TAITEILIJAROMAANEJA OSA 2: VENLA HIIDENSALO / MILA TERÄS

HIIDENSALO, VENLA: Sinun tähtesi

Kustantaja: Otava 2017

Venla Hiidensalo (s. 1975) herätti vuonna 2012 huomiota romaanillaan Mediahuora, joka käsitteli freelancetoimittajan asemaa skandaalinnälkäisessä mediamaailmassa. Hiidensalon toinen romaani Karhunpesä (2014) kuvasi kirjailijan oman suvun vaiheita sisällissodasta nykypäivään ja etenkin suvun vahvoja naisia. Suvun salaisuuksia liittyy myös romaaniin Sinun tähtesi, sillä perimätiedon mukaan taidemaalari Albert Edelfelt (1854-1905) oli kirjailijan isoisän isoisä.

Hiidensalo kuvaama Albert Edelfelt on taiteelleen omistautunut mies, joka ei jaksa kovin paljon ottaa muiden tunteita huomioon. Äiti lienee hänen elämänsä tärkein ihminen, jykevä ja määrätietoinen nainen, jonka toiveita ja vaatimuksia Albert vielä aikuisenakin noudattaa. Toki äiti ihailee ja kannustaa poikaansa, mutta asettaa myös paineita – Albertin kuuluisi perheen ainoana miehenä pystyä elättämään kaikki sen jäsenet. 

   

Albertin naisseikkailusta kirjassa kerrotaan kiertelemättä. Kiihkeät rakastumiset ja aistinautinnot ovat hänellä edellytys taiteen tekemiselle, este melankolialle ja väsähtämiselle. Tosin Albert on hyvin harvoin tyytyväinen saavutuksiinsa muutenkaan, vaan tuntee maalanneensa lähinnä muiden vaatimia aiheita ja noudattaneensa muiden makua. Ansaitseehan hän tällä tavoin kansallistaiteilijan tittelin, mutta entä sitten?

 Elämässä kaikki jäi kesken. Ehkä ihmiset rakastivat taidetta juuri siksi. Hänkin oli kuvitellut, että elämässä tulisi käänne, joka selittäisi kaiken siihen asti tapahtuneen. Että ratkaisu oli jotenkin itsestä kiinni. Hän oli jäänyt kiinni samaan luonnokseen. Kaikki toistui yhä uudestaan. Mallit, hymyt, hetkelliset ihastukset ja niitä seuraava melankolia. Hän oli maalannut koko elämänsä, hänen taulujaan oli suurruhtinaan hovissa, Luxenburgin museossa ja Louvressa. Niitä roikkui silmäätekevien seinillä. Hänen nimensä tunnettiin Espanjaa myöten. Hän ei kuitenkaan koskaan maalaisi työtä, johon voisi olla täysin tyytyväinen. Voitot olivat sen toisen Albertin, kansallistaiteilijan, eivät hänen. Mikään kunnia ei korvaisi hänen elämänsä tyhjyyttä.

Sinun tähtesi on hyvä oppikirja Albert Edelfeltin elämänvaiheiden ja teosten tuntemukseen. Historialliset tosiasiat ovat kohdillaan ja ajankuva hyvää. Mukana vilahtelee Suomen kulttuurihistorian merkkihenkilöitä tuttavallisesti etunimeltä mainiten, joten lukija voi testata tietämystään: kuka Ville, kuka Axel, kuka Juhani, kuka Aino… Enimmäkseen näkökulma on Albertin itsensä, mutta paljon tilaa saa myös Albertin pikkusisko Berta, jonka toiveet kirjailijanurasta ja avioliitosta tuntuvat katkerasti haihtuvan ilmaan, koska jonkun on pidettävä huolta vanhenevasta äidistä. Hiidensalo antaa Albertin kuoleman jälkeen puheenvuoron vielä tämän aviottomalle pojalle Aarnelle. Sukuhistorian takia varmaankin, mutta tämä osuus tuntuu hieman irralliselta. Tai ehkä kirjailija haluaa juhlavuoden kunniaksi lopettaa romaanin Suomen itsenäistymiseen ja kansalaissodan loppumiseen?

TERÄS, MILA: Jäljet : romaani Helene Schjerfbeckistä

Kustantaja: Karisto 2017

Olen pyydystänyt kuvia kuin hämärässä lepattavia yöperhosia. Olen etsinyt hetkiä, näennäisen merkityksettömiä, mutta sellaisia, joissa häivähtää laimentamaton elämä.

Ollaan vuodessa 1945, hienostohotellissa Ruotsin Saltsjöbadenissa. Helene Schjerfbeck on siellä ollut turvassa, kun Suomessa on käyty sotaa. Koti-ikävä on kova, mutta enää ei ole voimia palata takaisin. Vielä viimeisen omakuvan hän kuitenkin haluaa piirtää.

Omakuvani on jatkuvassa liikkeessä, se tapahtuu ja muuttaa muotoaan joka hetki. Olen kalju pääkallo, maatuneena käärinliinoissa, päivä päivältä yhä paljaampi, alastomampi. Olen yhtä silmää, kysymykseen avattua suuta: Kuka on Helene Schjerfbeck?

Päivän kuluessa Helene käy mielikuvituksessaan keskustelua jo edesmenneen maalarisiskonsa Helena Westermarckin kanssa. Yhdessä palataan Helenen elämän eri vaiheisiin, alkaen köyhästä ja murheellisesta lapsuudesta. Lonkan murtumisesta, jonka hoitamiseen äiti ei halunnut tuhlata perheen vähiä varoja ja josta jäi ikuinen kipu ja vaiva. Pääsystä piirustuskouluun ja lopulta unelmien Pariisiin. Elämän ehkä onnellisimmista ja keveimmistä vuosista, jotka täytyvät valosta ja väreistä, ystävyydestä ja rakkaudesta. Vuosista Hyvinkäällä, kun maalaamisen sijasta aika kuluu siivoamiseen, ruuanlaittoon ja naapureiden kanssa seurusteluun. Äidistä, joka roikkuu koko ajan perässä ja puhuu puhumistaan. Yksinäisyydenkaipuusta. Omasta tyylistä, jota edes taiteilijasiskot Helena Westermarck ja Maria Wiik eivät tunnu ymmärtävän ja hyväksyvän. Vihdoin kahdesta ihanasta miehestä, jotka ymmärtävät, tukevat ja omalla kustannuksellaan nostavat Helenen taidepiirien tietoisuuteen jopa maan rajojen ulkopuolella.

Koska näkökulma on koko ajan Helenen, on selvää, että se on täynnä huomioita ympäristöstä. Valo ja väri yhdistyvät ääneen, hajuun ja makuun. Tavalliset asiat herättävät tuoreita mielleyhtymiä. Teksti on kuin runoa.

Meri lepää rajattomassa valossa.

Tuuli soittaa sen säkkipilliä.

   Värit kantavat kesää. Kaupunki on pelkkää levottomuuttatta, läikehdintää: vihreän lisäksi juon vaaleaa sinistä, hopeaa, punaista ja kultaa.

   Meri on niin pehmeänvärinen, ettei taivaanrantaa erota. Ilma on silkkiä ja suolaa.

Jäljet-romaani käy läpi Helenen elämänvaiheet tosiasioihin perustuen ja ajankuvaa tuovat esimerkiksi maininnat nälkävuosista, sortokaudesta ja Suomen käymistä sodista. Ne ovat kuitenkin vain pohjaa. Päälle aukeavat elävän naisen ajatukset ja tunteet. Toiveet onnesta ja katkerat pettymykset. Varmuus omasta suunnasta ja ainainen kamppailu näkemysten toteuttamisessa. Milloin tarvitaan vielä veto? Milloin työ jätetään hengittämään? 

Töihin syntyy henki siitä, että jotakin jää mielikuvituksen täydennettäväksi.

Täydellinen on kuollutta, täysin valmis teos tyhjä, se, että kaikki on sanottu.

Viimeinen veto jää uupumaan.

Mila Teräs (s. 1975) on tunnettu lasten- ja nuortenkirjailija, joka kahdesti on ollut Finlandia Junior -palkintoehdokkaana. Jäljet on Teräksen toinen aikuisille suunnattu romaani; ensimmäinen oli vuonna 2014 ilmestynyt Harmaat enkelit, joka kertoi elämänsä eri vaiheissa olevista naisista ja ruuan merkityksestä heidän elämässään.

HIETAMIES, EVE: Hammaskeiju

Kustantaja: Otava 2017

Eve Hietamies ilahduttaa jatkamalla yksinhuoltajaksi joutuneen Antin ja Paavo-pojan tarinaa romaanissaan Hammaskeiju. Aiemmat osat olivat Yösyöttö (2010) ja Tarhapäivä (2012).

Antti ja Paavo ovat selvinneet kunnialla niin pitkälle, että Paavo on seitsemänvuotias ja aloittaa koulunkäynnin. Yhtäkkiä Paavon katsotaan olevan iso poika, joka selviää itsenäisesti aamupuuhista ja kouluunlähdöstä (koska Antti on jo lähtenyt töihin), iltikseen menosta ja kotiinpaluusta (koska Antin työpäivä jatkuu vielä). Kovin hyvin ei mene, vaan Paavo unohtelee, hukkaa tavaroita, teloo itseään, pelkää ja ikävöi. Antti on täynnä huolta:

Jos koulu- tai kotimatkalla tapahtuu jotain? Auto ajaa päälle, Sipoon metsistä tulee susilauma, Paavo astuu kadulla irtonaisen kaivonkannen päälle ja putoaa viemäriin, joku varastaa Paavon kadulta? Mitä tahansa kamalaa voi tapahtua, kun ekaluokkalainen kulkee koulumatkojaan yksin, päässään koulun lahjoittama ”Keltanokka liikenteessä” -lippis. Esimerkiksi meteoriitti voi pudota päähän.

Antti näkee herkästi lapsessaan vain epäonnistumisia, koska ei luota itseensä kelvollisena isänä. Lisäksi hänen harteilleen kasaantuu yhtäkkiä muutakin kuormaa. Lehtijuttujen tekeminen tuntuu vanhan kertaukselta ja haasteettomalta, rakkaan Ennin kanssa on hankausta ja kehitysvammainen pikkuveli Janne on palavasti rakastunut. Tässä yhteydessä kirjailija pääsee pohtimaan kehitysvammaisten oikeutta seksiin ja perhe-elämään, oikeutta itse päättää elämästään huolimatta ulkopuolisten asenteista, odotuksista tai luottamuspulasta.

Vaikeuksia siis on, mutta luottamus selviytymiseen läheisten avulla kantaa. Paavo on paljon muutakin kuin tumpelo ja Janne muuta kuin velipuolikuu. Naapurinrouvakin jaksaa kello seitsemältä sunnuntaiaamuna ruveta selittämään Paavolle, miten vauvoja tehdään.

Hammaskeijun tapahtumat ovat varsin uskottavia - tällaista kaaoksen partaalla keikkumista yksinhuoltajaperheen arki varmaankin on. Myös kirjan hauskuus on sen elämänmakuisuudessa: lapsen lausahduksissa, väärinkäsityksissä ja kommelluksissa sekä isän ja pojan keskusteluissa.  Monta kertaa tulee naurettua ääneen, mutta myös hieman kuivattua kyyneltä. Ennen kaikkea tarinan kuvatessa läheisyyttä, luottamusta ja sisimmästä kumpuavaa ehdotonta rakkautta. Eihän tämä ole viimeinen osa Antin ja Paavon tarinasta, eihän?

RASI-KOSKINEN, MARISHA: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Kustantaja WSOY 2017

Tamperelainen psykologi ja kirjailija Marisha Rasi-Koskinen (s. 1975) kuvaa teoksissaan elämän monikerroksisuutta ja ajan risteilyä menneen, nykyhetken ja tulevan välillä.  Myös Eksymisen ja unohtamisen kirja paljastaa kuvaamistaan ihmisistä ja tapahtumista palan kerrallaan ja vaatii hieman rivienkin välistä lukemista, jotta lopussa olisi valmiina kokonainen kuva.

… jokaisessa ihmisessä on kaikki eletyn elämän vuodet, samassa ihmisessä kaikenikäiset ihmiset sisäkkäin, lapset ja aikuiset… ehkä jokaisessa ihmisessä oli kaikki tulevatkin kerrokset, jokainen tuleva ikä ja tuleva tunne. Jokaisessa lapsessa oli vanhus ja jokaisessa vanhuksessa lapsi.

Julialla, Janilla ja Martinalla on yhteys keskenään, mutta sen luonne selviää vasta kirjan lopussa. Kertomuksen kiinnostavin hahmo on Julia, terhakka pieni tyttö, jolla on kovin vastuuttomat vanhemmat. Kun perheen rahat väärien ratkaisujen myötä loppuvat, lähdetään pakoon ja turvaudutaan rötöksiin. Vanhemmat käyttäytyvät kuin koko maailma olisi heille jotain velkaa ja he vain ottaisivat omiaan takaisin ryöstellessään ja huijatessaan. Julia tuntuu hienokseltaan paheksuvan vanhempiaan, mutta syynä saattavat olla myös hänen näkemänsä unet. Ne enteilevät pahoja asioita, joihin liittyy tulta.

Jan puolestaan on jo lapsena joutunut kokemaan, miten kaikki tuttuna ja turvallisena pidetty pettää ja haihtuu pois. Enää hän ei halua tunnesidettä kehenkään, ei vanhempiin, ei ystäviin. Ainoastaan numerot ovat pysyviä ja muuttumattomia ja etenkin eräs tietty lukusarja tuo lohtua aina uusissa ja vaikeissa olosuhteissa. Kuten leiritapahtumassa pohjoisessa, jossa poikaryhmän vaellusretki erämaassa muuttuu täydeksi painajaiseksi. Lukijaa jännittää: selviääkö Jan, selviävätkö muut ryhmäläiset…

Martinan tarinaan sisältyy nuorena saatu ja kadotettu lapsi, lähtö pois kotimaasta ja uuden elämän aloittaminen Suomessa vieraan kielen ja vieraiden ihmisten parissa.  Menneisyys ei kuitenkaan unohdu niin helposti.

 Jos asiat olisivat toisin, hän pitäisi päiväkirjaa, laulaisi lauluja, yrittäisi henkensä kaupalla pitää yllä kieltä johon on syntynyt ja jossa hän on hän. Mutta hän ei halua sillä muistamisella ja unohtamisella on lakinsa, hän ei voi ottaa parhaita päältä, on otettava kaikki tai ei saa mitään ja sama kääntäen… Vaihtamalla kielen ja vaihtamalla nimensä hän luulee voivansa vaihtaa ruumiinsa muiston.

Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo nimensä mukaisesti muistamisesta ja unohtamisesta. Jotkut asiat säilyvät kirkkaina ikuisesti, mutta monet asiat alkavat piankin hämärtyä ja muuttua. Miltä joku rakas ihminen oikein näytti? Mitä itse asiassa tapahtui – vai tapahtuiko mitään? Se kertoo myös eksymisestä, joko konkreettisesti tai sitten kuvaannollisesti. Jotkut kirjan henkilöistä tuntuvat olevan pahasti eksyksissä omassa elämässään eivätkä ehkä löydäkään oikeaa tietä. Tai jos löytävät, liian myöhään. Tämä on kauniisti kirjoitettu kirja, jonka lukeminen kannattaa!

MACKINTOSH, CLARE: Annoin sinun mennä

Kustantaja: Gummerus 2017

Alkuteos: I Let You Go

Suomennos: Päivi Pouttu-Dèliere

Nainen irrottaa sekunniksi otteen viisivuotiaan poikansa kädestä. Kuin tyhjästä ilmestyy auto. Tömähdys. Rusahdus. Verinen ruumis kadulla. Polvillaan kirkuva äiti. Pakeneva auto.

Jenna Gray ei tapauksen jälkeen jaksa enää olla Bristolissa, vaan lähtee pakoon. Suuntaa hän ei valitse, mutta päätyy Walesiin. Syrjäiseen paikkaan, mahdollisimman kolkkoon asumukseen. Voiko hän mitenkään toipua tuntemastaan syyllisyydestä ja surusta?

Tuntemani suru on niin fyysistä, että on mahdotonta ajatella, että olen vielä elossa ja että sydämeni jatkaa lyömistä, vaikka se on riistetty paikoiltaan. Haluan kiinnittää kuvan pojasta mieleeni, mutta kun suljen silmäni, en näe muuta kuin hänen ruumiinsa liikkumatta ja elottomana käsivarsillani. Annoin hänen mennä, enkä koskaan pysty antamaan sitä itselleni anteeksi.

Samaan aikaan Bristolissa Ray Stevensin johtama rikostutkintayksikkö yrittää kiihkeästi selvittää yliajoon ja liikennepakoon syyllistyneen henkilöllisyyden. Viralliset tutkimukset lopetetaan aikanaan tuloksettomina, mutta Ray ja alaisensa Kate Evans ovat ottaneet pienen Jacobin kuoleman niin sydämelleen, että jatkavat töitä vapaa-ajallaan. Miltei perhe-elämän kustannuksella.

Tähän asti kaikki on edennyt jotenkin tavanomaisesti, hyvin kirjoitetusti kyllä. Puolessavälissä kirjaa tapahtuu kuitenkin käänne, joka mullistaa ennakkokäsitykset ja odotukset täysin. Mukaan tulee myös uusi kertoja, joka selvittää lukijalle kaiken lähtökohdan, sen hetken josta alkoi tie nykyistä tilannetta kohti. Vähitellen voi alkaa rakennella omaa käsitystä ratkaisusta, mutta kirjailijalla on vielä pari yllätystä hihassaan. Loppuunkin jää kauhunsekaista kutkuttavaa arvoituksellisuutta.

Annoin sinun mennä on malliesimerkki hyvästä juonenrakentelusta. Itse tapahtumissa ja henkilöiden välisissä kuvioissa ei ole varsinaisesti mitään uutta, mutta tapa kertoa on erilainen. Henkilökuvaus on hyvää. Mitä erilaisimpia tunteita koetaan surusta vihaan, luottamuksesta pelkoon ja ahdistuksesta toivoon. Eikä jää huomiotta sekään, miten nopeasti ihmiset tuomitsevat.

Clare Mackintosh työskenteli ennen päätoimiseksi kirjailijaksi jättäytymistään kaksitoista vuotta ensin järjestyspoliisina ja sitten rikostutkijana. Annoin sinun mennä -teokseen innoittanut tapaus sattui hänen uransa alkuvaiheissa, kun varastetulla autolla kaahanneet hurjastelijat ajoivat yhdeksänvuotiaan pojan yli, pakenivat paikalta ja tarjotusta palkkiosta ja syytesuojasta huolimatta vaikenivat kuljettajan henkilöllisyydestä. Ketään ei voitu asettaa syytteeseen. Myöhemmin oman lapsen kuolema sai Mackintoshin pohtimaan asian sitä puolta, miten tunteet voivat hämärtää arvostelukyvyn ja vaikuttaa ihmisen käytökseen. Näistä aineksista syntyi varsin vakuuttava esikoistrilleri. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

PS. Kauniin kannen osuvuuden ymmärtää vasta kirjan luettuaan.