Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: Den svavelgula himlen
Suomennos: Laura Beck
…
taivas Ramslandetin yläpuolella värjäytyi rikinkeltaiseksi meidän siinä
maatessamme. Katselin värien leikkiä ja näin miten mökin lähimmät puut
muuttuivat yhä mustemmiksi ja hienopiirteisemmiksi, niin että ne olivat lopulta
kuin taivaaseen kaiverrettuja. Minut olivat lumonneet Falkin tyyni ääni ja
rikinkeltainen taivas ulkona, se vanha väri, jota en ollut nähnyt moneen
vuoteen ja jonka olin joskus uskonut näkyvän vain Ramslandetin tienoilla eikä
missään muualla koko maailmassa.
Helsingin kuvaajana tunnettu Westö
sijoittaa Helsinkiin myös romaaninsa Rikinkeltainen
taivas, mutta toisena näyttämönä on pääkaupungista neljänkymmenen
kilometrin päässä sijaitseva Ramslandet. Siellä kirjan nimetön kertoja,
kymmenvuotias poika, viettää vuonna 1969 ensimmäistä kertaa kesää vuokramökissä ja oppii rakastamaan
viljapeltoja, ojanpientareiden mansikoita ja apiloita, lepattavia perhosia, haukia
kaislikossa, illan valoa ja jopa mäkäräisiä. Eräänä päivänä hän tutustuu
ikätoveriinsa Alex Rabelliin ja pääsee tämän kesäpaikkaan, komeaan Ramsvikin
kartanoon. Rabellit ovat liikemiessukua,
heillä on varaa pitää kartano ja asua talvet Ehrensvärdinkadulla, kun taas
kertojan perhe on juuri noussut keskiluokkaan. Kummatkin perheet ovat kuitenkin
suomenruotsalaisia ja pojat käyvät samaa koulua. Alex hurmaa ihmisiä, mutta myös
huvittelee pelaamalla heidän tunteillaan – koska kerran voi. Joskus kohteena on
kertoja, joskus joukkoon kolmanneksi liittynyt puolustuskyvytön ja anteeksiantavainen
Krister.
Alexin äiti ja isoisä suhtautuvat
pojan uuteen ystävään ja tämän perheeseen alentuvasti ja torjuvasti, mutta onko
heillä ylpeilyn aihetta, kun komea pinta kuitenkin kätkee alleen häpeällisiä
salaisuuksia? Joka tapauksessa poikien ystävyys jatkuu nuoruusikään saakka ja
sitten kertojan ajatukset valloittaakin Alexin pikkusisko Stella. Seuraa vuosia
kestävä suhde, jossa välillä rakastetaan huikeasti, välillä petetään ja välillä
erotaan, kunnes kierros alkaa taas uudestaan. Nämä kaksi ovat kuume toistensa
veressä, lopullisesti he eivät koskaan pääse toisistaan eroon.
…Oli huhtikuu mutta tuntui
syksyltä, ja minä ajattelin Stellaa ja itseäni ja meidän yhteisiä vuosiamme,
kaikkia niitä vuosia jotka olivat kuluneet siitä kun olin alkanut puhua hänen
kanssaan ja huomannut, ettei hän enää ollutkaan Alexin luiseva karamellia mussuttava
pikkusisko.
Vaan että hän oli Stella.
Stella eikä kukaan muu.
Näyttää siltä, että Rabellien
tarina jatkuu Alexin johdolla edelleen komeana, mutta mitä uhrauksia
menestyksen eteen joudutaan tekemään? Onko joka sukupolvessa vanhempia, jotka eivät
ennätä keskittyä lapsiinsa oikeaan aikaan? Onko aina ihmisiä, jotka käyttävät
valtaansa väärin? Tätä kaikkea kertoja pohtii. Hänestä on tullut kirjailija,
jonka ura esikoisteoksen menestyksen jälkeen on hiipunut. Rikinkeltainen taivas voisi olla se romaani, jonka kirjoittamisesta
hän haaveilee, toisaalta oma kasvutarina ja toisaalta sukupolvikuvaus. Hän
piilottaa rivien väliin epäsuoraa arvostelua Alexin häikäilemättömyyttä ja
rahanahneutta kohtaan, mutta puolustelee pitkään omaa selkärangattomuuttaan ja
vastuunpakoiluaan. Kuitenkin tarinan päättyessä nykyhetkeen voi kaikkien kohdalla todeta, että
aika on tehnyt tehtävänsä. Kiihko on sammunut, muistin petollisuus paljastunut,
oma tilanne tunnustettu.
Westön tavaramerkkinä on hämäävän
helppo ja sujuva tyyli, joka kuljettaa lukijaa viihdyttäen eteenpäin. Joka on Westön aiemmista
romaaneista pitänyt, pitää kyllä tästäkin.