HASSINEN, PIRJO: Popula

Pirjo Hassinen (s. 1957) on yksi vuoden 2012 Finlandia-palkintoehdokkaista teoksellaan Popula. Hassinen on ollut Finlandia-ehdokkaana aiemminkin eli vuonna 1996 teoksella Voimanaiset, vuonna 2002 teoksella Jouluvaimo ja vuonna 2004 teoksella Kuninkaanpuisto. Vuonna 2003 hän oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittajaksi teoksellaan Mansikoita marraskuussa.

Popula-teoksessa Hassinen käsittelee ajankohtaista aihetta eli äärioikeiston nousua poliittiseksi mahtitekijäksi. Millaisilla keinoilla ääniä kalastetaan? Miten suosiota pidetään yllä? Kuva on kärjistetty, mutta samalla pelottavan uskottava.

Hassisen kirjoissa henkilöt eivät juuri koskaan ole miellyttäviä, mutta silti heidän vaikuttimiaan saattaa ymmärtää. Populassa joukko ihmisiä ajautuu tilanteeseen, joka tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja josta ei löydy tietä pois. Yksi näistä on Pirjo, entinen konttorin tehonainen ja nykyinen työtön. Viimeinen niitti itsetunnolle on taidekriitikon arvio Pirjon herkistä akvarelleista: ”Kyllä kukkataide on kakkataidetta”. Katkeroitunut Pirjo hyökkää taidemuseossa abstraktin kukkataulun kimppuun tussi kädessä – täytyyhän kukille saada edes ääriviivat! Osa ihmisistä aplodeeraa, osa tuomitsee. Tuomitsijoiden joukossa on Pirjon tytär Rita, jonka suhde äitiin on muutenkin kireä. Osittain tämä johtuu nuoruusaikoihin liittyvistä kipeistä ja hävettävistä asioista, joita Rita ei halua paljastaa äidilleen. Ahdistusta tuottaa myös takkuinen yritys rakentaa uusperhettä leskimiehen kanssa. Ehkä mies ei ylipäätään ole vielä valmis uuteen suhteeseen, mutta kiilaa puolisoiden väliin lyö myös miehen Etelä-Afrikasta adoptoima tytär Tuulia. Rita saa rasistin leiman ja potkut perheestä kivahtaessaan Tuulialle suutuspäissään: ”Mene sinä takaisin Afrikkaan!”

Pirjon tueksi ja lohduksi tulee pihapiirissä asuva Perttu. Perttu on (lievästi kehitysvammainen?) nuorimies, joka komean kroppansa ansiosta on päässyt ravintolan portsariksi. Liiallisesta voimankäytöstä seuraavat potkut ja samaan aikaan nolo väärinkäsitys aiheuttaa porttikiellon hoitokotiin, jossa Pertun Alzheimeria sairastava äiti viettää viimeisiä hetkiään. Itsetuntoa kohottaa asema Popula-puolueen johtajan luottomiehenä ja Pirjon syli. Pirjo taas saa Populalta tukea ja tunnustusta taiteilijanurallaan.

Popula-puolue tuntuu tarjoavan vastauksen syrjäytyneelle ja vihaiselle ihmiselle. Ministeri Jukka Kalmari on puolueen sujuvapuheinen johtaja, jonka paatos peittää alleen laskelmoinnin ja tunteettomuuden. Kerran Kalmarin pelisilmä tosin pettää pahasti, mutta raha ja vahvat taustavoimat vetävät miehen kuiville. Sijaiskärsijäksi joutuu Perttu, mutta väkivallasta saa osansa myös sattumalta paikalle osunut tummaihoinen Tuulia.

Hassisen tyyli on dramaattista ja joskus jopa yliampuvaa. Sen ironia puree kuitenkin tehokkaasti.

LUNDBERG, ULLA-LENA: Jää

Ulla-Lena Lundberg (s. 1947) on monia palkintoja voittanut suomenruotsalainen kirjailija. Hän on saanut valtion kirjallisuuspalkinnon vuosina 1971, 1982 ja 1992 ja vuonna 1990 Ruotsin akatemian Suomi-palkinnon, joka annetaan suomenruotsalaiselle kirjailijalle merkittävästä työstä Suomen ruotsinkielisessä kulttuurielämässä. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon Lundberg on ollut ehdolla vuosina 1977, 1992, 1994 ja 2002. Ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi Lundberg on ollut aikaisempina vuosina kolme kertaa eli vuonna 1987 Botswanaan sijoittuvalla trillerillä Kalaharin hiekkaa, vuonna 1989 ahvenanmaalaista talonpoikaispurjehdusta kuvaavalla teoksella Leo ja vuonna 2001 sotaromaanilla Marsipaanisotilas. Tänä vuonna on vuorossa Lundbergin neljäs ehdokkuus, nyt teoksella Jää.

Toinen maailmansota on ohitse ja usko tulevaisuuteen voimistunut. Toivoa täynnä on myös nuori pappi, joka sotapappivuosiensa jälkeen aloittelee uraa ulkosaaristossa, monista pienistä luodoista koostuvassa seurakunnassa. Iloinen ja innostunut mies rakastuu nopeasti sekä seutuun että sen asukkaisiin. Häntä eivät lannista pappilan vetoisat huoneet, hankalat kulkuyhteydet tai eri luotojen asukkaiden välinen pikkumainen kilpailu. Hän iloitsee seurakunnan väkevästä veisuusta, luonnon tarjoamista ihmeistä ja kasvavasta perheestään. Hänessä ei ole ennen ollut hengen paloa, mutta saarella se löytyy. Tänne hän haluaa pysyvästi jäädä! Myös pieni ja pippurinen Mona-vaimo viihtyy saadessaan hoidella karjaansa, puutarhaansa ja talouttansa. Mona kantaa pappilassa vastuun käytännön elämästä ja järjestyksestä, jotta mies voisi keskittyä seurusteluun, sielunhoitoon ja suuriin suunnitelmiin. Hän rakastaa yli kaiken lempeää ja sopuisaa miestänsä, jopa enemmän kuin lapsiaan. Pieniä tyttöjä käy hieman sääliksi – äidin kasvatusmenetelmät ovat kovia eikä isä pidä niihin puuttumista soveliaana

Lundberg kuvaa mukaansatempaavasti elämää karulla saarella, jossa ei kasva juuri mitään ja jossa myrskyt myllertävät ja jäät paukkuvat. Jää on avuksi saarelta toiselle kulkiessa, mutta se voi koitua myös kuolemaksi. Postinkantaja on sääolojen asiantuntija ja hänen kursiivilla kirjoitetut mietelmänsä tuntuvat ennustavan tulevia tapahtumia. Posti-Antonilla ovat suojanaan vainajien henget, mutta henget eivät varoita ja tue niitä, jotka eivät henkiin usko.

Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Miten tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreää sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.

Kirjassa kaikki henkilöt tuntuvat oikeilta eläviltä ihmisiltä, jopa vähäisemmässäkin roolissa olevat. Heidän elämäänsä on helppo eläytyä, jännittää heidän puolestaan tai heidän kanssaan, iloita hyvistä hetkistä ja itkeä suuren surun kohdatessa.

KOCH, HERMAN: Illallinen

Herman Koch (s. 1953) on hollantilainen kirjailija, kolumnisti ja näyttelijä, joka jossain elämänsä vaiheessa on asunut myös Suomessa. Hänen kuudes romaaninsa Illallinen voitti arvostetun Publieksprijs-palkinnon vuonna 2009. Kirja pohjautuu osittain tositapaukseen eli Barcelonassa vuonna 2005 tapahtuneeseen kodittoman naisen murhaan.

Kesäisenä iltana kaksi avioparia on illallisella Amsterdamin hienoimpiin kuuluvassa ravintolassa. Hymyillään ja keskustellaan kohteliaasti erilaisista neutraaleista aiheista, syödään hienoja ruokia. Pinnan alla kuitenkin väreilee ja paine purkaantuu viimein jälkiruokavaiheessa. Nyt päästään kokoontumisen todelliseen syyhyn eli keskustelemaan perheen 15-vuotiaiden poikien tekemästä rikoksesta ja sen vaatimista toimenpiteistä. Nyt karistetaan kohteliaisuuden pintakiilto pois ja katsotaan, mihin asti kukin on valmis suojelemaan rakkaitaan. Onko lopultakaan pahinta se, mitä pojat ovat tehneet, vai vanhempien asenne?

Jos minun pitäisi määritellä mitä onni on, sanoisin näin: onnelle on tarpeeksi itsessään, se ei kaipaa todistajia. ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan”, kuuluu Tolstoin Anna Kareninan ensimmäinen virke. Siihen haluaisin lisätä korkeintaan, että onnettomat perheet – ja niistä perheistä ennen kaikkea onnettomat avioparit – eivät pärjää yksin. Mitä enemmän todistajia, sen parempi. Epäonni etsii aina seuraa. Se ei siedä hiljaisuutta, varsinkaan sitä vaivautunutta hiljaisuutta joka laskeutuu, kun se jää yksin.

Kirjan kertoja on Paul Lohman, joten häntä pitää ilman muuta sankarina. Hän vaikuttaa perhettään syvästi rakastavalta ja sivistyneeltä periaatteen mieheltä, kun taas isoveli Serge näyttäytyy huomionkipeänä ja lipevänä poliitikkona, jolle elokuvan tärkein anti saattaa olla näyttelijättären rintavako. Illallisen edetessä alkavat käsitykset muuttua. Käy ilmi, että Paul Lohmanilla on synnynnäisen neurologisen sairauden vuoksi taipumus hallitsemattomiin väkivaltapuuskiin. Käy ilmi myös, että hän on kateellinen veljelleen tämä menestyksen vuoksi ja kateellinen jopa vaimolleen, koska perheen poika Michael tuntuu olevan kiintyneempi äitiinsä kuin isäänsä. Miten pitkälle Paul menee vain saadakseen kuulla Michaelin sanovan ”isi, kulta”?

Kirja jakaantuu lukuihin illallisen etenemisen mukaan eli aperitiivista lähdetään liikkeelle ja juomarahaan päädytään. Tänä aikana on takautumien avulla opittu taustat, syyt ja seuraukset sekä henkilöiden persoonalliset ominaisuudet – eikä mikään vaikuta oikein mukavalta. Kirja onkin tahallisen provosoiva ja huumoriltaan varsin musta. Jännitettävää riittää loppuun saakka ja lopun jälkeen riittää pohdittavaa.

DRAGNIĆ, NATAŠA: Kanssasi aina

Nataša Dragnić (s. 1965 Kroatiassa) opiskeli ensin yliopistossa germaanisia ja romaanisia kieliä ja hakeutui sitten diplomaattikoulutukseen. Vuodesta 1994 hän on asunut Saksassa ja toiminut vieraiden kielten ja kirjallisuuden dosenttina. Dragnić on paitsi opettaja ja kirjailija myös näyttelijä, mikä näkyy Kanssasi aina -teoksessa. Sen voisi helposti siirtää valkokankaalle, sillä vuorosanat ja kohtaukset ovat jo valmiina.

Kirjassa kuvataan vuoronperään kahden henkilön elämää ja ajatuksia lapsuudesta aikuisikään. Doran ja Lukan välillä vallitsee salaperäinen yhteys eli kun toinen kokee jotakin, niin toinenkin reagoi, vaikka olisi kuinka kaukana. Ensimmäinen yhtymäkohta on jo syntymässä, kun sama kätilö avustaa kummankin maailmaan (kolmen vuoden välein tosin). Ensimmäinen todellinen kohtaaminen tapahtuu päiväkodissa, kun Luka on viisivuotias ja Dora kaksivuotias. Katseet osuvat toisiinsa, herkkä Luka pyörtyy ja tomera Dora herättää prinssinsä suudelmalla. Lapset ovat erottamattomia ja nauttivat rauhallisen Makarskan pikkukaupungin merellisestä hengestä pilviä tarkkaillen, kunnes Doran perhe muuttaa Pariisiin. Menee kuusitoista vuotta ennen kuin Dora ja Luka kohtaavat jälleen. Kaikki muut sitoumukset unohtuvat heiltä ainakin hetkeksi, mutta onko rakastuneellakaan oikeutta ajatella vain itseään?

Kanssasi aina on ylenpalttisen romanttinen kuvaus koko elämän kestävästä rakkaudesta, mutta on siinä särmääkin. Kirjailija muuttaa taitavasti kirjoitustyyliä kertomuksen edetessä. Lasten kohdalla kieli on yksinkertaista ja lauseet lyhyitä. Aikuisten rakastavaisten pakahduttavia tunteita taas kuvataan ryöpyttäen ja paisutellen. Jotkut avainlauseet ja tapahtumakuviot toistuvat useampaan kertaan, mikä on hyvä tyylikeino.

…rakastan sinua vain sinua aina sinua elämäni loppuun saakka sinä olet ilma jota hengitän olet sydämeni syke olet minussa loputtomiin meri jonka näen olet sinä kalat jotka pyydän olet saanut minun verkkooni olet minulle päivä ja yö ja asfaltti kenkien alla ja solmio kaulassa ja iho ruumiini ympärillä ja luut ihoni alla olet veneeni ja aamiaiseni ja viinini ja ystäväni ja aamukahvini ja minun kuvani ja minun kuvani ja minun naiseni sydämessäni ja minun naiseni minun naiseni minun naiseni…

ALA-HARJA, RIIKKA: Maihinnousu

Riikka Ala-Harja (s. 1967) on kirjailija ja Teatterikorkeakoulusta valmistunut dramaturgi. Hänen teoksestaan Maihinnousu nousi mediakohu: kirjailija oli käyttänyt sukulaispojan sairautta teoksensa materiaalina ja näin lisännyt ja pitkittänyt pojan vanhempien surua. Ala-Harja itse puolustautui sillä, ettei kirjailija voi kirjoittaa luotettavasti, jollei tunne aihettaan. Tässä piilee toki ihan todellinen eettinen ongelma, mutta ilman kohua olisi tavallinen lukija lukenut Maihinnousu –teoksen puhtaasti romaanina eikä dokumenttina.

Julie on nuori ranskalaisnainen. Hän elää Normandian rannikolla aviomiehensä ja kahdeksanvuotiaan tyttärensä kanssa. Lupaava tiedenaisen ura on avioliiton myötä hiipunut ja väitöskirja liittoutuneiden maihinnoususta pantu jäihin, mutta Julie pystyy kuitenkin hyödyntämään asiantuntemustaan turistioppaana. Kaikki näyttää hyvältä, mutta sortuu hetkessä. Emma-tyttären oudot mustelmat paljastuvat leukemiasta johtuviksi. Aviomiehen oudot poissaolot puolestaan paljastuvat rakastajattaresta johtuviksi. Julien kestävyyttä koetellaan, mutta onneksi hänellä on tuskien kautta voittoon kulkenut ystävätär, joka osaa auttaa oikealla tavalla:

Avaisit silmäsi, Alice usein sanoo. Valoa tulee kun avaa silmät.

Julie kertoo turisteille miltei inhorealistisesti maihinnousun vaiheista. Sota on veristä ja sen tuho sattumanvaraista, mutta se loppuu kuitenkin aikanaan. Emmankin taistelu syöpää vastaan on vaikea ja pitkä. Äiti voi vain todeta avuttomuutensa, tyttöä auttavat parhaiten muut ihmiset. Ala-Harja kuvaa hyvin äidin tuskaa ja välillä jopa vainoharhaista suhtautumista lapsen lähipiiriin. Kieli on miltei arkista, mutta se ei kuitenkaan peitä tunteita.