BAUER, BELINDA: Tappajan katse

Shipcott on pieni syrjäinen kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja ehkä juuri siksi elävät kutakuinkin sovussa keskenään. Nuori aluepoliisi Jonas Holly ei ole koskaan joutunut selvittelemään autovarkautta pahempaa rikosta (ja silloinkin syyllinen on jo etukäteen tiedossa), joten vanhan halvaantuneen naisen murha järkyttää hänet perin pohjin. Jonas ei edes pääse osallistumaan tapauksen tutkintaan, koska tahtomattaan loukkaa murharyhmän päällikköä. Tämä päällikkö, John Marvel, on melkoinen öykkäri ja arka arvostaan. Hän inhoaa maaseutua ja rakastaa viinaa. Hän on pikkumainen, pahasuinen ja jääräpäinen. Silti hänestäkin löytyy ripaus inhimillisyyttä ja jopa intuitiota.

Jonas puolestaan vaikuttaa miltei liian hyvältä ollakseen totta. Hän on luopunut lupaavasta urasta pystyäkseen hoitamaan nopeasti etenevään MS-tautiin sairastunutta vaimoaan. Hän pitää tahdonvoimalla itsensä rauhallisena Marvelin provosoinnista huolimatta, jotta voisi jäädä toimeensa suojelemaan kyläläisiä. Jonas-parka ei kuitenkaan pysty ”hoitamaan hommia”, vaan ajautuu epäonnistumisesta toiseen. Vainoharhaisuutta lisäävät nimettömät viestit, joissa Jonasta ensin ivaillaan ja sitten jo uhkaillaan. Onnistuisiko hän tunnistamaan tappajan katseen perusteella?

Henkilöhahmoista mielenkiintoisin on Jonaksen vaimo Lucy, joka parissa vuodessa on muuttunut urheilullisesta nuoresta naisesta avuttomaksi (ja vihaiseksi) rammaksi. Lucy sinnittelee arjessa vain rakastamansa miehen vuoksi, muuten hän olisi valmis kuolemaan. Kotitilanne stressaa jo ennestäänkin ahdistunutta Jonasta. MS-taudin vaikutus koko perheen elämään on kuvattu asiantuntevasti, niin fyysiset oireet ja tunteiden ailahtelut kuin arjen selviytymiskeinotkin.

Tappajan katse on hyytävä tunnelmaltaan, mitä vielä lisää talvisen luonnon ilmeikäs kuvaus. Murhaaja liikkuu kylässä kuin varjo ja näkee kaiken jääden itse pimentoon. Loppuratkaisu on odottamaton ja kauhistuttava. Hieman pitkitetty tarina tosin on ja pientä epätarkkuutta on lipsahtanut mukaan, mutta se ei kuitenkaan kokonaisuutta haittaa.

KYRÖ, TUOMAS: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -tarinakokoelmassa on paljon puhetta ruoasta. Aiemmasta teoksesta tuttu 80-vuotias mies elelee yksinään, vaimo on dementoituneena vuodeosastolla ja poika perheineen varsin kaukana. Kotiavustajat vaihtuvat ja ovat usein kiireisiä ja kärttyisiä (yksi avustaja kyllä ennätti jutella ja kahvitella, mutta hänet otettiin pois). Valmiiksi pakattu ruoka ei vanhukselle maita, vaan hän kaipaa hyvistä kotimaisista aineksista hellyydellä kypsytettyä vanhanajan ruokaa – sellaista mitä vaimo vuosikausia valmisti asiasta sen kummemmin numeroa tekemättä. Mies päättää ruveta itse kokkaamaan. Ensimmäinen yritys ruskeakastikkeen valmistamisessa epäonnistuu täydellisesti, mutta kenties ei olisi kannattanut katsoa samaan aikaan televisiosta Holmenkollenin kisoja? Tohtori Kivinkinen onneksi saapuu paikalle näyttämään kädestä pitäen eri työvaiheita, mutta hänkin pilaa hyvän kastikkeen sokerilla, ketsupilla ja sitruunalla. Kirjastosta luulisi keittokirjoja löytyvän, mutta eipä ole siellä helppoja perusreseptejä perunaa suosivalle ihmiselle. Vaimon kokoamasta reseptikansiosta koituu pelastus ja vähitellen alkaa valmistua oikeaoppista karjalanpaistia, makkarasoppaa, makaroonilaatikkoa, ruisleipää ja räiskälettä.

Mielensäpahoittaja on ilman muuta oikealla asialla kannustaessaan kaikkia lähiruoan suosimiseen. Miksi syödä maissihiutaleita, kun mitä erilaisimpia puuroja on olemassa? Miksi syödä kalapuikkoja (= keltaiseen röpelöön piilotettua perkausjätettä), kun on järvissä kuhaa ja muikkua? Miksi syödä valmista pikaruokaa (= laiskuusruokaa), kun munukas valmistuu muutamassa minuutissa? Sodan kokeneen silmin myös ilmainen kouluruoka on ylellisyyttä, josta kannattaisi olla kiitollinen.

Kyllä en minä mieltäni pahoittanut tämän kirjan kanssa, vaikka se ensin hieman laimealta vaikuttikin. Eivät nyt muodostaneet aina hyvää kokonaisuutta tutut tyylikeinot elikkä toistuva alkulause ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin…”, siihen liitetty yllättävä väite, väitteen perustelu ja P.S. Entäpä sellaiset sanaväännökset kuin ”kookkakoola” tai ”spakutti”? Kyrön sanataituruus, yllätyksellisyys ja hiljainen huumori ovat kuitenkin ennallaan ja osuvat kohteeseensa. Kuvaliite hauskoine teksteineen kirjan puolessavälissä on piristävä ja monen kohdalla varmasti myös muistoja herättävä: vanhoja kansanomaisia työtapoja, tv-kokkeja, reseptikortteja. Kirjan viimeinen kappale nousee suorastaan korkeuksiin:

    Kyllä ei tämä ruljanssi ikinä pääty. Ei, vaikka ihmisen kierto päättyy. Yhtenä kappaleena taikka kokonaisena lajina. Niin kauan kuin on auringon valoa ja taivaasta tulee vettä maahan ja multa muhinoi eikä ikipakkanen iske, joku eliö ja olento täällä kiertää, toistaan syö, hedelmänsä kypsyttää tai kasvattaa mukulansa mullan alle. Itsestään toiselle jakaa. 
   Sillä viisiin menee elämä.

CLEEVES, ANN: Kuolonkukkia

Brittiläiseltä Ann Cleevesiltä on aiemmin suomennettu komisario Jimmy Perezistä kertova neliosainen Shetlanti-sarja. Nyt on vuorossa hänen Vera Stanhope –sarjansa, jota jostakin syystä on alettu suomentaa kolmannesta osasta. Ehkä siksi, että Kuolonkukkia –teokseen pohjautuva draamaelokuva esitetään myös Suomen televisiossa.

Komisario Vera Stanhope on keski-ikäinen naispoliisi, joka kärsii melko normaaleista ongelmista. Hän on yksinäinen ja sortuu siksi juomaan hieman liikaa, hän myös syö liikaa ja on homssuinen olemukseltaan. Hän on aina hieman puolustuskannalla ja ensimmäisenä irvailemassa itseään, jotta kukaan muu ei sitä tekisi. Työtovereiden mielestä Vera on lannistava, omapäinen ja kärsimätön, mutta myös ihailtavan uuttera ja tarkkavainuinen. Epäiltyihin Vera suhtautuu huomattavasti ymmärtäväisemmin kuin työtovereihinsa.

Tarina lähtee kehittymään eräästä aamuyöstä, jolloin yksinhuoltaja Julie Armstrong palaa juhlista kotiin ja löytää 16-vuotiaan poikansa kuolleena kylpyammeesta. Mystistä kyllä, tuoksuva vesi on peitelty päivänkakkaroilla, punaisilla unikoilla ja suurilla sinisillä kukkasilla. Luke on ollut hidasoppinen ja hyväuskoinen nuorukainen, jonka ainoa tosiystävä on hukkunut epäselvissä olosuhteissa. Luke on kaiken aikaa syyttänyt tapahtuneesta itseään, joten hänen kuolemaansa pidetään ensi alkuun tunnontuskien aiheuttamana itsemurhana. Tutkimukset kuitenkin paljastavat, että Luke on kuristettu ennen ammeeseen asettelua. Muutaman päivän päästä löytyy nuoren naisen ruumis majakan lähellä olevasta vuorovesilammikosta ja myös tässä tapauksessa veden pinnalla kelluu erilaisia kukkia. Miksi tällainen lavastus? Onko murhattujen taustassa jokin yhdistävä tekijä?

Epäiltyjen piiri vaikuttaa alusta alkaen melko rajoitetulta. Neljän lintuja bongaavan miehen oudolla tavalla risteilevät ystävyys- ja rakkaussuhteet paljastuvat vähitellen ja motiiveja murhatöihin löytyy runsaasti. Mutta kuka pystyy näin makaabereihin tekoihin? Vasta Julien tyttären katoaminen tuo ratkaisun avaimet, mutta onnistutaanko hänet pelastamaan ajoissa?

Cleeves kehittelee juonta taitavasti ja pitää yllä jännitystä loppuun saakka. Etenkin Veran henkilöhahmo on mainio – hänessä on piirteitä, jotka useimmiten yhdistetään miespuolisiin kollegoihin.

SAHLBERG, ASKO: Häväistyt

Asko Sahlbergin romaani Häväistyt liikkuu tarkemmin määrittelemättömässä ajassa ja paikassa. Annetuista vinkeistä voisi päätellä, että ollaan 1900-luvun alkupuolella: köyhät mellakoivat kaupungeissa ja heille järjestetään rautateiden rakennusta hätäaputyönä, mutta toisaalta puhelin ja autot ovat jo aika yleisiä. Sinällään historiallisella kiinnekohdalla ei ole tarinan kannalta suurta merkitystä.

Mies, nainen ja poika lähtevät kotoaan aamun kalvaassa valossa, jotensakin salamyhkäisesti. Lukijalle syntyy oitis tietynlaisia käsityksiä henkilöistä ja heidän suhteistaan, mutta kaikki ei taida olla ihan niin suoraviivaista. Mitä henkilöt pakenevat? Miksi he piileskelevät? Tapahtumien todellinen kulku selviää vasta kirjan lopussa ja sisältää useita yllätyksiä.

Miksi kirjan nimi on Häväistyt? Onko sen henkilöillä mitään todellista syytä katsoa olevansa häväistyjä? Eivätkö he ole itse sotkeneet asioita ja toimineet tyhmästi? Eivätkö he ole tulkinneet väärin ihmisiä ja heidän tarkoitusperiään? Se, minkä he ovat kokeneet pilkkana, onkin ehkä tarkoitettu kannustamaan. Se, minkä he ovat ottaneet vastaan avuliaisuutena, on ehkä ollut laskelmointia. Pystyvätkö henkilöt edes kasvamaan tarinan edetessä?

Kirjan kieli on kuvailevaa, kaunista ja yllätyksellistä. Nasevien ja erikoisten adjektiivien käyttäjänä Asko Sahlbergia voisi verrata vaikkapa Rosa Liksomiin.

He alkoivat lähestyä kylää. Vain pitkä mutka ja sen takainen risteys ja kylä kaatuisi maisemaan: reunoiltaan rispaantunut talorykelmä, jonka keskiössä kauppa ja pankki ja joitakin muita rakennuksia ja huoneistoja, joissa ihmisille tarjoutui mahdollisuus kyllästyä päivä päivältä enemmän toisiinsa.

Henkilöiden replikointi on riemastuttavan ironista, mutta itse tapahtumissakin saattaa olla humoristisia piirteitä.

”Tai jospa kettu rikkoi verkon”, vanha isä sanoi, ”ja kanat otti nokkiinsa ja tappoi ketun.”
”Sen kun alta etsiskellä kuollutta kettua”, uusi isä sanoi.
”Turha vaiva”, vanha isä sanoi. ”Nämä on niin äkäisiä kanoja, että ne on varmasti jo ajat sitten syöneet sen ja vielä piruuttaan pitäneet sille hautajaiset.”

DIFFENBAUGH, VANESSA: Kukkien kieli

Omat vanhemmat ovat hylänneet Victorian jo vauvana ja samanlaisella hylkäyslinjalla ovat jatkaneet myöhemmin lukuisat sijaisvanhemmat. Victoria on 12-vuotiaana ehtinyt olla kokeella yli kolmessakymmenessä sijaiskodissa, joissa kohtelu on parhaimmillaan ollut välinpitämätöntä ja pahimmillaan täydellisen sadistista. Koulunkäyntikin on lisännyt riittämättömyyden tunnetta. Koulut ovat vaihtuneet tiuhaan ja opit ovat siksi jääneet sirpaleisiksi, luokkatoverit ovat olleet vihamielisiä ja opettajat etäisiä. Vähitellen Victoria on kasvattanut suojakseen kovan kuoren ja vastoin todellista luonnettaan heittäytynyt röyhkeäksi, uhmakkaaksi ja piittaamattomaksi. Tytön viimeinen mahdollisuus päästä adoptiolapseksi koittaa, kun hänet sijoitetaan viinitilaa pitävän naimattoman Elizabethin luo. Alku näyttää lupaavalta, sillä sekä Elisabethia että Victoriaa kiinnostaa viktoriaaniselta ajalta periytyvä tapa ilmaista tunteitaan kukkasilla. Jotakin hirveää kuitenkin tapahtuu ja tiet eroavat. Jäljelle jäävät katumus ja kaipaus.

Kukkien kieli -romaanissa vuorottelevat nykypäivä ja menneisyys, mutta silti kaikki tapahtumat tuntuvat leijuvan tosiajasta irrallaan (mikä itse asiassa vain lisää kirjan viehätystä). Victorian menneisyys erilaisissa sijais- ja ryhmäkodeissa esittäytyy miltei dickensmäisen synkkänä eikä 18-vuotiaana oman onnensa nojaan joutuvan nuoren tulevaisuus vaikuta juurikaan valoisammalta. Elizabethilta opitut taidot kukkien käsittelijänä avaavat kuitenkin Victorialle odottamattomia mahdollisuuksia. Sitten löytyy vielä henkilö, joka hallitsee samanlaisen kukilla puhumisen taidon kuin Victoriakin…

Kukkien kieli on viihdyttävä rakkausromaani, mutta siinä on myös asiaa. Erityisen viehättävää on syvä perehtyneisyys kukkien kieleen, jota hyödynnetään mitä erilaisimmissa tilanteissa ja joka tuntuu taianomaisesti myös tehoavan. Kirjan lopussa on vielä Diffenbaughin kokoama sanakirja kukista ja niiden merkityksistä – eli siitä vaan ajatusta hyödyntämään!

Yhdysvaltalainen Vanessa Diffenbaugh on vetänyt pienituloisten asuinalueella taide- ja kirjoittamispiirejä sekä toiminut puolisonsa kanssa usean nuoren mentorina ja sijaisvanhempana. Sen lisäksi hän on perustanut Camellia Network –verkoston, jonka tavoitteena on tukea koulukodista aikuistuvia nuoria. Verkoston nimeen kamelia valikoitui, koska se kukkien kielellä tarkoittaa: kohtaloni on sinun käsissäsi. Minä puolestani ojennan lukijoilleni lumikellokimpun!