PHILLIPS, JULIA; Katoava maa

Kustantaja: Siltala 2021

Alkuteos: Disappearing Earth

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Ollaan Petropavlovskin kaupungissa Kamtšatkan niemimaalla. Yksitoistavuotias Aljona ja kahdeksanvuotias Sofia ovat viettäneet elokuista päivää kaksistaan rannalla äidin ollessa töissä ja paluumatkalla keskikaupungille auttaneet jalkansa loukannutta nuorehkoa miestä. Kiitoksena avusta tämä on tarjoutunut viemään tytöt autollaan kotiin. Vain yksi ihminen on ohimennen pannut merkille kiiltävän puhtaan katumaasturin, isokokoisen valkoihoisen miehen ja kaksi keijukaiskasvoista tyttöstä arvaamatta, että se on viimeinen elonmerkki Golosovskajan sisaruksista.

Tämän jälkeen tarina etenee kuukausi kerrallaan lähes vuoden mittaisen jakson ja esittelee miltei joka kuukausi uusia ihmisiä elämäntarinoineen, näkökulmineen ja kumppaneineen. Useimmiten näkökulma on naisen. Naiset kuvaavat parisuhdeongelmiaan, kokemaansa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, alistamista ja syrjimistä, mutta myös läheisyyden ja seksin kaipuutaan. Porukkaa riittää ja venäläiset nimet eri muodoissaan aiheuttavat hämmennystä, mutta onneksi kirjan alussa on luettelo keskeisimmistä henkilöistä.

Katoamisen jälkeen kuukaudet kuluvat ja ihmisten mielipiteet vaihtelevat: tytöt on siepattu, tytön on murhattu, tytöt ovat hukkuneet, tytöt on viety pois niemimaalta… Poliisin toimet tuntuvat jotenkin sattumanvaraisilta ja väärin suunnatuilta, kun kaikista oleellisista yksityiskohdista ei tiedoteta ollenkaan Petropavloskin alueen ulkopuolella. Aljonan ja Sofian äiti Marina yrittää hyödyntää kokemustaan tutkivana toimittajana, mutta silti toivo tyttöjen löytymisestä elossa hiipuu.

Marina oli kävellyt ympäri kaupunkia huudellen tyttäriään. Hän oli jyskyttänyt naapureiden ovia. Hän oli värvännyt kirjastonhoitajia etsimään arkistoista tietoja aikaisemmin kadonneista lapsista. Neljän hedelmättömän kuukauden ajan hän oli soitellut Moskovan sisäasiainministeriöön, huohottanut puhelimessa alempien virkamiesten kanssa puhuessaan ja kirjoitellut muistiin nimiä ja puhelin numeroita, jotka eivät olleet johtaneet mihinkään.

Aljona ja Sofia eivät kuitenkaan ole ainoat kadonneet Kamtšatkan niemimaalla. Kolme vuotta aikaisemmin sisämaan vuoristossa sijaitsevasta Essosta katosi Lilia-niminen tyttö, mutta poliisi ei vaivautunut tutkimaan hänen tapaustaan edes muodon vuoksi. Ensinnäkin Lilia oli jo kahdeksantoistavuotias, epäilyttävä maineeltaan ja lisäksi syntyperältään eveeni eli alkuperäiskansoihin kuuluva. Yksioikoisesti hänen pääteltiin vain karanneen.

… ne kaksi tyttöä, jotka katosivat kesällä… Tiedotusvälineissä kohutaan heistä herkeämättä. Näytetään poliiseja ja tyttöjen äitiä, niin että tunnen heidän kasvonsa paremmin kuin omien naapureiden kasvot pikkulapsena. Mutta miten on eveenitytön laita, joka katosi kolme vuotta sitten? Kuka siitä kohusi? Kuka edes muistaa häntä enää?

Katoava maa -teoksessa tulevat selvästi esiin venäläisten asuttajien ja alkuperäiskansojen väliset erot yhteiskunnallisessa asemassa ja kytevät ennakkoluulot toisiaan kohtaan. Alkuperäiskansoilla ovat omat kielensä ja omat kulttuurinsa ja monet saavat vielä elantonsa perinteisiltä aloilta kuten poronhoidosta. Venäläisten silmissä he ovat vitsailun kohteeksi sopivia takapajuisia juntteja, joiden on turha odottaa tasapuolista kohtelua.

Kamtšatkan eristäytyneisyys muusta maailmasta luo tapahtumiin oman leimansa. Niemimaalle pääsee vain meritse tai lentoteitse, sillä tulivuoret, tundrat ja vuoristot estävät pääsyn Venäjän mantereelle maata pitkin, ja lisäksi tiet eri alueiden välillä ovat muutenkin osan vuotta kulkukelvottomia. Niitäkin on, jotka yhä kaipailevat neuvostojärjestelmää.

Revmira oli kasvatettu turvallisessa kodissa, idyllisessä kyläyhteisössä, keskellä periaatteita noudattavaa kansaa, elävää eveenikulttuuria, suuria aikaan saaneessa sosialistisessa kansakunnassa. Se kansakunta oli romahtanut. Mitään ei ollut tullut sen tilalle.

Katoava maa on varmaotteisesti rakennettu esikoisteos. Phillips paljastaa jo alussa tärkeitä yksityiskohtia ja ujuttaa niitä mukaan jatkossakin. Jotkut satunnaiset tapaamiset saattavat olla hyvinkin merkityksellisiä juonen kannalta, mutta lukija sitä tuskin havaitsee ennen kuin kirjan lopussa viimein paljastuu tapahtumien koko kuvio. Symboliikkaakin teokseen varmaan sisältyy. Miten tulkita esimerkiksi kirjan alussa ja lopussa kerrottu tarina maa-alueesta, joka katoaa valtavan tsunamin iskiessä?

Julia Phillips (s. 1989) vietti vuoden Kamtšatkan niemimaalla saatuaan Fulbrightin apurahan vuonna 2011. Tuona aikana hän pyrki selvittämään, missä määrin ulkomaiset investoinnit ja turismi olivat vaikuttaneet aiemmin suljettuna sotilasalueena olleeseen niemimaahan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tietoa alueesta hänellä siis on, mutta jossain määrin amerikkalainen ajattelutapa paistaa läpi. Silti ilahduttavaa tutustua romaanin välityksellä entisestään vieraaseen seutuun!

WELLS, RACHEL: Kissa kynnyksellä

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: Alfie the Doorstep Cat

Suomennos: Elina Lustig

Alfie-kissan elämä on mennyt raiteiltaan: ensi hän menetti parhaan ystävänsä, kissavanhus Agneksen, ja sitten rakkaan omistajansa Margaretin. Nyt hänet aiotaan siirtää löytöeläintaloon, jota kissayhteisössä pidetään ”kuoleman esikartanona”. Mieluummin Alfie sentään heittäytyy kohtalon armoille ja etsii itse itselleen uuden kodin. Myötätuntoinen kollega kehottaa häntä vaeltamaan niin kauan ja niin kauas, että jokin paikka tuntuu välittömästi oikealta.

Yritin olla urhea. Vaikka olin kokematon, siitä olin varma, että en koskaan enää halunnut olla yksin. Tämän kissan oli välttämättä löydettävä syli, tai jopa monta syliä, joissa istua. Tiedostin tavoitteeni ja kasasin rohkeuteni rippeet. Toivoin ja rukoilin, että kanttini kestäisi.

Alfien vaellus on pitkä ja vaarallinen, ja komea kolli laiha ja takkuinen ennen kuin oikealta tuntuva katu tulee vastaan. Kadun muut kissat eivät ota ruoasta ja huomiosta kilpailevaa uutta tyyppiä ihan ilman mielenilmauksia vastaan, mutta laiskanpulskea ja lihava Tiikeri ottaa Alfien ystäväkseen.

Tiikerin neuvosta Alfie keskittyy tarkkailemaan juuri myytyjä taloja ja vastikään vuokrattuja asuntoja. Alfie on jo itsekin kokenut, että ei voi turvautua yhteen ainoaan omistajaan, ja kollega vahvistaa näkemyksen:

… elät enimmän osan aikaa jossain tietyssä paikassa mutta käyt myös muiden talojen ovensuussa, kunnes he päästävät sinut sisään… kynnykseltä toiselle kiertävä kissa sai moninkertaiset ruoat, kun monta eri perhettä ruokki sitä, ja sitä hyväiltiin ja hemmoteltiin ja sen elämä oli erittäin turvallista.

Kotien etsiminen ei käy ihan kädenkäänteessä. Joiltakin kynnyksiltä Alfie ajetaan inhoten heti pois, joissakin paikoissa häntä suorataan pelätään, mutta joissakin tapauksissa sinnikkyys palkitaan ja ihmisen ärtyisän pinnan alta voikin paljastua todellinen pehmo. Alfiella on lopulta neljä tukikohtaa: kaksi omakotitaloa kissanluukkuineen ja paritalon kaksi vuokra-asuntoa.

Paljastuu, että kaikilla Alfien valitsemilla ihmisillä on jokin ongelma. Claire on surullinen ja katkera, koska aviomies on lähtenyt toisen naisen matkaan ja koska uuden kumppanin löytyminen vaikuttaa toivottomalta. Jonathan puolestaan on menettänyt hyvän työpaikan Aasiassa ja harmittelee suuren talonsa yksinäisyydessä epävarmaa tulevaisuuttaan Lontoossa. Kissan läsnäolo ja kehräys lohduttaa heitä kumpaakin ja Alfie puolestaan saa nauttia herkuista (Jonathanin luona katkaravuista!).

Paritalon vuokra-asunnossa asustavat pienen vauvan vanhemmat Polly ja Matt. Polly on kestämisensä äärirajoilla hoitaessaan lakkaamatta itkeskelevää vauvaansa ja pelkää tekevänsä lapselle tai itselleen jotain pahaa. Ehkä hän ei sovi lainkaan äidiksi! Paritalon toisessa puolikkaassa asustelevat puolestaan puolalaiset Thomasz ja Franceska kahden poikansa kanssa. Franceska näyttelee urheaa ja vain Alfie tietää, miten suunnattomasti tämä kaipaa kotimaataan ja etenkin äitiään.

Alfien on nyt pantava toimeksi ja ruvettava järjestelemään ihmistensä asioita, jotka tuntuvat olevan pahasti sotkussa. Se vaatii juoksentelua tassut kipeinä paikasta toiseen ja ehkä muutakin kärsimystä, mutta sylien sopiva määrä on nyt kerta kaikkiaan turvattava!

Kissa kynnyksellä -teos kuuluu feel good -kirjallisuuteen. Kissahan hellyttää pelkällä läsnäolollaankin, mutta Alfie on lisäksi viisas, myötätuntoinen ja rohkea toimija, koska on saanut alkuperäisessä kodissa osakseen paljon rakkautta ja koska on joutunut kokemaan myös ikäviä asioita. Kirja ei ole liian imelä, vaan juuri sopiva hyvää mieltä tuottamaan.

GRIMALDI, VIRGINIE: Suloisimmat hetket

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: Et que ne durent que les moments doux

Suomennos: Cristina Sandu

Virginie Grimaldia (s. 1977) kutsutaan Ranskassa feel good -kirjallisuuden kuningattareksi, jonka lämminhenkiset romaanit ovat jatkuvasti myyntimenestyksiä. Ensimmäisen teoksensa Grimaldi kirjoitti kahdeksanvuotiaana. Se oli rakkaustarina, joka sisälsi 30-sivuisen kuvauksen auringonlaskusta.

Suloisimmat hetket -teoksessa vuorottelee kaksi kertojaääntä. Toinen äänistä on viisikymppisen Élisen, joka lastensa lennettyä maailmalle asuu yksinään ainoana seuralaisenaan Édouard, maailman rumin koira. Tässä uudessa tilanteessa Élise tuntee elämänsä tylsäksi ja itsensä aivan turhaksi, mutta löytää ensin työtoverinsa avustuksella afrotanssin ja seuraavaksi tanssikurssin vetäjän ansiosta vapaaehtoistyön vastasyntyneiden osastolla, missä keskoset tai muuten erityishoitoa tarvitsevat vauvat kaipaavat lämmintä syliä ja viihdyttelyä.

Miten ironista, että olen haaveillut omasta ajasta viimeiset 23 vuotta… Ottaisin mielihyvin takaisin kaikki vaikeat hetket, joista on tullut suloisia nyt, kun ne ovat jäljellä vain muistoissani.

Toinen äänistä on nuoren Lilin, jonka rutiininomaiseksi luultu lääkärintarkastus kääntyy kiidätykseksi leikkaussaliin ja lapsen syntymään pari kuukautta liian aikaisin. Pikkuinen vauva ei pysty hengittämään itse eikä imemään. Lili voi päivien kuluessa vain toivoa, että lapsi sentään selviäisi. Hän rupeaa kirjaamaan muistikirjaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan toivoen, että lapsi – muistiinpanojen ”sinä” - joskus voisi ne lukea.

Sinulla oli vain vaippa ylläsi. Löysit heti asentosi, kerällä vatsaani vasten, pikkuiset kasvosi rinnallani. En nähnyt maskia, en tuntenut letkuja. En kuullut enää piipityksiä… Jalkani tärisivät ja ylempänä, rintakehäni alla, kohdassa jota kutsutaan sydämeksi, tapahtui räjähdys.

Samankaltaiset tuntemukset sivuavat toisiaan, kun puheenvuoro vaihtuu naiselta toiselle. Kun Lili tuskailee leikkaushaavojensa kanssa, kärsii Élise afrotanssitunnin jälkeisistä säryistä. Kun Lili tuudittelee pienokaistaan rintaansa vasten, silittelee Élise koiraa, joka ikävöi oikeaa isäntäänsä eli Élisen poikaa.

Suloisimmat hetket -romaani kuvaa herkkävaistoisesti ja ymmärtäen niitä erilaisia tunteita, joita naisten mielissä liikkuu. Élise kokee lasten itsenäistymisen vaikeaksi, suree vähentyneitä kontakteja ja iloitsee, kun yhteys kuitenkin yhä on. Lilin tunteet puolestaan heittelevät laidasta laitaan. Itku on herkässä. Syyllisyys painaa: johtuiko lapsen ennenaikainen syntymä jostakin Lilin tekemästä virheestä?

Löydätte kyllä selityksiä muiden puolesta, mutta mitä itseenne tulee, olette säälimättömiä. Syyllisyys on itsensä kaltoinkohtelua. Meillä on kaikilla tapana käyttäytyä ankarimmin itseämme kohtaan, vaikka sitä pitäisi olla lempein. Antakaa itsellenne anteeksi, hyvät ihmiset. Kuunnelkaa sisintänne. Se mitä tapahtui ei ole teidän syytänne.

Kirja kannustaa ottamaan kontakteja ihmisiin ja olemaan arvioimatta ketään ensivaikutelman perusteella. Sekä Élise että Lili ovat syrjään vetäytyviä, mutta onneksi heidän kohdalleen osuu sosiaalisia ja myötätuntoisia ihmisiä. Etenkin Lilille merkitsee paljon samassa tilanteessa olevien ryhmä, jossa tuetaan murheen hetkellä ja iloitaan jokaisesta hyvästä uutisesta.

BENNETT, BRIT: Mikä meidät erottaa

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: The Vanishing Half

Suomennos: Maria Lyytinen

Louisianalainen Mallardin pikkukaupunki ei näy kartoissa, mutta paikkana se on erikoinen: alun alkuaan vaaleaihoisille värillisille perustettu ja yhä edelleen vaaleaihoisten ja vaaleatukkaisten ihmisten asuttama. Vierailija ei siellä erota ulkonäön perusteella mustaa valkoisesta, mutta tosiasiassa ihmiset ovat kyllä samalla tavoin eriarvoisia kuin muualla Yhdysvalloissa. Esimerkiksi kirjan päähenkilöiden Desireen ja Stellan isä tulee 1940-luvulla valkoisten miesten lynkkaamaksi, koska on polkenut hintoja.

Mutta keitä nuo kylällä käyskentelevät ihmiset sitten olivat? Nuo vaaleaihoiset ja vaaleatukkaiset ja punapäät, tummimmatkin korkeintaan kreikkalaista muistuttavia? Tällaiset ihmisetkö laskettiin Amerikassa mustiksi, heidätkö valkoiset halusivat pitää kaukana? Mutta miten he edes erottivat nämä ihmiset omistaan?

Kermanvaaleat Desiree ja Stella ovat identtiset kaksoset. Vallattomampi ja levottomampi Desiree suunnittelee pitkään lähtöä pois tylsästä Mallardista ja ryhtymistä näyttelijäksi. Stella taas on järkevä ja fiksu. Hänen halunsa lähteä kotikaupungista herää vasta sitten, kun perheen huonon rahatilanteen takia jatko-opiskelu ja haave opettajan urasta osoittautuu mahdottomaksi. Kaksoset katoavat Mallardista New Orleansiin 16-vuotiaina vuonna 1954. Heidän uskotaan palaavan pian takaisin äidin luo, mutta… 

…eivät he palanneet. Vuoden kuluttua kaksoset sen sijaan erkanivat eri teille, jakautuivat kahtia kuin yhteinen munasolunsa aikoinaan. Stellasta tuli valkoinen ja Desiree nai tummimman miehen, jonka löysi.

Kuluu neljätoista vuotta ja sitten Desiree saapuu kotikaupunkiin taluttaen noin seitsemänvuotiasta pikimustaa tyttöä. Hämmentyneet ja suivaantuneet kaupunkilaiset eivät ole ennen nähneet keskuudessaan mustaa lasta eivätkä ole uskoa, että vaalea Desiree olisi voinut saada aikaiseksi jotain niin outoa. Jude onkin tullut isäänsä, joka osoittaa todeksi Mallardissa kulkevan uskomuksen: tummasta miehestä ei koidu mitään hyvää. Perheväkivalta on yksi syy, joka on saanut Desireen palaamaan, mutta toinen syy on Stella-siskon yhtäkkinen katoaminen jäljettömiin.

Jude on hiljainen ja yksinäinen tyttö, joka koulunsa ainoana mustana oppilaana on aina hyvin tietoinen erilaisuudestaan. Vahva ja älykäs Jude sivuuttaa kuitenkin kiusanteon, opiskelee ja muovaa itselleen sopivan elämän. Yksi asia häntä kuitenkin vaivaa: mitä tapahtui äidin kaksossiskolle? Missä on Stella, jota ilman Desiree tuntuu jotenkin kodittomalta?

Häntä nimiteltiin Tervapöpöksi. Yönmustaksi. Mokkakorvaksi. Mutiaiseksi. Sanottiin: Hymyile, muuten me ei nähdä sua. Sanottiin: Sä olet niin musta ettet erotu liitutaulusta. Sanottiin: Sä voisit taatusti mennä vaikka alasti hautajaisiin… Hän oli musta. Pikimusta. Tai ei, vaan niin musta, että näytti violetilta. Musta kuin kahvi, asfaltti, ulkoavaruus, musta kuin maailman loppu ja alku.

Stellan vaiheisiin päästään vasta kirjan puolivälissä. Käy ilmi, että hän oli jo koululaisena kokeillut valkoisena esiintymistä ja selviytynyt paljastumatta. Niinpä Stella tarttuu tilaisuuteen, kun sellainen tarjoutuu ja muuttuu valkoiseksi naiseksi, joka nai valkoisen miehen ja saa valkoisen orvokkisilmäisen Kennedy-tyttären. Hauras rakennelma saattaisi kuitenkin helposti sortua, joten yhteydet sukulaisiin on katkaistava täysin, varottava jokaista kielen lipsahdusta ja torjuttava jopa värillinen perhe naapurustosta.

Hän oli astellut taloon mustana tyttönä ja poistunut sieltä valkoisena. Hänestä oli tullut valkoinen vain siksi, että kaikki luulivat hänen olevan valkoinen.

Kohtalolla lienee sormensa pelissä, kun Jude tapaa Kennedyn ihan sattumalta ja oivaltaa tämän olevan serkkunsa. Eletään jo 1980-lukua, joten huoleton nautiskelija ja pintaliitäjä Kennedy ei hätkähdä niinkään siitä tiedosta, että on äitinsä puolelta värillinen, vaan siitä, että äiti on valehdellut taustastaan. Rotuasiat alkavat kuitenkin kiinnostaa sen verran, että Kennedy kokeilee mustaa rakastajaa, mutta tuntee silloin itsensä vain entistäkin valkoisemmaksi.

Mikä meidät erottaa on rakenteensa ja juonenkehittelynsä suhteen perinteinen romaani, mutta ajatusleikki sisarusten ja heidän tyttäriensä erilaisista kohtaloista tutustuttaa lukijan kuin huomaamatta siihen, miten ihonväri on vaikuttanut ihmisen yhteiskunnalliseen asemaan Yhdysvalloissa 1940-luvulta 1990-luvulle osuvan viidenkymmenen vuoden aikana. Hieman sivutaan myös sukupuolirooleja, kun Stella siirtyy hienostorouvasta ammatinharjoittajaksi, ja sukupuoli-identiteettiä, kun Juden poikaystävä Reese osoittautuu vähitellen mieheksi muuntautuvaksi Therese. Kirja valittiin Goodreads-sivustolla vuoden 2020 parhaaksi historialliseksi romaaniksi.

 

KUISMA, HANNA-RIIKKA: #Syyllinen

Kustantaja: Like 2021

Olen kiistänyt koko ikäni, puolustellut ja selitellyt. Nyt myönnän. Olen syyllinen. Mistä aloittaisin?

#Syyllinen-romaanin ensimmäisessä luvussa ollaan syyskuussa 2020. Nelikymppinen nainen istuu pidätyssellissä henkirikoksesta epäiltynä. Vastoin odotuksia hän tuntee itsensä rauhalliseksi: enää ei tarvitse kuunnella kännykän kilahduksia eikä huolehtia postauksiin kohdistuvien tykkäysten määrästä. #vapaus #omassarauhassa

Roikun sängyllä ja huomaan jonkun riipustaneen lattianrajaan ihan pienellä nobody. Pidän siitä. Sivullisuus on minulle ennestään tuttua, mutta tekoni jälkeen en ole enää edes ihminen. Olen korkeintaan paperinuken ihmisenmuotoiset reunat. Katkoviivoin osoitettu leikkauspiste, jossa sakset ja paperi kohtaavat, mutta siinä ei ole mitään. Ei edes tyhjää. Luulen, että se sopii minulle.

Nykyhetkeen limittyy aika tammikuusta 2020 lähtien. Tämä osuus selittää vähän kerrassaan, mikä on johtanut naisen tekemään rikoksensa. Ensi silmäyksellä hänen elämänsä vaikuttaa oikein mukavalta. Hän on muuttanut takaisin kotipaikkakunnalleen ja asuu miehensä kanssa ilmaiseksi äidin omistamassa vuokra-asunnossa. Nainen ei ole töissä, joten aikaa riittää somettamiseen, päivän tapahtumien taltioimiseen videoille ja kuviin sekä taiteellisten otosten kuvaamiseen luonnosta ja kodista. #selkeäkevät #spontaanielämä #bosslady

Vähitellen paljastuu, että nainen on ajanut itsensä pahaan ahdinkoon. Hän on lähtenyt Felodese-lisäravinteiden edustajaksi suurella mittakaavalla, mutta ei ole kuitenkaan myynyt tuotteita eteenpäin. Kasautuvat maksut nainen on hoitanut pikavipeillä. Itse hän kyllä on käyttänyt tunnollisesti saamiaan tuotteita ja jakanut tästä somessa videoita. Mies (naisen puhuttelema sinä) ei tiedä kumppaninsa touhuista mitään, joten hänen jäämisensä kotiin etätöihin koronapandemian vuoksi aiheuttaa naiselle todellisen ongelman. #hidasaamu #salaisuus

Sitten naisella todetaan terveystarkastuksessa maksavaurioita, joiden syynä todennäköisesti ovat runsain määrin käytetyt ”luontaistuotteet”. Nainen syyttää somessa Felodesea terveysongelmistaan ja joutuu niin hillittömän vihapuheen ja parjauskampanjan kohteeksi, että tuskin uskaltaa poistua kotoaan. Ulosottokin häämöttää, mutta firmasta paljastuvat epäselvyydet pelastavat naisen. #pyramidihuijaus

Miksi nainen on ollut niin helppo huijauksen uhri? Syyt lähtevät kaukaa lapsuudesta, jota paljastetaan takaumina. Elämää ovat hallinneet sotkuiset ja turvattomat ihmissuhteet, kiusaaminen sekä fyysinen ja psyykkinen oirehtiminen syömishäiriöistä viiltelyyn. Nainen on ollut kovin yksinäinen ja Felodesen edustajana hän on tuntenut kuuluvansa johonkin joukkoon ja olevansa hyväksytty. #raiskaus #paniikkihäiriö

Ajattelen liikaa, mutta koska en saa oikeita sanoja oikeassa järjestyksessä suustani ulos niin, että ymmärtäisin edes itse itseäni, pääni demonit sikiävät sisälläni keskenään sukuaan kasvattaen. Eikä ulos vuoda mitään.

#Syyllinen kuvaa hyvin sitä, millaista tosimielellä somessa toimivan henkilön arki on: vaativaa ja tietoisesti kaunisteltua. Kävijämäärät ja tykkäykset voivat hetkessä laskea, jos postaukset eivät miellytä, ja samalla vähenee myös yhteistyökumppanien tuki. Tämä taas voi vaikuttaa todella rankasti henkilön itsetuntoon ja minäkuvaan. Kovin synkkä on tämä keinotekoinen maailma, jossa huumorikin on pelkästään mustaa, mutta Hanna-Riikka Kuisman taito kertoa tarinaa kannattelee lukijaa. #hyväkirja

LIFLÄNDER, TIINA: Hyvä yö

Kustantaja: Atena 2021

Kolmivuorotyössä vanhusten hoivakoti Kultarinteessä työskentelevä Nanna on väsynyt. Töissä on niukan miehityksen vuoksi jatkuvasti kiire ja Nannan unirytmi vaihtelevien työvuorojen vuoksi aivan sekaisin. Unilääkkeet auttaisivat, mutta lääkäri kieltäytyy uusimasta reseptiä, koska hänen mielestään Nannan on löydettävä nukahtamiseen luonnolliset keinot: monipuolinen ravinto, liikunta, viileä makuuhuone, iltamaito… Ikään kuin Nanna ei olisi kaikkea jo kokeillut!

Yöllä valvominen on helppoa, mutta päivällä vaikeaa.

Jatkuva väsymys kiristää Nannan hermoja ja panee kotona välit koetukselle. Nannan avokumppani Eero tekstailee ex-vaimonsa kanssa kiukuttavan usein ja Nanna alkaa epäillä, että vanha suola janottaa. Tai ehkä joku uusi nainen on jo kierroksessa – voihan yhtä naista pettänyt mies pettää toistakin. Lukijan näkökulmasta Eero kyllä vaikuttaa aidosti huolehtivaiselta ja uskomattoman kärsivälliseltä mieheltä. Nannaa ei kuitenkaan tällä hetkellä ilahduta mikään muu kuin Nysä-koira, jota Nanna saa hoitaa anopin ollessa talvisin etelässä.

Tahdon olla iloinen ja suoraselkäinen kumppani, mutta en osaa. En jaksa, jos en nuku.

Kun kirjailija tarjoaa pilkahduksen Nannan taustoista, selviää syy joihinkin ongelmiin: Nanna ei ole koskaan saanut vanhemmiltaan osakseen arvostusta ja hyväksyntää. Kuitenkin hän on juuri isänsä vuoksi valinnut ammatin, joka ei ole hänelle mieluinen, mutta jossa pääsee nopeasti tienaamaan.

Työnsä hoivakodissa Nanna pystyy vielä suurimman osan aikaa hoitamaan ammattitaitoisesti ja luotettavasti, mutta itsehillintä rakoilee yhä huolestuttavammin. Asukkaista nousee etualalle Tyyne, jonka unitabletteja Nanna alkaa varastella omiin tarpeisiinsa. Tyynehän on oikea kiusankappale; mölisevä ja huitova vanhus, joka kaatelee ruoka-astioita ja likaa itsensä. Siinä ei enää tarvittaisi Tyynen tyttärentytärtä vahtimaan ja arvostelemaan!

Miksi vika on aina minussa, miksi minä olen se hullu eikä kukaan muu, miksi minun pitää hoitaa aina kaikki, vaihtaa vaipat, suihkuttaa roikkuvat nahat, syöttää, työntää supot, olla sanomatta, ymmärtää eikä minulla silti ole vaikutusta kehenkään. en aiheuta mitään. Kenenkään elämä ei muutu, kaikki, mitä teen, on turhaa. Kukaan ei välitä miltä minusta tuntuu.

Tyyne ei kuitenkaan ole tyhjäpää, vaikka ei ajatuksiaan pysty muille ilmaisemaankaan. Muistot vievät häntä nuoruuden aikoihin, avioliittoon rakkaan Martin kanssa ja tyttärien lapsuuteen. Muistoissa elää tuoreena myös sota-aika pommituksineen ja Martin kellariin rakentama pelottava pommisuoja sekä ihmisten ilkeät letkaukset, kun Martti ei rampuutensa vuoksi joudu heti sotimaan. Ja hirveä tilanne, kun Martti lopulta lähtee.

Kyllä Tyyne muistojensa ohella elää ajoittain myös nykyhetkessä, vaikka ei täysin ymmärräkään, missä on ja mitä hänelle tehdään. Parhaansa mukaan hän yrittää avustaa hoitotoimenpiteissä, mutta sekin tuntuu menevän jotenkin väärin. Kuka on tuo mustasilmä, joka kohtelee Tyyneä välillä niin kovin ottein ilman että Tyyne pystyy puolustautumaan?

Sen suu liikkuu ja se toruu häntä. Hän peittää korvat. Mustasilmäisellä ei ole korvia, se ei kuule, kun hän sanoo, vaikka hän sanoo monta kertaa, ettei hän tahallaan. Paksu tukka, mutta ei korvia. Hän sanoo, hän sanoo, ja nainen suuttuu lisää, vaikka hän ei tahallaan.

Kirjan nimi Hyvä yö voisi viitata rauhalliseen yöhön hoivakodissa, mutta Nannan kohdalla se kuitenkin merkitsee ennen kaikkea sellaista harvinaista yötä, jolloin hän on saanut ihan oikeasti nukutuksi. Viisi tuntia on jo hyvä saavutus, seitsemän tuntia taivas. Lukija ei voi kuin jännittää, miten tilanne lopulta tulee ratkeamaan. Tapahtuuko jotain kamalaa?

Lifländerin romaani kuvaa hoivakodin arkea hyvin uskottavasti monelta eri kantilta. Kiire, stressi ja riittämättömyyden tunne kuuluvat nykyään varmasti monen hoitajan arkipäivään ja niiden seurauksena kansantaudiksi noussut vaikea unettomuus. Pehmeät keinot eivät tosiaankaan auta, jos nukkumattomuus pääsee pitkittymään - syyllistämisestä puhumattakaan!

TUOMINEN, ILONA: Ja jollen sinua saa

Kustantaja: Bazar 2021

Turussa asuva kaksikymmentäyhdeksänvuotias Riia (oikealta nimeltään Aada Maria) on ainoana jäljellä Haapakorpien naisista. Muistisairaudesta kärsinyt Aada-mamma on juuri kuollut hoitokodissa epäselvissä olosuhteissa ja jo aiemmin ovat menehtyneet traagisesti Riian äiti ja Aada-mamman sisko. Riian perheen muodostavat isä, Arto-veli perheineen, pikkuveli Nikke ja paras ystävä Selleri eli miljonääriperijä Selene Rojas.

Pian mamman hautajaisten jälkeen Riia löytää puistosta ikäisensä naisen paloitellun ruumiin. Lisää ruumiinosia ja uusia ruumiita löytyy kohta eri puolilta kaupunkia ja jotain karmeaa murhaaja toimittaa tervehdyksenä Riiallekin. Naisen oma tulkinta on, että hän on herättänyt murhaajan huomiota löytäessään ensimmäisen ruumiin ja kyse on pelkästä sattumasta. Rikosylikonstaapeli Lauri Vilks ja rikoskomisario Leeni Poikela sen sijaan päättelevät Riian olevan koko tapahtumaketjun keskiössä.

Kassi oli auki, ja hän erotti hiuksia sen vetoketjussa. Yksi kassin muhkuroista oli terävä kuin kyynärpää. Riia pujotti kepin kassin reunan alle ja nosti kangasta. Sen alla naisen avonaiset silmät tuijottivat kauhistuneina kohti taivasta.

Koko suku asettuu määrätietoisesti suojelemaan Riiaa ja Selleri puolestaan asennuttaa nopsasti Riian asuntoon hälytyslaitteet ja hankkii ympärivuorokautiset vartijat. Murhaajan suunnitelma on kuitenkin tarkka ja monimutkainen ja joskus puhdas sattumakin voi muuttaa tilanteita. Jännitys kiristyy.

Riia on mielenkiintoinen sankaritar. Hän on toisaalta rohkea ja sisukas ja toisaalta kärsii valtavasta syyllisyydentunteesta, joka rajoittaa koko elämää. Jostain syystä Riia uskoo olevansa syyllinen kaikkiin kuolemiin, olipa kyseessä sitten äiti, mamma tai paloittelumurhien uhrit. Sellerinkin suhteen hän potee huonoa omaatuntoa. Vain tarkat rutiinit tuovat turvaa Riian elämään.

Hän kävi salilla maanantaisin, aina samaan kellonaikaan, samoin keskiviikkoisin ja lauantaisin. Torstaisin hän lenkkeili Arton kanssa ja kävi sunnuntaisin katsomassa isää. Tiistait hän oli aiemmin käyttänyt mamman hoitamiseen, nykyään ne oli varattu nyrkkeilylle. Hän meni aina töihin kahdeksaksi, vaikka oppilaat saapuisivat vasta yhdeksältä, ja sammutti illalla sängyssä valot puoli yhdeltätoista.

Kirjassa käsitellään ihmisen henkistä terveyttä monella tavalla. On ennen niin rohkean mamman minuuden hävittävä Alzheimer, Sellerin pelkotilat, Riian syyllisyydentunnot ja ennen kaikkea murhaajan sairas maailma. Nämä kaikki liittyvät tarinaan jollakin tapaa, mutta onneksi vastapainona on vahvaa rakkautta ja ystävyyttä.

Ilona Tuominen (s. 1985) työskentelee englannin ja ranskan kielen opettajana ja harrastaa potkunyrkkeilyä. Hän voitti Kouvolan dekkaripäivien novellikilpailun vuonna 2019 ja trilleri Ja jollen sinua saa on hänen esikoisteoksensa. Kirjan juoni on kaikessa synkkyydessään taidokas ja pitää yksityiskohdat hyvin hallinnassa.

RAINIO, SARI & RAUTAHEIMO, JUHA: Vainajat eivät vaikene

Kustantaja: Siltala 2021

Sari Rainio (s. 1975) on toiminut Kustannusosakeyhtiö Siltalan kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimittajana vuodesta 2000 lähtien. Juha ”Hermo” Rautaheimo (s. 1952) puolestaan työskenteli ensin tutkijana ja sitten tutkinnanjohtajana väkivaltarikosyksikössä yhteensä 40 vuoden ajan. Eläkkeelle hän jäi vuonna 2015. Rainion ja Rautaheimon yhdessä kirjoittama rikosromaani Vainajat eivät vaikene aloittaa rikosylikonstaapeli Ville Karilan ja oikeuslääkäri Viola Kaarion murhatutkimuksista kertovan Mortui non silent -dekkarisarjan.

Eräänä sunnuntai-iltana juuri ennen joulua vuonna 2009 Helsingin poliisille tulee ilmoitus kerrostaloasunnosta kuolleena löytyneestä naisesta. Ensi näkemältä vaikuttaa siltä, että kuusikymppisen Hannele Laineen kohdalla on kyse ”normaalista kotikuolemasta”, mutta jokin häiritsee Karilaa. Viola Kaarion suorittama ruumiinavaus vahvistaa hänen epäilyksensä: kyseessä on henkirikos.

Naapurien kertoman mukaan Karhutalon rappukäytävässä on ajoittain nähty tumma komea mies ja toisinaan kuultu riitelyn ääniä Hannele Laineen asunnosta. Uhrin varakas isä puolestaan paljastaa, että tytär on säilyttänyt kotonaan hyvin arvokkaita koruja ja yleensä myös suuria määriä käteistä rahaa. Näistä ei prameasta asunnosta löydy jälkeäkään, mutta roskakorista löytyy Tauno Paloa esittävä postikortti viestillä: Hannelelle, olet aarteeni kallehin. Rakkaudella, oma salaparonisi.

Rikostutkinta etenee hitaasti, todistajien lausunnot ovat ristiriitaisia jopa Hannele Laineen persoonallisuuden suhteen. Se on kuitenkin selvää, että rikas ja yksinäinen nainen on joutunut taitavan auervaaran kynsiin. Missä mies oikein piileskelee? Onko hän pakoilustaan huolimatta kuitenkaan syyllinen murhaan? Tai oikeastaan kahteen murhaan, koska Viola Kaario löytää iäkkään naisen ruumiista selviä yhtäläisyyksiä Laineen tapaukseen?

Varsinaiseen kertomukseen limittyy otteita Mustasta vihkosta, johon joku nainen on taltioinut elämäänsä auervaarahahmon varjossa. Mies pitää uhria tiukasti otteessaan vaihdellen laskelmoivasti uhkailuja ja hellittelyjä, mutta naisen henkilöllisyyttä joutuu arvuuttelemaan. Ehdokkaita tuntuisi tarinan perusteella olevan useitakin.

Onnellinen ihminen ei ole varuillaan, onnellinen ihminen on tyhjä kuin saapas, hidasjärkinen ja kovakalloinen. Hän ei halua minkään asian tekevän onneensa säröä, hän on valmis sulkemaan silmänsä kirkkailta ja täysin päivänselviltä tosiasioilta. Onnea ei pidä koskaan toivoa elämäänsä, sillä onni tekee varomattomaksi, saa astumaan vielä sen yhden askeleen, jonka jälkeen kaikki on myöhäistä.

Kirjassa on mukavan vanhanaikainen tunnelma. Jos heti alussa ei mainittaisi vuosilukua 2009, voisi tapahtumat hyvin sijoittaa edelliselle vuosisadalle. Poliisien välillä vallitsee toveruus ja yhteishenki. Perinteisiin kuuluvat tikkakisat, kahvihuoneen vuoden kierron mukana vaihtelevat sisustukset ja railakas joululounas tiernapoikaesityksineen. Kaikesta huolehtii superlahjat omaava tutkintasihteeri Felicia.

Sanailu on äijämäistä, mutta kukaan ei heitoista juuri ota itseensä – eivät esimiehetkään, jos pisto on osuva ja aiheellinen. Toisten omalaatuisuudet hyväksytään. Karilalla on taipumus harhautua omiin mietteisiinsä, puhjeta luennoimaan ja siteerata Tuntematonta. Rikosylikomisario Honkaniemellä taas puhua saunasta tai siteerata komisario Palmua. Värikkäin hahmo on yksityisyyttään tiukasti varjeleva Viola Kaario, joka pystyy pelottamaan muut sanattomiksi pelkällä mustalla katseellaan. Salaisuuksia on kuitenkin hänelläkin.

Vainajat eivät vaikene -dekkari on leppoisaa ja hauskaa luettavaa, joten se on hyvä cozy crime -lajityypin edustaja. Murhat eivät ole liian verisiä eikä jännitys liiaksi hermoja raastavaa.

ISHIGURO, KAZUO: Klara ja aurinko

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Klara and the Sun

Suomennos: Helene Bützow

Klara ja aurinko -teoksessa eletään tulevaisuudessa, jossa robottien kehittymisen myötä yhä harvemmalle ihmiselle löytyy töitä. Siksi vähistä työpaikoista aikanaan kilpailevien nuorten on käytävä huippukouluja ja kouluihin päästäkseen heidän on oltava huippulahjakkaita. Tästä syystä monet varakkaat vanhemmat ”muuntavat” lapsiaan geenimanipulaation avulla.

Muuntaminen ei suinkaan ole vaaratonta, vaan lapsi saattaa sen seurauksena sairastua ja pahimmassa tapauksessa kuolla. Perusopinnot suoritetaankin varmuuden vuoksi etänä ja vasta collegessa nuoret pääsevät varsinaiseen kouluopiskeluun. Etäopetuksessa olevien lasten yksinäisyyttä lievitetään vertaisryhmien tapaamisilla ja keinoystävillä eli nimenomaan lapsen seuralaiseksi kehitellyillä roboteilla.

Klara on robotti mallia B2-nelonen. Muista keinoystävistä poiketen se havainnoi kaikkea ympärillään, oppii nopeasti ja pystyy myös yhdistelemään asioita poikkeuksellisen hyvin, mikä nostaa sen jopa uusimpien mallien edelle soveltuvuudessa KY:ksi. Jokin Klarassa viehättää neljätoistavuotiasta Josieta, joka jatkuvan sairastelun vuoksi on hyvin yksinäinen. Tytöllä on myös henkistä painolastia, sillä hänen isosiskonsa on kuollut geneettisen manipuloinnin seurauksena.

Tyttö oli kalpea ja laiha, ja kun hän tuli lähemmäksi, näin että hän ei kävellyt samalla tavalla kuin muut jalankulkijat. Tytön käynti ei ollut varsinaisesti hidasta, mutta hän näytti pysähtyvän jokaisen askelen jälkeen varmistaakseen, että oli yhä turvassa eikä kaatuisi.

Klaran näkökulma on viileä ja järkevä. Se havaitsee kaikkialla pieniä yksityiskohtia, jotka muilta jäävät huomiotta, mutta ihmisten tunteiden vivahteita se ei pysty tajuamaan. Miksi Josie suhtautuu välillä niin ilkeästi lapsuudesta asti tuntemaansa naapurinpoikaan Rickiin, joka muuntamattomuudestaan huolimatta on todella älykäs? Miksi Äiti koettelee toistuvasti Klaran kykyä matkia Josieta? Tunteiden sekavuus saa Klaran näkökentänkin välillä pikselöitymään sekavaksi.

Klara itse saa kaiken energiansa auringosta ja uskoo siksi Josienkin parantuvan, jos tämä pääsee nauttimaan Auringon valamasta erityisravinnosta. Saadakseen jumalankaltaisen Auringon kiinnostumaan Josiesta Klaran on siis keksittävä jotain, millä käydä kauppaa – ja Klarahan kyllä tietää Auringon vihan kohteen! On vain onnistuttava tuhoamaan se.

Ymmärsin, että vaikka Aurinko oli lempeä, hänellä oli paljon tekemistä; että moni muukin kuin Josie tarvitsi hänen huomiotaan; että Aurinkokin saattoi sivuuttaa Josein kaltaiset yksittäistapaukset, varsinkin kun vaikutti siltä, että Äiti, taloudenhoitaja ja KY pitivät hänestä hyvää huolta. Tulin ajatelleeksi, että Auringon erityisen avun saamiseksi olisi ehkä välttämätöntä kiinnittää hänen huomionsa Josien tilanteeseen jollakin epätavallisella ja erottuvalla tavalla.

Klara ja aurinko -romaani kertoo rakkaudesta. Rakkaudesta, joka voi ilmetä niin monin eri tavoin lapsen ja vanhemman, miehen ja naisen tai ystävien välillä. Ehkä eniten jää mietityttämään Josien äiti, joka esikoisensa kuolemasta huolimatta haluaa muuntaa myös kuopuksensa. Ja ennen kaikkea äidin omalaatuinen varautuminen siihen, että Josiekin lopulta menehtyisi. Silti rakkaudesta siinäkin pohjimmiltaan on kyse.

Ishiguron romaani on lempeän surumielinen dystopia, jonka keskeisin hahmo on robotti Klara. Suora ja rehellinen Klara lausuu julki arkojakin asioita, mutta yllättäen se on myös myötätuntoisempi ja epäitsekkäämpi kuin monet sitä ympäröivät ihmiset. Kovin monet kirjan henkilöistä pelkäävät tulevansa hylätyiksi ja jäävänsä yksin, vaikka heidän ympärillään on rakastavia ihmisiä, joiden ansiosta he ovat oikeastaan hyvin erityisiä.

OGAWA, YOKO: Muistipoliisi

 Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Hisoyaka na Kessho (1994)

Suomennos: Markus Juslin

Muistipoliisi-teoksen tapahtumapaikkana on saari, jossa on jo vuosien ajan tapahtunut erilaisten asioiden ja tavaroiden vähittäistä katoamista. Enää ei ole olemassa esimerkiksi hajuvettä eivätkä ihmiset muista sellaista koskaan olleenkaan. Sana hajuvesi ei merkitse mitään eivätkä ihmiset tunne hajuveden tuoksua, vaikka saisivat sitä haistellakseen. Pullossa voisi yhtä hyvin olla tavallista vettä.

Jonkin aikaa katoamisen jälkeen saarella kuohuu. Kaikki kokoontuvat sinne tänne kaduille ja kertovat toisilleen muistojaan siitä, mitä ovat menettäneet. Jotkut kaihoten, jotkut murheissaan, jotkut toisiaan lohduttaen. Jos kadonnut asia on konkreettinen, ihmiset ottavat sen mukaansa, ja se poltetaan tai haudataan maahan, tai jopa viskataan jokeen. Mutta muutamassa päivässä kuohunta laantuu. Kaikki palaavat taas nopeasti entiseen arkeensa. Eivätkä he pysty enää edes muistamaan, mitä ovat menettäneet.

Katoamisia tapahtuu epäsäännöllisin väliajoin: ensin ihminen tuntee ilmassa karhean jännitteen ja sitten aikansa ympäristöään tutkailtuaan havaitsee, mikä sillä kertaa on kadonnut. Joskus kadonnut asia on niin pieni tai tavara niin harvoin käytetty, että huomaaminen vie aikaa.

Ihmiset pystyvät elämään melko hyvin ilman esimerkiksi lintuja ja ruusuja, mutta tilanne muuttuu, kun kalenterit katoavat ja saari jää loputtoman talven kouriin. Elintarvikkeita on yhä vähemmän ja ihmiset alkavat kärsiä nälkää etenkin sitten, kun puiden hedelmät liittyvät kadonneiden joukkoon. Viimeinen isku saattaa olla saarta koetteleva maanjäristys ja tsunami, mutta pakoonpääsyä ei ole.

On kuitenkin olemassa henkilöitä, joiden sydämestä mikään ei katoa. He ovat ”erityislaatuisen tajunnan omaavia ihmisiä”, joita salainen poliisi metsästää ja tuhoaa. Yksi näistä poikkeavista oli tarinaa kertovan nuoren naiskirjailijan äiti, joka onnistui jotenkin säästämään ja piilottamaan melkoisen joukon muualta kadonneita tavaroita. Kun kustannustoimittaja R paljastuu muistajaksi, nainen tarjoaa hänelle turvapaikan talon salahuoneesta. Kiitoksena avusta R yrittää palauttaa neidin kadonneita muistoja äidin säilyttämien tavaroiden avulla.

Luulet ehkä, että muistosi häviävät aina katoamisen myötä, mutta se ei ole totta. Ne vain ajelehtivat veden pohjassa, valon ulottumattomissa. Siksi olen varma, että pystyt koskettamaan jotakin, kunhan työnnät kätesi epäröimättä syvälle. Ne pitää kauhoa sieltä paikkaan, jota valo koskettaa.

Missään vaiheessa ei kerrota, mikä aiheuttaa kaikki katoamiset. Onko olemassa jokin totalitaarista valtaa käyttävä taho, joka ohjeistaa salaista poliisia? Muistonsa säilyttävien ihmisten järjestelmällinen tuhoaminen tuntuu järjettömältä, mutta erilaisuus ilmeisesti riittää syyksi. Väistämättä mieleen tulevat juutalaisten tuho natsiaikana ja natsien kirjaroviot, mutta myös vainottujen urheat auttajat.

Yksi kirjassa esiin nouseva asia on ääni, äänen katoaminen, säilyminen tai kuuleminen. Naisella on varsinaisen kertomuksen edetessä työn alla käsikirjoitus konekirjoittajattaresta, joka salaperäisesti menettää äänensä rakastuttuaan tunteettomaksi sadistiksi paljastuvaan opettajaansa. Kuulonsa onnettomuudessa menettänyt ei kuule, mitä ympärillä tapahtuu. Entäpä, jos kaikki muu häviää ja vain ääni jää jäljelle? Tämän symboliikkaa voi mietiskellä.

Muistipoliisin surumielinen ja epätodellinen tunnelma muistuttaa Haruki Murakamin ja Kazuo Ishiguron teosten ilmapiiriä. Maailmassa mikään ei ole pysyvää ja myös muistot katoavat aikanaan. Silti teoksessa jää jotakin auki. Pystyvätkö muistonsa säilyttäneet ja muistipoliisin metsästykseltä välttyneet ihmiset vielä jatkamaan elämää?

KÖNGÄS, HEIDI: Siivet kantapäissä

Kustantaja: Otava 2021

Sanooko nimi Marja Rankkala mitään? Tiedätkö hänen sanoittaneen laulut Tuli mies ja Joka pojalla on siivet? Heidi Köngäs esittelee teoksessaan Siivet kantapäissä tämän naisen, joka uskalsi heittäytyä ja elää rohkeasti omaa elämäänsä aikana, jolloin se ei ollut mitenkään itsestään selvää.

Kulutan omaa vapauttani, omaa elämääni ihan miten haluan, pistän kaikki ylimääräiset rahat matkusteluun. Haluan tanssia, nauraa, rakastella ja olla jatkossakin kesyjen ihmisten silmissä pelottava, se maailmallinen, vähän vaarallisen villi nainen.

Köngäksen teos kertoo päiväkirjamaisesti Marja Rankkalan (1918–2002) tarinan. Tytön kasvualusta on Konnunsuon vankila, jossa hänen isänsä työskentelee tilanhoitajana, mutta todellinen koetinkivi nuoren Marjan elämässä on sota-aika. Hän toimii lottana kotiseudullaan, jota vihollinen pommittaa ankarasti läheisen lentokentän ja vankilarakennusten vuoksi. Pelkästään jatkuva hälytysten ja räjähdysten melu syö ihmisten voimia, mutta Marjaa kalvaa myös huoli rintamalla sotivasta parikymppisestä pikkuveljestä.

Välirauhan aikana Marja jättää kieltenopinnot Helsingin yliopistossa ja suorittaa Eino Salmelaisen näyttelijäkurssin. Sodan jälkeen pätkätöitä löytyykin teattereista eri puolilta Suomea, sillä Marjaa ei haittaa teatterin poliittinen maine, jos ohjelma ja ohjaaja vain ovat kiinnostavia. Stipendiaattimatkoilla Pariisiin Marja tutustuu ranskalaisiin teattereihin ja alkaa suomentaa kiinnostavimpia näytelmiä.

Sitten toteutuu suuri haave ja Marja pääsee Radioteatteriin. Hän sovittaa näytelmiä kuunnelmiksi, ohjaa ja välillä myös näyttelee. Tahti on hektinen, sillä joka viikko on harjoiteltava ja esitettävä uusi kuunnelma ja keksittävä, miten välittää radion kuuntelijoille tunteita ja tunnelmia pelkän äänen avulla. Tämä kuunnelmantekoprosessin kuvaus onkin varsin mielenkiintoista luettavaa.

Radion teatteriosaston henkilökunta alkaa vähitellen tarkkailla sitä, miten usein itse johtaja Olavi Paavolainen (1903–1964) tulee harjoituksia seuraamaan. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö nuori Marja olisi herättänyt tunnetun naistenmiehen huomiota, mutta Marja yrittää pitää pintansa Janukseksi kutsumansa Paavolaisen viehätysvoimaa vastaan ja vakuutella itselleen, että mies on jo sammunut tähti.

Hän on kova suustaan, kovempi kuin kukaan, halutessaan rivo, irstas ja härski. Ne ovat yllättäviä adjektiiveja miehestä, johon liitetään myös määreitä: säkenöivä, hehkuva ja visionääri.

Janus on kuitenkin hallitsee viettelyn taidon ja niin syttyy lopulta kiihkeä suhde, jonka Marja realistisimpina hetkinään tietää olevan tie hunningolle, mutta jota ei silti pysty lopettamaan. Ei siitäkään huolimatta, että mies dominoi ja nöyryyttää häntä. Toisaalta Januksen ja Marjan välillä vallitsee kyllä aito sielujen sympatia ja ymmärrys.

Lopultakin meitä yhdistää eniten jaettu suru, vaikeus olla siinä muotissa, joka ihmiselle annetaan, kun hänet määritellään tiettyyn johonkin: sukupuoleen, asemaan, rotuun ja ties mihin ruotuun. Me olimme samalla tavalla vaurioituneita, rohkeita ja epävarmoja, jotenkin tietoisia toisenlaisuudestamme… Myös minä olen Janus, kaksikasvoinen.

Marjan ja Januksen suhde loppuu lyhyeen, mutta uusia miehiä on jo valmiina lohduttamaan erilaisuudessaan kiehtovaa naista - viimeisimpänä heistä kaunis Josef, jonka vanheneva Marja pitää seuralaisenaan lahjojen ja lomamatkojen avulla. Marjasta on tosiaan tullut Janus; nainen, joka toimii ihmissuhteissaan miehen tavoin.

Köngäksen kerronta on sopivan väljää jättäen lukijan mielikuvitukselle tilaa. Hän ei kuvaa niinkään tunteita, vaan tapahtumia ja niiden vaikutuksia ihmisen elämään. Minäkertoja Marjan ajatukset tulevat tietenkin tutuiksi, mutta ihmeen eläväksi käy myös Olavi Paavolainen.

Joka tytöllä on siivet olkapäissä,
joka tytöllä on siivet kantapäissä
nuhruisten baarien sauhussa
kaupungin liikenteen pauhussa
siivet kasvaa mustasulkaiset,
siivet kasvaa mustasulkaiset,
siivet.
Älä katko ihmisen siipiä, poika.

VIIKILÄ, JUKKA: Taivaallinen vastaanotto

Kustantaja: Otava 2021

Jukka Viikilä (s. 1973) voitti vuonna 2016 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon runollisen tyylikkäällä ja muodoltaan hallitulla teoksellaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Vuoden 2021 Finlandia-ehdokkaaksi valittu Taivaallinen vastaanotto puolestaan koostuu lukemattomista lyhyistä fragmenteista, joista lukijan ryhtyy rakentelemaan kokonaisuutta.

Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan. Sen takia se saa varmuuden vuoksi taivaallisen vastaanoton. Lukemattoman kirjan uskoo paremmaksi kuin se onkaan. Järkevät taideprosaistit jättävät viimeiset kaksisataa sivua viimeistelemättä. Kukaan ei tulisi selviämään sinne asti.

Tarinan taustana on yllätyskäänne kirjailija Jan Holmin elämässä, kun hän hakeutuu rasitusuupumuksen vuoksi terveysasemalle ja joutuukin avosydänleikkaukseen: veri on kiertänyt Holmin sydämessä läppävian takia jo pitkään väärään suuntaan. Leikkausta puolestaan seuraa kivulias ja pitkällinen toipuminen. Tästä elämänsä vaiheesta Jan Holm kirjoittaa teoksen Taivaallinen vastaanotto, josta kirjailija Jukka Viikilä sitten poimii sitaatteja omaan teokseensa.

Kirjailijan erottaa ammattikirjoittajasta se, että hän kirjoittaa vasta kun on aivan pakko.

Monet kirjan fragmenteista liittyvät Holmin Taivaallinen vastaanotto -teokseen. Lukijat kommentoivat sitä tavalla, joka on tuttua todellisuudessakin: osa asiallisesti ja innostuneesti, osa moittien mitä erilaisimpia asioita ja osa ihan asian vierestä. Tämä kertonee siitä, miten eri tavoin lukijat voivat tulkita lukemaansa ja millaisia mielikuvia teksti heissä herättää. Ja siitä, että nykyään tärkeintä on ylipäätään kommentoida.

Joiltakin henkilöiltä löytyy useampikin kommentti ja vähitellen alkaa saada jonkinlaisen käsityksen heistä itsestäänkin. Tutuksi tulee etenkin Rauno-niminen Uber-kuski, joka ajelee rauhallisesti ympäri Helsinkiä kyydissään henkilö, joka saa nukutuksi vain liikkeellä olevassa autossa. Ajellessaan Rauno mietiskelee Taivaallinen vastaanotto -teosta, johon pystyy hyvin samaistumaan – sureehan hän hiljattain kuollutta vaimoaan.

Eikö hyväosaisuus ole sitä, että saa kokea kevytversiona samat tunteet mistä huono-osainen menettää toimintakyynsä?

Osa teksteistä liittyy Jan Holmiin itseensä, jonka muutamat kommentoijat tuntevat hyvinkin läheisesti. Puhutaan aviokriisistä ja salasuhteista, väkivallasta ja alkoholismista, syyllisyydestä ja anteeksiannosta. Yksi kommentoijista on Lennu-koiraa taluttava Sauli, joka havaitsee kauempana omaa koiraansa ulkoiluttavan kirjailijan.

Kirjassa on kuitenkin paljon fragmentteja, jotka eivät liity suoranaisesti Holmiin tai hänen teokseensa. Keskustelunaiheita on lukuisia, vaikkei sentään ihan kirjan liepeessä mainostettua tuhatta. Ymmärrettävästi puhutaan paljon sairauksista ja kuolemasta, mutta myös elämän monimuotoisuudesta. Mainitaan luonto ja eläimet. Mainitaan yllättävän usein muoti ja etenkin kellot, mihin saattaa sisältyä jonkinlaista symboliikkaakin. Sitten on tekstejä, jotka menevät täysin absurdin puolelle.

Eniten teoksessa puhutaan tietenkin kirjallisuudesta ja sen eri muodoista. Puhutaan tunnetuista kirjailijoista ja niistä, jotka aivan ansiotta ovat jääneet tuntemattomiksi. Kriitikot ja heidän jakamansa kritiikki kirvoittavat tunteikkaita lauseita, sillä moni kommentoijista on itsekin kirjailija tai ainakin toivoo saavansa jotain julkaistuksi. Yksi tällainen wannabe-kirjailija on Minttu, joka joutuu todistamaan ystävänsä yllättävää läpimurtoa ja kuuluisuutta eikä voi välttyä sekalaisilta tunteilta: kateudelta, masennukselta ja alemmuudentunteelta.

Kirjailijaksi tuleminen on lopulta vain suostumista tyhmyyteen.

Taivaallinen vastaanotto sisältää myös valtava määrä sirpaleita tietoa musiikista ja muusikoista, äänilevyistä ja musiikkikappaleista, elokuvista. On erilaisia listoja. On kysymyksiä. On määritelmiä. Miltei joka sivulta löytyy lause, joka kävisi sellaisenaan aforismiksi. Kyseessä on teos, josta ei saa todellakaan rakennettua totutunlaista kokonaisuutta, mutta ehkä himmelin?

Romaanini muoto on himmeli. Se on yhtäläinen joka suunnasta. Olen koonnut sen oljista. Pienimmätkin lämpötilavaihtelut saavat sen liikkeeseen. Jos sen ohi yrittää hiipiä, se alkaa pyöriä. Yhdestä tikunraapaisusta se roihahtaa liekkeihin.

SAISIO, PIRKKO: Passio

Kustantaja: Siltala 2021

Pirkko Saision romaani Passio on huima seikkailu Sakari Topeliuksen Välskärin kertomusten hengessä. Topeliuksen teoksessa sukupolvelta toiselle siirtyy kuningas Kustaa II Adolfin lahjoittama kuparisormus ja Saision romaanissa puolestaan eräs kultaesine yhdistää eri vuosisatojen ja eri maiden ihmisiä. Sivuja Passiossa on peräti 732, mutta teksti vetää ja lukeminen etenee joutuisasti.

Lammas halusi ruohoa, vettä, parittelua, etsi toisista lampaista turvaa. Ihminen halusi kaikkea samaa, sen lisäksi kultaa. Jumala ja Girolamo Savonarola eivät ymmärtäneet, mistä kullanhimo oli peräisin. Tietenkin se liittyi omenoihin, naiseen ja käärmeeseen. Se liittyi puuhun, jonka asiat eivät kuuluneet ihmiselle.

Aluksi ollaan 1400-luvun viimeisissä vuosissa Italiassa, kun firenzeläinen ruhtinatar Vasari uhraa dominikaanimunkki Savonarolan sytyttämällä turhuuksien roviolla itselleen toisarvoista tavaraa ja heti Savonarolan kuoltua vuonna 1498 kaivaa esiin kalleimman aarteensa: kullasta ja jalokivistä tehdyn työmiehen kämmenen kokoisen kaulakorun, joka esittää hyvän ja pahan tiedon puuta käärmeineen kaikkineen.

Myöhemmin koru muuttaa moneen kertaan muotoaan siirtyessään ihmiseltä toiselle. Sen matka vie Venetsian kautta Keski-Eurooppaan ja Venäjälle, Suomen kautta Solovetskin luostarisaaren vankileirille Neuvostoliittoon ja lopulta 1950-luvun Helsinkiin. Joskus se vaihtaa omistajaa varkauden seurauksena, joskus myytynä, joskus lahjana, joskus sattumalta löydettynä.

Sillä on merkitystä, että koru on alun perin esittänyt hyvän ja pahan tiedon puuta. Huolimatta ajasta, paikasta, uskonnosta, aatteesta, yhteiskunnallisesta asemasta, sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta ihmiset nimittäin ainakin jossakin vaiheessa miettivät sitä, millaista tietä heidän pitäisi elämässään kulkea ja millaisia syntejä katua. Miksi ylipäätään elää?

Henkilöitä on paljon ja erilaisia, mutta Saisio kuvaa kaikkien vaiheita yhtä tasapuolisesti ja tuomitsematta. Kukaan ei ole pelkästään hyvä tai paha, vaan olosuhteet ja muut ihmiset vaikuttavat heihin ja muovaavat uusia rooleja entisen minuuden päälle. Historia myös toistaa itseään ja esimerkiksi 1500-luvun juutalaisen Leeahin ja 1900-luvun helsinkiläisen Lindan kohtalot ovat hyvin samankaltaiset.

Veri yhdisti tuntemattomat ihmiset samaan kuohuntaan, vaikka he elivät tuhansien kilometrien päässä toisistaan, eri mantereillakin…

Passio on tapahtumarikas ja yllättävä: hetken tuntee elävänsä Leo Tolstoin maailmassa ja seuraavaksi jo saippuaoopperassa. On häivähdys mystiikkaa ja symboliikkaakin on varmasti paljon enemmän kuin pystyy huomaamaan. On ikäviä tapahtumia, mutta myös lämpöä ja huumoria. Pirkko Saisio on tainnut kirjoittaa teostaan aika lailla kieli poskessa ja omasta taituruudestaan ja tietämyksestään nautiskellen. Ehdottomasti lukemisen arvoinen – seikkailu odottaa!

WALLIN, KRISTIINA: Vaikeampaa on olla näkemättä unia

Kustantaja: S & S 2021

Unohtaminen on helppoa, kyllä minä sen tiedän. Vaikeampaa on olla näkemättä unia.

Oli Johannes-isä. Oli Ursula-äiti. Oli pieni tytär Veera. Oli onnen ja naurun aikoja, mutta yhä harvemmin. Alkoi olla päiviä, jolloin Ursula vajosi horteeseen ja päiviä, jolloin hänen kuumeisella kiihkollaan ei ollut rajaa.  Oli aikoja, jolloin vastustamaton voima pakotti Ursulan juoksemaan lähikuusikkoon pitämään vahtia ja odottamaan, milloin meri nousisi ja upottaisi kaiken. Meri, jossa äiti ja tytär sukeltelisivat puhaltamassa kuplia toistensa suuhun.

Vuonna 1975 Ursula lähti. Pakatessaan hän puheli Veeralle palmupuista ja hotelliaamiaisista, kuvaili hiekkarantoja ja merta, toisteli opettelemiaan englanninkielisiä fraaseja. Määränpäänä oli tosiasiassa psykiatrinen hoitolaitos, josta Ursula jossain vaiheessa onnistui karkaamaan ja katoamaan jäljettömiin. Johannes riippui vuosikymmeniä kiinni toivossa, että vaimo palaisi kotiin takaisin.

Kun Johannes joutuu hoivakotiin vuonna 2015 masennuksen vuoksi, lähtee Veera meren yli vieraaseen kaupunkiin kirjoittamaan äidilleen ja äidistään. Hän kaipaa yhä Ursulaa ja on usein näkevinään tämän hahmon ihmisten joukossa, mutta toisaalta Veera on myös vihainen: äiti on pettänyt miehensä ja lapsensa.

Kirjoittamalla Veera yrittää tavoittaa muistojaan; häilyviä ja epämääräisiä, ehkä jopa vääriä. Pystyvätkö sanat kuitenkaan asettamaan mennyttä järjestykseen? Löytyvätkö sanojen avulla vastaukset kysymyksiin, joita ei oikein osaa edes kysyä? Onko mikään tarinan variaatio oikea vai ainoastaan unien, muistojen ja jääräpäisten kuvitelmien pirstaleista rakentuva kudelma?

Muistot pirstoutuvat fragmenteiksi ja lapsuudenmaiseman voi kirjoittaa vain epätarkoiksi ja ikuisesti keskeneräisiksi virkkeiksi. Ehkä mikään tärkeä ei suostukaan kieliopin lainalaisuuksiin: ei sinun kuvasi, ei meidän kuvamme, ei perhekuva.

Veeran tarinan lomassa käydään Ursulan luona sairaalassa vuonna 1975. Ursula tuntee usein elävänsä toisessa todellisuudessa, jossa näkee ja kuulee asioita, jotka muiden mielestä ovat pelkkää harhaa. Siellä on ymmärtäväinen vanhus, salaperäinen huvila ja ennen kaikkea kutsuva meri. Joskus myös väkivaltaa, pelottavia lintuja, kuolleita lintuja, tapettavia lintuja.

Ajatellessaan Veeraa Ursula tuntee häpeää. Hänellä oli kiltti tytär, joka joutui liian pienenä seurailemaan ja hoivaamaan kuvitelmiin kadonnutta äitiään. Tyttö, jota koulussa nimiteltiin hullun naisen – ehkä peräti sudenmorsiamen – tyttäreksi. Sairaalassa Ursula ei tahdo tavata Veeraa, vaan lähettää vain kortteja odotellen aikaa, jolloin paluu kotiin olisi mahdollista. Rak. terv. Äiti.

Nyt mietin, kuinka kauas taaksepäin pitää kurottaa, jotta mennyttä voi kutsua muistoksi? Onko tytär muisto? Koti? Voiko kuvitteellinen tapahtuma tai paikka olla muisto? Entä meri, joka on vasta syntymässä, tulevaisuudessa?

Vaikeampaa on olla näkemättä unia on runoilijana tunnetun Kristiina Wallin (s. 1971) ensimmäinen romaani; kaipauksen ja etsinnän täyttämä runollinen ja monikerroksinen teos. Ursulan kohdalla toistuu ajatus merestä yhä uudestaan symboloiden vapautta ja unohdusta. Veeralle puolestaan jäkäläkasvustot näyttäytyvät äidin ja tyttären välisen läheisyyden ihanteellisena ja konkreettisena esikuvana. Entä keltaista villalankaa neulova kuiskaaja – alitajunta vai äidin ääni?

Vaikka kirjaimet lipsuvat otteesta, menen puiden alle seisomaan. Tarraan kiinni mihin tahansa muistoon; villapipoon ja sadevesisaaviin. Tarraan kiinni käpyyn, potkukelkkaan ja räsymattoihin. Nielen kettukarkkeja, daalianjuurakoita ja vanhoja aikakauslehtiä. Muste valuu suupielistä, painoväri.

  Silti käy niin kuin aina: Tarttumapinta katoaa. Taivas katoaa, pelto katoaa, tie katoaa.

  Pelkään, että minäkin katoan.

VALKAMA, MERI: Sinun, Margot

Kustantaja: WSOY 2021

Toimittaja, kirjailija ja varavaltuutettu Meri Valkama (s. 1980) asui lapsuudessaan vuosia Itä-Berliinissä ja opiskeli aikuisena politiikan tutkimusta ja journalismia Berliinin Freie-yliopistossa, jossa perehtyi erityisesti DDR:n aikaiseen journalismiin. Sinun, Margot on hänen esikoisteoksensa, jossa Itä-Saksan tuntemusta on voitu oivallisesti hyödyntää.

Kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa. Vuodesta 1983 alkaa jakso, jolloin suomalainen Markus Siltanen toimii Kansan Voima -lehden ulkomaankirjeenvaihtajana Itä-Berliinissä. Hän kirjoittaa ihaillen ilmaisesta ja pätevästä terveydenhoidosta ja päivähoidosta, sukupuolten tasa-arvosta ja jopa suuresta ruskohiilivoimalasta, vaikka poikansa Matiaksen sairastuttua saakin tietää hengitystiesairauksien suuresta määrästä DDR:ssä.

Markuksen vaimo Rosa ei ole ihan yhtä vakaumuksellinen kuin miehensä, vaan lankeaa välillä lännen houkutuksiin. Hän unelmoi pääsevänsä kirjoittamaan omia tekstejään, mutta taloudenhoito ja lapset vievät kaiken ajan. Kiivasluonteinen Rosa alkaa olla räjähdyspisteessä väsymyksen ja turhautumisen vuoksi, kun Markuksen työ tuntuu aina olevan etusijalla niin ajankäytössä kuin suhteessa perhe-elämään.

Lapsista rauhallinen isoveli Matias on läheinen Rosalle, kun pippurinen Vilja taas on oikea isän tyttö. Nimensä Itä-Saksan vaakunan tähkäkuvion mukaan saanut Vilja onnistuu jo parivuotiaana kiihdyttämään äitinsä raivoon ja kalastelemaan myötätuntoa isältään. Siltasen perheessä on siis valmiiksi ristiriitoja, kun sen kestävyys laitetaan koetukselle vuonna 1987.

Toinen aikataso sijoittuu vuoteen 2011. Markus on äkillisesti kuollut ja Vilja on asuntoa siivotessaan löytänyt joukon Berliinistä vuonna 1989 lähetettyjä kirjeitä, joissa kaikissa on allekirjoituksena ”Sinun, Margot”. Kuka Margot on? Rosa-äiti paljastaa vastahakoisesti, että Erich jolle nainen kirjoittaa, on Viljan isä. Ja Kastanja, josta Margot puhuu kuin omasta tyttärestään, on Vilja itse. Naisen henkilöllisyyttä Rosa ei tiedä.

Kuka oli Margot? Kuka oli rakastanut isää ja häntä niin, että oli odottanut heidän paluutaan kaksi vuotta – odottanut ja kuitenkin päätynyt elämään ilman heitä?

Miksi Vilja ei muista tätä naista, jolta on saanut niin paljon rakkautta? Miksi hän ei muista ylipäätään mitään Itä-Saksassa viettämistään vuosista?  Asia kiusaa Viljaa niin paljon, että hän matkustaa Berliiniin toivoen löytävänsä sieltä vastauksia kysymyksiinsä.

Sinun, Margot kertoo ajasta, jolloin maailmanhistoriassa tapahtui suuria käänteitä. Neuvostoliitossa Gorbatšov aloitti perestroikan, Kiinassa Tiananmenin aukiolla tapahtui verilöyly, Ukrainassa Tšernobylin ydinvoimala räjähti ja Itä-Saksa lakkasi olemasta Berliinin muurin murtumisen jälkeen.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin surumielinen tarina ihmisiä ohjailevista ristiriitaisista tunteista. Se on tarina rakkaudesta toiseen aikuiseen. Se on tarina rakkaudesta lapseen. Se on tarina rakkaudesta aatteeseen. Se on tarina petoksesta. Se on tarina maasta, jossa oli paljon hyvää, mutta josta nyttemmin muistetaan vain pelko ja kontrolli.

Sinun, Margot -romaani liikkuu taidokkaasti eri aikatasojen välillä ja pitää mielenkiinnon yllä loppuun saakka. Henkilöt ovat uskottavia, etenkin sinnikäs Vilja, joka aikuisena seuraa toisaalta isänsä jalanjälkiä toimittajana ja toisaalta Margotin ihmissuhdekuviota rakkaudessa erääseen lapseen. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!

KEKKONEN, HELMI: Tämän naisen elämä

Kustantaja: Siltala 2021

Viisitoistavuotias Helena pukee äitinsä hautajaisiin ylleen punaisen mekon, koska tietää tämän pitäneen siitä aivan erityisesti. Ja ajattelee kulmakarvoja, tissejä ja poikaystäväänsä Johannesta, koska äidin ajatteleminen tekee liian kipeää. Äiti on tehnyt itsemurhan ja Helena tuntee syyllisyyttä: hän olisi ehkä voinut estää äidin kuoleman, jos olisi tehnyt erilaisia valintoja.

Kotona Helena ja isä keskittyvät arkisiin asioihin. Äidistä, äidin kuolemasta ja sen syistä ei puhuta, koska isä ajattelee niin vaimentavansa tyttären surua, mutta vaikutus on juuri päinvastainen: purkautumatta jäävät tunteet pakkautuvat Helenan mielen pohjalle ja pitävät surun elossa. Tytär puolestaan vaikenaa, koska haluaa olla isälle mieliksi.

Isällä ja minulla menee ihan hyvin ja silti me elämme puristuksissa näiden menneisyydestä kantautuvien äänien, kuvien ja tuoksujen alla vaikka kuinka yrittäisimme jotain muuta, olla jotenkin toisin. Olemme yhä aavistuksen kaikelta piilossa, emme vieläkään tiedä mikä on normaalia ja mikä ei, ei ole mitään mihin verrata, ainakaan minulla ei ole, emmekä me pysty puhumaan tapahtuneesta, palaamaan siihen päivään, emme sitä edeltäviin viikkoihin ja kuukausiin, emme äitiin ollenkaan, emme ikinä.

Kronologisesti etenevään nykyhetkeen limittyy kursiivilla kirjoitettua tekstiä, joka kertoo ajasta, jolloin äiti oli vielä elossa. Pieni Helena ei ymmärrä, mikä äidin sairaus oikein on, mutta huomaa tämän kyllä poikkeavan muista äideistä. Naapurit puhuvat saamattomuudesta, koulutoverit nimittelevät hulluksi ja isäkin vaatii äitiä yrittämään enemmän. Äiti on arvaamaton: välillä riehakas ja sitten taas lamaannuttavan väsymyksen kourissa.

Aikuisena Helena ihmettelee, miksei äiti mennyt hoitoon aikaisemmin. Yksi syy saattoi olla se, että äiti halusi olla läsnä tyttärensä elämässä, vaikka ei sitten jaksanutkaan tarjota tälle lämpöä ja hoivaa. Todennäköisempi syy oli kuitenkin häpeä. Menneillä vuosikymmenillä mielenterveyden ongelmat pidettiin salassa eikä niistä puhuttu edes kotona. Isäkin vain kuiskutti, että äiti on väsynyt; ei häiritä häntä, ollaan hissuksiin.

Aivan kuin olisi olemassa jokin sopimus. Aivan kuin me kaikki kolme olisimme jossain vaiheessa yhdessä päättäneet, että tämä tämmöinen on ihan normaalia ja sopivaa. Niin kuin me olisimme ihan tavallinen perhe.

Vuodet vierivät. Helena työskentelee lastensuojelussa, mutta kokee huostaanottotilanteet liian läheisiksi ja alkaa uupua. Yhä useammat asiat rupeavat ärsyttämään: isän kömpelöt yritykset puhella menneestä, aviopuolison huolestuneisuus, oma pohdiskelu lapsen hankkimisesta. Äiti tuntuu olevan läsnä kaikkialla. Järjellä Helena tietää äidin tehneen itse ratkaisunsa, mutta silti voimalla pintaan nousseet suru ja syyllisyydentunne väsyttävät hänet täysin. Toistuuko äidin kohtalo?

Minä en ymmärrä, mikä minulla on. Mikä minulla on? Olen vihainen koko ajan, ihan joka hetki, silloinkin kun olen niin väsynyt että pystyn vain makaamaan, kuin olisi jotain paksua liejua rinnan alla eikä se kuitenkaan tunnu olevan minussa tai tulevan minusta, se on jotain ympärilläni ja ylläni, kaikkialla, minä hautaudun sen alle.

Luulisi, että näin musertavasta surusta ja syyllisyydestä kertova kirja olisi raskasta luettavaa, mutta niin ei ole. Kekkonen kuvaa Helenan kasvavaa ahdistusta hienovireisesti, lempeästi ja välillä jopa huumorilla, joten lukija ei imeydy mihinkään synkkään kurimukseen. Ymmärrystä psyykkisestä sairaudesta kärsivää ihmistä kohtaan kirja kuitenkin kasvattaa. Siksi se on tärkeä.

 

KÄRKI, KATJA: Eeled

Kustantaja: Bazar 2021

Eeled oli metsänpentu, peikko ja piruemon vaihdokas, jonka vanha äkka otti kuolleen naisen rinnoilta mukaansa. Tyttö kasvoi saamelaisten parissa erilaisena ja erikoisia taitoja omaavana, rakastui sinisiin silmiin ja joutui naimisiin ruskeasilmäisen miehen kanssa. Rakkauden ja velvollisuuden välissä Eeledin oli parhaansa mukaan elettävä, hoidettava vaimon ja äidin tehtävät. Kaikkitietävä kertoja seuraa myötäeläen Eeledin elämää ja kuvailee samalla kiinnostavasti vanhoja saamelaisia tapoja ja uskomuksia.

Kirjan toinen päähenkilö on Kristiina, joka minämuodossa kertoo elämänsä eri vaiheista. Lapsuutensa hän – Kultastiina - viettää Itä-Lapissa yhdessä äitinsä ja isoisänsä eli Kainuun papan kanssa. Erityisesti tyttöä kiehtoo naapurissa asuva kala-Maija; vanha nainen, joka sanoo olevansa shamaani ja joka ei hämmästy yhtään, jos Kristiina kertoo kuuntelevansa kiviä. Papan mielestä sen paremmin Kristiinan kuin hänen äitinsäkään ei pitäisi olla tekemisissä alkoholisoituneen vanhuksen kanssa.

Nuori Kristiina lähtee opiskelemaan Tukholmaan ja tapaa siellä komean rastatukkaisen Torvaldin. Mies keskittyy capoeiran (brasilialaisen kamppailulajin) harjoitteluun ja elää köyhäillen kuin hippi, mutta saa tosiasiassa avokätistä avustusta varakkailta vanhemmiltaan. Myös Kristiina hyötyy rahoista: hän pääsee matkustamaan ruotsalaisten capoeiristojen kanssa Brasiliaan, missä tapaa kiehtovan luonnonlapsen Bambin. Tämä nuori nainen on vapaa sielu, jota kukaan ei voi omistaa ja joka itse ei pyri omistamaan ketään.

Bambi oli tulta ja valoa. Hän oli rakkauden jumalatar, joka kylvi ympärilleen onnea. Seurasin häntä, hänen askeliaan ja lantionsa ja käsiensä liikkeitä, hänen katsettaan ja ihmisiä, joita hän kohtasi ja tervehti suutelemalla poskelle, jonkun kaulaan hän heittäytyi pidemmäksi aikaa ja se tuntui liialta, ja minä kuvittelin, miltä tuntui rakastaa ja olla yhtä rakastettu kuin hän.

Ruotsiin palattuaan Torvald ja Kristiina asettuvat asumaan Tukholman lähellä sijaitsevaan Auringontaloon, josta suunnitellaan eräänlaista omavaraista kommuunia (jos edelleenkin unohdetaan vanhempien rahallinen tuki). Myöhemmin joukkoon liittyy myös Bambi. Ennen pitkää molemmat naiset ovat raskaina. Kristiina on mustasukkainen, mutta epäselvää on, kumpaa hän silloin oikeastaan ajattelee: Torvaldia vai Bambia. Torvald vakuuttelee, että nimenomaan Kristiina on hänen Luz de sol.

Sä olet mun aurinko, olet mun shakti… Sä olet Jumalatar. Sen energia. Mun virtalähde. Ilman sua mä en toimi.

Nuoret äidit hoitavat lapsiaan sopuisasti yhdessä: Bambi imettää ja Kristiina hoitaa kylvetyksiä ja vaipanvaihtoja. Pidättäytymään joutuva Torvald sen sijaan on turhautunut. Vähitellen tunteet alkavat kiristyä puolin ja toisin. Syttyy riitoja turhanaikaisista asioista. Loukkauksia heitellään. Alitajuisesti jokainen tietää olevansa valmis lähtemään, vaikka uhraustenkin hinnalla.

Eeled-romaanissa toistuvat mielenkiintoisesti tietyt kuviot sukupolvesta toiseen. Ensinnäkin kolmiodraamat erilaisine variaatioineen. Toiseksi naisten rohkeus etsiä ratkaisua musertavissakin tilanteissa verrattuna miesten itsekeskeisyyteen ja vastuunpakoiluun. Kolmanneksi äitiyden kaikki laidasta laitaan vaihtelevat tunteet ja kypsyys tehdä tarvittaessa se kaikkein riipaisevin ja epäitsekkäin ratkaisu: luopua omasta lapsesta.

Kirjassa ei missään vaiheessa kerrota suoraan, mikä yhteys Eeledillä ja Kristiinalla on, mutta joidenkin yksittäisten lauseiden perusteella voi ainakin arvuutella. Näiden kahden naisen tarinat kulkevat mielenkiintoisesti rinnakkain ja saavat lukijan jännittämään etenkin Kristiinan puolesta. Välillä tuntuu, että menneisyydestä kantautuu jonkinlainen kaiku: hiljainen itku, matala hyminä. Näin kirja saa viehättävästi mystistäkin ulottuvuutta. Naisten muodostama ketju jatkuu.

Minun pitäisi kertoa, että olemme saman veriolennon eri muotoja, alkumetsän sienirihmastoa, ja että katsoessamme itseämme ja toisiamme on silmien takana välähdys menneestä maailmasta, ikiaikaisista toiveista, haluista, peloista. Nälästä, naurusta, noituudesta. Me olemme äitiemme tyttäriä, emmekä saa valita, missä ja milloin synnymme, kenen tyttäriksi ja kenen kotiin. Me voimme pitää huolta toisistamme, niin meidän kaikkien pitää tehdä.

Eeled on ihastuttavan monikerroksinen romaani, jossa kaunis kieli, taidokas rakenne, oivaltava henkilökuvaus ja iättömyyden tuntu yhdistyvät. Vuoden merkkiteoksia!

SUSILUOTO, SAILA: Kehrä

Kustantaja: Otava 2021

Saila Susiluoto (s. 1971) on palkittu runoilija, jolta 2021 ilmestyi ensimmäinen romaani nimeltä Kehrä. Tosin tämäkin teos muistuttaa enemmän proosarunoa kuin perinteistä romaania. Teksti on hienostunutta ja moniulotteista, mutta kiinnostavasti myös pikkuisen rosoista. Toistuvana symbolina on kehrä: antiikin maailman napa, aurinko, mehiläispesä, koko elämä.

Mazzano Romano on italialainen keskiaikainen pikkukaupunki, jota ympäröi ihmeellinen luonto. Trejan laakson vesiputoukset puskevat höyryä niin että edessä nouseva vuori on kuin elokuvasta Sumuisten vuorten gorillat, tämä on näkymä parvekkeen aitiolta. Ensimmäisenä yönä laakson yllä näkyvät tähdet, lehtipöllö laulaa, putouksen kuohu. On niin hiljaista että taivaalle miltei repeytyy linnunradan kumea ääni.

Suomalainen kirjailijapariskunta viettää neljä viikkoa Mazzanon kylän linnakkeessa eli borgossa sijaitsevassa taiteilijaresidenssissä. Asunto on kostea ja kylmä, mutta etenkin ensi päivinä sieltä avautuvat hurmaavat maisemat korvaavat epämukavuudet. Vähitellen kuitenkin jopa kauneuteen tottuu ja huomio kiinnittyy enemmän kylän rähjäisyyteen ja likaisuuteen.

… seinillä ryöpsähtelevät villiviinit, ruukuissa kasvaa milloin mitäkin mutta aina jotain, sinisiä kukkia, pieniä tomaatteja, vaaleanpunaisia pelargonioita, basilikaa, tunnistamattomia rönsyjä, kadun yllä roikkuu erivärisiä vaatteita tai räsyjä, pimeässä ja kosteassa, eivät ne siinä kuivu, tuolla on rikkinäisiä ämpäreitä, jalan edestä talon koloihin luikahtavia takkuisia kissoja…

Nainen kirjaa päivittäin muistiin kokemuksiaan, kun residenssin asukkaat tutkivat kylän ympäristöä, luontoa ja ikivanhoja muistomerkkejä tai matkustelevat suurempiin kaupunkeihin. Paikat, tapahtumat ja kokemukset löytävät yllättäviä yhtymäkohtia antiikin myyteihin, Egyptin jumaliin, satuihin ja naisen näkemiin mystisiin uniin.

Päiväkirjanomaisten merkintöjen lomaan nainen sirottelee eri suuntiin harhailevia mietteitään. Hän ajattelee esimerkiksi monin tavoin lahjakasta isäänsä, jonka elämää lukuisat pelot rajoittavat. Tytär puolestaan saa äidin miettimään asioiden tärkeysjärjestystä. Tyttö suree lajikatoa, luonnon kuormittumista ja saastumista eikä halua tehdä tai omistaa mitään turhaa. Hän ei usko, että sanat riittävät enää pelastamaan kaunista maailmaamme.

Miksi surra kirjoituksen katoamista, runojen, lauseiden ja tarinoiden häviämistä, merkityksen vähenemistä, oman ruumiin vanhenemista ja hajoamista, kun luonto, koko sen avara ja loistavan kukoistava elonkirjo on vähä vähältä katoamassa? Meidän maailmamme joka ei ole ihmiskunnan kaaren säkenöivä kulissi, silti se on ainut joka olemassaolomme kerran todisti, Maa.

Eniten nainen kuitenkin pohtii omaa kirjailijantyötään ja omaa luovuuttaan. Hän oli suunnitellut aloittavansa Italiassa seuraavaa teostaan ja kokeilevansa runojen jälkeen jotain ihan uutta. Mitään ei kuitenkaan tunnu syntyvän. Novelleihin olisi ideoita, mutta teksti ei lähde vetämään. Romaanimuoto taas ei tunnu omalta. Nainen haluaisi luoda taivaanrannan kultaisesta kehrästä siistin kerän, mutta tulos saattaakin olla sotku!

Tuntuu kuin olisin kävellyt runosta kauas, kuin olisin katkaissut taustalla alati jylläävän metaforakoneiston, ikään kuin metafora itsessään olisi liikaa tai ei riittäisi, kuin se olisi liian kaukana, ei enää tavoittaisi mitään. Vielä kauempana on romaanimuoto jota olen hakenut, johon olen kyllästynyt heti, muotoon tai omaan ääneeni muodon sisällä, olen lakannut kirjoittamasta ja vaiennut. Jokaisen hiljaisuuden jälkeen tuntuu että olen yhä vähemmän kirjailija, vähemmän minä, mitään. Muodonmuutoksessa tämä on kivuliainta. Jotain, jokin on muuttumassa mutta ei ole takeita mitä liikahduksen takana on, perhosen väreilevät, loistavat siivet tai pieni, tuhkaantunut kotelo josta elämä on lopullisesti kadonnut.

Kehrä on kaunis ja monikerroksinen teos, joka tarjoaa loputtomasti oivallettavaa ja nautiskeltavaa. Se on yhtä aikaa haikea hyvästijättö entiselle maailmallemme ja toiveikas katse tulevaisuuteen. Ehkäpä sanoissa sittenkin on voimaa.

JÄRVELÄ, JARI: Aino A.

Kustantaja: Tammi 2021

Tumma, kookas nainen, jota Italiassa luultiin venäläiseksi aristokraatiksi. Lahjakas nainen, jonka ansiosta Alvar Aallosta tuli kuuluisa. Nainen, joka jäi vaille ansaitsemaansa arvostusta. Rouva Alvar Aalto. Aino A.

Ai kyllä kannatti saada syöpä ja kuolla, kun sai elää sellaisen miehen rinnalla. Tai jos ei rinnalla niin ainakin samassa talossa, siinä jonka minä suunnittelin… Anteeksi, nyt lipsahti. Talossa jonka Hän suunnitteli. Kaikki minkä minä suunnittelin, oli yhden nukutun yön jälkeen hänen suunnittelemaansa.

Aino Marsio (1894–19949) osoitti melkoista rohkeutta lähtiessään opiskelemaan arkkitehdiksi, sillä ammattia ei 1900-luvun alussa pidetty naiselle ollenkaan sopivana. Professorikin varoitti: miesarkkitehdit tulisivat saamaan useimmat merkittävät suunnittelutyöt, vaikka heidän suunnitelmansa olisivat kuinka epäkäytännöllisiä ja hengettömiä rumiluksia tahansa. Samaa sanoi myöhemmin Suomen ensimmäinen oman toimistonsa perustanut naisarkkitehti Wivi Lönn:

… mitä tahansa naisarkkitehtina teetkin, sinulle annetaan kunniaa vain sisustajana, koristelijana, ornamenttien tekijänä, lautasliinan taittelijana.

Ainon avioliitto Jyväskylään toimistonsa perustaneen Alvar Aallon (1898–1976) kanssa tuskin perustui suureen rakkauteen. Ennemminkin taisi olla kyse yhteisen ammatin luomasta ymmärtämyksestä ja yhteistyön tarjoamista mahdollisuuksista. Alvar ideoi ja Aino piirsi hänen lennokkaat suunnitelmansa ymmärrettävään muotoon. Ainolla olivat etunaan epätavalliset taidot: kokemus puusepän ja muurarin töistä.

Järvelä ei Alvarin maineelle kumartele. Mies on äärettömän huomionhakuinen – aina esiintymässä kuin näyttelijä yleisölleen. Itsetunto on suunnaton. Toisaalta Alvar on kuin lapsi, jonka on aina voitettava kilpailut, joita muut eivät ehkä tiedä olevan käynnissäkään, ja joka siksi kieltäytyy nostamasta Ainoakaan tasavertaiseksi rinnalleen.

Alvarin päässä suunnitelmat sinkoilevat. Aino oppii pian, että vaikeneminen on viisautta toteutuskelvottomien ideoiden kohdalla – tällä tavalla ne unohtuvat Alvarilta nopeasti ja tekevät tilaa uusille suunnitelmille. Syntyneistä raakileista kehittyy sitten Ainon ansiosta uutta suomalaista arkkitehtuuria, kunhan Alvar vain ei pääse tekemään piirustuksiin muutoksia.

Alvar ei ole helppo työtoveri eikä myöskään helppo puoliso. Naissuhteita hänellä riittää, oonhan Alvaillar hurmaamisen lahja. Hurmaamistaidollaan hän onnistuu hankkimaan myös tukijoita, mutta tolkku rahankäytössä puuttuu kokonaan ja vie perheen välillä pahaan ahdinkoon. Kauniita lupauksia mies suoltaa keveästi, mutta unohtaa ne hetkessä.

Alvar on sinitiainen. Kaikille rintahöyheniään pörhistelevä ja ympäriinsä äkeilevä, reviiristään tietoinen. Tiainen, joka matkustaa lastulla soljuvan virtani päällä ja tiitittää jokaisen joenmutkan jälkeen, että tsii-tsii, minä voitin, olen ensimmäinen… Minä ole Aino. Minä olen tuli ja vesi ja maa ja ilma. Ja niiden kaikkien kultainen leikkaus. Ainakin olen kaikkea tuota enemmän kuin herra Tsii-tsii.

Aino on eittämättä luova ja lahjakas ja omaa myös pelisilmää. Yksi Ainon lempi-ideoista on tehdä kodista rajaton eli yhdistää sisätilat suurilla ikkunoilla ja liukuovilla ulkotilaan. Kaarevat muodot ovat toinen hänen kehittelemänsä oivallus: aaltoilevat sisäkatot, aaltoilevat seinät ja kaartuvajalkaiset tuolit. Kaikkea tätä palvotaan yhä Alvar Aallon nerokkuuden tuloksena.

Tätä on arkkitehtuuri. Toisten ideoiden varastamista ja uudelleen keksimistä ominaan. Jos haluaa olla suuri arkkitehti, pitää olla myös suuresti huonomuistinen, jotta voi vakuuttavasti kieltää napanneensa ideansa muilta.

Ilmeisesti Jari Järvelän tympeytyminen Alvar Aaltoa kohtaan on alkanut Jyväskylän yliopiston päärakennuksen käyttökelvottomista vessoista ja johtanut aiheeseen perehtymisen jälkeen lopulta Aino Aallon jäljille. Taustatyön määrä on jälkisanojen perusteella ollut suunnaton, mutta sen tuloksena on syntynyt teos, jossa yhdistyvät hyvä ajankuva ja hykerryttävän satiirinen henkilökuvaus.

Ainon jääminen miehensä varjoon ja vaille tunnustusta tuntuu pahalta. Toisaalta vaikuttaa siltä, ettei Aino tehnyt työtään maineen vuoksi, vaan ihmisläheisen arkkitehtuurin ja käytännöllisten tavaroiden luomiseksi. Järvelälle kiitos siitä, että tämä lahjakas, ahkera ja järkevä nainen pääsee nyt viimeinkin esiin!

JÄRVIKALLAS, MARKO: Sano jotakin kaunista

Kustantaja: Siltala 2021

Kirjailija ja dramaturgi Mikko Järvikallaksen toinen novellikokoelma Sano jotakin kaunista sisältää kymmenen lyhyehköä novellia. Ne alkavat yleensä arkisesta tilanteesta, mutta rupeavat jossain vaiheessa viemään hyvinkin kummallisille ja ennalta arvaamattomille teille. Tunnelma on epätodellinen: mikä on totta ja mikä unta tai ylikiihottuneen mielikuvituksen tuotetta?  

Todellisuuteen voi luottaa. / Todellisuuteen täytyy voida luottaa. / Mitä järkeä tässä muuten on?  

Tapahtumiin saadaan yhden henkilön näkökulma, mutta muidenkin mielipiteet saattavat paljastua esimerkiksi käytyjen keskustelujen välityksellä. Kertojan sukupuoli vaihtelee, samoin ikä ja asema, mutta kertojan ääni pysyy melko samanlaisena novellista toiseen. Joissakin tapauksissa novellia joutuu lukemaan pitkälle ennen kuin selviää edes kertojan sukupuoli, mutta toisaalta Järvikallas onnistuu lyhyenkin tarinan puitteissa paljastamaan henkilöistään yllättävän paljon.

Ihmisten väliset suhteet ovat novelleissa aika outoja ja mutkikkaita. Suhde ei aina ole tasapainossa, vaan yksi osapuolista saattaa olla selvästi hallitseva ja toinen hänen varjoonsa jäävä. Silloin heikompi voi toimia eri tavoin: alistua osaansa, repiä itsensä irti suhteesta tai yrittää muuntautua esikuvansa kaltaiseksi. Nuori nainen alkaa novellissa Kaikki on taas hyvin esiintyä ulkomailla äkillisesti kuolleena kaksossiskonaan ja omia vähän kerrassaan tämän elämää itselleen. Menettääkö hän samalla jo ennestään hauraan identiteettinsä?

Olen repäissyt itseni irti. / Se joka olin, on käymässä vieraaksi, katoamassa. / Mutta kuka on tullut tilalle?  

Vanhempien ja lasten välinen suhde pulpahtaa novelleissa usein esiin. Lapsuus muistetaan harvoin turvallisena ja välit vanhempiin hyvinä, vaan pikemminkin muistetaan pelot, riidat ja ilkeät sanat. Etenkin pojat saattavat tuntea olevansa vanhempien mielestä liian herkkiä ja epämiehekkäitä eivätkä pääse sinuiksi itsensä kanssa aikuisinakaan. Esimerkiksi novellissa Eksyneet nuori poika oivaltaa yhtäkkiä, että hänen kaikkitietävä isänsä onkin pohjimmiltaan heikko ja tarvitsee huolenpitoa.

Kirjan tyyli on näennäisen asiallinen, mutta pinnan alla aistii salaperäistä imua, mitä vaihtelevan pituiset lauseetkin vahvistavat. Ihmisissä tapahtuvaa kehitystä ja muutosta Järvikallas kuvaa milloin lempeän humoristisesti, milloin dramaattista symboliikkaa viljellen. Mitä tarkoittaa peuranpää? Mitä Hindenburg-ilmalaivan tuho? Onko muutos hyvä vai ollaanko lähellä romahdusta?

Huuhtelen kasvot. / En päästä irti. / En ole vajoamassa mihinkään. / Olen tukevasti tässä, seison jaloillani kuin kuka tahansa ihminen. Raajat, rintakehä, selkäranka ja niska, sisäelimet, iho, kaikki minun käytössäni. Olen vahva.