisi asunnon ja ruoan ja Shiraha vakuuttaisi läsnäolollaan, että nyt ollaan normaalilla tiellä kohti avioitumista ja lapsia. Kaikki olisivat iloisia eivätkä enää sekaantuisi Keikon elämään.

   Minut oli ensi kertaa todella hyväksytty osaksi porukkaa. Tuntui kuin he olisivat toivottaneet tervetulleeksi omalle puolelleen.
   Kuunnellessani, miten naiset jatkoivat keskustelua sylki pärskyen, tajusin tähän asti olleeni heidän näkökulmastaan ’”toisella puolella”. Nyökyttelin reippaasti ja totesin Sugawaran puhetyylillä: ”Totta tosiaan!”

Muratan teos on lyhyt, mutta onnistuu omalla hieman vinksahtaneella tyylillään käsittelemään japanilaisen yhteiskunnan ongelmia: tiukkaa sitoutumista työhön, tasapäisyyden ja normaaliuden vaatimusta ja naisten pakottamista perinteisiin roolimalleihin. Kaikki tämä kuvataan ihanan omaperäisen ja vilpittömän Keikon kautta, jonka kertomus paikoin huvittaa, mutta suurimman osan aikaa saa hieman mietteliääksi. Ensi alkuun kepeältä tuntunut Lähikaupan nainen onkin melko piikikäs teos.



16.3.2020

ISHIGURO, KAZUO: Surullinen pianisti


Kustantaja: Tammi 2019
Alkuteos: The Unconsoled (1995)
Suomennos: Helene Bützov

Kuuluisa pianisti Ryder saapuu keskieurooppalaiseen kaupunkiin hämmentyneessä mielentilassa. Hänen muististaan ovat kadonneet sovitut tapaamiset virallisten tahojen, toimittajien ja ystävien kanssa. Kiireen tunne kyllä ahdistaa häntä koko ajan; pitäisi mennä jonnekin, pitäisi tehdä jotakin, pitäisi tavata joku, mutta mikään ei suju odotetulla tavalla. Apua tai huomiota vaativia ihmisiä putkahtelee Ryderin tielle, hän ajautuu syrjäpolulle toisensa jälkeen, kadottaa seuralaisiaan ja tapaa uusia.

Monet Ryderin tapaamista ihmisistä kohtelevat häntä miltei matelevan nöyrästi. Kuuluisaa vierasta ei syytetä peruuntuneista tapaamisista eikä yhtäkkisistä katoamisista, vaan tilannetta tasoitellaan ja kadonnutta pianistia etsitään urheasti ympäri kaupunkia. Välillä kaikki muuttuu suorastaan absurdiksi. Esimerkkinä illalliskutsut, joihin Ryder osallistuu pelkkään kylpytakkiin pukeutuneena kenenkään räpäyttämättä silmäänsäkään. Hänen pitämäänsä puhetta kehutaan seuraavana päivänä maasta taivaaseen. (Puhe alkoi näin: Putoavia verhotankoja! Myrkkyyn kuolleita rottia! Vääriä partituureja! eikä päässyt sen pitemmälle.)

Tapahtumien lisäksi Ryder tuntuu unohtaneen myös ihmiset. Vain vähitellen hän on muistavinaan, että kahvilassa tavattu Sophie on hänen vaimonsa ja pieni Boris heidän lapsensa. Ilmeisesti on ollut puhetta uuden talon etsimisestä ja rauhallisemman elämän alkamisesta yhdessä. Se ei kyllä tule olemaan helppoa Ryderille, joka joutuu heti pois tasapainosta, jos hänen tärkeyttään epäillään.

Olen käynyt paikoissa joissa ihmiset eivät tiedä mitään. Heillä ei ole hajuakaan modernista musiikista, ja jos he jäävät oman onnensa nojaan, on aivan selvää että he ajautuvat entistä syvempiin ongelmiin. Miksi et suostu ymmärtämään, että minua tarvitaan? Minua tarvitaan maailmalla!

Soraääniä alkaa kuulua. Moni kaupunkilainen syyttää julkisesti Ryderiä ylimielisyydestä ja puuttumisesta paikallisiin asioihin, joihin ei ole perehtynyt. Ilmeisesti Ryder ei pelkästään esiinny pianistina, vaan etsii ratkaisuja ihmisiä erottaviin riitoihin. Tulevana torstai-iltana pitäisi olla se suuri tilaisuus, jossa paikkakunnan kyvyt esiintyisivät ja Ryder jakaisi viisauttaan kaupunkilaisille, mutta milloin miettiä puhetta ja harjoitella pianokappaletta kun ei ole hetkeäkään aikaa! Miten tehdä vaikutus isään ja äitiin, jotka vihdoinkin ovat tulossa kuuntelemaan?

Surullinen pianisti -romaanissa vallitsee unenomainen - välillä miltei painajaismainen – tunnelma. Ryderin tie vie autioille öisille kaduille, loputtomille käytäville, klaustrofobiaa herättäviin kopperoihin ja surrealistiseen maalaismaisemaan. Välimatkat elävät omaa elämäänsä: jos luulet kohteesi olevan vain kivenheiton päässä, niin saavut perille pitkän automatkan ja raskaan tarpomisen jälkeen; jos luulet olevasi kilometrien päässä määränpäästäsi, se onkin seinän takana. Mieleen tulevat Franz Kafkan ja Haruki Murakamin teokset.

Ishiguron järkälemäinen teos (658 sivua) ei saanut ilmestyessään vuonna 1995 pelkästään kiitosta, vaan useiden kriitikoiden mukaan oli aivan ennätysmäisen surkea. Myöhemmin Surullinen pianisti on kuitenkin valittu Yhdistyneen kuningaskunnan parhaiden ja ilahduttavimpien kirjojen joukkoon. Jokainen lukija kokee sen omalla tavallaan, mutta se ainakin on varmaa, ettei sen käänteitä mitenkään osaa etukäteen ennustaa. Kannattaa kokeilla!

9.3.2020

O'LEARY, BETH: Kimppakämppä


Kustantaja: WSOY 2020
Alkuteos: The Flatshare
Suomennos: Taina Wallin

Tiffy elää rikkaan poikaystävänsä Justinin kanssa hurmaavaa elämää, johon kuuluvat upea asunto ja ihanat matkat ympäri maailmaa. Nyt Justin on kuitenkin rakastunut toiseen naiseen ja järkyttynyt Tiffy joutuu poistumaan miehen asunnosta välittömästi. Hänen on nopeasti löydettävä itselleen vuokra-asunto, joka sijaitsee siedettävän matkan päässä Lontoon keskustasta ja sopii laihalle kukkarolle. Tiffy pitää todella paljon työstään tee-se-itse-oppaita julkaisevassa pienessä kustantamossa, mutta palkka on Lontoon hintatasoon nähden pieni.

Ratkaisu on kimppakämppä, jonka Tiffy tulee jakamaan Leon-nimisen miehen kanssa. Leon on saattohoitaja, joka tekee pelkästään yövuoroja eli on poissa arkisin iltakuudesta aamuyhdeksään. Lisäksi hän aikoo viettää kaikki viikonloput tyttöystävänsä Kayn luona. Kämppä on siis suurimman osan aikaa vain Tiffyn käytössä, eikä häntä oikeastaan huoletakaan mikään muu kuin se, että joutuu jakamaan asunnon ainoan vuoteen miehen kanssa. Pitäisikö Tiffyn vaihtaa yöksi aina omat lakanat?

Leon puolestaan järkyttyy palatessaan muuttuneeseen kotiinsa. Kaikkialla on keskenään riiteleviä värejä, monenlaisia pikkuesineitä ja – vaatteita! Kaikkeen voi kuitenkin tottua, kun järjestely muuten sujuu hyvin. Vuoronvaihto asunnossa tapahtuu napakasti eivätkä kämppikset tapaa toisiaan. Tarvittaessa he viestitelevät Post-it-lappujen avulla.

Tiffyn ikävä Justinin luo ei tunnu millään hellittävän. Lohdutukseksi hän leipoo kaikenlaisia herkkuja, joista riittää myös Leonille maisteltavaa. Vastineeksi Leon alkaa jättää tekemäänsä ruokaa jääkaappiin Tiffyä varten. Post-it-lappujen viestit käyvät aina vain pidemmiksi ja luottamuksellisemmiksi.

 Olipa hyvä, että näin Kayn eilen! Hän sanoi, että lihotan sinua kakuillani. Hän pani minut lupaamaan, että kanavoin tästä lähtien tunne-elämäni myllerrykset terveellisempiin vaihtoehtoihin. Niinpä tein meille johanneksenleipäpuu-taateli-brownieita. Ne maistuvat hirveiltä, sori!

Onko exä ilmoitellut itsestään? Olet lakannut leipomasta, Ei haittaa, selviydyn kyllä jonkin aikaa pakastimen varmuusvaraston turvin, mutta uusi kriisi olisi tervetullut sanotaanko toukokuun puolenvälin paikkeilla.

Kämppikset ovat kovin erilaisia luonteeltaan. Tiffy on elämää suurempi, mikä joidenkin mielestä viittaa hänen kunnioitettavaan pituuteensa ja rehevyyteensä, mutta toisten mielestä taas hänen pulppuavaan luonteeseensa ja hyväsydämisyyteensä. Leon puolestaan on hyvin vähäpuheinen ja ihmisiin varautuneesti suhtautuva. Totta kai nämä kaksi ennen pitkää löytävät toisensa, kun matkan mutkia vielä suoristavat ystävät ja saattokodin potilaat.

Kirjan juoni on melko lailla etukäteen arvattavissa, mutta siinä piilee sen viehätyskin. Voi rentoutunein mielin lukea tarvitsematta pelätä mitään kauheuksia ja tarvitsematta myöskään pinnistää ajatuksiaan liikaa. Huumori räiskyy ja nokkelat kommentit lentelevät. Tämä on oikea hyvän mielen kirja!

4.3.2020

PELO, RIIKKA: Kaikki elävä


Kustantaja: Teos 2019

Riikka Pelon Kaikki elävä -teos kertoo kaikista ympärillämme tapahtuvista tärkeistä ja ajankohtaisista asioista. Kertojia on kolme. On viisitoistavuotias koulukodin tyttö Aura, on paperiton kurdipakolainen Alan ja on Auran huoltajuudesta luopunut äiti Ellen.

Kirja alkaa Auran ja Saran lomamatkasta Litorinaan. Itseluottamusta uhkuvat tytöt uskovat olevansa kaikkien katseiden kohteena ja pystyvänsä mihin vain. Ohimennen tavatusta miehestä tulee heidän unelmiensa kohde, mutta Sara joutuu kokemaan haaveidensa väkivaltaisen murskautumisen.

Kotiin palaa Sara, joka peittää ahdistustaan esittämällä piittaamatonta kovista ja pomottamalla ympärilleen muodostunutta tyttöporukkaa. Hänen tekonsa vaikuttavat voimakkaasti Auran myöhempään elämään tuoden toisaalta surua, mutta toisaalta uuden sisällön.

Alan puolestaan kuuluu jesidikurdeihin, ikivanhaan uskonnolliseen ryhmään, jota on kautta aikain vainottu ja syrjitty. Alaninkin suvusta miespuolisia sukulaisia on tapettu, naisia raiskattu ja nuorukainen itse joutunut väkivallan kohteeksi. Hänellä on vain yksi toimiva käsi ja rinnassa tahdistin. Silti Suomi katsoo aiheelliseksi palauttaa hänet takaisin maahan, jossa ei ole enää sukulaisia eikä järjestynyttä yhteiskuntaelämää.

Minun kielelläni ei ole arvoa. Minun kokemuksellani ei ole arvoa. Minun perheelläni ei ole arvoa. Minun kansallani ei ole arvoa. Millään, mikä minulle on pyhää ja arvokasta, ei ole täällä arvoa. Meidän elämällämme ja kuolemallamme ei ole arvoa… Mutta tämä ei ole vain elämän ja kuoleman kysymys. On kysymys oikeudesta puhua. On kysymys oikeudesta tulla kuulluksi. Oikeudesta olla hyvän puolella ja vastustaa pahaa. On myös kysymys oikeudesta olla olemassa.

Auran ja Alanin tapaaminen on kahden pakomatkalla olevan nuoren suvantovaihe, mutta mitä sitten tapahtuu?  Miksi Aura on yhtäkkiä koomassa sairaalassa äitinsä ja ystäviensä tavoittamattomissa? Alan pelkää palauttamista kotimaahansa, mutta millainen hätä ahdistaa turvallisessa Suomessa asuvaa Auraa?

Kaikki elävä on kirja, jossa puhutaan paljon sanoista, kielestä ja puhumisesta. Onko kieli oikeasti yhdysside ihmisten välillä? Sekä Aura että Alan lakkaavat puhumasta, kun kukaan ei tunnu kuuntelevan heitä eikä uskovan heidän sanojansa. Kielenkääntäjä ja tulkki Ellenkin kokee kriisin keskellä sanojen puutteellisuuden ja riittämättömyyden.

Haluan olla olemassa. Haluan puhua. Haluan käyttää ääntäni. Mutta vaikka puhuisin lintujen kielellä, ja vaikka puhuisin jumalien kieltä, te ette kuuntele minua.

Lakkaan puhumasta ihmisten kieliä. Ainoa kieli, jota puhun on eläinten, lintujen, käärmeiden ja villien eläinten kieli. Olen heidän kanssaan samaa maata, yhtä vähäinen, ihmisten ja jumalien alapuolella. Mutta kielessä ovat minun jumalani läsnä. Se on maaperä, jolla astun, iho joka peittää minua, tätä lahonnutta, tuulien runtelemaa kesämajaa vankempi talo. Kieli ei ole vain minua itseäni varten, ei minun olemassaoloni syy, vaikka se onkin sen perusta.

Toinen vahvasti esillä oleva aihe on luonnon merkitys ihmiselle ja huoli sen tuhoutumisesta. Kirjan kaikilla kolmella päähenkilöllä on jokin tunnuseläin. Auralla se on susi, jollaiseksi hän tuntuu välillä hieman mystisesti muuttuvankin. Alan on lapsesta asti unelmoinut voivansa lentää kuin lintu ja hänen voimaeläimensä on yhteisön uskonnollisen palvonnan kohde riikinkukko. Ellen taas kantaa niin suurta syyllisyyden ja kelpaamattomuuden taakkaa, että se tuntuu kietoutuvan hänen ympärilleen mustekalan lonkeroiden lailla.

Pelon romaanilla on mittaa yli 600 sivua, mutta sen ei pidä antaa pelottaa. Kaunis kieli soljuu eteenpäin vaihtelevana niin tyyliltään kuin sommittelultaan, ihmiset ovat mielenkiintoisia ja joitakin kohtauksia seuraa kuin näytelmää (esimerkiksi remuisan tyttöporukan uhoamista metrovaunussa kaikkine v-sanoineen). Auran proosarunomaisia vuodatuksia olisi ehkä voinut hieman karsia sisällön siitä kärsimättä, mutta upea ja mieleenpainuva kirja tämä silti on.

Me olemme tämä kieli.
Me käymme tätä kamppailua kielestä.
Tämä kieli on hauras ja läpitunkematon.
Tässä kielessä on kaikki aika.
Tässä kielessä on tuleva ja mennyt.
Tässä kielessä on kaikkien aika.
Me olemme tässä kielessä nyt.
Oi, kieli!
Me tavoitamme toisemme tämän kielen pimeydessä.
Kieli on valoa.

2.3.2020

NG, CELESTE: Olisi jotain kerrottavaa

Kustantaja: Gummerus 2020
Alkuteos: Everything I Never Told You (2014)
Suomennos: Sari Karhulahti

Vuonna 2019 Celeste Ng saavutti Suomessakin suurta suosiota teoksellaan Tulenarkoja asioita. Suosion imussa keväällä 2020 ilmestynyt Olisi jotain kerrottavaa on kirjailijan esikoisteos, ehkä jossain määrin omakohtaisia kokemuksia sisältävä kertomus rotukysymyksestä, vanhempien lapsilleen asettamista odotuksista ja yksinäisyydestä.

Olisi jotain kerrottavaa -romaanin ensimmäinen lause on lähtökohta: Lydia on kuollut. Toukokuun kolmantena päivänä vuonna 1977 löytyy juuri kuusitoista vuotta täyttänyt kaunis, lahjakas ja tunnollinen Lydia Lee hukkuneena ohiolaisen kotitalon lähellä olevasta järvestä, mutta syytä voi vain arvailla. Lydia ei ole koskaan suostunut uimaan, joten onko hän rikoksen uhri? Onko hän tehnyt itsemurhan – ja jos on, niin miksi?

Alun jälkeen kertomus haarautuu kahteen aikatasoon. Menneisyys eli aika 1950-luvusta lähtien kertoo Leen perheen synnystä. James Lee on kiinalaistaustainen toisen polven amerikkalainen, joka lahjakkuutensa ansiosta on edennyt Harvardin yliopistossa luennoijaksi jo opiskeluaikanaan. Yksi opiskelijoista, hunajanvaalea Marilyn, tuntee ensi hetkestä lähtien vetoa häntä kohtaan.

Mistä tapahtumaketju alkoi? Äideistä ja isistä kuten kaikki muukin. Lyydian äidistä ja isästä ja heidän äideistään ja isistään. Siitä, että kauan sitten Marilyn katosi ja James haki hänet kotiin. Siitä, että Marilyn yritti ennen kaikkea erottua joukosta, ja siitä, että James yritti ennen kaikkea sulautua joukkoon. Siitä, ettei kummallakaan ollut minkäänlaista mahdollisuutta onnistua.

James ja Marilyn menevät naimisiin aikana, jolloin seka-avioliitot ovat joissakin Yhdysvaltain osavaltioissa vielä lainvastaisia. Muuallakin he herättävät kummastusta, jopa pilkkaa, mutta Marilyn ei pelkää rajojen rikkomista. Avioliitossaan hän ei suinkaan aio tyytyä perinteiseen kotiäidin rooliin, vaan suunnittelee jatkavansa opintojaan lääkäriksi asti. Vaan niinhän siinä käy, että kasvava perhe pakottaa Marilynin ainakin väliaikaisesti luopumaan haaveistaan.

Vanhimman tyttärensä Lydian kohdalla Marilyn haluaa ottaa vahingon takaisin. Hän kannustaa – tai pikemminkin patistaa – tyttöä jo pienestä pitäen kohti lääkärin uraa ja uudenlaista naiskuvaa. James taas toivoo Lydian saavan paljon ystäviä ja menestyvän sitä kautta. Muut lapset, esikoinen Nath ja iltatähti Hannah, tarkkailevat tilannetta sivusta vanhempien miltei unohtamina. Kukaan lapsista ei halua paljastaa, miten syrjittyjä ja kiusattuja he koulun ainoina kiinalaistaustaisina oppilaina ovat.

Lydia Lee erottui muista Middlewoodin lukion käytävillä, koska koulussa oli hänen lisäkseen vain yksi aasialaissyntyinen oppilas, hänen veljensä Nathan. Mutta ilmeisesti vain ani harva tunsi hänet hyvin.

Kirjan toisessa aikatasossa seurataan sitä, miten Leen perhe selviää Lydian kuoleman jälkeisestä ajasta. Repiikö suru sen hajalla? Nousevatko kauan vaietut kaunat pintaan? Keskustellaanko toisen sanoista ja käytöksestä tehdyistä tulkinnoista vai vaietaanko edelleenkin? Vai tutkiskellaanko rehellisesti omia tekoja ja haluja? Onnistuvatko perheen jäljelle jääneet jäsenet pääsemään lähemmäksi toisiaan?

Celeste Ng kuvaa erilaisuuden aiheuttamaa tuskaa tarkkanäköisesti, mutta samalla niin kauniisti ja ymmärtäväisesti, että lukeminen ei käy liian raskaaksi. Henkilöitä kohtaan tuntee välillä myötätuntoa ja välillä ärtymystä eli heissä on moniulotteisuutta ja puolia, jotka paljastuvat vasta tarinan edetessä. Lydian taistelu oman paikan löytämiseksi ei sekään ole ihan sellainen kuin lukija ehkä luulee.