ARAMBURU, FERNANDO: Äidinmaa

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Patria

Suomennos: Sari Selander

Espanjan huomattavimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Fernando Aramburu syntyi vuonna 1959 Baskimaalla. Aramburu on voittanut lukuisia palkintoja, mutta vasta baskien itsenäisyystaistelua kuvaava romaani Äidinmaa nosti hänet huikeaan suosioon niin lukijoiden kuin kriitikoidenkin keskuudessa. 

Äidinmaa-teoksen päähenkilöt:

Txato: menestyvän kuljetusfirman omistaja

Bittori: Txaton vaimo

Xabier: Txaton ja Bittorin poika, lääkäri

Nerea: Txaton ja Bittorin tytär, opiskellut asianajajaksi, työskentelee verotoimistossa

Joxian: töissä valimolla

Miren: Joxianin vaimo

Joxe Mari: Joxianin ja Mirenin poika, ETAn jäsen, vankilassa useasta taposta

Arantxa: Joxianin ja Mirenin tytär, kahden lapsen äiti, halvaantunut

Gorka: Joxianin ja Mirenin nuorempi poika, rakastaa lukemista, baskin kielen taituri

Bittorista ja Mirenistä tuli sydänystäviä jo kouluaikana ja välit pysyivät läheisinä myös kummankin astuttua avioon. Naisten puolisoistakin tuli hyviä ystäviä, mikä ilo ja helpotus! Pariskuntien välejä ei tunnu hiertävän sekään, että Txato onnistuu nousemaan kylän varakkaimpien henkilöiden joukkoon, kun taas Joxian ja Miren pysyvät köyhinä. Mutta annas olla, kun Txatoa vastaan käynnistyy suurimittainen parjauskampanja, jossa häntä syytetään poliisin vasikaksi ja riistäjäksi!

Ensimmäisten syytösten ilmestyttyä seinille muuttuu Mirenin asenne Bittoria kohtaan yhdessä yössä ja entisestä sydänystävästä tulee nimetön ”se” tai Hullu nainen. Kontaktit katkeavat. Kapinallinen Arantxa-tytär ei piittaa äitinsä mielipiteistä, vaan osoittaa myötätuntoaan parjattuja kohtaan avoimesti, mutta pelkuriksi itsekin itsensä tunnustava Joxian käy pyytämässä anteeksi salaa.

Sitten Txato tapetaan miltei kotiovellaan. Leskeksi jääneen Bittorin on muutettava kylästä lähikaupunkiin, koska hänet on työnnetty täysin yhteisön ulkopuolelle – häntä ei tervehditä kadulla eikä palvella kaupoissa. Kipeintä tekee se, että entisen ystävän poikaa Joxe Maria epäillään Txaton tappamisesta.

En ymmärrä sitä, että tyypit, jotka sanovat puolustavansa baskin kieltä, tappavat baskia äidinkielenään puhuvia. Että ne, jotka väittävät rakentavansa Euskadin valtiota, tappavat baskeja. Eri asia on, jos ne lahtaavat kaartilaisia tai muualta tulleita. Ei sekään minusta oikein ole, mutta ainakin se on loogisempaa terroristin näkökulmasta ajateltuna.

Kirja kuvaa aikaa, jolloin ETA (Euskadi ta Askatasuna, suomeksi Baskimaa ja Vapaus) ryhtyi ajamaan Baskimaan itsenäistymistä väkivaltaisin keinoin. Ei ollut väliä sillä, keitä tapettiin, kunhan kuolleita oli paljon. Miehet, joita muualla pidettiin terroristeina, olivat kotikylissään suuria sankareita, joiden kuvia esiteltiin baareissa ja talojen seinillä. Osa ETAn kannattajista liittyi järjestöön vihasta espanjalaisia vallanpitäjiä kohtaan. Osan tempasi mukaan yleinen hurmos, kuten Mirenin kohdalla taisi tapahtua. Yllyttihän seurakunnan pappikin kaikkia mukaan taisteluun ja vihaan.

Samat ihmiset, jotka ylenkatsovat meitä ja kohtelevat meitä kaltoin, puhuvat julkisuudessa demokratian puolesta. Heidän demokratiansa oikeuttaa heitä sortamaan meitä kansana. Tämän takia sanon sinulle, ja puhun nyt sydämestäni, että meidän taistelumme ei ole ainoastaan oikeutettu vaan myös välttämätön…

Osa taistelijoista välitti vähät järjestön aatteellisesta puolesta, vaan Joxe Marin tavoin innostui itse toiminnasta, aseista ja vaaran tunteesta. Paljon oli niitä, jotka näyttäytyivät mielenosoituksissa vain sen verran, etteivät leimautuneet epäilyttäviksi. Gorkakin oli mukana vain äitinsä ja veljensä painostuksesta. Sitten oli niitä, jotka vasta omaisensa menetettyään alkoivat arvioida tilannetta kriittisesti. Olivatko teot oikeutettuja? Tuhottiinko oma elämä tyhjän takia?

Ne täyttävät niiden päät vaarallisilla ideoilla ja koska nuoret ovat nuoria, ne pölvästit nielevät syötin. Sen jälkeen he kuvittelevat olevansa suuriakin sankareita, kun onhan heillä aseet ja kaikki. Eivät ne raukat ymmärrä, että he ovat jättäneet työnsä, perheensä ja ystävänsä aivan turhanpäiten, koska ainoa palkinto mikä heitä lopussa odottaa, on vankila tai hauta. He jättävät kaiken voidakseen totella muutaman höyrähtäneen manipuloijan käskyjä ja siinä sivussa tuhoavat monen viattoman elämän ja jättävät leskiä ja orpoja joka kadunkulmaan.

Äidinmaa kertoo myös tunnelmista, joita järjestön ilmoitus aseellisen toiminnan lopettamisesta vuonna 2011 ihmisissä herättää. Moni järjestön kannattaja tuntee itsensä petetyksi. Monen kauna espanjalaisia eli voittajia kohtaan vahvistuu entisestään. ETAn uhrien omaiset puolestaan alkavat pohtia sitä, miten toipua kokemastaan. Voisiko murhaajan esittämä anteeksipyyntö keventää taakkaa? Olisiko mahdollista antaa tälle anteeksi?

Kertojia Äidinmaa-teoksessa on monia eli näkökulmat vaihtelevat tiheään. Jännittävä – ja ensin hieman hämmennystä aiheuttava – piirre on se, että kesken lauseen voidaan siirtyä kaikkitietävän kertojan näkökulmasta minämuotoon. Kronologisessa järjestyksessä kirjassa ei edetä, vaan menneisyys tulee ihmisten mieliin sitä mukaa, kun nykyhetki etenee loppuratkaisua kohti.

Suomentaja Sari Selander on oivallisesti ottanut kirjan nimeksi Äidinmaan, vaikka alkuteos onkin Patria eli isänmaa. Naisethan kirjassa niitä voimakkaimpia ovat ja eniten esillä. Sekä Bittori että Miren ovat kovia ja äksyjä naisia, jotka mielestään ovat aina oikeassa ja jotka katsovat oikeudekseen laukoa totuuksia kaikista ja kaikkialla. Hellyyttä he eivät osaa osoittaa kuin ehkä poikiaan kohtaan. Entä heidän välisensä vihanpito? Pystyvätkö he luopumaan siitä missään vaiheessa?

VEHKOO, ANNELI: Kaikki ne hetket kun olet yksin

Kustantaja: Karisto 2020

Elina on 59-vuotias freelance-kääntäjä, jonka elämä on äkkiä muuttunut kovin alakuloiseksi. Etäinen mutta silti rakas isä on kuolemaisillaan ja Tessa-tytär on epämääräisen mittaisella matkalla Thaimaassa satunnaisten Skype-puheluiden päässä. Lisäksi Elinaa lannistaa yhä seitsemän vuoden takainen avioero, koska hän itse olisi ollut valmis jatkamaan liittoa miehen syrjähypyistä huolimatta.

Kannattaako satunnaisten syrjähyppyjen takia erota, jos suhde muuten toimii. Entä eron jälkeen? Uutta kumppania ei aina löydy, ja vaikka löytyisikin elämä ei välttämättä muutu sen kummemmaksi. Muutaman vuoden kuluttua ollaan ehkä samassa pisteessä. Arki hiipii vääjäämättömästi joka suhteeseen, keskustelut liukuvat vähitellen ostoksiin ja bensakuluihin. Kun seksi latistuu, aletaan keskittyä ruokaan ja unelmoida hurmaavasta naapurista, alkuinnostuksen jälkeen tulee muuta. Parhaassa tapauksessa rakkaus, mitä se sitten onkin, kemiaa, syvää kiintymystä, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja yhteisiä projekteja. Rakkaus on suuri sana ja sitä on monenmoista.

Elämä tuntuu Elinasta jotenkin tarkoituksettomalta eikä mielialaa nosta Madame Bovary -klassikon kääntäminen. Rouva Bovaryn tavoin Elinakin haikailee jonkin uuden perään ja kaipaa seikkailua ja miehen kosketusta. Netin deittipalstoilta löydetyt oman ikäluokan miehet tuottavat kuitenkin pettymyksen toisensa perään ja murentavat itsetuntoa. Löytyisikö jostain nuori viriili kumppani yhden yön seksileikkeihin?

Marianne-sisko tosin yrittää latistaa Elinan seurankaipuuta. Marianne on luopunut seksistä ja kumppanin etsimisestä; hän tuntee elävänsä tarpeeksi jo ulkoiluttaessaan koiraa. Iloa ja elämänhalua hän saa luonnosta, eläimistä, rikastuttavista taideteoksista ja luotettavista läheisistä. Elina ei ole vielä valmis ikäihmisen rooliin.

Mariannen esitelmästä sai sen käsityksen, että ikääntyminen on absoluuttinen viisauden tae ja parasta mitä ihmiselle ikinä voi tapahtua…

Kuka määrää, että ihmisen pitäisi jossain sopivaksi katsotussa vaiheessa seestyä ja käyttäytyä tietyllä tavalla, vaihtaa rokkivaatteet naftaliininhajuiseen mummomekkoon, luopua seksistä ja ryhtyä kuopimaan puutahraa? Missä iässä tahansa voi ihan hyvin juhlia ja antaa palaa, maalata seinänkokoisia freskoja, kirjoittaa kirjoja tai kiitää moottoripyörällä Mikkelistä Malagaan, jos intoa ja kuntoa riittää.

Kirjan toinen päähenkilö Arno puolestaan on 38-vuotias kaupunkisuunnittelija, Millan aviopuoliso ja kahden pienen lapsen isä. Arno kituu puutteessa, sillä lasten syntymän jälkeen ei jo entuudestaan viileähkö Milla ole lainkaan kiinnostunut seksistä. On muutenkin käynyt selväksi, miten erilaisia puolisot ovat. Varakkaasta perheestä oleva Milla pitää kotoilusta, kun boheemissa taiteilijaperheessä kasvanut Arno puolestaan viihtyy hälyisissä juhlissa. Milla aikatauluttaa ja suunnittelee päivän jokaisen hetken ja Arno kaipaa huoletonta spontaanisuutta.

Lopulta Arno etsiytyy netin deittisivuille. Jostain syystä sieltä osuu silmiin hieman vanhempi nainen, joka saa Arnon pohtimaan. Haittaisiko mitään, vaikka vastapuoli olisi hieman rupsahtanut, kun tavoitteena on kuitenkin vain hetken helpotus ja nautinto? Eikö tällainen nainen olisi turvallisempi valinta kuin nuori hysteerikko? Tapaaminen sovitaan. Niin siinä sitten käy, että öitä tulee lisää – mikä taas aiheuttaa uusia ongelmia. 

Anneli Vehkoo asuu ja työskentelee freelance-toimittajana Pariisissa. Jotain ranskalaista tyylikkyyttä on Vehkoon Kaikki ne hetket kun olet yksin -teoksessakin, vaikka itse tarina on varsin yksinkertainen ja tavallinen. Kirja rakentuu lyhyehköistä luvuista, joissa Elina ja Arno vuorottelevat kertojina. Näin eri tilanteita saadaan kuvattua kahdesta eri näkökulmasta ja tarkennettua kuvaa myös henkilöistä. Kieli on toisaalta runollista ja toisaalta täynnä tarkkoja yksityiskohtia, kun kahden ihmisen katseet tarkkailevat ympäristöään. Pienestä koostaan ja helppolukuisuudestaan huolimatta ihan antoisa teos!

HJORTH, VIGDIS: Perintötekijät

Kustantaja: S & S

Alkuteos: Arv og miljø

Suomennos: Katriina Huttunen

Teatterikriitikko Bergljot katkaisi yhteyden perheeseensä kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin terapiaistunto palautti hänen mieleensä lapsuudessa tapahtuneita pahoja asioita, joita sukulaiset eivät kuitenkaan myöntäneet tosiksi. Päinvastoin isä ja äiti syyttivät vanhinta tytärtään huomion tavoittelijaksi ja psykopaatiksi ja nuoremmat sisaret Astrid ja Åsa asettuivat heidän puolelleen. Mielenterveytensä turvaamiseksi Bergljot ei voinut muuta kuin katkaista välit.

Olin toivonut niin kauan, niin turhaan, olin koputtanut niin monta kertaa äidin ja isän kuvitteelliselle ovelle, olin seisonut heidän kuvitteellisen ovensa ulkopuolella ja toivonut että se avattaisiin, että tarinani otettaisiin vastaan, että minut otettaisiin vastaan, otettaisiin sisään, mutta sitä ei tapahtunut, he eivät avanneet, ovi pysyi lukittuna, ja olin pettynyt ja surullinen, seisoin kynnyksellä ja koputin heidän ovelleen, ja lopulta lakkasin koputtamasta, toivomasta, lopulta käännyin ja lähdin sieltä ja olin eräällä tavalla vapaa.

Nyt Bergljot on kuusikymppinen. Hän toisaalta kaipaa perhettään ja toisaalta pelkää etenkin vanhempiensa tapaamista. Auktoritaarista isäänsä hän pelon ja vihan ohella kunnioittaa, mutta kaunista ja hupsun dramaattista äitiään ajattelee lähinnä katkerana tämän sokean itsekkyyden vuoksi. Ainoastaan Astridiin Bergljotilla on jonkinlaiset välit, koska tämä pari kertaa vuodessa soittaa ja kertoo kuulumisia.

Perintötekijät-kirjan varsinaiset tapahtumat alkavat tilanteesta, jossa Bergljot ja veljensä Bård saavat tietää heidän selkänsä takana tehdystä sopimuksesta. Vanhemmat ovat luovuttaneet kaksi kesämökkiään ennakkoperintönä Astridille ja Åsalle, koska nämä ovat pysyneet vanhempiensa rinnalla ja pitäneet näistä huolta. Bergljot ja hänen tavallansa välit vanhempiin katkaissut Bård saavat vain pienen rahallisen korvauksen.

Äiti ja isä halusivat mieluummin lomailla vävypoikiensa kuin oman poikansa ja tämän perheen kanssa. He eivät halunneet nähdä meitä Hvalerissa. Mutta he halusivat Astridin ja Åsan, näiden miehet ja lapset lähelleen Hvalerissa ja muualla. Astridiin ja Åsaan ei liittynyt menneisyyttä.

Astrid ja Åsa ottavat lahjan mukisematta vastaan, mutta Bård vaatii kaikille sisaruksille yhtäläistä oikeutta mökkeihin. Bergljot puolestaan ei välitä mökeistä eikä rahallisesta korvauksesta – hänelle riittäisi perinnöksi se, että vanhemmat tunnustaisivat kohdelleensa häntä lapsena väärin. Isän kuolema ei muuta tilannetta, sillä äiti ja sisarukset ovat yhä olemassa.

… kirjoitin Astridille, että voimme kyllä keskustella ja pitää yhteyttä, mutta että se oli vaikeaa, koska hän ei ottanut kantaa siihen mikä oli tärkeintä minulle ja mitä hän ei koskaan kommentoinut tai maininnut…. Kirjoitin että kyse ei ollut siitä että halusin hänen valitsevan puolensa äidin ja isän ja minun välillä, sillä hänellä oli aina ollut äitiin ja isään erilainen suhde kuin minulla, hänellä oli ollut erilainen lapsuus kuin minulla. Silti hän ei voinut teeskennellä että sitä mitä olin hänelle kertonut ei ollut olemassa, vaikka siihen olikin hänen mielestään epämiellyttävää tai mahdotonta ottaa kantaa. Se oli hänen haasteensa, kirjoitin. Jos hän halusi olla väleissä kanssani, ehtona täytyi olla minun tarinani, se mitä olin kertonut.

Bergljot joutuu helposti tunnekuohun valtaan eikä runsas alkoholinkäyttö paranna asiaa. Bergljot haluaisi tulla kuulluksi ja uskotuksi, mutta hänen öisin lähettämänsä katkerat ja kiihkeät sähköpostiviestit tuskin saavat muita suopeammalle mielelle. Voivatko välit koskaan palautua? Mitä perheenjäsenten välille revennyt kuilu merkitsee seuraavilla sukupolville?  Ainakin Bergljotin lapset ovat asettuneet täysin äitinsä puolelle ja ruvenneet karttamaan sukutapaamisia..

Hjorthin teksti on vuolasta ja tunteikasta. Samoja asioita ja sanoja toistellaan uudestaan ja uudestaan. Ote on kiihkeä, paikoin miltei hysteerinen, ja kertojan tunteet heilahtelevat paniikista vihaan ja surusta vainoharhaisuuteen. Bergljotin unetkin tuntuvat olevan täynnä omaan elämäntilanteeseen liittyviä merkityksiä ja symboleja. Välillä lukijaa jo alkaa uuvuttaa tämä samassa kehässä kieppuminen, vaikka tekstissä kieltämättä on myös voimaa ja runollisuutta.

Perintötekijät-romaani sai vuonna 2016 arvostetun Kritikerprisen-palkinnon ja oli vuonna 2017 ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon. Teos perustuu paljolti Vigdis Hjorthin omiin kokemuksiin, mikä on Norjassa nostattanut keskustelua siitä, miten paljon kirjailijan ja ennen kaikkea hänen läheistensä elämää voi ruotia julkisuudessa. Myös kirjailijan sisar juristi Helga Hjorth reagoi teokseen ja julkaisi 2017 oman näkemyksensä perintöriidasta romaanissa Fri vilje.

JONES, SADIE: Käärmeet

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: The Snakes

Suomennos: Sari Karhulahti

.. painajainen piinasi häntä yön pimeimpinä hetkinä. Se oli melkein pelkkää meteliä ja kauhua: hän ja Dan kahden valkoisella tiellä helvetillisen raastava kirkuna korvissa kaikuen. Hän heräsi ja tuijotti pimeyteen koko ruumis vapisten, kunnes melu vaimeni. Sitten hän makasi kiitollisena hiljaisuudesta, ja vaikka muisti yhä valkoisen tien, pelko vetäytyi huoneen nurkkiin. Miten outoa, että hän näki painajaisia, vaikka heillä oli niin mukavia suunnitelmia ja hän niin onnellinen.

Noin kolmekymppiset Bea ja Dan asuvat Lontoossa huonolla asuinalueella pienessä kaksiossa. Bea on psykoterapeutti, joka niukasta palkastaan huolimatta pitää työstään ihmisten auttajana. Mustan yksinhuoltajaäidin ja valkoihoisen isän jälkeläinen Dan puolestaan on kiinteistönvälittäjänä vain taloudellisesta pakosta – mieluiten hän olisi taidemaalari. Nyt pariskunta on päättänyt käyttää keräämäänsä vararahastoa tehdäkseen tuulettumismatkan Eurooppaan.

Ensimmäinen pysähdyspaikka on Ranskassa, missä Bean pikkuveljellä Alexilla on isän hänelle ostama kartanohotelli. Pari vuotta kestäneestä remontista huolimatta tilat ovat yhä täysin keskeneräiset ja Alex itse sekaisin kuin seinäkello. Hän on ollut aiemmin hoidossa mielenterveys- ja päihdeongelmien vuoksi, mutta alkoholia näyttää kuluvan yhä runsaasti. Bean mukaan Alex on särkynyt lapsuudessaan kokemiensa asioiden vuoksi.

Hotelli Paligny ei kaiken kaikkiaan vaikuta kovin mukavalta lomapaikalta jo siitäkin syystä, että se tuntuu kuhisevan käärmeitä ja rottia. Epämukavuus lisääntyy entisestään, kun Bean ja Alexin vanhemmat, Griff ja Liv Adamson, saapuvat vierailulle. Dan ei ole tavannut heitä kuin kerran aikaisemmin, koska Bea on kieltäytynyt kaikesta yhteydenpidosta. Bea on nytkin vanhemmilleen oudon tyly ja Alex puolestaan lähes paniikissa.

Danin silmissä appivanhemmat ovat hurmaavia ja mielenkiintoisia. Vasta nyt hänelle selviää, miten äärettömän rikas Griff on ja miten suurta omaisuutta Bea voisi hallinnoida, jos vain haluaisi. Griffin vihjailut saavat Danin miettimään, eikö hänenkin mielipidettään olisi pitänyt kysyä rahavarojen käytössä. Eikö Bea ole ollut itsekäs ja epäoikeudenmukainen pakottaessaan Danin elämään köyhyydessä?

Dan oivalsi olleensa aina ylpeä siitä, että oli valinnut juuri Bean kuin olisi nähnyt tässä totunnaista merkityksellisempää kauneutta. Oli hyvä, ettei hän ollut tiennyt kaikkea. Varakkuudella ei pitäisi olla mitään merkitystä ihmissuhteissa. Hän vakuutti itselleen, ettei sillä ollut.

Bea puolestaan alkaa Griffin ja Livin vaikutuspiirissä epäillä Danin rakkautta. Hän on aina tiennyt olevansa ruma - voiko komea Dan nähdä hänenkaltaisessaan tyylittömässä naisessa muuta kiehtovaa kuin hänen omaisuutensa? Onko hän tarpeeksi vahva taistelemaan rahan houkutusta vastaan vai tuhoutuuko avioliitto?

Pari päivää myöhemmin perhettä koettelee tragedia, mutta muuttaako se oikeastaan mitään ihmisten käyttäytymisessä tai asenteissa? Jones kirjoittaa tavanomaisella taloudellisella tyylillään. Yksityiskohdilla on merkitystä ja konkretian ohella on myös todella paljon symboliikkaa.  Hotelli Paligny käärmeineen ja seitsemän kuolemansynnin mukaan nimettyine huoneineen vie ajatukset kadotettuun Paratiisiin. Öykkäröivä Griff ja itsekeskeinen Liv ovat siellä vain pari myrkkykäärmettä lisää.

Kirja on mukaansatempaava ja jännittävä kuin trilleri, mutta viimeiset parikymmentä sivua jättävät pahan maun. Kirjailijalla on tietenkin ollut omat syynsä kirjoittaa loppu sellaiseksi kuin se on: kirja alkaa painajaisella ja loppuu painajaiseen. Epäoikeudenmukaiselta se silti tuntuu.

WHITEHEAD, COLSON: Nickelin pojat

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: The Nickel Boys

Suomennos: Markku Päkkilä

Pojat olivat ongelma vielä kuolleinakin.

Vuonna 2014 floridalaisen yrityspuiston rakentaminen keskeytyy, kun sille osoitetulta alueelta löytyy hautoja. Kyseessä on jo suljetun koulukodin Nickelin virallinen hautausmaa, jonka vainajista arkeologit löytävät merkinnät koulun arkistosta. Mutta sitten paljastuu toinen, salainen hauta-alue, jonka vainajista virallista tietoa ei ole. Väkivaltaisen kuoleman merkit kertovat kuitenkin omaa karua kieltään.  

New Yorkissa asui Nickelin poika joka tunnettiin nimellä Elwood Curtis.

New Yorkiin vuonna 1968 muuttanut Elwood on henkilö, joka ryhtyy kertomaan elämästä Nickelissä ja 1960-luvun Amerikasta, jossa taistellaan rotusortoa vastaan kansalaisoikeusmarssein ja mielenosoituksin. Martin Luther Kingin puheista mustaihoinen Elwood on omaksunut vakaumuksen, että on yhtä hyvä kuin kaikki muutkin. Hän osoittautuukin lahjakkaaksi koululaiseksi ja tupakkakaupan apupoikana ahkeraksi ja hoksaavaiseksi. Tosin periaatteissaan turhan tinkimättömäksi.

Elwood oli älykäs ja ahkera ja kunniaksi rodulleen. Arkisissa asioissa Elwood saattoi silti olla auttamattoman hidasjärkinen. Hän ei tajunnut, milloin oli viisainta luovuttaa ja antaa olla… Syynä ei ollut se, että lähimmäistä vastaan rikkominen oli kuin olisi rikkonut itseään vastaan, vaan se, että asian jättäminen sikseen olisi vahingoittanut hänen omaa arvoaan.

Elwoodin unelma jatkokoulutuksesta on lähellä onnistumista. Matkalla värillisten oppilaiden collegeen poika kuitenkin tekee ratkaisevan virheen. Hän lähtee peukalokyytiläisenä autoon, joka myöhemmin osoittautuu varastetuksi. Mitkään selitykset eivät auta, vaan Elwood tuomitaan autovarkaudesta nuorille lainrikkojapojille tarkoitettuun Nickelin kasvatuslaitokseen.

Poikia sanottiin oppilaiksi, ei vangeiksi erotuksena ylikansoitettujen vankiloiden väkivaltarikollisista. Nickelissä väkivaltarikollisia oli ainoastaan vartijoina.

Omavaraisuudestaan kuulua Nickeliä pidetään esimerkillisenä, koska pojat joutuvat siellä ruumiilliseen työhön ja uusia taitoja oppimaan. Hienon kuoren taakse kätkeytyvästä korruptiosta, väkivallasta ja hyväksikäytöstä eivät ulkopuoliset tiedä mitään tai jos tietävät, eivät ainakaan reagoi. Mustat ja valkoiset oppilaat pidetään toisistaan erillään, ja mustien olosuhteet ja asema ovat selvästi valkoisten vastaavia huonommat. Kumpikin ryhmä saa kuitenkin osansa raa’asta kurituksesta. Kyyninen luokkatoveri Turner yrittää opettaa Elwoodia:

Täällä pärjää samoilla keinoilla kuin ulkomaailmassakin – pitää hoksata miten tyyppi käyttäytyy ja sitten pitää keksiä, miten siitä selvitään, vähän niin kuin esteradasta. Siis jos täältä haluaa päästä pois.

Elwood tuntuu kuitenkin olevan liian oikeudentajuinen ja idealistinen osatakseen välttää vaaroja. Kulkeeko hän vääjäämättä kohti tragediaa vai pelastuuko hän sittenkin? Whiteheadin kirja on rakenteeltaan kekseliäs, joten se onnistuu pitämään jännityksen ja yllätyksellisyyden yllä loppuun saakka.

Nickelin pojat -romaani perustuu todellisiin tapahtumiin, joista Whitehead on kerännyt tietoa monista eri lähteistä. Juuri siksi se järkyttääkin syvästi kuvatessaan rotuun perustuvaa sortoa niin lähellä meidän omaa aikaamme, vaikka kirjailija pysytteleekin asiallisena ja löytää jopa huvittavia piirteitä kaiken kauheuden keskeltä. Lämpöä kertomukseen tuo Elwoodin ja Turnerin ystävyys, jossa kyynikostakin paljastuu lojaali ja uskollinen puoli. Hieno kirja, ehdottomasti lukemisen arvoinen.

KLINGBERG, EEVA: Syvän maan juuret

Kustantaja: Gummerus 2020

Eeva Klingbergin (s. 1981) esikoisteos Syvän maan juuret sijoittuu Yhdysvaltain syvään etelään, roturistiriitojen keskipisteeseen. Toisaalta se on riipaiseva kuvaus siitä, miten jokin ihmisryhmä voi sortaa toista rankaisematta, ja toisaalta miltei dekkarimainen tutkimus rikoksesta ja syyllisyydestä.

Vuonna 1974 kirjan päähenkilö Ernest toimii New Yorkissa opettajana. Muutama vuosi aikaisemmin hänen esikoisteoksensa sai kriitikoilta runsaasti ylistystä ja Ernest itse nähtiin kirjamaailman tulevaisuuden tähtenä. Sitten kaikki vain jotenkin kuivahti. Kustantajan mukaan Ernest on teknisesti lahjakas, mutta vailla tarinaa.

Alabamassa asuvaan perheeseensä Ernest ei ole juuri pitänyt yhteyttä. Kotiseudullaan hän ei ole käynyt yli kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta nyt hänen isänsä on kuollut ja Ernestin on osallistuttava hautajaisiin. Kotona vanhat muistot palaavat voimakkaasti mieleen ja Ernestin tarina jakaantuukin kahteen osaan eli nykyhetkeen vuonna 1974 ja vuoteen 1935, jolloin hänen elämänsä muuttui peruuttamattomasti.

”Kolmekymmentä vuotta, Ernest”, äiti sanoi ääni värähtäen. ”Kolmekymmentä vuotta ilman yhtäkään vierailua tai puhelinsoittoa. Isällesikin puhuit vain, jos hän tarttui ensimmäisenä luuriin…”

Vuonna 1935 Ernest on koulupoika, joka poikkeaa herkkyytensä ja kirjallisen lahjakkuutensa vuoksi ikätovereistaan. Grayn perhe kuuluu seudun varakkaimpiin ja arvostetuimpiin. Isä on hyväsydäminen tehtaanomistaja, jota kukaan ei uskalla suoraan arvostella rotujen tasa-arvoa kannattavista mielipiteistään – osittain koska esikoispoika Henry kuuluu Ku Klux Klaanin johtohahmoihin. Äiti taas on piinkova etelän hienostonainen, jolle rotujen ero on itsestään selvää, ja joka ei hyvällä katso sitä, että hänen nuoremman lapsensa ainoa ystävä on perheen mustan taloudenhoitajan poika Samuel.

Ernest ei ollut yllättynyt, ettei muuttuva maailma ollut tavoittanut hänen äitinsä kaltaisia naisia. Sellaisia, jotka näkivät toisen sorrossa vain puhtaat lakanat ja siistit huoneet. Jotka eivät suostuneet huomaamaan surua hymyilevien kasvojen takana, tai pelkoa, joka oli juurrutettu syvään heidän maailmaansa. Edes kansalaisoikeustaistelujen veriset marssit eivät olleet nähtävästi järkyttäneet äidin mieltä…

Vuonna 1935 tapahtuu hirveitä asioita. Väkivalta ryöpsähtää valloilleen ja ihmisiä kuolee. Koko kaupunki muuttuu. Näiden tapahtumien seurauksena moni mustaihoinen pakenee pohjoiseen, mutta myös Ernest lähtee. Silloin häneen lyödään petturin leima, sillä neekereiden ja kulkureiden jälkeen pohjoisen asukkaat ovat paikkakuntalaisten mielestä kaikkein epäilyttävimpiä ja vihattavimpia.

Vuonna 1974 Ernest päättää pistää lähes neljänkymmenen vuoden takaiset tapahtumat järjestykseen.  Rikoksia tapahtui, mutta rangaistiinko niistä oikeita henkilöitä? Piilotteliko oikea syyllinen joukkohysterian suojaamana eikä koskaan joutunut vastuuseen teostaan? Ernest taitaa tutkimuksissaan sohaista ampiaispesään, mutta toisaalta hän saattaa löytää myös kaipaamansa tarinan.

”Mitä meille tapahtui, Henry? Missä vaiheessa kaikki meni vikaan?”

”Se on tämä paikka”, Henry vastasi. ”Tämä kirottu kaupunki.”

Suomalais-irakilainen Eeva Klingberg on hämmästyttävän hyvin osannut eläytyä Yhdysvaltain syvän etelän tunnelmiin 1930-luvulla. Ilmapiiri on sakeana epäluuloa, vihaa, erilaisuuden pelkoa ja intohimoa. Kirjan henkilöt ovat moniulotteisia ja mielenkiintoisia, olivatpa he sitten valkoisia tai mustia, hyväosaisia tai köyhiä. Tässä on kansainvälistä tasoa oleva esikoisteos!

LÄHTEENMÄKI, LAURA; Sitten alkoi sade

Kustantaja: WSOY 2020

Laura Lähteenmäen romaani Sitten alkoi sade seuraa vuoronperään kahta eri tarinaa, joilla arvaa kyllä olevan jotain yhteyttä keskenään. Ensimmäinen on kertomus keski-ikäisestä Paulasta, joka on Lassin leski, Elinan äiti ja Simon ja Soman isoäiti. Paula on psykologi, mutta jossain määrin leipääntynyt työhönsä. Oma elämäkään ei ole oikein kunnossa, vaan niin menneessä kuin nykyisyydessä on jotain harmillista.

Paula on paljon yksinään. Kerran hänellä oli hyvä ystävä, jonka kanssa saattoi jakaa kaiken, mutta sitten Eeva katosi ulkomaille. Saapuneita kirjeitä Paula ei ole halunnut edes avata. Tytär Elina pitää äitiään lähinnä lastenhoitajana, käy toisinaan katsomassa, mutta hermostuu pian ja syyttää Paulaa kritisoinnista ja rakkaudettomuudesta. Elinan puoliso Kasper olisi Paulalle paljon tytärtä läheisempi, mutta höpsö Elina on luopumassa erinomaisesta miehestään.

Ehkäpä Paulalla on tosiaan ollut liian kiire, jotta sidettä tyttäreen olisi muodostunut. Ehkä on tapahtunut asioita, jotka ovat kuolettaneet kyvyn luottaa ihmisiin. Sinnikkäästi yrittämällä naapuriin juuri muuttanut Sonja saa kuitenkin Paulan vähitellen laskemaan suojaustaan ja suostumaan ystävyyteen.

Totta kai ihmisten pitää vaihtua elämässä. Jos jokainen vuosien varrella tavattu ihminen roikkuisi edelleen mukana, heitä olisi yksinkertaisesti liikaa. On siis oikein, että lapset kasvavat ja ihmiset vaihtuvat; joku jää, toinen tulee, kolmas unohtuu, neljäs kuolee. Aina se ei vain kierry itselle sopivana aikana, itselle parhaassa järjestyksessä.

Paulan tarinaan limittyy pakolaistyttö Ojợn kertomus. Hänen lapsuutensa Afrikassa suuren perheen osasena oli turvallinen ja hyvä, mutta sitten alkaa liikkua huhuja kapinallisjoukoista, jotka kaappaavat tyttöjä mukaansa viidakkoon. Maailma tuntuu tarjoavan yhtä vähän suojaa kuin sateessa vettynyt pahvilaatikko.

   Sitten alkoi sade, sanon.

   Rouva odottaa, että jatkaisin, mutta en haluakaan. On sittenkin liian oma muisto kertoa siitä, miltä sade kuulostaa, kun se ensin rauhallisesti mutta varoittamatta ja pian voimistuen napsahtelee huokoiseen pahviin ja rakas ihminen makaa kainalossa.

Lastensa parasta tarkoittava äiti lähettää vanhimmat tyttärensä kohti Eurooppaa. Matkalla mikään ei mene niin kuin pitäisi. Sisarukset joutuvat eroon toisistaan, rahat loppuvat alkuunsa, luotettu kumppani osoittautuu petolliseksi ja lopulta matkan maksuvälineenä on Ojợ. Raskaaksi tullut tyttö piileskelee Espanjan aurinkorannikon kaduilla ja pelkää miespuolisten pakolaisten uhkailuja ja paikallisen väestön tylyyttä.

Ojợn pelastaa omalaatuinen rouva, joka itsekin on muualta kotoisin. Nainen on selvästikin varakas, mutta yksinäinen ja alkoholisoitunut. Hän tarjoaa tytölle majapaikan, ruokaa ja vaatetta ja saa vastineeksi nöyrän taloudenhoitajan. Vähitellen naisten välinen luottamus kasvaa ja syntyy ystävyys tai jopa eräänlainen äiti-tytär-suhde. 

Lähteenmäki kirjoittaa viihdyttävästi ihmisten välille nousseista puhumattomuuden muureista. Vanhemmat ja lapset eivät osaa kohdata toisiaan. Aviopuolisoiden välille kohoaa välinpitämättömyys ja kauna. Ystävä pettää. On kuitenkin myös uuden rakkauden riemua ja hyvää, kestävää ystävyyttä, joka ei katso ikää eikä kieli- tai kulttuurieroja. Kirjan loppu on toiveita herättävä: on mahdollisuus antaa anteeksi ja jatkaa avoimin mielin eteenpäin.