GIORDANO, PAOLO: Jopa taivas on meidän

Kustantaja: Aula & Co 2021

Alkuteos: Divorare il cielo (alkuteos 2018)

Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä

On tarina jonka sinä tunnet, mutta se ei ole ainoa. Tarinoita on kaksi. Ei ole niin, että toinen on totta ja toinen valhetta, vaan ne ovat aitoja ja tosia molemmat… Tarinasta on kaksi versiota, jotka ovat kuin laatikon vastakkaiset sivut: jos näet toisen, sinun ei ole mahdollista nähdä toista, siihen auttaa vain intuitio.

Jopa taivas on meidän -teoksen minäkertoja on Teresa, joka kirjan alussa 1990-luvulla on vielä koulutyttö ja tarinan lopussa 32-vuotias elämää kokenut nainen. Hänen välityksellään käsitellään kauniin runollisesri ja kuulaasti kirjan suuria kysymyksiä: ihmisen vastuuta luonnosta ja toisista ihmisistä sekä uskon ja rakkauden voimaa.

Torinolaisella Teresalla on tapana viettää kesälomansa isoäidin huvilalla Spezialen kylässä paahteisessa eteläitalialaisessa Apuliassa. Jossain vaiheessa elämänmeno mummin luona alkaa teinitytöstä tuntua tylsältä, joten isä laitattaa hänelle houkutukseksi puutarhaan uima-altaan. Teresa ei siitä loppujen lopuksi kovin paljon innostu, mutta eräänä yönä hän herää siihen, että altaassa polskii kolme alastonta nuorukaista.

Pojat ovat naapurustossa sijaitsevalta maatilalta, jonka omistaa omaa uskonnollista näkemystään noudattava Cesare vaimonsa kanssa. Nuorukaisista vanhin on Cesaren oma poika Nicola, mutta ehkä rakkain miehelle on siskonpoika Bern. Lisäksi mukana on albiino Tommaso, joka on haettu orpokodista ja josta Cesare pitää huolta rahallista korvausta vastaan. Maatilan elämää sävyttävät kunnioitus kaikkea luotua kohtaan, rukoilu ja syvälliset keskustelut tammipuun alla.

Bernin tummien ja hieman karsastavien silmien katse vangitsee Teresan koko loppuiäksi, vaikka elämä ei etenekään suoraviivaisesti. Bernin kapinointi maatilan rajoittuneisuutta ja uskonnollisuutta vastaan hajottaa yhteisön, mutta uusi kommuuni muodostuu, kun Teresa ja Bern vuosien päästä tapaavat uudelleen. Seuraa Teresan elämän paras jakso, suunnattoman onnen ja täyttymyksen aika.

Kaikki kuului meille. Puut, matalat muurit, taivas. Taivaskin kuului meille, Teresa.

Etelä-Italian ikiaikaisia oliivipuulehtoja alkavat koetella ilmastonmuutoksen tuomat loiset, jolloin maatilan asukkaat aktivoituvat taisteluun luonnonmukaisen elämän puolesta. Kommuunin hajottavat näkemyserot siitä, miten kovia otteita tulisi käyttää leväperäisiä tai ahneita tilanomistajia vastaan, mutta Teresan ja Bernin eron syy on paljon kipeämpi ja henkilökohtaisempi: lapsettomuus.

Vuosia myöhemmin Teresalle paljastuu, että hän on nähnyt asioista vain tietyn osan ja ollut täysin tietämätön monista tapahtumista ja ihmisten välillä vallinneista tunteista. Jotkut ovat kokeneet kaunaa ja katkeruutta Teresaa itseään kohtaan, kun taas Bern on koko ajan kilvoitellut kohti henkisyyttä ja rakkautta, joka sulattaisi sisäänsä niin luonnon ja ihmisen kuin Jumalankin.

Miete numero 56: Minkä arvoinen on yksittäisen ihmisen elämä? Onko se arvokkaampi kuin puun elämä? Kuinka monta puuta näin ollen tarvitaan, jotta ne vastaavat arvoltaan tuon ihmisen elämää? Kymmenen? Viisikymmentä? Miljoona? Minä puolestani ajattelen, etten ole sen arvokkaampi kuin tien varrella kasvava ruohonkorsi.

Paolo Giordano (s. 1982) on teoreettisen fysiikan tohtori ja Italian kansainvälisesti tunnetuimpia kirjailijoita. Hänen esikoisteoksensa Alkulukujen yksinäisyys (2008) oli arvostelu- ja myyntimenestys ja voitti Italian arvostetuimmat kirjallisuuspalkinnot Premio Stregan ja Premio Campiellon. Kirjasta on tehty myös elokuva. Vuonna 2020 Giordano julkaisi esseemäisen tietokirjan Tartunnan aikaan, joka oli ensimmäinen koronapandemiasta julkaistu teos.

ELSTELÄ, JOEL: Sirkusleijonan mieli

Kustantaja: WSOY 2021

Egon Heuchlerin isä perusti aikoinaan Zircco Fantasticon ja suunnitteli sen esityksen kauniiksi ja lempeäksi tarinaksi, jossa jokainen ohjelmanumero vie juonta eteenpäin. Isän kuoleman jälkeen sirkustirehtöörin vastuun ottanut Egon ei ole muuttanut esityksessä mitään. Suurin osa esiintyjistäkin on ollut sirkuksessa vuosikaupalla, leijona mukaan luettuna.

Esiintyjäjoukko on varsin sekalainen. Moni on taustaltaan saksalainen, mutta on myös ”vähempiarvoisten” kansallisuuksien edustajia kuten romanialaisia ja intialaisia. Ohjelmanumerot puolestaan ovat paljolti sirkuksen perusohjelmistoa eli mukana on eläintenkesyttäjä, voimamies, kuolemanhyppääjä ja taikuri, mutta on myös erikoisuuksia: parrakas nainen, maailman lihavin mies, siamilaiset kaksoset ja meedio. Hauskalta kuulostaa etenkin madame Zilevskan ohjaama kissaesitys.

Kertomus alkaa Berliinistä 24. toukokuuta 1940. Vaikka Egon ei olekaan kiinnostunut politiikasta ja mieluiten sulkee silmänsä ikäviltä asioilta, on hänkin havainnut Saksassa vallitsevan levottomuuden. Zircco Fantastico on kuitenkin säästynyt vaikeuksilta, koska on jatkuvasti siirtynyt yhdestä esiintymispaikasta toiseen tai ollut muuten syrjässä kiihtyneen kansan kuohuista. Nyt Egon on kuitenkin saanut kutsun Berliinissä sijaitsevaan Gestapon ja SS:n päämajaan.

Hänen sisällään sykkivä, pahaenteisen varottava solurypäs oli kuitenkin viestittänyt jo pitkään hiljaista hälytystä siitä, että suurin osa Zircco Fantasticossa työskentelevistä ihmisistä oli niitä, joita ei hevin suvaita uudessa Saksassa. He kuuluvat siihen joukkoon, joka katoaa öisin kuin taikurin taitavimmassa tempussa.

Egonin huojennukseksi mitään pahaa ei kuitenkaan tunnu olevan luvassa, vaan päinvastoin sirkus pääsisi nyt kiertueelle propagandaministeri Göbbelsin ja valtakunnanjohtaja Himmlerin suojelemana ja avokätisesti rahoittamana. Sen verran Egonin olisi tultava vastaan, että ohjelmistosta vastuun ottava SS-majuri Steinwampe saisi muokata esitystä, jotta se noudattaisi paremmin valtakunnan ja Johtajan yleistä linjaa. Sirkuskiertueen pääasiallinen tarkoitus on kuulemma antaa Punaisen Ristin ja Kansainliiton kaltaisille ulkopuolisille tarkkailijoille myönteinen kuva Saksasta.

Egon tuntee aluksi itsensä huojentuneeksi, kun mieltä painaneet palkkarästitkin näyttävät tulevan hoidetuksi. Vähitellen huoli palaa kuitenkin entistä jäätävämpänä. Vallan ottanut Steinwampe on turmeltunut ja sivistymätön moukka, joka pitää sirkuksen henkilökunnan varpaillaan arvaamattomuudellaan sekä nöyryytyksillä ja pelottelulla. Ja uhka on todellista, hengenvaarallista.

Tämä on teidän pikkuinen saarenne maailman myrskyjen keskellä. Idylli, jota ette soisi minkään koskettavan. Mutta maailma on kova paikka ja elämä raaka leikki, herra Heuchler. Valitettavasti sirkuksennekin on tulevan kiertueen aikana kohdattava todellisuus silmästä silmään.

Sirkusleijonan mieli -romaani keskittyy kuvaamaan yksityiskohtaisesti tirehtööri Egonin ajatuksia ja tekoja ja jättää muun henkilökaartin niiden taustaksi. Tästä syystä teksti etenee aika hitaasti ja raskaasti, mutta onnistuu kyllä välittämään natsien hallitseman Saksan pahaenteisen ilmapiirin. Egonin itsehalveksunta kasvaa kasvamistaan, kun hän ei pelkuruutensa vuoksi uskalla nousta puolustamaan sirkustaan eikä vaarassa olevia esiintyjiä. Eikä uskalla puhua tunteistaan lempeää ja älykästä kissanaista kohtaan.

Elstelä hyödyntää teoksessaan symboliikkaa ja vertauksia. Kirjan nimeenkin nostettu vanha sirkusleijona on vertauskuvallinen hahmo, joka säyseänä ja ihmisiin luottavana ei osaa puolustautua sotilaiden julmaa leikkiä vastaan. Taikuri ja meedio taas tuovat tarinaan selittämätöntä ja hyvää maagisuutta. Vuoden 2021 Finlandia-ehdokkaana ollut Sirkusleijonan mieli on ajatukseltaan ja rakentelultaan taitava, mutta olisi kaivannut hieman tiivistämistä, jotta olisi noussut loisteliaalle tasolle.

ALASALMI, PÄIVI: Sudenraudat

Kustantaja: Gummerus 2021

Päivi Alasalmen teos Sudenraudat perustuu tositapahtumiin: eri pitäjien kirkonkirjojen mukaan susi surmasi Turun seudulla vuosina 1880–1881 ainakin 22 pientä lasta.  Mikä aiheutti tällaisen traagisen suman yhdellä pienehköllä alueella?

Kirjan ensimmäisessä luvussa eletään kevättä 1880. Torppari Aapeli Mehtälä toivoo saavansa kiinni suden, koska taljan hinnalla ja tapporahalla pystyisi korjaamaan rapistunutta torppaa. Raudoista löytyy kuitenkin vain suden käpälä; susi on mieluummin järsinyt jalkansa poikki kuin jäänyt satimeen. Eipä Aapeli aavista, millaiseen kauheuteen tämä tapaus on yhtenä osatekijänä!

Torppien ja töllien asukkaista löytyy monenmoista tyyppiä. On Antti, joka vie joka vuosi sudelta pennut tapporahojen takia ja säästää emon tekemään jälleen uutta pentuetta. On Matti, joka vaimon kuoltua yrittää huolehtia kahdesta pienestä tytärestään, joiden muisti ei aina riitä tarpeelliseen varovaisuuteen. On Eskon-Kreetta, joka yhä uskoo vanhoihin perimätietoihin ja omaan mahdollisuuteensa loitsia susia.

Tähän asti rahvas on suhtautunut petoihin kuin ukkoseen tai hirmumyrskyyn, luonnonvoimaan, jolle ihminen ei voi mitään. Jos susi on ottaakseen, se ottaa. Sen jälkeen se katoaa metsänpeittoon, koska sillä on taikavoimia.

Sanomia Turusta -lehden toimittaja Eetri Ahlroos havaitsee ensimmäisenä, miten monta lasta sudet ovat vieneet ja miten selvästi tapaukset keskittyvät samalle seudulle eli Mynämäen ja Nousiaisten metsiin. Hän ottaa tehtäväkseen tiedottaa ihmisille uhasta, joka saattaa levitä Turun kaupunkiin asti, ja kirjoittaa tunteisiin vetoavasti lapsista, jotka ovat selvinneet suden hampaista, mutta saattavat silti kuolla vammoihinsa.

Ei pienen lapsen cuulu näyttää tältä. Raadeltuna, mätiwänä, isoja haawoja ja arpia kasvoissaan ja kehossaan kantaen he makaavat pehkuissaan houreen ja walveen rajamailla, keikkuvat yhä kuolemanportilla.

Kaupunkilaiset pelästyvät ja alkavat kritisoida maaseudun asukkaita. Miksi nämä eivät tapa petoja? Miksi nimenomaan pienet lapset lähetetään paimeneen? Miksi ei ole vahtikoiria suojelemassa ja varoittamassa?  Selitäpä heille tilannetta: koiravero on köyhille liian kallis, ampuma-aseet on rahvaalta kielletty, metsät on hakattu polttopuuksi, säätyläiset ovat metsästäneet riistaeläimet vähiin…

Yksi keskeisistä henkilöistä on säätyläisneito Henny Caldonius, joka purkautuneen kihlauksen jälkeen lohduttautuu maalaamalla omaperäisiä ja värikkäitä maalauksia. Hennyssä pilkahtavat jo uuden ajan merkit, joita leiskuva rakkaus susijahtia johtavan majurin kanssa ei himmennä: halu opiskella, luoda uraa ja hankkia omaa rahaa. Susiin Henny suhtautuu kiihkottomasti, ehkä jopa suojellen.

Metsässä juoksevat eläimet, joilla ei ollut pienintä aavistustakaan, mitä kaikkea niistä puhuttiin ja mitä niiden hengenmenoksi suunniteltiin. Sudet olivat, elivät ja täyttivät tehtävää, jonka Jumala oli niille määrännyt. Mutta ihmiselle se ei sopinut.

Sudenraudat on rakenteeltaan taidokas ja kieleltään kaunis teos, joka pitää lukijan lujasti otteessaan. Toisistaan poikkeavia näkökulmia on monia. Kaupunkilaiset ja maaseudun asukkaat, kartanonomistajat ja torpparit, miehet ja naiset. Yllättävästi fennomaanitkin osallistuvat susikeskusteluihin, koska Suomen itsenäisyyttä ajaessaan pelkäävät epäonnistuneiden susijahtien tahraavan suomalaisten mainetta.

Alasalmen kirja sopii hyvin pohjustukseksi nykyhetken susikeskusteluihin. Kirjailija ymmärtää maaseudulla elävien ihmisten pelkoa lastensa puolesta, mutta nostaa esiin myös suden oikeudet. Ihminen on puuttunut luonnon kiertokulkuun, kaventanut susien luonnonmukaisia elinmahdollisuuksia ja heikentänyt samalla omaa turvallisuuttaan. Turun seudulla 1880-luvun tilanteesta selvittiin eri tahojen yhteistyöllä, keskustelulla ja kuuntelulla – entä nyt?

TOEWS, MIRIAM: Naiset puhuvat

Kustantaja: S & S 2021

Alkuteos: Women Talking

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kanadalaisen Miriam Toewsin romaani Naiset puhuvat perustuu tapahtumiin, jotka paljastuivat bolivialaisessa Molotschnan mennoniittasiirtokunnassa vuonna 2009. Vuosien ajan kahdeksan yhteisöön kuulunutta miestä oli tunkeutunut öisin naisten ja tyttöjen makuuhuoneisiin, tainnuttanut uhrinsa belladonnasuihkeella ja raiskannut heidät. Ruhjotut ja kipeät naiset eivät aamulla tienneet, mitä heille oli tapahtunut, joten kaikki pantiin aluksi heidän omaksi syykseen: he olivat syntisillä ajatuksilla kutsuneet demoneita luokseen.

Kirja alkaa tilanteessa, jossa raiskauksiin syyllistyneet ovat oikeuden edessä ja yhteisön muut miehet ovat paikalla maksaakseen takuurahat. Kylään jääneillä naisilla on runsas vuorokausi aikaa päättää, miten reagoida tilanteeseen. Osa naisista päättelee, että vaaraa ei enää ole, koska syyllisillä on edessä pitkä vankeustuomio. Ei siis ole tarpeen tehdä mitään.

On kuitenkin kahdeksan naista, jotka eivät tyydy tähän. He ovat kahdesta eri perheestä, kummastakin neljä eri-ikäistä edustajaa. He kokoontuvat salaa tallin heinäparvelle jatkamaan keskustelua ja päätyvät siihen, että on kaksi vaihtoehtoa: he joko lähtevät yhteisöstä tai jäävät taistelemaan naisten tasa-arvon puolesta. Kummassakin vaihtoehdossa onnistuminen on epävarmaa. Jos lähdetään Molotschnasta, löytyykö uusi yhteisö, joka ottaa naiset vastaan? Jos jäädään, suostuvatko miehet neuvottelemaan?

Suurin este naisten yhteisöön jäämiselle voi lopulta piillä mennoniittojen uskonnossa. Sen mukaan vääriä tekoja tehneelle pitää antaa empimättä anteeksi ja pyyhkiä rikkeet pois mielestä. Kuinka äiti voisi antaa anteeksi miehille – ehkä sukulaisilleen, jotka ovat tehneet hänen nuoren tyttärensä raskaaksi ja siten epäkelvoksi? Tai niille, jotka ovat raiskanneet useita kertoja kolmivuotiaan tytön ja tartuttaneet häneen sukupuolitaudin?

Että uskomme oppien mukaisesti meidän täytyy tavoitella pasifismia, rakkautta ja anteeksiantoa. Että miesten lähellä oleminen kovettaa sydämemme heitä kohtaan ja synnyttää vihaisia ja väkivaltaisia tunteita. Että jos haluamme olla edelleen (tai taas) hyviä mennoniittoja, meidän täytyy erottaa miehet naisista, kunnes löydämme (ehkä uudelleen) hurskaan tien.

Miesten valta naisiin on siirtokunnassa ollut ehdoton. Naiset eivät ole saaneet käydä koulua eivätkä oppia lukemaan tai kirjoittamaan – eli eivät myöskään perehtymään Raamattuun. Heille ei ole opetettu englantia, vaan vain mennoniittojen puhumaa Platdietschia eli alasaksaa. He eivät tiedä ympäröivästä maailmasta mitään. Heillä ei ole sananvaltaa eikä oikeuksia. Heidän on vain oltava hiljaa ja synnytettävä lapsi toisensa jälkeen.

Neljätoistavuotiaat pojat saavat antaa meille käskyjä, määrätä kohtalostamme, äänestää ekskommunikaatiostamme, puhua omien vauvojemme hautajaisissa samalla kun me itse pysymme hiljaa, tulkita meille Raamattua, johtaa meitä jumalanpalveluksissa, rangaista meitä? Me emme ole jäseniä… me olemme kauppatavaraa.

Joku naisista keksii tallin parvella yhtäkkiä vielä kolmannen vaihtoehdon: naiset eivät lähdekään yhteisöstä, vaan pyytävät miehiä lähtemään. Syntiä tehneethän ovat olleet miehiä eikä heidän joutumisensa vankilaan takaa vielä mitään. Edelleen on olemassa väkivaltaisia aviomiehiä ja aikuisista mallia ottavia nuorukaisia ja pikkupoikia – ja onko luottaminen edes ylimpään hengelliseen auktoriteettiin eli piispa Petersiin? Yllättävä ehdotus herättää hysteeristä naurua.

Kukaan meistä ei ole koskaan pyytänyt miehiä tekemään mitään, Agata toteaa. Ei yhtikäs mitään, ei ojentamaan suolaa pöydässä, ei antamaan yhtä penniä tai hetken rauhaa, ei tuomaan pyykkejä sisään tai avaamaan verhoja tai kohtelemaan nätisti pieniä vuosikkaita tai laskemaan kättä ristiselälle, kun yritän taas, kahdennentoista tai kolmannentoista kerran, työntää vauvaa ulos itsestäni.

Eikö olekin kiinnostavaa, hän sanoo, että sen kerran kun naiset aikovat pyytää miehiltä jotakin, he pyytävät miehiä lähtemään?

Naiset purskahtavat taas nauruun.

He eivät pysty lopettamaan nauramista, ja jos yksi lopettaa hetkeksi, hän jatkaa pian äänekkäinä ryöpsähdyksinä ja siitä se taas lähtee.

Naisten vilkkaan ja polveilevan keskustelun kirjaa englanniksi nuori August Epp, joka aikoinaan lähti vanhempiensa mukana yhteisöstä, ja joka Englannissa suorittamansa tutkinnon jälkeen on palannut siirtokuntaan opettamaan pojille englantia ja matematiikkaa. Hieman ulkopuolisena hän tietää, mitä asioita hänen täytyy selittää ja tulkita lukijalle.

Miriam Toews (s. 1964) on lähtöisin pienestä kanadalaisesta mennoniittakaupungista, joten yhteisön tavat ja uskonto ovat hänelle tuttuja. Naiset puhuvat on yllättävän lempeä ja jopa hauska romaani aiheesta, josta kyllä löytyisi paljon draaman aineksia ja kauhisteltavaa. Selitys piilee naisten kiehtovissa persoonissa: elämää kokeneissa vanhoissa naisissa, taisteluhaluisissa tyttärissä ja kapinallisissa teinitytöissä. Vaikka välillä riidelläänkin, pystytään myös yhteistyöhön, sääliin ja huolenpitoon.

PS. Kirjasta on tekeillä Frances McDormandin tähdittämä elokuva. Varmasti näkemisen arvoinen!

RIIKONEN, MATIAS: Matara

Kustantaja: Teos 2021

”Ave Matara”, huutavat pojat. He ovat lomalla kesäsiirtolassa, jonka asuntolassa nukkuvat yönsä hoitajattarien lempeässä huomassa ja jonka lähimetsässä sijaitsevassa Mataran valtiossa viettävät kaikki päivänsä. Mataran synnystä he tietävät vain, että se perustettiin kymmenen vuotta aiemmin - ovathan pojat vuosien mittaan monta kertaa jo vaihtuneet. Nytkin mukana on niitä, jotka ovat täyttäneet viisitoista vuotta ja joille kuluva kesä tulee olemaan viimeinen siirtolassa vietetty.

Mataran valtio on muodostettu antiikin Rooman mallin mukaan. On senaatti, joka on jakaantunut optimaattien ja populaarien kesken. On auguuri. Ovat senaattorit ja konsulit. Ovat työläiset ja sotilaat. Puutarhojen ympäröimät majat on rakennettu metsästä noudetuista tarveaineista ja löytötavaroista, joita nopeasti rikastuva ediili myy basaarissaan. Ostokset maksetaan muovipussista leikatuilla seteleillä, joilla voi ostaa myös pääsylippuja teatteriin tai maksaa kylpyläkäynnistä. Vanhimpien poikien majoissa kampaamosta saadut nukenpäät esittävät vaimoja.

Isoveli ja pikkuveli ovat tiedustelijoita, jotka kiertävät päivittäin valvomassa ja tarkkailemassa mataralaisten aluerajoja. Kirjan jokainen osa alkaa kuvauksella veljesten varovaisesta askelluksesta loputtomalta tuntuvassa metsässä: kuusikko, vaahteralehto, varvikko, mäet, alanteet. Aihkit, lotmat, levot, mellat, hutikot, vitikot… Toistolle rakentuva teksti miltei hypnotisoi.

Askel painui maahan päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä ja kantapää ja askel nousi. Se kulki kaaressa yli värisevän varvikon, painui mättäisiin, ulkosyrjä, sisäsyrjä, kantapää, ja askel nousi. Se kulki kaaressa ohi sananjalkojen, haapojen helinässä, joka yltyi kohinaksi, painui sammaliin, kohosi kohinaan, joka yltyi helinäksi, painui mättäisiin ja nousi.

Isoveli on tiedustelijana vanha konkari, joka on talven aikana kouluttanut veljeäänkin tärkeään tehtävään. Pikkuveli, jonka silmin tapahtumia koko ajan seurataan, on nopea huomaamaan asioita ja etsimään tietoa kuulemistaan keskusteluista ja tarinoista. Hän on kuitenkin vielä pieni ja aina välillä itkun partaalla. Veljen tarjoama lohtu on jäyhää, mutta huolenpito ja hellyys kuultavat siitä silti läpi. Sehän riittää.

Joka päivään sisältyy rankkoja taisteluharjoituksia, sillä mataralaisilla on vihollisia. Kermejä vastaan on joka kesä käyty kamppailuja ja lähellä asustaa myös kallialaisia ja partialaisia. Kun taisteluun sitten joudutaan, noudattavat kaikki tunnollisesti yhteisiä sääntöjä: käteensä iskun saanut ei enää käytä puuttuvaa raajaansa ja ”kuollut” sotilas ei enää osallistu leikkeihin, vaan viettää loppukesän opistolla. Vangiksi tai orjaksi joutunut pujottaa itse köyden kaulaansa, kun palaa aamulla Mataraan.

Tänä kesänä ulkoisen vihollisen lisäksi mataralaiset kamppailevat myös sisäistä hajaannusta vastaan. Ilmaantuu juonittelija, joka rajatonta valtaa tavoitellessaan ei tyydy pelkkiin komeisiin puheisiin, vaan hyödyntää myös lahjontaa, uhkailua ja suoranaisia valheita. Syntyy klikkejä. Ahneus, ennakkoluulot ja raakuus lisääntyvät. Jännitys kasvaa.

Matara-romaani alkaa poikien hauskana seikkailuna, mutta lopussa poikien kiihkoisa heittäytyminen leikkiinsä alkaa melkein surettaa. Siinä näkyy pienessä mittakaavassa sama kuvio, joka on toistunut historiassa eri puolilla maailmaa yhä uudestaan: häikäilemättömän vallantavoittelijan aikaan saama hajaannus ja lopulta yhteisön tuho. Diktaattorin viittaa tavoittelevan henkilökohtaiset syytkin kirjassa selviävät ja aika tutuilta kuulostavat. Mieleen tulee William Goldingin klassikkoteos Kärpästen herra.

Luonnonkuvaus on Matarassa upeaa, tarkkaa ja asiantuntevaa. Itsekin melkein tuntee ryömivänsä ryteikköisessä kuusikossa hyttysten inistessä korvan juuressa ja lintujen lennellessä puissa. Näkee loputtoman määrän puita, kasveja ja kukkia – joitakin haistaa, joitakin maistaa. Koko luonto elää ja ääntelee. Se on täynnä salaperäisyyttä.

…vuosia sitten kuolleiden kuusten oksilla roikkui kellastuneita haavanlehtiä kuin joku onneton metsänhenki olosi halunnut uudelleen vaatettaa neulasensa pudottaneet patvit.

…valossa siitepöly näytti kuusten lomassa maleksivilta henkiolennoilta, eikä niistä tietänyt sanoa, olivatko ne eläinten vai edellisten poikien sieluja…

Matias Riikosen (s. 1989) teos Matara palkittiin vuoden 2021 Tulenkantaja-palkinnolla, oli ehdokkaana Finlandia-palkintoon ja kilpailee myös helmikuussa 2022 myönnettävästä Runeberg-palkinnosta. Kirjailijan kertoman mukaan teoksen lähtökohtana ovat hänen omat kokemuksensa vuosilta 1995–2004, jolloin hän osallistui Mataran tasavallan toimintaan Helsingin Jollaksessa. Kokemuksia hän ei ole tietenkään voinut siirtää romaaniin sellaisenaan, mutta ne takaavat kuvauksen aitouden ja uskottavuuden.

Hieno teos, tutustumisen arvoinen!