MURAKAMI, HARUKI: Maailmanloppu ja ihmemaa

Kustantaja: Tammi 2015

Alkuteos: Sekai no owari to hadoboirudo wandarando

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Japanilainen Haruki Murakami (s. 1949) on monilla palkinnoilla palkittu kirjailija, jota etenkin nuoret lukijat rakastavat. Hänen tyyliään leimaavat kafkalainen surrealismi ja alakuloinen fatalismi yhdistettyinä vieraantumisen ja yksinäisyyden tunteisiin. Suomeksi Murakamin teoksia on saatu hieman takaperoisessa järjestyksessä, sillä Raisa Porrasmaan suoraan japanista kääntämä teosMaailmanloppu ja ihmemaa ilmestyi alun perin jo vuonna 1985.

Kirjan joka toinen luku sijoittuu Kovaksikeitettyyn ihmemaahan ja joka toinen Maailmanloppuun. Ihmemaa on toisaalta 1970-luvun maailma, jossa Duran Duran -yhtye on kova sana ja c-kasetit uusinta tekniikkaa. Toisaalta se on maailma, jossa utopististen tieteellisten keksintöjen avulla valtaa tavoittelevat virallinen Systeemi ja sen kanssa kilpaileva Tehdas. Kirjan päähenkilö on yksi Systeemille työskentelevistä Laskijoista, jolle salaperäinen tohtori on asentanut aivoihin jotain erikoista:

Sinulle antamaani laskudataan oli piilotettu kutsusignaalina kolmannen ajatusjärjestelmän aktivoimiskomento. Toisin sanoen sen jälkeen kun olit siirtynyt toiseen ajatusjärjestelmään, tapahtui vielä yksi siirtymä ja suoritit laskelmat kolmannella ajatusjärjestelmällä.

Vaikka ajattelun piirit pitäisi miten erillään hyvänsä, käytävän katkaiseminen ei käy päinsä, sillä sinun tajuntasi pintakerrokset, toisin sanoen ykköspiiri, on kehittynyt imemällä ravintonsa alitajunnastasi eli piiri numero kahdesta. Yhdyskäytävä on siis sekä puun juuri että maaperä. Jos sitä ei olisi, aivot eivät toimisi. Sen vuoksi säilytimme sen. Jos tila on normaali, ei tarpeettomia vuotoja tai vastavirtauksia ilmene. Sähköpurkausten energia on nyt kuitenkin aiheuttanut yhdyskäytävälle epänormaalin sokin, koska liitäntä B on sulanut. Aivosi ovat sen yllättämiä aloittaneet korjaavan toiminnan.

Näitä tieteelliseltä kuulostavia tekstejä tuskin on tarkoitettu ymmärrettäviksi? Joka tapauksessa Laskija-parka joutuu erityisominaisuutensa vuoksi suureen vaaraan, josta tohtorin lapsenlapsi – pulska neiti – häntä pelastelee. Ketkä Laskijaa uhkaavat? Onko kaikki yhtä suurta peliä, jossa eri osapuolia ei oikeastaan olekaan olemassa?

Maailmanloppu puolestaan on korkean muurin ympäröimä kalsea paikka, jonne saapuva ihminen erotetaan oitis omasta varjostaan. Ihminen ja varjo elävät sitten kumpikin omalla tahollaan, kunnes varjo kuihtuu vähitellen pois. Muistot haipuvat. Ihmisten sijasta kaduilla liikuskelee yksisarvisia, sielujen kantajia. Vähitellen oivaltaa, että tämä maailma onkin vain päähenkilön pään sisällä ja luultavasti seurausta aivoihin tehdyistä muutoksista. Mutta onko Ihmemaakaan todellinen? Mihin maailmaan sijoittuu Laskijan rakastettu, kirjastonhoitaja?

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamin romaaneista helppolukuisimpia. Ihmemaassa se vie vauhdikkaaseen seikkailuun, josta ei absurdeja käänteitä puutu, ja Maailmanlopussa elämän ja kuoleman saloja pohtivaan mietiskelyyn.  Olisiko kirjailijan tarkoitus näiden kahden maailman avulla kuvata ihmisen alitajunnan virtoja? Kiehtova tarina ainakin on, vaikkei sen kaikkia syvyyksiä ymmärtäisikään.

OLLIKAINEN, MILLA: Pirunkuru

Kustantaja: Like 2015

Milla Ollikainen (s. 1974) voitti vuonna 2012 Like kustannuksen ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun, minkä pohjalta ilmestyi 2013 Ollikaisen esikoisteos Veripailakat, Ylläksen maisemiin sijoittuva salapoliisiromaani. Jatko-osa Vesiraukka ilmestyi seuraavana vuonna ja trilogian päättävä Pirunkuru 2015. Ollikainen asui Kolarissa 2001-2012 ja työskenteli Luoteis-Lappi-lehden päätoimittajana. Tästä lienee tarttunut ideoita dekkarisarjan ihmisiin ja maisemiin sekä repliikeissä käytettyyn murteeseen. Kolarin murteen oikeellisuutta ei Hämeessä syntynyt länsirannikon asukas pysty arvioimaan, mutta kaiketikin kaikki on kohdallaan. Suurimman osan pystyy vaikeuksitta ymmärtämään ja värikkäästä tekstistä kovasti nauttimaan. Kirjassa on myös muualta Lappiin  tulleita, jotka puhuvat omalla tavallaan ja erottuvat näin paikallisista asukkaista.

Pirunkuru-dekkarin voi lukea itsenäisenä teoksena eli ymmärtäminen ei vaadi aiempiin osiin tutustumista. Kirjan alussa löytyy Pirunkuru-nimisestä tunturirotkosta kuollut mies. Alkututkintaa suorittavat paikalliset poliisit, kohta eläkkeelle jäävä Juhani Vuontisjärvi ja nuori Aleksi Kukkola. Vuontisjärvi on sympaattinen mies, joka jaksaa jututtaa ja kuunnella ihmisiä myötätuntoisesti ja rauhallisesti. Kukkola taas kaipaisi toimintaa ja tekniikkaa.

”Eli solet löytänyt ruuhmiin Kesängiltä. Ja son varmasti kuollut, niinkö?”

”Kylmä son ko mikä. Jos saapi sanoa ihan kansakoulupohjalta, niin son satarosenttisen kuollut. Kyllä mie niitä sen verran olen nähnyt, en mie nyt aivan pörrö ole, luuleks sie että…”

Kyseessä ei selvästikään ole tapaturma, mutta liittyykö entisen kaivosmiehen kuolema jollakin tavalla alueelle suunniteltavaan uuteen rautakaivokseen? Miehen mökistä nimittäin löytyy valtava määrä numeroituja kivinäytteitä. Itse kaivoshanke näyttää menevän kunnassa läpi vastalauseitta päättäjien hehkuttaessa sen myötä saatavaa toista jalkaa matkailun oheen. Ainoan kriittisen puheenvuoron saa sähköpostiinsa Krisse, paikallislehden harjoittelija. Hän on rakkauden perässä etelästä Lappiin muuttanut yksinhuoltaja, joka on enenevässä määrin tyytymätön kunnan kuvioihin ja elämäänsä yleensäkin. Sitten tapahtuu uusi murha, joka koskettaa Krisseäkin.

Kirjan juoni on taitavasti rakennettu ja tuo sopivin väliajoin esiin aina uuden syyllisehdokkaan. Tapahtumat ovat täysin mahdollisia, jopa loppuun säästetty mojova yllätyskin. Henkilöt ovat tavallisia arkisia ihmisiä, eivät syntymäpahoja psykopaatteja. Tämä on hyvä dekkari sellaiselle, jota raakuus ja mielipuolisuus eivät miellytä. 

VÄISÄNEN, HANNU: Piisamiturkki ja muita kertomuksia

Kustantaja: Otava 2015

Hannu Väisästä (s. 1951) voi luonnehtia sanalla ”monitaiteellinen”. Hän on saanut Taiteen valtionpalkinnon ansioistaan kuvataiteilijana, Finlandia-kirjallisuuspalkinnon romaanillaan Toiset kengät ja toiminut sekä graafikkona että teatterin lavastajana. Ainutlaatuinen on maailmalaajuisestikin Väisäsen omaelämäkerrallinen romaanisarja Anterosta, joka tiedostaa jo lapsena taiteilijankutsumuksensa. Kertomuskokoelmassa Piisamiturkki ja muita kertomuksia Antero esiintyy niminovellissa, jossa hän kertoo ensimmäisestä äitipuolestaan ja tämän ylpeydenaiheesta, piisamiturkista. Äitipuoli turkkeineen jättää perheen melko pian ja ryhtyy elämään erakkona omassa talossaan. Hän kuolee vuosia myöhemmin onnettomuuden seurauksena, nyt jo rispaantuneen turkin jäännökset ympärillään.

 Kokoelman kaksitoista novellia kertovat niistä merkillisistä ihmisistä, joita Väisänen on tavannut matkustaessaan eri puolilla maailmaa. Tapahtumien näyttämönä on milloin Suomi tai Ranska, milloin Yhdysvallat, Karibia, Norja tai Japani, joita Väisänen kuvailee taiteilijan silmää hyödyntäen, paikalle ominaisia yksityiskohtia ja tunnelmia esille nostaen. Etenkin omaperäisillä adjektiiveilla maalailu on Väisäselle ominaista.

On sellainen helmikuun puolivaloton, kangistava päivä jonka läpi ei pääse kuin torkkumalla. Sellainen päivä jolloin väreillä ei ole arvoa eikä merkitystä. (Mies Kouvolasta)

Ihmisiä ja heidän tekojaan Väisänen kuvailee ironiseen sävyyn ja hieman paisutellen, mutta samalla myötätuntoisesti ja ymmärtäen. Ihmisen sisimpään voi kätkeytyä paljon murhetta ja yksinäisyyttä, vaikka teot olisivat ulkopuolisen silmin katsottuna omituisia tai huvittavia. Amerikkalainen mies menestyy yrittäjänä, mutta olisi oikeasti halunnut vaihtaa sukupuoltaan. Yrmeä mutta luotettava kassaneiti saa ylennyksen, kun kollegoita sanotaan irti. Syntyy koston kierre. Japanilainen asunnonvälittäjä rakastuu muuttohaukkaan ja mullistaa koko elämänsä. Toisesta japanilaismiehestä taas tulee nukkemestari bunrakuteatteriin, koska on nuoruudessaan kokenut musertavan tunne-elämyksen Suomessa – tähän liittyy myös rakkaus Sibeliusta kohtaan.

Brooklynin korkein kohta -novellissa kertoja ja hänen ranskalainen ystävänsä tapaavat New Yorkin nähtävyyksiin tutustuessaan avuliaan miehen, joka kutsuu heidät kotiinsa juomaan raparperimehua ja katsomaan komeaa näköalaa. Miehen ylpeydenaihe on laaja kokoelma nimikirjoituksilla varustettuja oopperatähtien valokuvia, mutta lopulta paljastuu myös valikoima vanhoja pornoelokuvia. Miksi kaikki kauniit menneisyyden äänet vaihtuivat ajan hampaan runtelemiin filmikalvoihin, ihmettelee kertoja ja toteaa sitten, ettei ole ihmisen vika jos hän saa huomenlahjakseen myös kiiman.

Kertomuksessa Ilotulitus kerrostalossa asuvat yksinäiset vanhukset, Nellie ja George, ystävystyvät pienoismalleja rakennellessaan ja alkavat viettää yhä enemmän aikaa keskenään. Omaiset ja naapurit hermostuvat, päättävät lopettaa moisen säädyttömyyden ja saattaa vanhukset holhouksen alaisiksi. Nämähän ovat selvästikin suurempi uhka yhteisön rauhalle ja aineelliselle hyvinvoinnille kuin vapaana juoksentelevat joukkomurhaajat:

Ja kerrostalokin, talo tyyten vailla luonnetta alkaa sekin valittaa, sen tiilet rutisevat ja kaari-ikkunat naukuvat, kun sen on siedettävä sisällään kahta vanhusta jotka naimattomina istuvat hyvin likellä toisiaan… (Ilotulitus)

MORIARTY, LIANE: Mustat valkeat valheet

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: Big little lies

Suomennos: Helene Bützov

Australialaisen Pirriween alakoulu on suosittu ja hyvätasoinen. Sinne hyväksyttyjen lasten vanhemmilla ei tunnu olevan ajatuksissa muuta kuin ulkonäöstä huolehtiminen, vanhenemisen merkkien seuraaminen tai erityislahjakkaiden lasten ohjaaminen. Äidit ovat sieviä ja kiireisiä ja isät harkitun ammattimaisia. Heidän kesken käydään kuitenkin salaisesti kovaa valtataistelua. Huipulla ovat lyhyttukkaiset blondit:

He tarkoittavat pelkkää hyvää. He ovat kuin, hmm, kuin mitä? He ovat kuin äitipiispoja. He suhtautuvat hyvin vakavasti rooliinsa oppilaan äitinä. Se on heille kuin uskonto. He ovat fundamentalistiäitejä.

Sitten on pari johtohahmoa kuten ponteva uranainen Renata ja konflikteja rakastava Madeline, joiden taakse muut jakaantuvat. Klikit alkavat muodostua jo esikoulun pehmeä lasku –tutustumispäivänä. Silloin kohtalon oikusta Madeline ja kuvankaunis ystävänsä Celeste tutustuvat nuoreen yksinhuoltajaan Janeen, joka muiden äitien joukossa tuntuu hieman altavastaajalta. Naiset pitävät lujasti toistensa puolta pian koittavien kuohuttavien tapausten keskellä. Jo kirjan alussa vihjataan, että kuusi kuukautta tutustumispäivän jälkeen koululla tulee tapahtumaan tragedia. Naamiaismuotoisen visailuillan aikana jämäköiden drinkkien humalluttamat vanhemmat yltyvät nyrkkitappeluun ja ehkä murhaankin. Kuoleeko joku todella – sitä tietoa saa odottaa kirjan loppuun saakka. Sitä ennen illan osanottajat antavat poliisille todistajalausuntoja, joissa huhut ja pahansuovat vääristelyt sekoittuvat tosiasioihin. Kaikki henkilöt eivät kuitenkaan saa sanansijaa, joten mahdollisen uhrin henkilöllisyyttä ei voi näiden keskustelujen perusteella päätellä (jos edes ymmärtää niitä sillä silmällä lukea). Jokaisen juorun alkuperä käsitellään kyllä aikanaan ja näytetään, miten helposti kärpäsestä voi kasvaa härkänen.

Mustat valkeat valheet vaikuttaa aluksi hieman kliseiseltä, sillä karamellisen pinnan alta paljastuva pahuuskin on monesti käsiteltyä: perheväkivaltaa, koulukiusaamista, uusperheahdistusta ja raiskausta. Moriarty kuvaa kuitenkin kaikkea kirpeän satiirisesti ja oivaltavien yksityiskohtien avulla. Ihmiset voivat pitää valheitaan vähäpätöisinä, valkoisina suorastaan, mutta ne saattavat levittää mustaa pahuutta jopa sukupolvien päähän.

PS. Kirjan kansi on todella oivaltava.