SWEENEY-BAIRD, CHRISTINA: Viimeiset miehet

Kustantaja: Like 2021

Alkuteos: The End of Men

Suomennos: Kirsi Luoma

Lontoolainen yritysjuristi Cristina Sweeney-Baird (s. 1993) alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan Viimeiset miehet syyskuussa 2018. Kyse oli ajatuskokeesta: millä tavoin lukemattomia kuolemanuhreja vaativa globaali pandemia muuttaisi maailmaa - etenkin, jos kaikki uhrit olisivat miehiä? Kun kirjailija viimeisteli teostaan julkaisukuntoon huhtikuussa 2020, oli koronapandemia jo sulkenut ihmiset koteihinsa. Yhtymäkohta tuntuu pelottavalta, mutta Viimeiset miehet on kuitenkin fiktiota eikä tulevaisuusennuste.

Marraskuun kolmannesta päivästä vuonna 2025 alkaa synkkä ajanjakso, joka kestää 1745 päivää. Glasgowilaiseen sairaalaan saapuu flunssan oireista kärsivä mies. Kolmen tunnin kuluttua hän on kuollut. Vain pari päivää aikaisemmin oli sairaalan ensiapupoliklinikalla aivan vastaavanlainen tapaus, kun Buten saarelta lennätetty kuumeinen mies kuoli vain vartin päästä saapumisestaan. Myöhemmin tätä Buten miestä aletaan kutsua nollapotilaaksi, tuntemattoman viruksen ensimmäiseksi levittäjäksi.

Ensiapupoliklinikan lääkäri Amanda Maclean ottaa välittömästi yhteyttä Skotlannin kansanterveyslaitokseen, mutta kukaan ei edes vastaa hänen viesteihinsä. Parinkymmenen ihmisen äkillinen kuolema ei kansanterveyslaitoksen johdon mukaan vaadi toimenpiteitä, ei ihmisten varoittamista, ei karanteenia. Suhtauduttaisiinkohan asiaan tosin, jos tapauksista raportoisi mieslääkäri?

Olemme tottuneet pelottaviin sairauksiin, jotka saavat alkunsa jossain maailman äärissä ja löytävät tiensä tänne. Ehkäpä siksi emme ottaneet uutista niin tosissamme. Skotlannissa? me kaikki ajattelimme. Ei kai mikään vaarallinen tauti voi tulla sieltä.

Lopulta ihmisten ympäri maailmaa on pakko uskoa, että uusi virus on tappava ja äärettömän helposti leviävä. Kuolleita on hetkessä satoja, sitten tuhansia ja kymmeniä tuhansia. Tautia kantavat sekä miehet että naiset, mutta vain miehet sairastuvat. Joku miehistä saattaa parantua, mutta suurin osa kuolee. Noin kymmenen prosenttia maailman miehistä on immuuneja. Miksi näin?

Jokainen minuutti, jonka odotan turhaan vastausta sähköposteihini, viivyttää minuutilla rokotteen kehittämistä. Tämä tauti ei haihdu olemattomiin itsestään. Se vain pahenee, ja kaikki haaskaavat aikaa. Olen lääkäri, en patologi. Minulla ei ole ratkaisua tähän ongelmaan, mutta jos kukaan ei kuuntele minua, miten ihmeessä ratkaisu voisi ikinä löytyä?

Rokote on ainoa keino virusta vastaan, mutta läpilyöntiä saadaan odottaa tuskastuttavan pitkään. Tutkijat eri puolilla maailmaa tekevät kuumeisesti töitä, useimmat heistä haluten pelastaa ihmishenkiä, mutta jotkut tavoitellen mainetta ja rahaa. Amanda on ainoa, jonka mielestä tulevaisuuden kannalta olisi tärkeää tutkia myös sitä, mistä virus oikein tuli. Miksi Buten mies sairastui?

Tutkiva toimittaja Catherine Lawrence puolestaan uskoo, että pandemian vaiheiden tallentaminen auttaa ihmisiä tulevaisuudessa, kun uudet virukset lähtevät liikkeelle. Oman perheen tragediaan liittyvien muistiinpanojen lisäksi Catherine haastattelee ihmisiä eri puolilla maailmaa. Osa tarinoista kertoo sankaruudesta ja epäitsekkyydestä, mutta osa ihmisluonteen nurjimmista puolista: ennakkoluuloista, itsekkyydestä ja ahneudesta.

Kirja ei pääty rokotteen keksimiseen, vaan suunnitelmiin siitä, miten elvytetään ihmiskunta, joka koostuu pääosin naisista. Miten kaikki elintärkeät työt saadaan hoidettua puolta pienemmällä työntekijämäärällä? Kaikkein tärkeintä on tietenkin taata se, että maapallolla on ihmisiä jatkossakin, vaikka ratkaisut olisivat kuinka kipeitä. Kenen terveyden hoitaminen on tärkeää tulevaisuuden kannalta ja kenen ei? Millaiset ominaisuudet asetetaan etusijalle hedelmöityshoidoissa? Otetaanko vastasyntyneet äideiltään ja pidetään karanteenissa?

Meidän on varjeltava sitä suunnilleen kymmenesosaa miehistä, joka vielä on elossa. Ihmiskunnan tulevaisuus on heidän varassaan. Ja totta kai naiset on pidettävä hengissä, jotta maa pyörisi edes jotenkin eikä suistuisi täyteen sekasortoon.

Miten Viimeiset miehet -trilleriin mahtaisi reagoida, jollei olisi kokenut koronapandemiaa? Sweeney-Bairdin teoksessa on nyt monia tuttuja asioita, vaikka siinä riehuva virus onkin paljon tuhoisampi kuin covid-19 on ollut. Kirja on jännittävä ja viihdyttävä, mutta kuvaa koskettavasti myös ihmisten tunteita: suurta surua ja katkeruutta, suurta rakkautta ja rohkeutta, sitkeyttä ja tulevaisuudenuskoa.

SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa. Ensimmäinen osa, Sotaa, sotaa, sotaa

Kustantaja: WSOY 2021

Alkuteos: Le pays des autres. 1, La guerre, la guerre, la guerre

Suomennos: Lotta Toivanen

Leïla Slimani syntyi 1981 Marokon Rabatissa, mutta muutti seitsemäntoistavuotiaana Pariisiin opiskelemaan. Hän voitti vuonna 2015 ensimmäisenä naisena Marokon suurimman kirjallisuuspalkinnon La Mamounian esikoisteoksellaan Adèle ja vuonna 2016 arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon toisella romaanillaan Kehtolaulu. Sotaa, sotaa, sotaa on ensimmäinen osa trilogiaksi suunnitellusta Toisten maa -sarjasta ja pohjautuu Leïla Slimanin isoäidin elämään.

Vuonna 1944 itärintamalle suuntaava rykmentti leiriytyy Elsassissa lähellä Mulhousea. Sotilaiden joukossa on marokkolainen Amine, johon nuori Mathilde iskee silmänsä. Mathilde on kyllästynyt elämäänsä ja uskoo, että komea, joskin lyhyenläntä, Amine voisi tarjota mahdollisuuden eksoottiseen irtiottoon.

… Mathilde istuutui Aminea vastapäätä ja katsoi häntä ahnaasti. Hänestä tuntui, että taivas oli lähettänyt tuon upseerin hänelle. Että mies oli vastaus hänen rukouksiinsa. Mathilde näet kirosi vähemmän sotaa kuin seikkailunpuutetta. Hän oli elänyt piilossa jo neljä vuotta ilman mitään päälle pantavaa, ilman uusia kirjoja. Hän oli yhdeksäntoistavuotias ja janosi kaikkea, ja sota oli vienyt häneltä kaiken.

Sodan loputtua avioituneet Mathilde ja Amine suuntaavat Marokkoon. Ranskalainen miniä otetaan perheessä hyvin vastaan, mutta muuten elämä uudessa kotimaassa ei vastaa Mathilden suuria odotuksia. Aminen perimä tila on syrjässä ja sen maaperä köyhää. Amine kyllä ahertaa sitkeästi ja etsii ennakkoluulottomasti uusia ratkaisuja, mutta maatila ei ole tuottoisa moneen vuoteen.

Mathilde joutuu toteamaan, että pariskunnan erilaiset kulttuuritaustat mutkistavat elämää hyvästä tahdosta ja kiintymyksestä huolimatta. Marokossa miehet päättävät ja naiset hoitavat kotia – juhliminen kauniisti puettuna tai keskustelu kirjallisuudesta jää nuorelta rouvalta pelkäksi haaveeksi. Mathilde kiukuttelee ja murjottaa niin, että tasainen Aminekin välillä ärsyyntyy ja käyttää voimakeinoja.

Hän olisi halunnut äitinsä kaltaisen vaimon, joka olisi ymmärtänyt häntä puolesta sanasta, sellaisella vaimolla olisi ollut hänen kansansa kärsivällisyys ja kieltäymys, sellainen vaimo olisi puhunut vähän ja ahertanut paljon. Sellainen vaimo olisi odottanut häntä illalla hiljaisena ja omistautuneena ja katsellut hänen syömistään ja saanut siitä onnen ja täyttymyksen. Mathilde teki hänestä petturin ja vääräuskoisen.

Elämä kuitenkin jatkuu. Syntyy tytär Aicha, joka pelkää vähän kaikkea, mutta osoittautuu koulussa tavallista lahjakkaammaksi. Syntyy terhakka ja iloluontoinen Selim-poika. Lapset sitovat Mathilden niin puolisoon kuin maahan, johon hän kaikesta huolimatta on kiintynyt. Hän alkaa yllättäen saada mainetta parantajana ja pyörittää pian vilkasta sairastupaa Aminen hyväksymänä ja unkarinjuutalaisen gynekologin herra Palosin auttamana.

Isän kuolema tuo Mathilden pitkästä aikaa Ranskaan asioita hoitamaan. Vapauden tunne on huumaava. Entäpä, jos hän ei palaisikaan Marokkoon, vaan loisi uuden elämän Ranskassa? Ajatus jää vain haaveeksi. Mathilde on aikoinaan osansa valinnut, nyt hänen on vastattava seuraamuksista.

Hän oli Elsassin-reissulla luopunut omasta lapsuudestaan, hiljentänyt sen, sitonut sen mytyksi ja sujauttanut lipastonlaatikkoon. Enää ei ollut kyse hänen lapsuudestaan, naiiveista unelmistaan, oikuistaan.

Marokossa voimistuu 1950-luvun alussa kansalliskiihko ja halu irtaantua Ranskasta. Aminen veli Omar on yksi kiihkeimmistä nationalisteista, murhaiskujen suunnittelija ja toimeenpanija. Kapinallisten verisiä hyökkäyksiä seuraavat viranomaisten yhtä veriset kurinpitotoimet ja Amine ja Mathilde ymmärtävät olevansa vaarassa kummankin osapuolen taholta.

 … tuolla hetkellä he molemmat kuuluivat leiriin, jota ei ollut olemassa, leiriin jossa sekoittuivat samassa mitassa ja merkillisellä tavalla ymmärrys väkivaltaa kohtaan ja myötätunto molempia, sekä murhaajia että murhattuja, kohtaan… He olivat sekä uhreja että pyöveleitä, toistensa kumppaneita ja vastustajia, sekasikiöitä jotka eivät kyenneet sanomaan kenen joukoissa seisoivat.

Slimanin kieli on tarkkaa ja kaunista. Hän kuvaa henkilöitään tasapuolisesti ymmärtäen ja pienemmässäkin roolissa olevat tuovat tarinaan jotain tarpeellista. Etusijalla ovat naiset ja heidän selviytymisensä miesten ja islaminuskon hallitsemassa yhteiskunnassa, jossa kauneus saattaa osoittautua naiselle painolastiksi.

Trilogian seuraavia osia joutuu vielä odottelemaan, mutta Mathilden ja hänen perheensä selviäminen Marokon itsenäisyystaistelusta, itsenäistymisestä vuonna 1956 ja sen jälkeisestä ajasta kyllä kiinnostaa. Mielessä on toisen ranskalaisen kirjailijan, Alice Zeniterin, teos Unohtamisen taito, jossa kuvataan Ranskaan kuuluneen Algerian itsenäistymistä ja sieltä paenneiden algerialaisten asemaa Ranskassa kolmen sukupolven ajalta.

HOLMBERG, NIILLAS: Halla Helle

Kustantaja: Gummerus 2021

Niillas Holmberg (s. 1990) eli pohjoissaameksi Jalvvi Anna-Liissá Niillas on saamelainen muusikko, kirjailija, näyttelijä, televisiojuontaja ja aktivisti. Holmberg on ollut kaksi kertaa ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi, viimeksi vuonna 2020 runokoelmalla Jalkapohja. Tämä runokokoelma voitti myös Kirsi Kunnas -runopalkinnon. Saamelaisten kansallispäivänä julkaistu Halla Helle on Holmbergin esikoisromaani.

Papin poika Samu vaikuttuu Tampereen taidemuseon näyttelyssä ”Lapin lupauksen” eli Halla Helle -taiteilijanimeä käyttävän Elle Hallalan teoksista niin paljon, että suuntaa jo pari päivää avajaisten jälkeen tämän kotiseudulle Utsjoelle. Majoitus löytyy Ellen äidin luota, työpaikka Pedar Jalvi -kirjastosta ja yhteys Elleen eurooppalaisten runoilijoiden, filosofien ja taiteilijoiden tuntemuksen kautta.

Samun pettymykseksi Elle on luopunut maalaamisesta ja ryhtynyt opiskelemaan saamelaisia perinnetaitoja, jotta pystyisi jatkossa elämään luontaistaloudessa vuodenaikojen mukaan. Hän asuu rivitaloasunnon sijasta tunturimökissä, käyttää puusuksia ja pukeutuu vanhoihin vaatteisiin. Mitä on tapahtunut? Onko Elle ruvennut saamelaisuuden asiaa ajavaksi aktivistiksi ja osallistunut ehkä laittomuuksiinkin?

Mikäs tässä on elellessä, jos meiän käsitys hyvinvoinnista tai vaikka onnellisuuesta seuraa valtayhteiskunnan tarjoamaa mallia. Mutta jo me haluamme elää saamelaisina, yhtäkkiä tasa-arvoa ei olekaan, vaan meiän elinympäristöä ja elintapoja rajoitetaan vähä vähältä… Kaikki nämä ylhäältä tulevat rajoitukset, jotka viittaa kintaalla meiän ikiaikaisiin tapoihimme suojella ja tasapainottaa ekosysteemiä, ne rikollistaa meiän elintapamme ja ihmisyytemme.

Elle kuitenkin luottaa Samuun ja alkaa lähetellä tälle runomuotoon tiivistettyjä kuvauksia näkemistään unista. Loppusilausta vaille psykologian kandi alkaa tulkita niiden viestiä Sigmund Freudin Unien tulkinta -teoksen pohjalta. Mitä symboloi sammakko, joka esiintyy unien lisäksi Ellen maalauksissakin? Mitä piippu? Mitä lepät ja haavat? 

Ellen mielenterveyden järkkyessä yhä selvemmin Samu siirtyy hakemaan neuvoa C. G. Jungilta, vanhoista saamelaisista tarinoista ja jopa taolaisuuden perusteoksesta Tao te Ching. Käykö Elle sisimmässään kamppailua perinteisen ja modernin maailman välillä? Tunteeko hän tauluja maalatessaan pettävänsä esi-isänsä ja luontaistalouteen siirtyessään oman sisimpänsä? 

Ne samat symbolit, jotka on luonnonkansojen myyttien ja maailmankatsomuksen kulmakiviä, elää yhä kaikissa ihmisissä, oli he kuinka etääntyneitä luonnosta ja esivanhemmistaan tahansa.

Halla Helle on yhteiskunnallinen romaani, joka avaa näkökulmia saamelaisten asemaan ja elämään. Samu toimii kätevästi havainnoijana kahden maailman välissä ja nostaa esiin etelän ihmisten ennakkoluuloja ja otaksumia, joita on oppinut muun muassa Lapin pappeja ihannoivalta isältään. Vähitellen hän ymmärtää, että vastakkain on kaksi erilaista maailmankatsomusta – länsimainen ihmiskeskeisyys ja saamelainen näkemys, jonka mukaan ihminen ja luonto ovat yhtä.

Monenlaiset asiat näyttävät vetävän saamelaisia kahtaalle. He haluavat estää kaivostoiminnan tai tuulivoimalat pyhiltä paikoilta tai porojen laidunalueilta, mutta tarvitsevat kuitenkin moottorikelkkoja, jotta porotalous olisi kannattavaa. Turismi tuo rahaa, mutta esimerkiksi kalastusrajoituksista on haittaa paikallisille. Vanhoja joikuja kunnioitetaan, mutta nykyajan ongelmista voi myös räpätä.

Perinteiset elinolot on Saamenmaalla ajettu niin ahtaalle, että ilman niiihin sun mainittemiin moderneihin, luontoa kuormittaviin vempaimiin turvautumista joku poronhoito ois loppunu jo ajat sitten, ja ilman poronhoidon tuomaa suojaa loputki laidunmaat ois valjastettu metsä- tai kaivosteollisuudelle. Siina on perimmät arvot ja käytännön pakko ajettu ristiriitaan.

Halle Helle -romaanin juoni on itsessään suoraviivainen ja helposti hahmotettava, mutta kun siihen lisätään pitkiä psykologisia ja filosofisia pohdintoja ja keskusteluja, käy teos jo hieman puuduttavaksi. Se kannattaa kuitenkin lukea saamelaisuutta avaavan näkökulmansa vuoksi. Ovatko saamelaiset liian herkkänahkaisia vai polkeeko valtaväestö todella kyynisesti heidän oikeuksiaan?

… vastaanottamalla saamelaiskäräjien lausunnon eli meidän virallisen kannan se saa ikään kuin leiman paperiin, että kuultu on… Kun saamelaisten näkemys on huomioitu, hankkeita voidaan toteuttaa tai jättää toteuttamatta puhtain kätösin, eikä sortoa tapahdu. Ymmärrättekö? Tästä näkökulmasta katsottuna saamelaiskäräjillä on valtiolle silkka alibin funktio: ottamalla harteilleen kuulemisvelvollisuuden se pääsee eroon mielivaltaisen sortajan viitasta sitomatta itseään mihinkään.

ROSENBERG, RIIKKA-MARIA: Ninon : rakkauden mestari

Kustantaja: Teos 2021

Anne de Lanclos eli Ninon de Lenclos syntyi vuonna 1623. Henri-isä oli alemman aatelissuvun köyhtynyt vesa, joka hurmasi hyvämaineisen aatelisneitosen Marie-Barben niin, että tämä varoituksista huolimatta lähti miehen matkaan. Hurmaava Henri osoittautui huikentelevaiseksi tuhluriksi, joka lopulta lähti maanpakoon ikävästi päättyneen kaksintaistelun jälkeen ja jätti  vaimonsa selviämään yksinään rahattomassa taloudessa.

Jotain tulevaisuuden kannalta arvokasta isä oli tyttärelleen opettanut: kirjallisen sivistyksen, keskustelutaidon, käytöstapojen hallinnan, taidon tanssia ja soittaa luuttua. Kun tähän yhdistettiin neljätoistavuotiaan tytön viattomuus, oli Marie-Barben helppo hankkia tyttärelleen arvovaltainen rakastaja – kardinaali Richelieu. Iäkäs kardinaali puolestaan opetti neitoselle taitoja, joiden ansiosta tästä aikanaan tuli 1600-luvun Ranskan kuuluisin kurtisaani.

Pariisissa kukoistivat lihan ilot kaikkine variaatioineen ja elostelevat aatelismiehet olivat himojensa vankeja. Tässä kokonaisuudessa juuri tyttölapsen henkiin jääminen ei ollutkaan ollut täydellinen katastrofi. Neidoksi varttumassa oleva lapsi oli sittenkin ollut sijoitus, jonka eteen oli kannattanut uhrata useampikin sol.

Vielä toistamiseenkin äiti onnistui hyötymään tyttärensä neitsyydestä – tällä kertaa kylläkin pikkupullosta tiputellun karitsanveren avulla. Äidin kuoleman jälkeen Ninon perusti hienostuneen salongin, jossa aatelismiehet ja poliittiset vaikuttajat illastivat, kujeilivat, seurustelivat ja musisoivat. Joku onnekas mies saattoi päästä emännän katosvuoteeseenkin, mutta Ninon oli aina se, joka teki valinnan.

Kun Ninon alkoi herättää liikaa pahennusta pariisilaisten keskuudessa, poistui neito vapaaehtoisesti vuodeksi luostariin parantelemaan mainettaan. Luostarin suojissa hän kävi myös synnyttämässä tultuaan vahingossa raskaaksi. Kolmannen kerran Ninon oli luostariin suljettuna siveän leskikuningatar Anna Itävaltalaisen toimesta, mutta silloinkin Ninon oli voittaja: kruunusta ja protestanttisesta uskosta luopunut Ruotsin kuningatar Kristiina etsiytyi keskustelemaan Ninonin kanssa.

Ninoninkin elämään osui unelmien rakkaus. Markiisi de Villarceaux (1619–1691) oli naistenmies, mutta Ninonia hän rakasti aidosti vuosikausia ja suhteen loputtuakin piti huolta sekä Ninonista että pariskunnan yhteisestä pojasta. Ennen kuolemaansa hän jopa tunnusti Louis-François’n pojakseen, mikä takasi nuorelle miehelle hyvän tulevaisuuden ja täytti Ninonin salaisimmat toiveet.

Rakastan häntä edelleen suuresti, hän on sydämessäni, kehossani, mielessäni. Jos ihmisillä on sielu, meidän sielumme ovat yhteen kietoutuneita.

Vanhemmiten Ninon saavutti jo monen naistenkin kunnioituksen ja ystävyyden. Arvostusta lisäsivät ominaisuudet, jotka useimmiten liitettiin miehiin: kyky säilyttää salaisuudet, olla aina luotettava ja hoitaa taloutta kaukokatseisesti. Hän eli mukavasti ja häpeilemättä itsenäisen naisen elämää joutumatta kokemaan suuria onnettomuuksia tai sairauksia. Vuonna 1705 kuollut Ninon saattoi kyllä olla ylpeä saavutuksistaan.

Hän oli aina seissyt valintojensa takana ja ollut se keneksi oli syntynyt. Hän oli ehkä joutunut nöyrtymään, luopumaan rakkaudesta, mutta hän ei ollut suostunut luopumaan siitä mihin oli eniten uskonut: naisen vapaudesta.

Jälkisanoista selviää, miten rajallisista ja usein epäluotettavista lähteistä Rosenberg on Ninonin elämäntarinan rakentanut. Ajankuva kmuodostuu runsaista yksityiskohdista: historiallisista tapahtumista, ihmisten tavoista ja ajatusmaailmasta, kuvauksista ruoista, vaatteista, sisustuksista…  Kirja ei kuitenkaan ole raskassoutuinen, vaan hyvää, kepeää viihdettä. Älykäs ja kiihkeä Ninon on tietenkin etualalla, mutta huomionarvoinen on myös hänen pitkäaikaisin ja läheisin tukijansa, hyväsydäminen ja neuvokas kamarineito Mademoiselle Marchand.

KANTO, ANNELI: Rottien pyhimys

Kustantaja: Gummerus 2021

Hämeessä sijaitsevan Hattulan Pyhän Ristin kirkon tarkkaa valmistumisvuotta ei tiedetä, mutta Anneli Kanto on Rottien pyhimys -teoksessaan päätynyt vuoteen 1480. Aluksi kirkko oli sisältä valkoiseksi kalkittu, mutta linnanherra Åke Tottin, puolisonsa Märta Bengtsdotterin ja piispa Arvid Kurjen lahjoitusten ansiosta Hattulaan saatiin vuonna 1513 maalariryhmä koristamaan tiloja.

Kirkkomaalarit tulivat useimmiten emämaasta Ruotsista. Niin myös Anneli Kannon kirjassa, jossa työhön palkatun ryhmän muodostavat kokenut maalari Andreas Pictor, munkki Benedictus, mestari Martinus ja Itämaan kieltä osaava oppipoika Vilppu. Epäonni kuitenkin koettelee: Benedictus ei kuumetaudin vuoksi pääse matkaan ollenkaan ja Vilppu murtaa kätensä pian töiden alettua. Ratkaisu pulmaan on epäsovinnainen, sillä avuksi pyydetään paikallista saviastioiden tekijää, Pelliina Rutgerintytärtä.

Pelliina on orpotyttö, jonka syntyperästä ei ole mitään tietoa. Kyläläiset pitävät Pelliinaa vajaaälyisenä, sillä hänellä on tapana nauraa ja puhella itsekseen ja huitoa käsillään. Ulkonäöltäänkin neitonen on hieman outo isokokoisuutensa, pisamaisuutensa ja punaisten hiustensa vuoksi. Maalarien opissa hän kuitenkin osoittaa nopeasti lahjakkuutensa ja etenee yhä vaativampiin töihin. Vilpun suureksi mieliharmiksi.

Koska tavallinen kansa ei osaa lukea, on kirkon kuvien opetettava seurakuntalaisille kristinoppia ja hyveellisyyttä. Tämä vaatii maalareilta hyvää Raamatun, erilaisten legendojen ja pyhimysten tuntemusta. Hattulan kirkon maalausten syntyessä valtionuskonto on vielä noin kymmenen vuoden ajan katolilaisuus, joten pyhimyksissä on valinnan varaa. Toisaalta maalareiden on osattava kuvata asioita tavalla, jota paikalliset ihmiset ymmärtävät.

Katsojan piti kuvista ymmärtää Jumalan tarkoitus ihmiskunnan suhteen, mikä elämässä on tärkeää ja mikä pitää heittää pois ja mikä kaikkia kerran kohtaa. Katsojan on nähtävä elämän tuska ja kärsimys, koko elämänmittainen ponnistelu, sen ilo ja onni ja vääjäämätön loppu, kuolema ja tuomio. Maalarin piti saada yhteys näkymättömään ja tehdä se näkyväksi, luoda kuva siitä, mitä ei silmä tavoittanut.

Kirkkoon maalattavien kuvien lukumääräksi on tuomiokapitulin kanssa sovittu kaksisataa ja niiden sijoittelusta ja sisällöstä on etukäteen tehty tarkka suunnitelma. Koska Hattulan kirkon kallein aarre on siru Kristuksen rististä, on yhtenä aiheena ilman muuta legenda ristin löytäneestä Pyhästä Helenasta. Hieman vähempiarvoisiin kohtiin maalarit voivat kuitenkin tehdä omia ratkaisujaan. Sakastin ikkunanpielen Pyhä Kakukylla eli rotilta ja hiiriltä varjeleva naispyhimys saattaa olla sellainen - ehkäpä peräti Pelliinan omakuva!

Maalareiden aikataulu on tiukka, sillä kaikki pitää saada valmiiksi yhden kesän aikana. Se merkitsee sitä, että keskikesän valoisana aikana töitä tehdään aamuvarhaisesta yömyöhään. Kiireen vuoksi saattaa tulla erehdyksiä. Esimerkiksi Aatamista ja Eevasta tulee vahingossa kaksi kertaa suunniteltua suuremmat, kun taas viimeiseen ehtoolliseen osallistujat joudutaan ahtamaan tiiviisti kylki kylkeen. Sitten tapahtuu kauheita ja koko projekti vaarantuu!

Rottien pyhimys on vetävästi kirjoitettu romaani, joka sisältää sekä romantiikkaa että juonittelua ja jännitystä. Henkilöistä parhaiten tutustutaan Pelliinaan ja hänen kehittymiseensä taiteilijana ja naisena, mutta herkullisin hahmo on Hattulan kirkkoherra Petrus Herckepaeus. Tämä kyläläisten tuella Uppsalassa opiskellut nuori mies pysyy valmistuttuaankin paikkakunnalla Mulli-Pekkana, joka turhaan ponnistelee arvovaltansa eteen.

Kirjassa on paljon mielenkiintoista tietoa 1500-luvun kirkkotaiteesta, symboleista ja tulkinnoista. Hattulan kirkosta kiinnostuneen kannattaa katsoa video, jossa Anneli Kanto esittelee kirjassa kuvaamiaan maalauksia: https://annelikanto.fi/hattulan-kivikirkko.

HAURU, HANNA: Viimeinen vuosi

Kustantaja: Like 2021

Ollaan 1950-luvun puolessavälissä pienessä lestadiolaiskylässä Pohjois-Pohjanmaalla. Päähenkilö on keski-ikäinen Ilmari-niminen kirjailija, joka on aikoinaan julkaissut useita suosittuja teoksia ja elänyt tuloillaan melko mukavasti. Nyt hänellä olisi pitkästä aikaa uusi kirja tekeillä, mutta ei yhtään rahaa. Miehen on nieltävä ylpeytensä ja pantattava kirjoituskoneensa, käytävä kerjäämässä naapureilta ruokaa ja kirjoitettava lehtien pyytämää kepeää höttöä.

Iltaan mennessä kaksi novellinraatoa on saanut ympärilleen hieman kuollutta ihoa, joka on tervehdytettävä seuraavana aamuna. Teksti on vielä itsellenikin tuntematon. Toivon, että se tulisi huomenna esittäytymään. Se ei tiedäkään, kuinka tärkeää minulle on tavata.

Saatuaan lopulta tarpeeksi ruokaa, kahvia, viinaa ja tupakkaa mies sulkeutuu mökkiinsä, vetää verhot ikkunoiden eteen ja uppoutuu työhön. Riutuneena ja ihmisarkana hän sitten viimeisen pisteen lyötyään sukeltaa esiin. Postivirkailija on kylällä ainoa, joka suhtautuu kirjailijaan avoimen myötämielisesti ja suostuu maksamaan postimerkin, jotta käsikirjoitus pääsee lähtemään kustantajalle.

Muut kyläläiset tarkkailevat kirjailijan jokaista sanaa ja tekoa uteliaina, tuomitsevina ja kateellisina. Juorut kulkevat. Ihmetellään sitä, että joku ansaitsee rahaa pelkästään kirjoittamalla. Hyvinä päivinä ilmaista viinaryyppyjä on tarjoamassa monikin, mutta talkoista kieltäytyjä ei ole saada pontikkapulloa edes rahalla.

Sitä kyläläiset eivät ilmeisesti ole lainkaan havainneet, että he ovat kirjailijan ehtymätöntä lähdemateriaalia. Mies tarkkailee sivusta ihmisten käyttäytymistä ja kuuntelee puheita. Hän kuvaa myötätunnolla ihmisten puutteenalaista elämää ja raskasta työtä, mutta huomioi terävästi myös kaksinaismoraalin ja tekopyhyyden.

Kaikki tämän kylän elävät ja kuolleet ovat käyneet kirjoissani, vaikka he eivät ole sitä nähneet. Ihminen ei tunnista itseään toisen silmillä nähtynä.

Ilmarilla on maine viinaanmenevänä puolihulluna erakkona, joka hädin tuskin pysyy selvänä kirjan julkistamistilaisuuden ajan. Tämä ei ole koko totuus, sillä kyllä mies kovasti kaipaisi samanhenkistä juttuseuraa ja kumppania vierelleen. Nuoruudenrakkaus Liisa lähti pois ennen kuin mitään ennätti edes alkaa, mutta hallitsee silti yhä kirjailijan ajatuksia ja sydäntä. Niin suunnaton alakulo ja yksinäisyys!

Ehkä aikaa on kulunut niin, että ikävä enää vain käväisee minussa. Kolmessakymmenessä vuodessa olisi pitänyt aikamiehen antaa jo olla, mutta ei rakkauden voi vain antaa olla. Jokainen kohta Liisasta on vieläkin mielessäni.

Lyhyet maininnat kirjailijan taustasta valottavat paljon. Isä halveksi herkkää poikaa, joka ei käyttäytynyt kuin miehisen miehen pitäisi. Ensimmäisiä Ilmarin kirjoittamalla ansaitsemia rahoja isä ei halunnut edes ottaa vastaan – piti niitä ehkä synnillisinä. Arvostusta isältä ei herunut myöhemminkään eikä äidin arka kiitos ehkä riittänyt tyydyttämään poikaa.

Romaani on kieleltään tietoisesti hieman vanhanaikaista, kauneutta huokuvat lauseet yhtä aikaa tiiviitä ja monikerroksisia. Päähenkilön elämää seurataan yksityiskohtaisesti, samoin luonnossa tapahtuvaa kiertokulkua helmikuusta syksyn ensimmäisiin jääriitteisiin. Kirjan nimi Viimeinen vuosi luo kertomukseen pahaenteisen varjon, mutta ehkäpä loppu onkin Ilmarille mieluinen?

Kuuset tuoksuvat kauniilta kuin pyykiltä palaavat akat päivän saippuoimisen jäljiltä. Paksut norot yrittävät nostaa peukaloitaan, mutta ne ovat liian raskaina siitepölystä.

Illat peittävät kesän tuoksun kostealla kankaallaan. Kohta puut laajentavat palettinsa värisävyä vain vetääkseen sen pois talven silmistä.

BROTHERUS, HANNA: Ainoa kotini

Kustantaja: WSOY 2021

Vain tämä keho on minun. Tarvitsen sen, että hyväksyn itseni. Tarvitsen sen, että uskallan olla kehossani kuin ainoassa kodissani maailmassa.

Koreografi, ohjaaja ja tanssitaiteilija Hanna Brotheruksen (s. 1968) Ainoa kotini - esikoisromaanin päähenkilönä on omine elämänkokemuksineen taiteilija itse. Brotherus kertoo laittaneensa kirjassa koko sielunsa peliin ja olleensa sitä kirjoittaessaan raadollisen rohkea, mutta tietenkin hän on pohtinut myös läheistensä suhtautumista paljastuksiin. Ilman itsekkyyttä teos olisi kuitenkin jäänyt vajavaiseksi, rauhaa oman itsen kanssa ei olisi löytynyt.

Apunani on pieni tyttö sisälläni. Hän on vahva, monta kertaa särkynyt. Hän ei halua olla sankari tai voittaja, kun hän kirjoittaa. Hän haluaa olla vapaa.

Ainoa kotini -teoksessa keskeisimmäksi teemaksi nousee suhtautuminen ruokaan ja sen kautta omaan kehoon. Miksi se on vaikeaa? Brotherus aloittaa kertomalla perheestään. Siveästä äidistä, joka ei tunnu pitävän tyttäristään ja joka vuoksi kertojan sisälle kasvaa häpeän juurakko. Isästä, joka välttelee konflikteja eikä osaa puhua tunteistaan. Etäiseksi jäävästä veljestä. Siskosta, jonka kanssa muodostuu käsite ”me”, mutta joka sairastuu anoreksiaan ja kuolee nuorena syöpään.

Siskon syömishäiriö vaikuttaa tietenkin koko perheeseen. Kertoja yrittää kannatella vanhempiaan, mutta on samalla suruissaan siitä, ettei ole näille yhtä tärkeä kuin sisarensa. Hän yrittää tasapainottaa tilannetta syömällä molempien edestä ja lihoo, vaikka tanssia harrastavan pitäisi olla kevyt ja siro.

Koen kasvaneeni surun sylissä. Kun suru on lokeroitunut kaikkialle kehoon, sitä ei saa sieltä pois. Pahanlaatuinen juurakko ei parane lääkkeillä, kevennyksillä eikä näkökulman vaihdoksilla.

Myöhemmin kertojan oma tytär sairastuu anoreksiaan. Äiti ei ole nyt valmis tinkimään omasta tiukasta ruokakontrollistaan, vaikka asiantuntijat suosittelevat syömään sairastuneen kanssa samansuuruisia annoksia. Tässä vaiheessa Brotherus ei pysty vielä tunnustamaan edes itselleen, että myös hänellä – normaalipainoisella - on syömishäiriö ja että hän tarkkailee pakonomaisesti joka hetki kehoaan ja sen ääriviivoja.

Kehoni on miellyttävä kotini vain, kun siellä ei ole ylimääräistä. Vain kun se on siisti ja tyhjä.

Toisena tärkeänä teemana kirjassa on äitiys; toisaalta ilo lapsista ja toisaalta murhe omasta riittämättömyydestä. Tulee avioero ja ehkä osittain sen laukaisemana tyttären anoreksia ja pojan huumeongelma. Lopulta koittaa myös toipumisen aika ja löytyy rinnalle uusi ihana puoliso, joka kannattelee, rohkaisee ja ymmärtää ja tuo myös huumoria elämään.

Taiteilijan työ on kirjan kolmas teema. Tanssi on Brotherukselle perustarve ja tila, jossa hän voi olla oma itsensä. Brotherus ei viihdy paikoillaan, vaan tarvitsee rääkkiä ja reuhtomista tunteakseen olonsa turvalliseksi. Kirjoittaminen taas on hänelle keino yrittää ymmärtää kokonaisuuksia ja sitten hyväksyä se, mitä ei voi ymmärtää. Kirjoittamisenkin hän kokee tanssina - se on liikettä rivien välissä. Tärkeintä niin liikkumisessa kuin kirjoittamisessa on kuitenkin intohimo.

Mielenkiintoisen asiasisällön lisäksi Ainoa kotini -teoksessa viehättää sen kaunis kieli. Runollisesta ja kuvailevasta tekstistä voisi poimia kaiken aikaa lauseita erilleen maisteltavaksi.

Olen hiekanjyvä, vesitippa ja havunneulanen. Yletyn vain itseni ympäri. Yletyn siihen, miltä minusta tuntuu. Kuulen vain oman sydämeni äänet. Maailmanrauhani alkaa siitä, että olen tyytyväinen itsessäni.

Olen syntynyt. Olen elänyt. Kuolen seuraavaksi. Kuolen joka tapauksessa. Olen väsynyt ihmisten imperfektisiin ja futuristisiin kuviin. Janoan elämän tajuamista juuri nyt.

DIEUDONNÉ, ADELINE: Oikeaa elämää

Kustantaja: WSOY 2021

Alkuteos: La vraie vie

Suomennos: Saara Pääkkönen

Talossamme on neljä makuuhuonetta, minun huoneeni, pikkuveljeni Gillesin huone, vanhempieni huone ja ruumiiden huone.

Ruumiiden huone on täynnä isän eri puolilla maailmaa osin laittomasti ja suurella rahalla metsästämiä eläimiä tai niiden osia. Kokoelman helmi on norsun syöksyhammas ja pelottavin täytetty hyeena.

Tarinan alussa tyttö on yksitoistavuotias ja pikkuveli Gilles lähes seitsemän. Isä on väkivaltainen ja sadistinen tyyppi, jonka arvaamattomia mielialoja koko perhe tarkkailee. Äiti puolestaan on kuin ameba, joka suhtautuu passiivisesti kaikkeen muuhun paitsi puutarhanhoitoon ja lemmikkivuohiinsa. Miten kaksi näin erilaista ihmistä on joskus mennyt yhteen ja saanut aikaan kaksi lastakin, ihmettelee tyttö.

Eräänä päivänä tyttö ja Gilles menevät tavalliseen tapaansa jäätelöautolle hakemaan tavanomaiset annoksensa, kun tapahtuu kauhea onnettomuus. Tyttö uskoo aiheuttaneensa sen valinnoillaan, mutta todennäköisesti hän pääsisi nopeasti tapahtuneen yli, jollei pikkuveli olisi niin traumatisoitunut. Ennen nauravainen Gilles on nyt mykkä ja totinen. Hän etsii lohtua hyeenasta, mutta tämä tartuttaakin poikaan inhimillisyyttä tuhoavia syöpäläisiä.

Se jokin, jolle en osannut antaa nimeä mutta jonka läsnäolon saatoin aistia, se jokin eli hyeenan sisällä. Tuo täytetty ruumis oli hirviön pesä. Kuolema asui meillä.

Perheen elämää seurataan kirjassa viiden vuoden ajan. Sinä aikana Gilles etääntyy siskostaan ja muuttuu yhä tunteettomammaksi. Lopulta hän tuntuu saavan tyydytystä ainoastaan kivun ja mielipahan tuottamisesta. Miten tyttö saisi ilon takaisin veljensä sydämeen? Pystyisikö hän rakentamaan aikakoneen, joka siirtäisi heidät hetkeen ennen kohtalokasta onnettomuutta ja mahdollistaisi toisenlaiset valinnat? Tyttö on tässä asiassa lapsellinen, vaikka tuntuu esimerkiksi opiskelussa ja seksuaalisessa heräämisessä ikäistään kypsemmältä.

Gilles vietti yhä enemmän aikaa ruumiiden huoneessa hyeenalle jutellen. Hänen päässään riehuvat syöpäläiset olivat anastaneet vallan. Jopa hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, ja aivoja ahmivat loiset lisääntyivät niin vauhdilla, että kasvot näyttivät turvonneilta. Minä olin kuitenkin varma, että Gilles oli vielä elossa siellä jossain, aivan sielunsa syvimmässä sopukassa, linnakkeessa joka yhä teki vastarintaa.

Oikea Gilles palaa kuin palaakin takaisin, mutta vasta uuden järkyttävän ja kaikkien tunteita ravisuttavan onnettomuuden jälkeen.

Kohotin katseeni Gillesiin. Siinä hän oli. Oma pikkuveljeni. Hän oli läsnä ja hän itki. Ihan kuin hänet olisi tuotu tuonelasta takaisin luokseni. Syöpälaiset eivät olleet surmanneet häntä.

Kirjassa tapahtuu hirveitä ja jopa sairaita asioita, mutta miten paljon niissä on kertojana toimivan tytön mielikuvitusta? Paikoin kirja lähentelee kauhua, paikoin fantasiaa, mutta on suurimman osan aikaa ihan realistista arkielämää. Teksti on tiivistä ja samalla runollista. Dieudonnén ammatti dramaturgina näkyy kirjan kohtausten visuaalisuutena, mutta toisaalta myös henkilöiden tietynlaisena nukkemaisuutena. Pikkuveljeään ehdoitta rakastava tyttö on kuitenkin vahva ja kiinnostava hahmo.

Belgialainen Adeline Dieudonné (s. 1982) on dramaturgi, näyttelijä ja stand up -koomikko. Oikeaa elämää -teos on hänen esikoisromaaninsa, joka voitti vuonna 2018 Belgian merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon eli Victor-Rossel -palkinnon.

SMIRNOFF, KARIN: Lähdin veljen luo

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Jag for ner till bror

Suomennos: Outi Menna

Jana Kippo matkustaa Tukholmasta veljensä luo pohjoisruotsalaiseen köyhään pikkukaupunkiin, josta lähti nuorena vihan vallassa pois. Hän ei palannut kotiin edes silloin, kun veli ilmoitti äidin vakavasta sairaudesta. Miksi nyt? Koska ei ole muutakaan tekemistä pääsiäiseksi. Koska on umpikujassa niin taiteilijantyössään kuin miessuhteissaan.

Tuntui kuin olisin menettänyt otteen omasta elämästäni. Asioita tapahtui ilman että saatoin vaikuttaa  niihin mitenkään. En ollut koskaan tuntenut oloani elävämmäksi. Kokemus oli uusi ja vaikken tiennytkään varmasti sen hyvyydestä se oli joka tapauksessa olemassa ja huusi kuin herätyskokouksessa.

Jana ja Bror ovat kaksosia ja heillä on vuosien eron jälkeenkin niin vahva yhteys, että he pystyvät lukemaan toistensa ajatuksia. Nyt veli suree niin, ettei pysty syömään eikä nukkumaan. Ei hoitamaan itseään tai kotiaan. Kuka oli tämän ahdistuksen aiheuttanut nainen, nyt jo kuollut Maria? Brorin ja kylän muutkin miehet lumonnut viettelijätär? Janan ja Brorin tuntematon sisko? Murhan uhri?

Jana päättää jäädä joksikin aikaa veljensä luo saatuaan paikan kotiavustajana. Useimmat ihmiset ovat hänelle tuttuja, mutta pinnan alla piilevät salaisuudet yllättävät. Janalle paljastuu uusia tietoja niin naapureista kuin veljestä ja äidistä. Jopa omasta itsestä, vaikka Jana ei tiedäkään, kenen muistikuviin hänen pitäisi uskoa.

Sama juttu jälleen kerran. Kertomus kertomusta vastaan ja minä erotuomarina välissä. Kaksi muistikatkoista kärsivää juoppoa joilla kummallakin oli oma versionsa totuudesta.

Lukijalle annetaan vihjeitä tapahtumista jo kirjan alussa ikään kuin lisäämään jännitystä. Paljastuva tarina on murheellinen, joskaan ei epätavallinen. Perheen isä eli taatto hakkaa alkoholin vaikutuksen alaisena vaimoaan, kurittaa sadistisesti poikaansa ja käyttää tytärtään seksuaalisesti hyväkseen. Äitimuori ei uskalla puuttua tapahtumiin vaan pakenee uskonnollisuuteen.

Ja mehän rukoilimme. Pyysimme lapsellisesti jumalalta apua. Vähemmän lapsellisesti rukoilimme kostoa. Rukoilin rukoilemasta päästyäni. Rukoilin että taatto kuolisi. Silti hän palasi kotiin joka perjantai.

Lähdin veljen luo -romaanissa on hurja lataus, joka kiehtoo kaikkine karuine ja ruminekin piirteineen. Etenkin ihmisten seksuaalista vetoa toista kohtaan Smirnoff kuvaa väkevästi – siinä ei auta järki eivätkä ulkonaiset seikat, kun palo toisen puoleen leimahtaa. Karuuden vastapainona kirjassa on myös kauneutta ja sarkasmiin taittuvaa huumoria. Mieleen tulee Nina Wähän romaani Perintö (WSOY 2020), joka sijoittuu Tornionjokilaaksoon.

Tyyliltään kirja on aika erikoinen, mutta siihen tottuu nopeasti. Lauseet ovat asiallisia ja lyhyitä. Pisteen lisäksi muita välimerkkejä ei ole eikä isoja kirjaimia käytetä kuin lauseen alussa. Erisnimet kirjoitetaan pienellä ja etunimi ja sukunimi vielä yhteen tyyliin ”janakippo”. Tässä kirjailija on tavoitellut kirjallisessa muodossa sitä, miltä Länsi-Pohjan murre puhuttuna kuulostaa. Suomentajalla on varmaan ollut haasteita, mutta Outi Menna onnistuu jälleen loistavasti.

Karin Smirnoff (s, 1964) työskenteli toimittajana, kunnes kyllästyi työhönsä ja osti puutavarayrityksen Piitimestä Pohjois-Ruotsista. Lundin yliopiston kirjoittajakoulun jälkeen häneltä ilmestyi vuonna 2018 esikoisteos Lähdin veljen luo, joka nousi August-palkintoehdokkaaksi ja oli myös myynti- ja arvostelumenestys. Jana Kippo -trilogian kaksi muutakin osaa ovat jo ilmestyneet, ja ainakin toinen osa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi ensi vuonna. Ruotsissa trilogiasta on tekeillä televisiosarja.