KEEGAN, CLAIRE: Nämä pienet asiat

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: Small Things Like These (2021)

Suomennos: Kristiina Rikman

Vuonna 1968 syntynyt Claire Keegan kasvoi Irlannissa suuren perheen nuorimmaisena.  Hän opiskeli englantia ja politiikan tutkimusta New Orleansissa ja kirjoittamista Walesin ja Dublinin yliopistoissa. Nykyisin hän toimii kirjallisuuden opettajana useissa yliopistoissa. Keeganin pienoisromaani Nämä pienet asiat oli ehdolla vuoden 2022 Booker-palkintoon.

Nämä pienet asiat -teoksessa ollaan irlantilaisessa pikkukaupungissa joulun alla vuonna 1985. Näkökulma on Bill Furlongin, noin nelikymppisen hiili- ja puutavarakauppiaan, joka on naimisissa ja viiden tyttölapsen isä. Viime aikoina Furlong on alkanut ahdistua siitä, että hänen elämänsä tulee ehkä olemaan aina samanlaista työntekoa aamuhämärästä iltapimeään. Kuutena päivänä viikossa, lepoa vain pyhäpäivinä.

Hän oli kohta neljänkymmenen, mutta ei tuntenut päässeensä elämässä eteenpäin saati kehittyneensä mihinkään suuntaan, eikä hän voinut olla joskus miettimättä mitä mieltä elämässä oli.

Jouluviikko on kolea ja hiili- ja puukauppa käy vilkkaana, kun kaikki haluavat turvata varastojensa riittävyyden pyhien ajaksi. Telakan suljettua ovensa ja useiden firmojen vähennettyä henkilökuntaansa työttömiä on paljon, eivätkä kaikki pysty välittömästi maksamaan edes halkosäkistä. Hyväsydäminen Furlong antaa kuitenkin luottoa niin paljon kuin pystyy.

Luostari maksaa laskunsa tinkimättä, mutta nunniin ja heidän toimintaansa liittyy silti jotain salaperäistä. Kaupungilla tiedetään, että nunnat omistavat erinomaisen pesulan. Tiedetään myös, että nunnat ylläpitävät koulukotia, jossa annetaan perusopetusta tytöille. Kaupunkilaisilla ei kuitenkaan ole selkeää käsitystä siitä, keitä nämä tytöt ovat, koska he pysyvät visusti piilossa luostarin muurien takana.

Tällä kertaa Furlongia löytää luostarin hiilivajan lukkojen takaa jotain yllättävää: kylmettyneen ja nälkiintyneen tytön. Tyttö ei kerro, miten on joutunut varastoon, mutta ilmaisee kaipaavansa vauvaansa, joka on otettu häneltä pois. Furlongin läsnäolo aiheuttaa luostarissa oikean spektaakkelin, kun tyttöä hänen nähtensä ruokitaan ja hemmotellaan. Itse abbedissa sujauttaa miehelle ylimääräisen joulurahan.

Furlong oli kerran aikaisemminkin ahdistunut luostarin tiloissa sattumalta näkemiensä nuorten naisten kurjasta tilasta, mutta vaimo oli kehottanut häntä unohtamaan näkemänsä – eiväthän he olleet vastuussa noiden tyttöjen hyvinvoinnista. Tällä kertaa myös naapuri varoittaa miestä olemaan puuttumatta nunnien toimintaan, koska heillä on sormet joka piirakassa. On asioita, joilta on viisainta sulkea silmänsä.

Perhe puuhaa joulua, mutta Furlong on epätavallisen kärttyisä. Firman jouluaattoisen juhlahetken jälkeen hänen pitäisi palata kotiin, mutta mies kierteleekin ympäri kaupunkia ja päätyy lopulta luostarille. Hän ei hämmästy yhtään löytäessään tytön jälleen hiilivajasta, mutta tällä kertaa hän päättää viedä tämän kotiinsa. Luvassa on varmasti monenlaista harmia, mutta voisiko mies kutsua itseään kristityksi, jos tekisi toisin?

Oliko mahdollista, että hänen paras puolensa loisti hänen sisällään ja pyrki pintaan? Jokin hänessä, kutsui sitä miksi hyvänsä – oliko sille mitään nimeä? – pääsi valloilleen. Hän tiesi että joutuisi maksamaan siitä, mutta ei hän ollut milloinkaan mitättömän elämänsä aikana tuntenut tällaista onnellisuutta ja iloa…

Furlongin käytös selittyy paljolti hänen taustallaan. Hänen äitinsä tuli kuusitoistavuotiaana raskaaksi toimiessaan piikana rouva Wilsonilla, protestanttisella leskellä, eikä miestä ollut tiedossa. Vastoin odotuksia rouva Wilson ei erottanut piikaansa, vaan piti huolta nuoresta äidistä ja tarjosi kodin tämän lapselle vielä äidin yhtäkkisen kuoleman jälkeenkin. Mikä olisi ollut Billin kohtalo ilman rouva Wilsonin hyvää sydäntä?

Nämä pienet asiat -romaanissa on vain 116 sivua, mutta se jättää vahvan muistijäljen. Tapahtumia seurataan Bill Furlongin silmin, mutta hänen kaikkia ajatuksiaan ei silti lukijalle kerrota, vaan paljon jää aistittavaksi eleettömistä lauseista ja niiden yllä leijuvasta tunnelmasta. Kirja on täydellinen luettavaksi juuri joulunaikaan, sillä välinpitämättömyyttä ja kovuutta vastaan yhden ihmisen hyvyys loistaa kuin tähti ja jättää jälkeensä toivon.

Loppusanoissa Keegan kertoo lyhyesti Irlannin katolisen kirkon 1700-luvulta asti pyörittämistä Magdalena-pesuloista, joista viimeinen suljettiin vuonna 1996. Tuona aikana oli ehkä 10 000-30 000 naimatonta äitiä joutunut tekemään laitoksiin suljettuina raskasta pakkotyötä kurjissa oloissa. Ensikotien liiton vuonna 2020 julkaiseman raportin mukaan 9000 lasta kuoli kahdeksassatoista tutkimuksen kohteena olleessa laitoksessa. IIrlannin hallitus esitti asiasta anteeksipyynnön vuonna 2013.

MULTISILTA, JENNI: Umpihangessa alttarille

Kustantaja: Otava 2023

Kauppatieteiden maisteri Jenni Multisilta (s. 1992) on lähtöisin Porista, mutta asuu nykyisin Vaasassa. Hän on ilma-akrobatia- ja tankotanssiohjaaja sekä joogaopettaja. Multisillan aiemmat teokset ovat olleet hyytäviä psykologisia trillereitä, mutta Umpihangessa alttarille on puhdasveristä romantiikkaa.

Mila julkaisee You Tube -kanavallaan vlogeja, jotka keräävät tuhansia seuraajia. Nyt hänellä on aivan ainutlaatuinen tilaisuus kasvattaa katsojalukuja ja yrityksen liikevaihtoa: tehdä videosarja omista häistään! Sulhanen on Milan teini-iän suuri ihastus Nick, jäsen amerikkalaisessa metallibändissä, joka teki yhden huonosti menestyneen levyn ja katosi sitten kuvioista. Mila saattoi hyvinkin olla bändin ainoa fani.

Pari vuotta sitten Mila oli työmatkalla New Yorkissa ja huomatessaan sattumalta Nickin majailevan samassa hotellissa meni esittäytymään. Aluksi Nick oli torjuva ja epäluuloinen, olihan hän jättänyt nuoruuden musiikkikokeilut kauaksi taakseen ja muuttunut vakaaksi pankkivirkailijaksi, mutta eksoottinen ihailija alkoi kuitenkin kiinnostaa. Loppu on historiaa – kosinta jouluaamuna kahden vuoden seurustelun jälkeen.

Mila saa tästä suurenmoisen idean. Joulu on ollut perheessä suuren juhlan aikaa ja täynnä erilaisia traditioita, joista ovat nauttineet niin Mila, siskonsa Laura ja pikkuveli Jesse kuin äiti ja mammakin. Viime vuosina perhe on alkanut hieman hajaantua, mutta nyt olisi oiva tilaisuus koota kaikki jälleen yhteen. Häät jouluna!

Päätin järjestää häät jouluaattona. Ja mikä olisi parempi paikka juhlia sekä joulua että rakkautta kuin itsensä joulupukin kotikulmat? Pystyin kuvittelemaan kaiken mielessäni: Lapin kauniit, lumiset maisemat, tunnelmallinen kappeli tunturilla, hääjuhlat jouluillallisen merkeissä kuusenkynttilöiden ja takkatulen valossa.

Nick ei kuitenkaan innostu suureellisista suunnitelmista. Hänestä tuntuu, että häät, sisällöntuottaminen kanavalle niiden pohjalta ja diilit yhteistyökumppanien kanssa ovat Milalle tärkeämpiä kuin itse avioliitto. Nick epäilee, että Mila rakastaa oikeastaan jonkinlaista ideaa Nickistä eikä miestä itseään. Ja lisäksi mies on alkanut epäillä omaakin rakkauttaan. Kaksi viikkoa ennen häitä Nick vetäytyy liitosta.

Milalla ei ole aikomustakaan luopua häitä – peruminenhan olisi pettymys niin sukulaisille kuin ystäville ja pilaisi suhteet yhteistyökumppaneihin. Niinpä porukka kerääntyy Lapissa upeaan kelohonkahotelliin, ja tapahtumat vyöryvät eteenpäin suunnitelmien mukaisesti. Nickin poissaolo selittyy työkiireillä ja peruuntuneilla lennoilla. Itse vihkimistilaisuus ei tietenkään onnistu ilman sulhasta, mutta Milalla on idea…

Ja koska tämä hääpainajainen ennen joulua ei voi enää muuttua pahemmaksikaan, polvistun hänen eteensä ja lausun ne ainoat sanat, jotka muistan suunnittelemastani puheesta: ”Tuletko aviomiehekseni?”

Salaisuuksia on muillakin. Jessen kihlattu Dani on jo juhannuksena lähtenyt toisen miehen matkaan, vaan Jessepä ei ole vieläkään pystynyt kertomaan surustaan kenellekään. Laura, Milan firman kantava voima, puolestaan on päättänyt erota työstään häiden jälkeen, mutta ei ole saanut ilmoitettua asiasta Milalle. Lisäksi kohta yhdeksännellä kuulla raskaana oleva Laura on miltei paniikissa synnytystä ajatellessaan, vaikka ei kehtaakaan paljastaa tuntojaan omaisilleen.

Umpihangessa alttarille noudattelee chick lit -kirjallisuuden suuntaviivoja. Ihmiset tekevät ongelmia kohdatessaan paniikkiratkaisuja ja saavat näin asiat aina vain pahemmin solmuun. Siinä pyörivät sekaisin fosforiporot, kaikkialle ehtivät kissat, intoutunut a capella -kuoro, joulupukki ja iso joukko Arttuja. Lopussa ongelmat tietenkin ratkeavat kaikille hyvällä tavalla, joten kirja tarjoaa kepeää piristystä kaikille jouluähkystä kärsiville.

PS. Kirjan lopussa on Jessen ja kumppanien joululaululista (ei pelkkää synkkyyttä).

AL HUSAINI, SARA: Huono tyttö

Kustantaja: Like 2023

Saran perhe joutui 1990-luvun alussa pakenemaan Irakista isän silloista hallitusta vastustavien mielipiteiden vuoksi. Sara syntyi pakolaisleirillä vuonna 1992 ja oli alle kuukauden ikäinen perheen päästessä kiintiöpakolaisen statuksella Suomeen ja asettuessa asumaan Kuopioon. 

Sara oli reipas pieni tyttö, mutta tunsi kahdelta taholta tulevien vaatimusten painon. Suomalaisilla oli odotuksia, vaatimuksia ja asenteita, joita tyydyttääkseen piti olla hyvä maahanmuuttaja. Oman yhteisön piirissä taas piti tuntea näkymättömät säännöt ja ohjeet, jotta olisi hyvä tyttö. Tyttöjen kunniaa vartioitiin tarkkaan – Sarakin vietiin pyöräilyonnettomuuden jälkeen lääkäriin vain sen varmistamiseksi, että neitsyys on yhä tallella.

Hyvät tytöt ovat kuin tikkareita, joita peittää kääre, kun taas huonot tytöt ovat tikkareita, joista kääre on revitty ja jonka limaiselle pinnalle on takertunut kärpäsiä.

Kesällä 2007 perhe matkusti Irakiin. Vanhemmille aika Suomessa oli ollut pelkkää tyhjää välitilää, joten etenkin isä oli nyt onnessaan. Oleskelu venyi venymistään ja Sara halusi yhä kiihkeämmin palata Suomeen ja koulunkäynnin pariin. Lopulta tyttö hyväksyttiin paikalliseen kouluun, mutta se vain hämärsi hänen käsitystään omasta identiteetistä. Oliko hän suomalainen vai irakilainen? Oliko hän maahanmuuttaja vai pakolainen?

Opiskeluaikana Suomessa Sara alkoi kyseenalaistaa yhteisönsä määräyksiä ja uskonnollisia sääntöjä, muutti omaan asuntoon ja lakkasi käyttämästä huivia. Äidin suru ja kiihkeät anelut saivat Saran kuitenkin palaamaan takaisin perheen helmaan. Äiti oli hänelle ihmisistä rakkain ja sanomattoman hellä - kunhan asiat sujuivat hänen suuntaviivojensa mukaan.

Loppuvuodesta 2015 äiti päättää järjestää perheelleen hauskan lomamatkan Irakiin ja taivuttelee hieman haluttoman Saran lähtemään mukaan. Perillä Saralta otetaan passi pois ja hänelle kerrotaan, että vanhemmat ovat valinneet Rasheed-serkun hänen aviopuolisokseen. Äiti häärii hääjuhlallisuuksien ylimmäisenä järjestelijänä eikä ota kuuleviin korviinsa tyttären vetoomuksia.

Ilman asiakirjoja ja rahaa Sara ei Irakissa voi estää kohtaloaan. Joitakin itselleen tärkeitä asioita hän pystyy avioliittosopimukseen saamaan, esimerkiksi kondomin käytön, mutta muuten hän voi vain odottaa avuttomana sitä, että hänet tullaan hääyönä raiskaamaan. Äitiä puolestaan huolettaa se, että tyttärellä olisi yön jälkeen näyttää todiste neitsyydestään. Siihenkin tarvitaan pieni kankaanpala.

Olen muovailuvahaa hänen käsissään, hän voisi tehdä mitä huvittaa, mikään ei enää pysäyttäisi tulevaa. Ei äiti, ei isä, eivät sisareni eikä etenkään allah.

Irakin avioliittomarkkinoilla 23-vuotias ja koulutettu Sara ei ole kovaa valuuttaa, mutta Rasheedin tarkoitus onkin hyödyntää vaimoaan päästäkseen pois Irakista. Sara kuitenkin laittaa heti Suomeen turvallisesti saavuttuaan vireille avioliiton mitätöinnin. Toimenpide ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin Sara on luullut, vaan toteutuu vasta, kun Saran vanhemmat suostuvat maksamaan Rasheedin perheelle tuntuvat korvaukset.

Nyt Sara ei enää epäröi, vaan luopuu huivista, vaikka se merkitseekin yhteisön ulkopuolelle joutumista. Toki hän voi käydä kotona, mutta ei enää hellittynä tyttärenä vaan hieman epäilyttävänä vieraana. Toisaalta: voiko Sarakaan enää luottaa perheeseensä? Miten palanen kangasta voi määritellä sen, onko nainen hyvä vai huono? Onko nainen esine?

Huivin vuoksi olen menettänyt niin paljon. Yhteisöni silmissä olen menettänyt kunniani, huivittomana olen huono, likainen, huora, kaikkea mutta en kunnollinen. Perheelleni tuotin häpeää, olen heille kaikkea mitä yhteisö sanoo minun olevan, ja nyt olen myös ulkopuolinen, johon ei voi luottaa. Minua kohdellaan kuin vakoojaa, joka haluaa soluttautua perheeseen ja jakaa tiedon eteenpäin… Vain koska päätin poistaa huivin, koska päätin poistaa tämän muille yhdentekevän palan kangasta.

Sara Al Husainin omiin kokemuksiin perustuva kertomus kannattaa ehdottomasti lukea. Hän joutui taistelemaan saadakseen avioliittonsa purettua, vaikka oli selvästi solminut sen pakotettuna. Onneksi Suomessa on lokakuussa 2023 astunut voimaan lainmuutos, joka helpottaa pakkoavioliiton purkamista, vaikka sellaisen tunnusmerkkejä ei täällä vielä oikein tunnistetakaan. Vuoden 2021 pakolaisnaiseksi valittu Al Husaini haluaisikin kirjallaan lisätä suomalaisen kantaväestön tietoisuutta näistä aroista asioista ja myös herätellä maahanmuuttajataustaisia naisia ja miehiä huomaamaan vaaran merkit.

GUSTAFSSON, LAURA: Mikään ei todella katoa

Kustantaja: Like 2023

Kuolemassa yksilön tie juuri sinä yksilönä päättyy. Mutta luonnossa mikään ei todella katoa. Luonnossa mikään ei pääty. Mennään vain manan maille, kuin lepolomalle. Käännytään sisäänpäin, upotaan, vetäydytään. Muutetaan muotoa, sekoitutaan toisiin, tullaan joksikin uudeksi. Maan alla elämä pitelee itseään, korjaa vaurioita, antaa unen huuhtoa tajunnan kuonat.

Laura Gustafssonin (s. 1983) Mikään ei todella katoa -romaani alkaa luvulla, jonka otsikko on ”Paratiisi, kadotettu”. Lisää samalla otsikolla varustettuja lukuja limittyy varsinaisen kertomuksen lomaan. Ne kertovat pakomatkasta: vuosia aktiivisesti eläinten oikeuksien hyväksi työskennellyt nainen on lähtenyt maailmaa pakoon naapurilta luvatta lainaamansa koiran kanssa ja piiloutunut mökkialueen kesämajaan. Miksi?

Nainen kertoo työstään eläinoikeusjärjestössä. Kuinka hän on kiertänyt valokuvaamassa eläinten elinoloja turkistarhoilla, emakkosikaloissa ja broileritiloilla ja miten hirveitä asioita hän on siellä nähnyt. Miten julmaa ja epäinhimillistä kohtelua! Jo sanallisetkin kuvaukset aiheuttavat pahaa oloa, joten onko ihme, jos nainen kärsii painajaisista ja syömishäiriöstä! Nainen on vakaumuksessaan tinkimätön ja kiihkeä, mutta nyt väsynyt ja masentunut.

   Ajetaan, paimennetaan, pakotetaan, hakataan erilaisin astaloin niitä, jotka joutuvat paniikkiin. Potkitaan niitä, jotka eivät pysty omin jaloin kävelemään kohti mestaajaansa.

   Lävistetään, puhkotaan. Murtuneet hännät jalat mielet.

  Meri kuohuu pimeää energiaa. Vainajat eivät katoa syömällä. Heistä jää jälkiä, jätteitä. He limittyvät elävien kehoihin, nousevat öisin esiin painajaisina, tukkivat suonia, pysäyttävät sydämen. Kaiken valon imevän kärsimyksen, pelon, kivun hyökyaalto peittää meidät.

Valokuvien ja videoiden avulla eläinoikeusjärjestö levittää tietoa, mutta edistystä tapahtuu kovin hitaasti. Turkistarhauskin saa jatkua, koska vedotaan sen työllistävyyteen ja Suomen valtion saamiin verotuloihin. Kysytään: olisiko parempi, että turkiskaupasta alkaisikin hyötyä Kiina? Broilerien kohdalla taas ihmetellään: Ovatko ne edes eläimiä enää. Pelkkiä käveleviä lihakasoja, ei ne mitään tunne tai tajua.

Nuorten aktivistien mielestä keski-ikäiset pyrkivät vierittämään vastuun Suomen eläinsuojelulain puutteista aiemmille sukupolville, jotta voisivat itse jatkaa mukavaa elämäänsä. Kertojan kokeman mukaan taas varsin monet ihmiset suhtautuvat tehotuotantoon kriittisesti puheissaan, mutta eivät ole valmiita luopumaan ruokatottumuksistaan käytännössä.

Raadonsyöjät paheksuvat tehotuotantoa oikein mielellään. Paheksuttuaan julkisesti tuotantoeläinten karuja oloja, suuryritysten hävyttömyyttä tai vinksahtanutta tukipolitiikkaa he palaavat lihapatojen ääreen kevein sydämin. Olo saattaa olla jopa niin helpottunut, että lihaa ja maitoa santsataan ylimääräinenkin annos. Kuluttaja on antanut palautteen, varmasti sitä kuunnellaan. Ja tärkeintä on hyvä fiilis, joka tulee siitä, että oma edistyneisyys ja sivistys on tuotu vertaisryhmän tietoisuuteen. Sillä väin in real life: veitset heiluvat ja veri lentää.

Toki naisella on joitakin rentoutumiskeinoja. On työtoveri, jonka kanssa voi puhua asioista ja joka tasapainottaa rauhallisuudellaan naisen särmikkyyttä. On Esko, joka on sekasyöjä ja jonka kanssa käydään jatkuvaa vääntöä syömistottumuksista, mutta jonka seurassa on yllättävän turvallista olla. On naapurin terhakka ja viisas Epikuros-koira, jonka nainen saa luokseen päivähoitoon tai lenkkikaveriksi.

Jossain vaiheessa nainen pääsee muutaman muun aktivistin kanssa vapaaehtoistyöhön eläinten turvakotiin. Siitä kertovat luvut on otsikoitu matkoiksi Houyhnhnmien maahan, millä viitataan Jonathan Swiftin teokseen Gulliverin matkat. Kirjan neljännessä osassa vieraillaan rationaalisten, vakaiden ja luotettavien hevosolentojen hallitsemassa maassa, jossa ihmiset ovat likaisia ja haisevia kotieläimiä.

Vierailu eläinten turvakodissa johdattaa pohdiskelemaan eläinoikeuksia jälleen uudelta kantilta. Nähdäänkö eläimet pelkkänä raaka-aineena, massana, jolla on oikeus olemassaoloon vain tuottaessaan rahaa? Eikö eläimillä ole oikeus huolenpitoon ja hoivaan enää sen jälkeen, kun niistä ei ole taloudellista hyötyä? 

Mikään ei todella katoa -teoksessa nimetön kertoja vuodattaa vakaumustaan koko sydämestään ja varmasti saa jonkun lukijankin sydämen vavahtamaan. Kirjassa on paljon tietoa, mutta se solmiutuu sujuvasti itse tarinaan, joka sisältää rumuuden lisäksi myös kauniita ja humoristisia hetkiä. Kirjan loppu on hiljaisen toiveikas, vaikka vastauksia suuriin kysymyksiin ei löydykään.  

Gustafssonin teos oli yksi vuoden 2023 Finlandia-palkintoehdokkaista. 

KETTU, KATJA: Erään kissan tutkimuksia

Kustantaja: Otava 2023

Olen Henkiopas ja hyvä sellainen, sivistynyt ja miellyttävä persoona… Minun osuuteni on jo aikojen ajan ollut laskeutua maahan, ottaa jokin ennalta-arvaamaton muoto ja suorittaa Tehtävä, joka selkenee minulle vasta matkan varrella ja muodon otettuani.

Kirkkauden Tietotoimiston antaman ohjeen mukaan Henkiopas on tällä kertaa menossa ihmisten ajanlaskua noudattaen 2020-luvulle ja Helsinki-nimiseen pohjoiseen kaupunkiin, Eiran hienostokaupunginosaan. Siellä hänen tulisi tavata jonkinlainen Kirjailija. Jotain ennakoimatonta tapahtuu kuitenkin matkan varrella: henki ei siirrykään ihmissikiöön, vaan hänestä tulee kissanpentu.

Ajankohta ja paikkakin ovat ihan väärät, sillä Kissa löytää itsensä vuodesta 1917 Nälkämaassa lähellä Suomen itäistä rajaa. Pentu ollaan vähällä hukuttaa, mutta sen pelastaa huutolaistyttö Eeva, joka on lappalaisesta taustastaan huolimatta herättänyt suojeluskuntalaisessa Hartikassa kiihkeitä tunteita. Eeva ei tätä miestä halua.

Sen sijaan hetki, jolloin Eeva kohtaa Saaressa talollisen pojan Mahten lempeän katseen, on alku koko loppuelämän kestävälle rakkaudelle. Mahte on vauraasta taustastaan huolimatta kommunisti, joka aatteensa levittämiseen haluaa käyttää aseiden sijaan sanoja. Tulevina vuosina Mahte saa tuntea nahoissaan, miten Hartikka kostaa kokemansa nöyryytyksen: Tammisaaren vankileiri, turvasäilö, kotitalon poltattaminen…

Eeva on loitsut ja rohdot tunteva kansanparantaja, mutta ei silti ihan ymmärrä miehensä kiinnostusta vegetarismista tai esoteerisista opeista. Silti häntäkin kannattelee Mahten horjumaton usko parempaan tulevaisuuteen silloinkin, kun on laitettava lahjakas Tytti koulun sijasta piiaksi, elettävä epätietoisuudessa Neuvostomaahan lähteneiden kohtaloista tai seurattava liian nuorena sotaan joutuneen Pojun romahdusta. 

Minula meni roska silimään, kun siinä se minun Mahte, rakas riukulaiseni, korpisammakkoni, moneen kertaan lyttyyn lyöty mies niin tomerana toimitti. Koitti olla molempien puolesta vahva. Ja mie kattoin sitä silimiin, ja sielä se oli, syvälä sen selkoytimesä, vieläkin usko että maalima on perimmiltään hyvä ja että täälä kannattaa jaksaa.

Aina välillä Kissa pääsee sentään siihenkin aikaan ja paikaan, johon sen alun perin piti tulla. Kissan saapuessa Kirjailija – joka paljastuu Eevan lapsenlapsenlapseksi - on juuri saanut keskenmenon. Sikiö hänen sisältään on lipsahtanut vessanpönttöön, mikä selittää Henkioppaan oudot kokemukset matkansa aikana.

Kaikki on kesken ja samalla lopullisesti päättynyt, olen tiputtanut sisältäni auringon, muttei se kellu pöntössä kuin munankeltuainen, ei siinä ole valoa eikä elämää…

Kirjailija on roikkunut kustantamonsa toimitusjohtajan kumppanina oikeastaan vain saadakseen perheen. Keskenmenon jälkeen suhde Isopomon kanssa päättyy ja ilkeämielisen vallankäytön seurauksena turmeltuu myös Kirjailijan maine, horjahtaa mielenterveys ja lopahtaa luomiskyky. Sanat katoavat.

Kissan ehdotuksesta Kirjailija on tutustunut esivanhempiensa asumuksiin ja palaa nytkin Saareen toipumaan. Kissa puhuu Kirjailijalle, komentaa kirjoittamaan, johdattaapa naisen auttamaan pelättyä hornanhevostakin. Jokin kirous laukeaa, menneisyyden näkyjä alkaa kieppua Kirjailijan mielessä ja sanoja virrata. Ja kuin loppusinettinä löytyvät Eevan päiväkirjatkin, joista teokseen on poimittu otteita. Kissa voi nyt palata Kirkkauteen – ehdittyään sitä ennen ujuttautua mukaan tarinaan.

Tulkoon Kissa, vallatkoon romaanini. Minähän se tässä heikko olen. Kissa tietää paljon, piittaa vähästä. Sillä on elukan villi luonto ja salaista tietoa. Eikä se kunnioita minua pätkääkään. Sekin on hyvä.

Kuulen kissan kehräävän. Ja ymmärrän, että se on romaanin hyvinä.

Katja Kettu kirjoittaa verevää ja mukaansatempaavaa tekstiä, jossa kaikki yksityiskohdat niin menneisyyden kuin nykyhetkenkin osalta saavat selityksensä – tosin hieman myyttisyyttä säilyttäen. Monipuolisuutta tarinaan tulee siitä, että kertojina vuorottelevat Eeva, Kissa ja Kirjailija, kukin omalla äänellään ja omasta näkökulmastaan maailmaa tarkkaillen. Naisen asema ja oikeudet puhuttavat kaikkina aikakausina.

Oikein hyvä lukukokemus!

LINTUNEN, MARITTA: Sata auringonkiertoa

Kustantaja: WSOY 2023

Jegor ja Taila Sotikoff pakenevat sotaa Laatokan rannoilta Suomen puolelle yläkarjalaiseen Loukkuvaaran kylään. He saavat asunnokseen kylmilleen jääneen mökin, jonka viimeisimmät omistajat ovat asettuneet Amerikkaan. Kohtalo koettelee Jegoria ja Taliaa silti yhä, sillä heidän ainoa poikansa kutsutaan sodan loppuvaiheissa armeijaan. Onneksi hänen aikansa rintamalla jää lyhyeksi.

Aikanaan pellon toiselle puolelle nousee pojan koti, ja talojen välistä polkua pitkin vilistelevät lapsenlapset. Mutta köyhtynyt maa ei lopulta enää tarjoa perheelle elantoa, pankkitili tyhjenee ja poika katsoo vuonna 1975 parhaimmaksi muuttaa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Ruotsiin leveämmän leivän toivossa. Jegor ja Taila jäävät mökkiinsä, elämänhalunsa menettäneinä.

Göteborgissa sekä isä että äiti menevät monien muiden maahanmuuttajien tavoin töihin Volvon autotehtaalle. Isä tekee tehtaan puolella raskasta työtä kurjissa työoloissa ja raataa henkihieveriin asti kuin todistaakseen suomalaisten työntekijöiden paremmuuden. Aili-äiti puolestaan pääsee Volvon työmaaruokalaan ensin tiskaajaksi ja myöhemmin emännäksi. Kummankin elinpiiri rajoittuu tehtaan ja kodin välille. Kumpikaan ei opi ruotsia.

Perheen lapsista 17-vuotias Seppo kokee vieraan kielen ja kaukana luonnosta olevan kerrostaloympäristön ahdistavaksi, mutta 14-vuotias Leena oppii nopeasti ruotsia ja saa läheiseltä omakotitaloalueelta ystäväkseen ruotsalaisen Sofian sekä seurustelukumppanikseen pohjanmaalta kotoisin olevan Janin (Jannen). Hän nauttii täysin rinnoin kaupunkielämän iloista ja hurjuudesta.

Minä olin tosiaankin muuttunut vuodessa aidoksi kaupunkilaiseksi. Eikä kaupunkilaiselle riittänyt päivästä toiseen sama ja vanha. Kaupunkilaisuus oli sitä, että kaikki muuttui koko ajan, kaiken pitikin muuttua, jotta elämässä säilyisi jännitys.

Seuraavana kesänä Sotikoffit ajelevat uudella Volvollaan lomalle Loukkuvaaraan. Kaikki muut tuntuvat nauttivan olostaan, mutta Leena on kyllästynyt. Hän laiskottelee tympeänä ja uhmakkaana eikä perusta äidin toistuvista moitteista tai pyynnöistä. Hän kohtelee entisiä ystäviäänkin ylimielisesti ja väheksyy näiden tulevaisuuden näköaloja. Jokin kipeä kohta ehkä on, mutta sen Leena yrittää unohtaa.

Seppo sen sijaan tietää nyt, mikä on hänen oikea ympäristönsä. Kun muu perhe lähtee takaisin Göteborgiin, jää Seppo asumaan entiseen kotitaloon Loukkuvaaraan. Äidin on miltei mahdoton ymmärtää, että hänen pojalleen lapsuuden seudut ovat tärkeämmät kuin oma perhe. Äidin lohduton suru vahvistaa Leenan käsitystä siitä, että äiti rakastaa vain poikaansa ja vihaa tytärtään.

Vuonna 2012 Leenan tytär Monika saa Göteborgs Postenila tehtäväkseen kirjoittaa laajan artikkelin maahanmuuttajista käyttäen esimerkkinä omaa sukuaan. Artikkelin työnimi on ”Muuttolintujen maa”. Tehdessään tutkimuksia artikkeliaan varten Monika alkaa havaita omituisuuksia. Miksi Leenan on niin vaikea katsoa Loukkuvaarassa filmattua dokumenttia, jossa puhuu hänen koulutoverinsa Eero? Liittyykö Monikan vauva-aikaan jokin salaisuus? Salaileeko Monikan muistisairas isoäiti samaa asiaa kuin äiti? Kuka valehtelee ja miksi?

Tarina tarjoaa välähdyksiä Sotikoffien elämänvaiheista Ruotsissa, mutta syventyy tarkemmin Sepon vaiheisiin Loukkuvaarassa. Kyläläiset pitävät Ruotsista palannutta nuorukaista sankarina ja hänen vanhempiaan helpon elämän perässä juoksijoina. Tärkeäksi tekijäksi Sepon elämässä nousee kirjasto, josta hän löytää aineksia maailmankuvansa laajentamiseen, mutta myös merkittäviä kontakteja. Yksi näistä on esikoisteostaan viimeistelevä Matti Pulkkinen, joka vuokraa Jegorin mökin majapaikakseen, ja toinen äidinkielenopettaja Kirsti, jonka kanssa Seppo solmii avioliiton.

Seppo ja kirjailija Pulkkinen käyvät keskusteluissaan läpi Suomen kehitysalueiden kipupisteitä. Seppo pohtii, onko mikään häpeällisempää kuin olla kehitysalueella asuva maalainen, mihin Pulkkinen vastaa: Joka ei tiedä, mistä on tullut, on siellä yhä. Seposta murretta puhuvaa ihmistä pidetään säälittävänä tai huvittavana, mutta Pulkkisen vakuuttaa: Oma kieli on ihmisen koti.

Maailma muuttuu, sen Seppokin saa aikanaan kokea. Hän kieltäytyy ottamasta konepajalleen apulaiseksi irakilaista pakolaismiestä, mitä katuu myöhemmin ajatellessaan isovanhempiensa pakoa Suomeen ja vanhempiensa etsiytymistä työn perässä Ruotsiin. Ja vuokratessaan Jegorin mökin ja kesantopellon luomuviljelyä suunnittelevalle nuorelleparille, hän avaa maaseudun kehittymiselle uusia mahdollisuuksia. Hän muistaa Pulkkisen ennustuksen:

Tullee vielä joskus aika, jollon nämä hylätyt niityt ja ahonpohjat kohhoovat takasin arvoonsa… Ei tarvita kuin uusi espanjantauti tai maailmanlaajuinen katovuosi. Tai sitten jollain kiihkoilijalla alakaa ruostuu asseet varastoihin. Sairaus, näläkä ja soanuhka ajjaa ihmiset karkuun tiuhhaan pakatuista kaupungeista.

Lintusen kieli on runollista ja kuulakkaan kaunista, nautittavaa. Ihmisten monesti ristiriitaiset tunteet ja ajatukset hän kuvaa hienovaraisesti ja poimii samalla esiin maasta- ja maahanmuuttoon liittyviä yksityiskohtia. Kirjan nimi Sata auringonkiertoa tarkoittaa sadan vuoden matkaa, mutta se ei viittaa Sotikoffien tarinaan. vaan vanhaan aittaan, joka oli seisonut paikallaan jo vuosikymmeniä Jegorin ja Talian muuttaessa Loukkuvaaraan, ja joka luultavasti on pystyssä silloinkin, kun Sotikoffit ovat poissa.

PS. Kirjan lukujen otsikot ovat Hassisen kone -yhtyeen laulusanoituksista.

KURKOV, ANDREI: Harmaat mehiläiset

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: Seryje ptšely (2018)

Suomennos: Arja Pikkupeura

On vuosi 2017 itäukrainalaisessa Pikku Starhorodivkan kylässä Donbasin harmaalla vyöhykkeellä. Lännessä, laakson takaisessa harjanteessa, sijaitsevat Ukrainan armeijan taisteluhaudat ja korsut ja idässä päivystävät peltojen takana Venäjän monikansalliset sotajoukot. Tulitukset eivät kohdistu harmaalle vyöhykkeelle, joskin kylän kirkko on räjäytetty.

Talot tyhjentyivät asukkaista, kun venäläismieliset separatistit vuonna 2014 valtasivat Donetskin ja Luhanskin Ukrainalta. Nyt kylässä asuvat enää viisikymppiset Sergei Sergeitš ja hänen kouluaikainen vihollisensa Paška Hmelenko. Miehet elävät sovussa ja jakavat niukat ruoka- ja juomavarastonsa keskenään, mutta jotain jekkuakin tehdään: eräänä yönä Sergeitš vaihtaa katukyltit, koska haluaa asua Ševtšenkon kadulla. Paška on ihan tyytyväinen saadessaan nyt asua Leninin kadulla.

Kaikki on talvella harmaata ja pysähtynyttä, niin elämä kuin ympäristökin. Sähköä ei ole ollut enää kolmeen vuoteen, mutta Sergeitš hyödyntää kirkon raunioista pelastamiaan tuohuksia. Paška käy lataamassa puhelimensa separatistien tukikohdassa, kun taas Sergeitšiä auttaa nuori ukrainalainen sotilas Petro. Aika ajoin Sergeitš lähettää viestin ”Elossa?” ja Petro vastaa ”Elossa”.

Sergeitš ei ole kiinnostunut sodasta tai sen syistä. Hän on jäänyt kylään vain suojellakseen mehiläisiään, joiden pesien päällä jopa alueen kuvernööri on ennen sotaa makoillut saamassa terapiaa. Nyt kevään koittaessa Sergeitš haluaa tarjota mehiläisille rauhallisemman ympäristön, joten hän lastaa pesät Farmari-Ladansa peräkärryyn, pääsee rajan yli Ukrainan puolelle ja päätyy Zaporižžaan.

Mehiläiset eivät pysty siirtymään rauhasta sotaan ja sodasta rauhaan niin kuin ihmiset. Ne kyllä lentävät, mutta eivät viittä kilometriä pitemmälle, ja ovat siis täysin kykenemättömiä kaikkeen muuhun kuin päätehtäväänsä, johon luonto ja Jumala ovat ne luoneet: meden keruuseen.

Ensin näyttää hyvältä. Sergeitš linkoaa hunajaa ja ostaa sitä vastaan kyläkaupasta ruokaa ja muita tarvikkeita. Kauppaa pitävä leskirouva Galina innostuu palvelemaan miestä monin tavoin – ehkäpä jonkinlaisia toiveitakin elätellen. Kylän miehet kuitenkin ovat vihamielisiä, koska pitävät Sergeitšiä donetskilaisena ryöstäjänä.

Lopulta Sergeitš katsoo viisaimmaksi lastata mehiläispesänsä jälleen peräkärryyn ja poistua alueelta. Hän muistaa aikoinaan mehiläishoitajien kongressissa tapaamansa Ahtemin, joka kehui kotipaikkaansa Krimiä maalliseksi paratiisiksi. Rajavyöhykkeillä ja tarkastuspisteissä on hieman hässäkkää, mutta lopulta Sergeitš saa 90 vuorokauden oleskeluluvan Krimille.

Perillä Sergeitšiä odottavat huonot uutiset: Ahtem on ollut jo kaksi vuotta kateissa. Yleisesti uskotaan, että kasakat kaappasivat miehen, koska hän perheineen kuuluu islaminuskoisten tataarien vähemmistöryhmään. Näitä ryhmiähän on kautta aikojen vainottu ”pyhällä venäläisellä maalla” ihan valtaapitävien luvalla, joten paratiisi ei edes Krim ole kuin luontonsa puolesta.

Ahtemin perhe osoittautuu monella tavoin liikuttavan vieraanvaraiseksi. Sergeitš kokee velvollisuudekseen korvata ystävällisyyden edes jotenkin ja matkustaa Sevastopoliin kyselemään viranomaisilta Ahtemin kohtalosta. Yhteydenotto tuottaa tulosta, mutta samalla Sergeitš itse joutuu turvallisuusviranomaisten silmätikuksi. Pelottelussa nämä hyödyntävät mehiläisiäkin: yksi pesistä viedään muka tutkittavaksi sairauksien varalta.

Pelko on näkymätön ja herkkä juttu. Kuin virus tai bakteeri. Sitä voi hengittää sisäänsä ilmassa, kulauttaa kurkkuunsa vahingossa veden tai votkan kanssa, korvienkin kautta se voi tarttua ja vallankin silmillään sen voi nähdä niin ilmiselvästi, että sen heijastus pysyy vielä sittenkin, kun itse pelko on kadonnut.

Sergeitš pääsee kuin pääseekin lähtemään kaikkine mehiläispesineen, mutta viranomaisten tutkimassa pesässä on jotain outoa – sen asukkaat näyttävät harmailta. Kotimatkalla mies hankkiutuu siitä eroon ja palaa keventynein mielin Pikku Starhorodivkaan. Koti on kaikesta huolimatta paras paikka elää!

Sergeitš on sympaattinen hahmo, joka näkee jatkuvasti outoja unia – ehkä enteitä, ehkä varoituksia. Hän tietää kyllä, milloin on syytä pelätä, mutta peloistaan huolimatta pyrkii auttamaan lähimmäisiään. Kotiinsa hän palaa todellisuuteen havahtuneena, ihmisiin turhautuneena: hyönteisten maailma on paljon ihmisten maailmaa järjestäytyneempi

Hänestä ihmiset olisivat hyvinkin voineet ottaa oppia järjestyksenpitoon nimenomaan mehiläisiltä. Se vain, että mehiläiset olivat järjestyksensä ja aherruksensa ansiosta pystyttäneet pesiinsä kommunismin. Muurahaiset taas olivat yltäneet aidon luonnonmukaisen sosialismin tasolle. Se johtui siitä, ettei muurahaisilla ollut mitään tuotettavaa, ne olivat vain oppineet pitämään yllä järjestystä ja tasa-arvoa. Entä sitten ihmiset? Heillä ei ollut järjestystä eikä tasa-arvoa.

Harmaat mehiläiset -romaanin välityksellä saa hyvän käsityksen vuoden 2014 jälkeisestä tilanteesta Ukrainassa ja Venäjän valtaamilla alueilla. Rajavyöhykkeitä, tarkastusasemia. Kyräilyä, epäluuloa, historian vääristelyä. Pienet ihmiset yrittävät selvitä tilanteesta parhaansa mukaan ja säilyttää uskonsa tulevaisuuteen. Hiljainen huumori keventää tarinaa, jossa arkiset ja absurdit tilanteet vuorottelevat.

Andrei Kurkov (s. 1961) syntyi Leningradissa, mutta kasvoi Kiovassa eli on omien sanojensa mukaan etnisesti venäläinen, mutta poliittisesti ukrainalainen. Hän on Ukrainan PEN-yhdistyksen presidentti, mutta kirjoittaa venäjäksi. Harmaat mehiläiset on hänen kunnianosoituksensa ihmisille, joita sotakaan ei ole saanut pakotettua jättämään kotiaan. Lukijaa riipaisee ajatus siitä, mitä vain muutaman vuoden perästä tapahtuu.

LIUKKONEN, MIKI: Vierastila

Kustantaja: WSOY 2023

Miki Liukkonen (1989–2023) sai teoksensa Vierastila valmiiksi juuri ennen kuolemaansa. Se noudattaa Liukkoselle ominaista tyyliä, joskin on selvästi aiempia teoksia ohuempi. Äärimmäisen runsas ja monikerroksinen teksti sisältää paljon tietoa ja paljon ajatuksia, mutta kyllä siitä juonikin löytyy.

Päähenkilö Ren Dawn on 33-vuotias mies, joka elää vanhempiensa jättämän perinnön turvin ilman rahahuolia ja keskittyy keksintöjen tekemiseen – vaikkakin niissä ainakin vielä jatkuvasti epäonnistuen. Hän vierailee terapeutin luona, koska tuntee oudosti juuttuneensa erääseen lapsuuden tilanteeseen: hän istui isänsä harteilla eikä silti ylettänyt irrottamaan oksasta haluamaansa omenaa.

Nyt Ren on ollut ensitreffeillä hienossa ravintolassa Annen (vai Annelin?) kanssa, Ne ovat epäonnistuneet. Yhteistä puheenaihetta ei ole löytynyt, Ren on ollut ajatuksissaan ja tosi tylsä. Anneli on kuitenkin tehnyt mieheen niin suuren vaikutuksen, että hän seurailee tätä kaupungilla salaa ja kuullessaan naisen matkustaneen Meksikoon seuraa suinpäin perässä.

Ren lojuskelee meksikolaishotellin alueella muiden auringonpolttamien turistien keskellä apaattisesti ryypäten ja miehenkipeän suomalaisnaisen juopuneita lähentelyjä torjuen, kun saa ystävältään tiedon, että on etsintäkuulutettu terapeuttinsa murhasta. Seuraa paniikinomainen pakomatka ympäri Cancúnia ja absurdit tilanteet seuraavat toisiaan.

Samaan aikaan Suomessa myös 27-vuotias Kim Laine on epäiltynä terapeutin murhasta. Kim on ollut terapeutin luona käydessään päihteistä niin sekaisin, ettei ole missään vaiheessa tajunnut puhuvansa kuolleelle ihmiselle. Kun leviää tieto siitä, että terapeutin murhaan on vain kolme mahdollista epäiltyä, päättävät ystävät auttaa Kimiä ja muokkaavat hänestä naisen. Kim on hyvin paljon siskonsa Gwynin näköinen, joten hämäys voi onnistuakin.

Tämän teko-Gwynin Ren sitten tapaa paluumatkalla Meksikosta Suomeen. Gwynin seurana on lipevä herrasmies, joka kertoo toimivansa itseään vielä etsivien keksijöiden apuna. Renistä mies löytää oivan kohteen ja saa tarpeeksi vihjailtuaan tämän tarjoamaan majapaikan niin tulevalle managerilleen kuin tämän pöllähtäneelle seuralaiselle.

Reniä on kuitenkin jo pitemmän aikaa seurannut itseään Tel Albertiksi kutsuva kirjailija. Mies uskoo, että Ren on tietämättään keksinyt jotain aivan poikkeuksellista, joka liittyy a-säveleen, mutta mitä? Tel järjestää nyt vihdoinkin tapaamisen kasvotuksin Renin kanssa ja tapahtuu jotain, mikä on vähällä nyrjäyttää lukijan aivot.

Vierastila-teosta on riipaisevaa lukea. Tajunnanvirtaa leimaa yksinäisyys, väsymys, pettymys ja lapsuusiästä asti vierellä kulkenut kuolemankaipuu. Kertoja on pettynyt siihen, että oikeasti rohkea taide työnnetään sivuun ja kiitokset ja tunnekuohut kerää keskinkertaisuus. Hän on pettynyt myös itseensä, koska ei ole yrityksistään huolimatta onnistunut uudistamaan mitään.

Kiihkeä teksti kertoo tuskasta, jota syvästi tunteva ihminen kokee, kun huomaa tulevansa jatkuvasti väärin ymmärretyksi. Onko hän väärässä paikassa, poissa sijoiltaan? Eivätkö ihmiset onnea jahdatessaan ja ympärillään olevan hälinän keskellä enää ehdi tai jaksa ajatella? Eivätkö he kuuntele toistensa puhetta? Yrittävätkö he ymmärtää omistaan poikkeavia näkökulmia tai sitä, ettei yhtä oikeaa näkökulmaa edes ole?  

Minä sekä uskon että en usko sanojen voimaan. Joskus tuntuu, että on aivan sama mitä minä sanon tai millä tavalla: toinen osapuoli on luultavasti jo tehnyt päätöksensä ja kaikki sanomiseni on vain ajanhukkaa. Tuolloin on turha sanoa mitään; toinen ei edes halua ymmärtää tai kuunnella. Toisaalta ihmiset tekevät virhepäätelmiä kaiken aikaa ja sanat ymmärretään väärin, tarkoitusperät sekoittuvat ja kaikki on taas yhtä kaaosta. Tässä on sanojen skitsofreeninen luonne. Mutta minä luotan sanojen parantavaan voimaan, jos molemmat osapuolet kuuntelevat.

Toki Vierastila-teoksessa on paljon muutakin. On surrealistisia tilanteita, joista lennokas mielikuvitus kehittelee aina vain oudompia. On vähän joka sortin persoonallisuutta. On villiä sanoilla leikittelyä. On pitkiä listauksia esimerkiksi hajuvesistä outoine nimineen ja ainesosineen tai maailmankaikkeutta syleilevä parin sivun mittainen teksti kolmannen luvun lopussa. On nasevasti muotoiltuja mietteitä, joista tässä muutama esimerkki:

Lukiessa mieli on itse asiassa vain pallo toisen henkilön ajatusten leikkikentällä.

Petolliset kuvat epämääräisestä autuudesta leijuvat edessämme unissamme kuin vaaleanpuneiset höyhenet, ja turhaan ja turhamaisina me etsimme noiden unien alkuperää, louhimme pimeyttä kuin suolaa aamuyön haaveellisina tunteina…

Kaikki on nykyään ”taidetta”. Tai oikeastaan runoutta. Jalkapallo on runoutta, baletti on runoutta, putkimiehen työ on runoutta. Kaikki on runoutta paitsi runous, ja runous on pelkkää tärkeilevää jätettä, sehän on selvää.

Syistä voidaan keskustella, mutta se vie tasan yhtä pitkälle kuin alituinen jossittelu: jos vain jossittelee kaiken aikaa pääsee aivan samaan lopputulemaan kuin ei jos ei jossittelisi lainkaan, koko jossittelun peli edellyttää jonkinlaisen varmuuden olemassaoloa, mutta tuosta varmuudesta ei koskaan päästä yksimielisyyteen…

Toivottavasti Miki Liukkonen on nyt päässyt sinne, missä jo nuorena näki unelmissaan itsensä: kellumassa puhtaassa valossa, vapaana kaikesta liasta, huolista, lihallisuudesta.

TURPEINEN, IIDA: Elolliset

Kustantaja: S&S 2023

Iida Turpeisen (s. 1987) esikoisromaani Elolliset kertoo siitä, miten ihminen on toiminnallaan aiheuttanut lukuisien eläinlajien kuolemisen sukupuuttoon. Teoksessa stellerinmerilehmän luuranko siirtyy todellisten historiallisten henkilöiden hallussa aikakaudesta toiseen aina 1740-luvulta tähän päivään asti, mutta muitakin lajeja mainitaan. 

Kesäkuussa 1741 lähtee Kamtšatkan niemimaalta kaksi laivaa etsimään koillisväylää Pohjois-Amerikkaan, missä Venäjä omistaa Alaskan alueen. Sumussa laivat eksyvät toisistaan, mutta tanskalaissyntyisen komentajakapteeni Vitus Beringin kipparoima Svjatoi Pjotr saavuttaa määränpäänsä. Paluumatkalla tuuliolosuhteet viivyttävät matkaa ja miehistön jäsenistä suuri osa kuolee keripukkiin.

Lopulta nähdään maata. Laiva ajautuu matalikolle, mutta miehet uskovat pääsevänsä hakemaan hevoskyytiä lähimmästä kylästä. Paljastuu, että he ovat rantautuneet asumattomalle saarelle. Kapteeni Bering kuolee, mutta muun miehistön pelastaa outo eläin: sireenieläimiin kuuluva merilehmä. Lauhkean jättiläisen liha on hyvää ja sitä on riittävästi. Kapteenia kunnioitetaan nimeämällä hänen mukaansa koko alue: saari, salmi ja meri.

Laivalle mukaan määrätty saksalainen luonnontutkija ja teologian tohtori Georg Wilhelm Steller pääsee oikeastaan vasta nyt tositoimiin. Hän kirjaa muistiin rantaan raahatun merilehmän mitat ja kuorii kovalla vaivalla luut esiin olennon sisältä. Hän ei kuitenkaan voi ottaa luita mukaan viimeiselle vene-etapille matkalla Kamtšatkan niemimaalle, joten vain muistiinpanot jäävät kertomaan hänen työstään.

Kaksikymmentäseitsemän vuotta Beringin retkikunnan vierailun jälkeen tapetaan viimeinen stellerinmerilehmä. Jotkut tutkijat rohkenevat tässä vaiheessa väittää, että laji on kuollut sukupuuttoon, mutta muita naurattaa: sukupuuttoon kuollaan vain jonkin katastrofin seurauksena eikä Beringinmerta ole kohdannut katastrofi.

Tarinan toisessa vaiheessa ollaan 1850- ja 1860-lukujen taitteessa. Suomalainen Johan Hampus Furuhjelm on määrätty Alaskan kuvernööriksi siinä toivossa, että hän etsisi Venäläis-amerikkalaiselle kauppakomppanialle uusia tulolähteitä. Alaskalaisten turkisten kauppa tuotti komppanialle vuosikaupalla suuria rikkauksia, mutta nyt turkiseläimiä ei enää ole. Kaivostoimintakin osoittautuu pettymykseksi. Niinpä Venäjä myy Alaskan vuonna 1867 Yhdysvalloille, joka löytää alueelta kultaa.

Furuhjelm ei siis uurastuksestaan huolimatta pysty parantamaan kauppakomppanian tilannetta, mutta professori Alexander von Nordmannin toiveen hän pystyy täyttämään: stellerinmerilehmän luuranko löytyy kuin löytyykin! Se toimitetaan Helsinkiin, josta näin tulee kolmas paikka maailmassa, missä on Rhytina stellerin täydellinen luuranko. Kaksi muuta ovat Moskova ja Kiova.

Furuhjelmin perheeseen liittyy myös liikuttava kertomus kuvernöörin Constance-sisaresta, jota kaatumataudin takia pidetään ihmisiltä piilossa ja hädin tuskin opetetaan lukemaankaan, mutta joka hoitaa esimerkillisesti kuvernaatin eläintieteellistä kokoelmaa ja seuraa merilehmän luiden puhdistusta.

Seuraavaksi ollaan vuodessa 1861. Stellerinmerilehmän luut ovat vihdoinkin saapuneet Helsinkiin, Aleksanterin keisarillisen yliopiston anatomian laitokselle. Professorit von Nordmann ja Bonsdorff lajittelevat luita ja yliopistolle saapuessaan opiskelijoiden keskuudessa suurta hämmennystä aiheuttanut neiti Hilda Olson istuu nyt ikkunan ääressä piirtämässä yksityiskohtia: kallo eri suunnista, keskeiset nikamat, lavat, rintaranka, kyljet…

Hilda on avustanut professori von Nordmannia tämän näön alettua huonontua ja piirtänyt yli neljäsataa mikroskooppisen tarkkaa kuvaa professorin tutkimista hämähäkeistä. Hän on tottunut tekemään pienestä suurta, mutta merilehmän kohdalla hänen pitääkin muuttaa suurikokoinen kohde oikeassa mittakaavassa kirjan sivuille sopivaksi. Von Nordmannin kuoleman jälkeen Hildalle ei enää löydy taiteilijantöitä Suomesta.

Neljännessä ajanjaksossa ollaan 1950-luvulla seuraamassa eläinmuseon preparaattorin John Grönvallin työskentelyä vuonna 1844 sukupuuttoon kuolleen siivettömänruokin munan parissa. Tämä muna on jossain vaiheessa särkynyt ja John on maailmassa niitä harvoja, joka pystyy sen upeuden palauttamaan – kuuluihan hänen nuoruudenharrastuksiinsa linnunmunien käsittely.

John oli veljiensä kanssa lintujensuojelun pioneereja vartioidessaan kolmenkymmenen vuoden ajan Loviisan edustalla sijaitsevaa Aspskärin saarta lintujen pesimäaikana metsästäjiltä ja munanryöstäjiltä, kunnes saaresta tuli virallinen luonnonsuojelualue. Tällä hetkellä linnunmunien kerääminen on kielletty maailmalaajuisesti, mutta John tietää häikäilemättömän salakaupan kasvaneen kiellon seurauksena.

Varsinaisen työpäivänsä aikana John Grönvall kunnostaa eläinmuseossa merilehmän huonoon kuntoon päässyttä luurankoa. Hän keksii uusia menetelmiä puuttuvien osien korvaamiseen ja korjaa 1800-luvun virhetulkintoja, jotta ihmiset voisivat tänäkin päivänä käydä ihmettelemässä stellerinmerilehmää Luonnontieteellisessä museossa.

Grönvall viettää päivänsä kadonneitten seurassa. Eläimet ovat menneet, mutta hän säilyttää niiden muiston, pysäyttää luun ja kuoren hajoamisen, jotta hänen jälkeensä tulevat voivat pysähtyä niiden ääreen ja nähdä niissä oman aikansa kuvan. Steller näki merilehmässä Jumalan kädenjäljen, linkin luomakunnan suuressa ketjussa, osan muuttumattomasta, kauniista järjestyksestä, ja hän saattoi avata merilehmän vatsan ja halkaista sen kallon tuntematta syyllisyyttä tai huolta. Furuhjelmille merilehmän luut olivat häiritsevä arvoitus, sen katoaminen kummallinen, pahaenteinen sattumus, mutta Grönvallille merilehmä on menetyksen toteutunut mahdollisuus, ja ajatus siitä, että hänen oma lajinsa voi ajaa toisen tuhoon, on muuttunut aavistuksesta ennustukseksi, joka toteuttaa itsensä yhä uudelleen.

Kirjan lopussa kirjailija kiittää ironiseen sävyyn kaikkia niitä eläinlajeja, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon sinä aikana, kun hän on kirjoittanut teostaan. Seitsemän vuoden aikana neljäsataa lajia! Jos tämä ei täräytä lukijaa nykyhetken todellisuuteen, niin ei sitten mikään!

Elolliset-teoksessa yhdistyvät taidokkaasti niin eri tieteenaloja asiantuntevasti käsittelevät faktat kuin sujuvasti etenevä ja vetävä romaanimuoto. Lyhyet luvut sisältävät kiinnostavia välähdyksiä eri aikakausien tapahtumista ja ihmisistä, aatteista ja asenteista ja kirjoitustyylissä on hienostunutta kauneutta, joka tuo mieleen Selja Ahavan teoksen Nainen joka rakasti hyönteisiä. Kaiken tämän takana täytyy olla valtava määrä tutkimustyötä, mutta tulos on sen arvoinen. Eiköhän tällä romaanilla palkintojakin voiteta!

BRANDER, JUHANI: Amerikka

Kustantaja: WSOY

Eden on lounaisrannikolla sijaitseva vanha saaristolaiskunta, jossa 1950-luvun puolivälissä vielä eletään muualta Suomesta kadonneiden tapojen mukaan. Pontikkaa keitetään, hylkeitä ja hirviä metsästetään vuoden ympäri, hevonen toimittaa traktorin virkaa. Oma murrekin saarelaisilla on: raivoraitis on sahdinvaras, hautausmaa lonkanvetotila ja nyrkkeilyottelu rystysluoteilu.

Kolmatta luokkaa koulussa käyvä Kaarlo asuu Hittolan tilalla yhdessä mummonsa kanssa. Tummahiuksisen Kaarlon isä oli saksalainen sotilas, joka hylkäsi raskaana olevan morsiamensa poistuessaan Suomesta. Siinä tilanteessa yksinäinen äiti koki mummon kertoman mukaan ainoaksi mahdollisuudekseen lähteä Amerikkaan. Muistona hänestä Kaarlolle jäi vain päiväkirja.

Kaukana äitisi asuu.

Mutta kuinka kaukana?

Amerikan maassa.

Missä se on?

Lännessä.

Miten sinne pääsee?

Meren yli. Meren yli sinne pääsee.

Onko sinne pitkä matka?

Riippuu. Joillekin elämänmittainen, toisille muutaman päivän.

Koulussa Kaarlo saa huonoja arvosanoja, vaikka hänen vastauksensa ovatkin useimmiten oikein (ja aina yleiskielellä, koska mummo vihaa murretta). Opettaja ei myöskään puutu kiusantekoon, jonka kohteeksi Kaarlo joutuu lähes päivittäin taustansa ja köyhyytensä vuoksi. Poika noudattaa mummonsa Suuren Kirjan ohjetta eikä ryhdy tappelemaan. Ystäviä hänellä ei ole - jollei ehkä Leena,,,

Mummon tulkinnat Raamatusta ovat melko vapaamuotoisia – erään naapurin mukaan hänellä on ”rietas ja naiselle sopimaton suu”, minkä helposti punasteleva Kaarlokin allekirjoittaa. Luontoa mummo kuitenkin kunnioittaa syvästi ja on opettanut lapsenlapsensakin näkemään elämän monimuotoisuuden ja pyhyyden. Mummo muistaa aina kumartaa pihapiirin ja metsän haltijoille ja lausua niille sopivat manaukset.

Mummo on alkanut sairastaa, romahtamisen partaalla olevassa talossa lutikat jylläävät ja ruokakellari on tyhjä. Joskus Kaarlo saa syödäkseen vain ratamonlehtiä, mutta koulussa kiltti keittäjä ammentaa hänen lautaselleen niin monta annosta kuin poika vain jaksaa syödä. Naapuritilalliset palkkaavat resupekan joskus säälistä erilaisiin töihin: perunannostoon, nuotan vetoon, hylkeenpyyntiin.

Väistämättä koittaa mummon kuoleman hetki. Kaarlo on sen jälkeen tarkoitus sijoittaa poikakotiin, mutta pojalla on toiset suunnitelmat. Hän lähtee äitinsä luo Amerikkaan! Hieman tarvikkeita veneeseen pakattuaan Kaarlo lähtee soutamaan kohti suurta merta, saattajanaan hylje – kenties se kuutti, jota Kaarlo ei aikoinaan pystynyt tappamaan. Kuvaus matkasta riipaisee todella syvältä.

Branderin romaani Amerikka on kertomus eräästä eristäytyneestä yhteisöstä. Huumoria kirjaan tuo ennen kaikkea mummon värikäs hahmo, mutta syvimmät tunteet lukijassa herättää kyllä rikkaan mielikuvituksen omaava Kaarlo. Edenin saarta ei esitetä Onnelana, vaan esille nousevat myös ongelmat kuten troolikalastuksen köyhdyttämät kalavedet, sodasta vammautuneina palanneiden jättäminen vaille tukea, heikoimpien alistaminen menestyneiden mielivallalle.

Amerikka on ehdottomasti vuoden kiinnostavimpia romaaneja. Erityisesti sen vaihteleva kieli ja tarkoin havainnoidut luonnonkuvaukset ovat upeita!

Sinivuokot nousivat kauneuteensa tukehtuneina, silti niin arkoina, katseita vahtien. Pajunkissan ruskeita nyöriä keriytyi esiin vaaleaturkkisine luomineen, korppien taisteluäänet kuuluivat metsästä, kiurujen eroottinen manaus. Kevään kakofonia oli taisteluhuutojen, reviirisotien ja elintilan metakkaa. Vehreys värjäsi maan ihon, nuppujen orastava sinfonia lauloi uudelleensyntymän ihmettä.

KÄHKÖNEN, SIRPA: 36 uurnaa : väärässä olemisen historia

Kustantaja: Siltala 2023

Rakas äiti,

tänä yönä sinun pitää lähteä.

   Kuolemastasi on vuosi, ja Tuonen tytti on tullut sinua hakemaan. Kolikko on jo pöydällä, ja nyt me katsomme kapsäkkisi kuntoon. Vainajien on erottava elävistä. Etukäteen ei voi sanoa kuinka kauan kuollut kulkee rinnalla. Jonakin päivänä vain tulee ymmärrys: nyt.

Vuosi äidin kuoleman jälkeen kirjailija tuntee, että tämän on vihdoinkin aika poistua elävien rinnalta. On tullut aika kuvitella äiti yhden yön ajaksi vierelle ja pohtia, miksi äidin ja tyttären välinen suhde oli niin vaikea. Ei tuomiten, vaan pyrkien ymmärtämään. Myöhemmin kirjailija tapaa muitakin edesmenneitä Tuonen tytin toimiessa kirjurina ja ohjaajana. 

Riitta-äiti oli arvaamaton; joskus täysin lamaannuksissa ja joskus lähes maaninen. Hän kuohahti helposti ja saattoi silloin loukata tytärtään aivan tietoisesti, nautiskellen, ilmeitä tarkkaillen. Äiti huusi tyttärelleen: Sinä olet tuhonnut minun elämäni. Tai soimasi: Eihän tuosta yhestä mäträkkeestä oo minkään tekijäks.

Jossain vaiheessa tytär ei enää alistunutkaan nöyryytykseen, vaan piti puolensa ja sanoi vastaan. Ei ottanut syytä niskoilleen asioista, joita ei ollut tehnyt. Tunsi, että hänen sisimmässään oli alue, jota kukaan ei saa koskea eikä repiä. Niin hänestä tuli äidin silmissä kauhea ongelmalapsi, kova ja kylmä.

Riitan suhde omiin vanhempiin oli vaikea. Anna Heleena, oli maaseudulta Kuopioon tullut lestadiolaistyttö, joka joutui raskauden vuoksi avioliittoon. Hän sai anopin, joka ei koskaan hyväksynyt miniäänsä, ja miehen, joka oli pitkiä aikoja aatteensa vuoksi Tammisaaren vankileirillä tai pakotettuna sotimaan. Punikinvaimon leimaa kantava täysin epäpoliittinen Anna Heleena joutui hoitamaan ja elättämään perheensä yksinään.

Äitisi Anna Heleena sanoi sinulle, kun olit teini: "Minulla ei oo millonkaan nuoruutta ollu."… Sinä sanoit minulle, kun minä olin teini: "Siihen loppu minun nuoruus kun sinut sain."

Väsynyt Anna Heleena ja sodasta sairaana palannut Lauri-isä eivät jaksaneet tukea varttuvaa tytärtään – etenkään Riitan kaltaista ärhäkkää, voimakastahtoista ja herkkää lasta. Ei toteutunut viisaan diakonissan neuvo: laps pittää ymmärtee kotona. Riitta kaipasi isänsä huomiota ja sai sitä provosoimalla, mutta sellainen läheisyys ei ollut hellää vaan väkivaltaista. Hän saattoi hyvinkin olla kateellinen tyttärensä isovanhemmiltaan saamasta ehdottomasta rakkaudesta.

Riitan tulevaan elämään vaikutti merkittävästi 15-vuotiaana koettu onnettomuus, jossa bussi ja järjestelyveturi törmäsivät toisiinsa. Bussissa matkustajana ollut Riitta sai pahan päävamman, joka luultavasti oli jatkossa syynä hänen tasapainottomaan käytökseensä, eräänlaiseen jarrujen puutteeseen. Asiaa eivät parantaneet alkoholin ja amfetamiinia sisältävän laihdutuslääkkeen käyttö.

Tapahtumia yhdistellessään kertoja ymmärtää, että etenkin vahinkoraskaus asetti Riitan tilanteeseen, jossa häneltä odotettiin asioita, joihin hänen rikkonaiset aivonsa eivät pystyneet. Hän oli liian ylpeä hakeakseen apua tai ottaakseen vastaan neuvoja, turhautui ja hädässään ryhtyi puolustautumaan kaikkia vaatimuksia esittäviä – jopa omaa lastaan – vastaan.

Ymmärrän, ei tämä ole helppoa sinulle, äiti. Et eläessäsi halunnut kiitosta etkä rakkautta, korjaan: halusit, sen kaipuu paistoi sinusta kauas, mutta et ottanut sitä vastaan. Koska se olisi ollut heikkoutta? Eikä kenellekään saanut näyttää heikkoa kohtaa…

Aamun koittaessa perunkirjoitus on valmis ja kertojalle on kirkastunut, ettei hänen äitinsä suinkaan ollut paha ihminen, vaan särkynyt. Nyt tytär voi tuntea häntä kohtaan myötätuntoa ja myös pieneksi lapseksi muuttunut äiti vapautuu kaunoistaan päästessään odottavan isänsä syliin. Tuonen tytin on aika ohjata kertoja pois kuolleiden parista.

36 uurnaa : väärässä olemisen historia on äärimmäisen avoin omaelämäkerrallinen teos. Kiihkeä ja runollinen teksti aaltoilee tunnetilasta ja tyylilajista toiseen ja vetää lukijankin mukaan surusta nousseisiin mielikuviin, kunnes lopussa koittaa lempeä vapahdus. Sirpa Kähköselle ominainen sydämen viisaus ja kyky ymmärtää ihmisiä näkyy myös tässä teoksessa.

PS. Kirjan nimi tulee siitä, että aiempien sukupolvien hankkimaan ja arkuille mitoitettuun sukuhautaan mahtuisi nyt neljän arkun sijasta 36 uurnaa. Epävarmaa on, tuleeko ainaishautana hankittu hauta säilymään.

 

SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa 2. Katsokaa kun tanssimme

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Regardez-nous danser

Suomennos: Sampsa Peltonen

Katsokaa kun tanssimme on toinen osa Leïla Slimanin Toisten maa -trilogiasta ja jatkoa teokselle Sotaa, sotaa, sotaa, jossa ranskalainen Mathilde ja marokkolainen upseeri Amine tapasivat vuonna 1944 Elsassissa, rakastuivat ja menivät naimisiin. Mathilde matkusti Marokkoon eksoottisen seikkailun toivossa, mutta edessä olikin vuosia kestävä ankara aherrus Aminen perimällä maatilalla Meknèsissä. Sarja perustuu osittain Slimanin oman suvun tarinaan.

Katsokaa kun tanssimme -teos käsittelee vuosia 1968–1974. Marokossa vallitsee poikkeustila, parlamentti on erotettu ja perustuslaki hyllytetty. Kapinoitsijoita kohdellaan ankarasti ja jopa lukiolaisia ammutaan. Kuningas Hassan II vakuuttaa tukevansa erityisesti maataloutta, mutta keskittyy lähinnä pönkittämään omaa valtaansa. Hänellä on onni mukanaan, sillä hän selviää hengissä attentaateista ja armeijan vallankaappausyrityksestä. Maareformin hän aloittaa vuonna 1972.

Amine on ostanut edullisesti pari naapuritilaa ja vaurastunut, joten hän on nyt kelvollinen seurapiireihin ja rotaryklubiinkin. Hän on komea kuin filmitähti, hyvä tanssimaan ja kovasti naisten suosiossa. Mikään ei kuitenkaan tuo Aminelle turvallisuuden tunnetta, vaan hän pelkää koko ajan velkaantumista ja konkurssia. Aviopuolisona hänestä on tullut etäinen ja valtaansa korostava ja työnantajana kova ja joustamaton.  

Mathilde ei viihdy seurapiiritilaisuuksissa, joissa tuntee itsensä kömpelöksi ja elähtäneeksi. Kotona hän saa syytöksiä laiskottelusta ja tuhlailusta, vaikka on oikeastaan se, joka pitää kodin pystyssä ja maatilan kirjanpidon kunnossa. Marokkolaisessa kulttuurissa naisella vain ei ole kovin suurta arvoa, mistä todistaa Aminen kauniin ja kapinallisen Selma-sisaren dramaattinen kohtalokin. Vanhat kaunat estävät kuitenkin naisia yhdistämästä voimiaan.

Jokaisen silitetyn paidan, kiillotetun kengän ja vyön päällä pömpöttävän vatsan takana Mathilde näki naisen kädet. Jääkylmään veteen kastetut kastiketahroja suovalla kuuraavat kädet. Kädet täynnä pieniä palovammoja ja haavoja, jotka eivät ehtineet arpeutua… Amine kuvitteli, että Mathilde tekee tuon kaiken silkasta rakkaudesta, ja Mathilden teki mieli huutaa: ”Se, mitä minä sinusta teen silkasta rakkaudesta, se on työtä!”

Katsokaan kun tanssimme -teoksessa keskitytään paljolti seuraavan sukupolven jäseniin. Aminen ja Mathilden tytär Aïcha opiskelee Strasbourgissa lääkäriksi. Hän on totinen ja syrjäänvetäytyvä nuori nainen, joka syventyy täysillä opintoihinsa, koska muiden joukossa tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja tyhmäksi. Suhtautuminen ”afrikkalaiseen” on usein ennakkoluuloista ja kommentit rasistisia.

Vieraillessaan neljän opiskeluvuoden jälkeen kotona Aïcha tuntee itsensä jälleen muista poikkeavaksi ja vieraaksi. Isän toiveesta hän auttelee Mathildea sairastuvalla ja osoittautuu varsin päteväksi, mutta ei aina kiitollisuudella vastaanotetuksi. Mathilde on saavuttanut kyläläisten luottamuksen, mutta tuntee nyt itsensä pelkäksi puoskariksi. 

Kouluaikaisen ystävänsä seurassa Aïcha osallistuu nuorison hillittömään ilonpitoon, mutta tapaa myös vakavahenkisen taloustieteiden opiskelijan Mehdin, joka haluaisi uudistaa marokkolaista yhteiskuntaa ja jota ystävät siksi kutsuvat Karl Marxiksi. Miehen vaikutuksesta Aïcha alkaa havainnoida elinympäristöään ihan uudella tavalla. Perustuuko hänen perheensä - ja koko marokkolaiseliitin - vauraus heikommassa asemassa olevien hyväksikäytölle?

Hän ei ollut ikinä tullut katsoneeksi kunnolla kaikkia kotimaansa naisia ja miehiä, heidän kurjia elinolojaan, kaikkea sitä puutetta. Niitä miesjoukkoja, jotka passitettiin sotimaan toisten puolesta, kuolemaan toisten puolesta, uhraamaan parhaat vuotensa ja voimansa työnteon alttarille. Toisten puolesta.

Aïchan veli, kahdeksantoistavuotias Selim, on ajelehtija. Hän joutuukin etsimään omaa tietään varsin epäsovinnaisilta tahoilta kuten esimerkiksi marokkolaisten keskuudessa suurta hämmästystä aiheuttavista hippiyhteisöistä, kunnes lopulta irtaantuu perheestään täysin. Aminelle tämä aiheuttaa kalvavaa ahdistusta: kuka rupeaa aikanaan hoitamaan maatilaa, jonka eteen hän on uhrannut niin paljon?

Kun hän makaa haudassa, näillä mailla patsastelee joku toinen, josta Aminen ei tiedä mitään ja joka voi vaikka tuhota kaiken. Ajatus riivaa häntä, eikä hän ymmärrä, miksi on saanut osakseen tällaista kiittämättömyyttä.

Kirjan lopussa ollaan vuodessa 1974. Aïcha on läheistensä epäilyistä ja paheksunnastakin huolimatta erikoistunut naistentauteihin ja synnytyksiin, koska haluaa auttaa nimenomaan naisia. Hän on naimisissa, mutta silti täysin itsenäinen oman tiensä kulkija. Nyt Amine ja Mathilde ovat saaneet ilouutisen: heille on syntynyt tyttärentytär! Tieto nostaa jo unohdetuiksi luullut tunteet pintaan ja purkaantuu tanssiksi.

Ja sitten pariskunta oli keinunut siinä pitkien palmujen alla sylikkäin joulukuun viimassa, vaikka ympärillä oli lauma epäuskoisena tuijottavia kuiskuttelevia naisia. Amine ja Mathilde olivat tanssineet, ja jotkut naisista vannoivat myöhemmin, että isännän poskilla valui kyyneliä ja emäntä toisteli arabiaksi: ”Olethan sinä onnellinen, olethan?”

Tanssijoita ja tanssin katsojia kuvataan myös esimerkiksi Aïchan häiden yhteydessä. Siinä tilanteessa korostuvat Marokossa vallitsevat luokkaerot, sillä katsojat ovat varjossa lymyileviä köyhiä kyläläisiä ja tanssijat vaurasta marokkolaiseliittiä ulkomaalaisine ystävineen. Marokkolaisuuteen juhlissa ei viittaa mikään. Samankaltaisilla tuokiokuvilla Slimani konkretisoi muitakin marokkolaisen yhteiskunnan piirteitä: kaikkialla rehottavaa korruptiota, turismin vaikutusta, naisten huonoa asemaa, yläluokan itsekeskeisyyttä ja opportunismia, omasta kulttuurista irtaantumista.

Eivät he niin erilaisia olleet kuin samassa illallispöydässä istuvat arabit, nuo elegantit ja avarakatseiset herrasmiehet, everstit ja korkeat virkamiehet, joiden rouvilla oli länsimaalaiset iltapuvut ja lyhyet hiukset. Ei, eivät he tosiaan niin erilaisia olleet kuin nämä yläluokkaiset, jotka vailla tunnontuskia ja taka-ajatuksia antoivat paljasjalkaisten lasten kantaa ostoksensa keskustorilta eivätkä suostuneet heltymään kerjäläisille, ”koska siinä käy niin kuin koirille, joille heitetään tähteitä ruokapöydän alle. Tottuvat vielä sellaiseen ja menettävät pian viimeisetkin työhalut.”

PS. Kirjan alussa on hyvä henkilöesittely, kiitos siitä!

WESTÖ, KJELL: Molly & Henry : romaani sotavuosilta

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: Skymning 41. Roman från en krigstid

Suomennos: Laura Beck

Suomen talvisotaa on käyty viisikymmentä vuorokautta, kun pieni teatteriseurue matkustaa Suomesta Ruotsiin muistuttaakseen naapurimaata Suomen tilanteesta. Koulutettujen näyttelijöiden ohella seurueeseen kuuluu myös kolmekymppinen Molly Timm, joka on tullut tunnetuksi yhdestä elokuvaroolistaan. Seurueen esitykset eivät aina suju hyvin, mutta myötätuntoinen yleisö taputtaa silti.

He asuivat nukkavieruissa matkustajakodeissa ja hienoissa hotelleissa kuten Eggerissä Göteborgissa ja Knaustissa Sundsvallissa, heidät ottivat vastaan lapsikuorot ja pormestarit ja Suomen asian tukiyhdistykset, he näyttelivät kaupunginteattereissa ja seurakuntasaleissa ja työväentaloissa ja hitsautuivat viikko viikolta tiiviimmin yhteen.

Samaan aikaan Henry Gunnars, Mollyn rakastettu, lähettää artikkeleita rintamalta Hufvudstadsbladetiin. Henryn tekstejä värittää viranomaisten edellyttämä isänmaallinen paatos, mutta muista sotareporttereista poiketen hän pysyttelee sotilaiden matkassa, yöpyy korsuissa ja näkee läheltä sodan aiheuttamat fyysiset ja psyykkiset vauriot. Näyt nostavat pintaan myös muistot Henryn omista salaisuuksista.

Yhä useammin hän koki sotilaat veljikseen, suorastaan veriveljikseen. Kaikkein nuorimmat tuntuivat kuin hänen pojiltaan, lapsilta joita hän ei ollut koskaan saanut. Mutta hänen poikansa ja veljensä kuolivat kuin kärpäset, ja sodan julmuus vääristi vähitellen monen eloonjääneen sielun.

Vähitellen Henryn teksteihin hiipiikin synkempi sävy. Hän haluaisi edes pienin viittein kertoa lukijoille, ettei Suomen voitto Neuvostoliitosta ole itsestään selvä sotilaiden taistelutahdosta huolimatta, mutta tällaisia artikkeleita ei julkaista, koska kansalaisten positiivista asennetta ei haluta horjuttaa. Molly onkin Ruotsissa paljon paremmin perillä sotatilanteesta kuin suomalaiset.

Koittaa rauha raskaine ehtoineen ja tuhansine kotinsa jättämään joutuneine ihmisineen. Sodan jälkien korjaaminen alkaa välittömästi ja ihmiset palaavat tahoiltaan Helsinkiin. Niin myös Henry rintamalta ja Molly Ruotsista. Keskusteluissa purkaantuu turhautuminen vallitsevaan tilanteeseen ja huoli tulevasta.

Meillä on rauha ja meillä on itsenäisyytemme tallella, mutta venäläiset joukot matkustavat Vainikkalasta Hankoon meidän rautateillämme. Ja länsirannikolla saksalaiset nousevat aluksistaan maihin ja lähtevät junalla pohjoiseen hampaisiin saakka aseistettuina… Meidän pitäisi olla vapaita, mutta sen sijaan tuntuu kuin meidät olisi miehittänyt kaksi valtiota samalla kertaa.

Entä onko erillään olo niin pitkään ja niin erilaisissa olosuhteissa ollut liikaa Mollyn ja Henryn suhteelle? Rakkautta toisiaan kohtaan he eivät missään vaiheessa epäile, mutta riittääkö se? Mitä tapahtuu, kun runsaan vuoden mittaisen rauhanjakson jälkeen sotatoimet alkavat uudelleen, nyt kesäsodan nimellä?

Kjell Westö yhdistää taitavasti historiallisia faktoja kaunokirjalliseen kertomukseen. Henkilögalleriaan hän on ujuttanut todellisten historiallisten henkilöiden ja uusien mielenkiintoisten tuttavuuksien seuraksi pari aiemmista teoksista tuttua hahmoa ja suonut heille varsin merkittävän roolinkin. Heidän mukanaan lukija pääsee milloin kulissien taakse, milloin tavallisen arjen keskelle. Ajan henki on vahva.

Kirja sisältää paljon pohdintaa ihmismielestä, sodasta ja rakkaudesta. Ajoittain sävy on pessimistinen ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen, mutta loppu on varovaisen toiveikas. Jotkut lauseet kävisivät aforismeista.

Homo sapiens oli olento, jolla oli kyky ystävyyteen ja rakkauteen mutta myös valtavaan kaunaan ja vihaan, ja säännöllisin väliajoin tuo viha murtautui esiin, niin oli ollut kautta historian.

Kukaan ei ole yhtä avuton barbarian edessä kuin sotilas, jonka täytyy taistella. Usein hän on niin avuton, että muuttuu barbaariksi itsekin.

Mutta ei ole enää vapaata tahtoa, on vain reaalipolitiikkaa ja pakkoa. Jokainen valinta on pakollinen valinta eloonjäämisen ja tuhoutumisen välillä. Mutta kuluu vuosikausia ennen kuin saamme tietää mitä siitä tuli, elämä vai kuolema.

 

KANNAS, VAPPU: Kimalaisten kirja

Kustantaja: S&S 2023

Etelätuulet tuuppivat niitä

Kimalaiset myös –

Häilyvät – epäröivät –

Juovat, ja ovat poissa –

Emily Dickinson (suom. Vappu Kannas)

Kimalaisten kirjan odottaisi ennakkotietojen perusteella kertovan yhdysvaltalaisesta runoilijasta Emily Dickinsonista (1830–1886), mutta Emily häilyykin teoksessa vain varjomaisena hahmona taustalla. Hän ei poistu kotoaan eikä sielläkään juuri lähde työhuoneestaan, mutta käy laajaa kirjeenvaihtoa ja lähettää satunnaisille vierailijoille tervehdykseksi kukan ja runon. Silti hän vaikuttaa pelkällä olemassaolollaan koko yhteisöön.

Mutta minusta me olemme kaikki kimalaisia tässä talossa, joka on pesämme. Ilman yhtä ei olisi toista. (Vinnie)

Romaani sijoittuu Amherstin kaupunkiin Massachusettsiin ajanjaksolle 1881–1916 eli Emily Dickinsonin viimeisiin vuosiin ja hänen kuolemansa jälkeisiin kuohuttaviin tapahtumiin. Dickinsonin perhe on Amherstin eliittiä, sillä perheen miehet ovat jo muutaman sukupolven ajan olleet kaupungin tukipilareita. Emilyn ja Vinnien veli Austin on tällä hetkellä suvun kunnian kantaja ja sen omaisuudesta huolehtija.

Yksi kirjan kertojista on Emilyn teräväkielinen ja utelias sisko Vinnie. Toisen näkökulman tapahtumiin tuovat paikkakunnalle miehensä kanssa muuttaneen Mabel Loomis Toddin kirjoittamat kirjeet. Nousukasmainen Mabel toivoo saavuttavansa kaupungissa merkittävän aseman tyylitajunsa ja seurustelutaitojensa ansiosta: minä olen se tähdenlento, joka valaisee yötaivaan. Vinnien mielestä Mabel on pikemminkin sitkeää toffeeta.

Austin Dickinsonin vaimon Suen avulla Mabel pääseekin seurapiireihin, mutta sitten tapahtuu skandaali: Austin ja Mabel rakastuvat toisiinsa! Mabel löytää sielunkumppaninsa ja Austin täytettä tyhjältä tuntuvaan elämäänsä eikä kumpikaan katso tarpeelliseksi salailla suhdetta. Mabelin puoliso David suhtautuu tilanteeseen rauhallisesti, mutta Sue on pettynyt ja katkera.

Emilyn kuoleman jälkeen löytyy suuri joukko muistikirjoja ja irrallisia muistilappuja, jotka paljastuvat hänen kirjoittamikseen runoiksi. Vinnie ei osaa tehdä asialle mitään ja Sue ei halua, vaikka on jopa auttanut Emilyä runojen kehittelyssä. Lopulta Mabel kirjoittaa runot puhtaaksi ja kokoaa niistä kirjan, josta tuleekin ilmestyttyään suuri menestys.

Loiskimalaiskuningatar tunkeutuu kimalaisten pesään ja ahdistelee kimalaiskuningatarta ja syö sen munimat munat. (Sue)

Austinin kuoleman jälkeen Mabel on hylkiö. Häntä syytetään Emilyn omaleimaisten runojen häikäilemättömästä muokkaamisesta ja oikeutta käydään hänen palkkiostaan runokokoelman toimittamisesta ja tekijänoikeuksista. Kirjan kehyskertomuksessa Dickinsonin perheen palvelija Maggie paljastaa, miten suuri osuus hänellä oli tapahtumien kulkuun.

Emily Dickinsonia on luonnehdittu kärsimyksen runoilijaksi. Kovin paljon surua löytyykin Kimalaisten kirjan sivuilta, paljon luopumista ja menetystä. Onneksi vastapainona on myös paljon rakkautta: sisarusten välistä kiintymystä, isäntäväen ja palvelijan välistä lojaalisuutta, aviopuolisoiden välistä yhteisymmärrystä. On myös kahden ihmisen välistä rakkautta aina uhmaavan julkisesta visusti salassa pidettyyn saakka.

Kirjassa käy kautta linjan ilmi se, miten riippuvainen naisen asema 1800-luvulla oli miehistä: isistä, veljistä, puolisoista, pojista. Näiden miesten nimet ovat jääneet historiaan, naisten kenties vain hautakiviin. Siksi onkin hienoa, että hauras nainen oli aikanaan - ja on yhä – Amherstin kuuluisin henkilö!

Ehkä jonnekin seinälle jää heidän maalaamansa vesivärityö, kirjailtu huoneentaulu, tai jonkin lipaston päällä lepää heidän ompelemansa liina. Muuta heistä ei jää… Elleivät he sitten olleet kuin Emily-neiti ja rakentaneet taloa sanoista. Tehneet pienistä langalla ommelluista vihoista leikkitalon seinät ja katon, huteran, mutta pysyvän talon, joka on pienempi kuin mikään miesten suunnittelema, mutta jossa tulevat sukupolvet voivat silti majailla. Jonka oven kamanassa lukee hänen nimensä: Emily Dickinson. (Maggie)

Kimalaisten kirjaa lukiessa joutuu hieman sijoittamaan palasia kohdilleen, sillä tapahtumat eivät etene täysin kronologisesti ja lisäksi samasta asiasta saattaa kertoa omasta näkökulmastaan useampikin henkilö. Kirjailija pitää kuitenkin moniäänisen tarinan hyvin kasassa ja muistuttaa siitä, että yhdessä ja samassa ihmisessä voi olla monia eri puolia. Hienoinen ironia värittää kauniin tyylikästä kuvausta.

Jälkisanoissa Vappu Kannas kertoo, mistä sai idean teokseensa ja miten kirjoitusprosessi eteni. Erityisesti häntä kiinnosti tämä: miten sama ihminen voi tuhota yksityisyyttään arvostavan runoilijan rauhan, ja kuitenkin olla se, jonka ansiosta runoja edelleen luetaan?

KINCAID, JAMAICA: Lucy

Kustantaja: S&S 2023

Alkuteos: Lucy (1990)

Suomennos: Kaijamari Sivill ja Helka Sivill

Yhdeksäntoistavuotias Lucy saapuu Länsi-Intian ”saarilta” au pairiksi Yhdysvaltoihin, luultavasti New Yorkiin. Kirja kertoo vuoden ajalta hänen kokemuksistaan Amerikassa, mutta näyttää myös väläyksiä hänen menneisyydestään trooppisella saarella. 

Olin ollut tyttö, jolta odotettiin tiettyjä, ei sinänsä mitenkään kamalia asioita: uraa sairaanhoitajana, velvollisuudentuntoisuutta vanhempia kohtaan, lainkuuliaisuutta ja sovinnaisuuden palvomista. Mutta kun oli ollut vuoden poissa kotoa, se tyttö oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Suurkaupungissa moni asia on Lucylle uutta. Hän ajaa ensimmäistä kertaa elämässään hissillä ja pääsee elämänsä ensimmäiseen kerrostaloasuntoon. Hän saa tutustua jääkaappiin, joka pitää ruoat tuoreina useamman päivän ajan. Hän oppii, ettei ilma välttämättä ole lämmin, vaikka aurinko paistaisikin.

Lucyn vauraaseen isäntäperheeseen kuuluvat keltatukkaiset Lewis-isä, Mariah-äiti ja neljä tytärtä. Lucy otetaan hyvin vastaan, vaikka häntä hieman säälitäänkin ”Vierailija-rukkana”. Etenkin Mariah paneutuu Lucyn ilahduttamiseen ja tukemiseen ja niinpä näiden kahden naisen välille kasvaakin vähitellen miltei äidin ja tyttären suhdetta muistuttava rakkaus.

Ristiriitoja syntyy lähinnä luokka- ja kulttuurieroista. Esimerkiksi narsissien näkeminen saa Mariahin iloitsemaan siitä että on elossa, kun taas Lucylle narsissit tuovat mieleen pelkästään pitkän runon, jonka joutui kymmenvuotiaana opettelemaan ulkoa. Narsissit ja kyseinen runo kuuluvat valloittajien kulttuuriperintöön, eivät saarelaisten.

Kiivasluonteinen Lucy töksäyttelee helposti niillekin, joista välittää. Ennen kaikkea Lucy on vihainen äidilleen, joka ei usko tyttölapsen pystyvän etenemään elämässään. Äidin mieliksi Lucy on lähtenyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi, mutta onko se sitä, mitä hän itse haluaa?  Lucy ei edes pysty lukemaan äidin lähettämiä kirjeitä - ehkä pelätessään niiden herättävän koti-ikävää.

Joitain asioita ei pääse pakoon, mutta usein ainakin joksikin aikaa riittää ihan hyvin, että edes yrittää.

Ennen pitkää Lucy oivaltaa, ettei isäntäväen avioliitossa kaikki ole kohdallaan. Hänen myötätuntonsa on hyväuskoisen Mariahin puolella, koska on elämässään nähnyt niin monia epäluotettavia miehiä. Yksi näistä on hänen oma isänsä, joka arvelee siittäneensä noin 30 jälkeläistä.

Huonoista kokemuksista huolimatta Lucy tarkastelee monia tapaamiaan miehiä mahdollisina seksikumppaneina ja odottaa kokevansa näiden kanssa jotain railakasta. Hän ei kuitenkaan ole valmis sitoutumaan kehenkään, vaan pitää suhteensa väliaikaisena huvina ja ajanvietteenä. Pieni vaaran tunne on hänelle vain lisäkiihoke.

Kylmä tuuli oli kuivattanut huuleni väljähtäneen paahtoleivän tuntuisiksi, mutta Paul nautiskeli minusta kuin olisin ollut vastapaistettu kakku. Hän oli iloinen nähdessään minut ja sanoi: ”Minä rakastan sinua”, ja minä ajattelin: Vai tuolta se kuulostaa, kun sitä tarkoitetaan ihan tosissaan.

Vuosi suurkaupungissa kasvattaa Lucya paljon niin itsetuntemuksen kuin tietomääränkin suhteen. Hän on valmis luopumaan asioista, joita on tehnyt vain täyttääkseen muiden odotuksia, ja ryhtyy etsimään omaa tietään. Tulevaisuus näyttää, mihin se vie, mutta tuskin kuitenkaan takaisin kotisaarelle.

Kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ja feministinen pohjavire. Köyhistä oloista tullut Lucy ihmettelee, millainen ristiriita vallitsee valkoisen amerikkalaisen keskiluokan hyvien tarkoitusperien ja käytännön tekojen välillä. Ihmiset surevat luonnon ja maiseman tuhoutumista, mutta rakentavat silti itselleen taloja näköalapaikoille. Ja hassulta Lucysta tuntuu sekin, että nämä ihmiset uskovat tulevansa onnellisiksi luopuessaan tavarasta.

Kincaidin tyyli on toisaalta napakkaa ja toteavaa ja toisaalta ironista ja liioittelevaa. Lucy-pienoisromaanissa on vain 171 sivua, mutta kirja on niin täynnä hienoja yksityiskohtia ja huomioita, että sen anti on huomattava. Etenkin Lucyn eriskummalliset unet ja luonnehdinnat asioista ovat riemastuttavia.

Hänen hiuksensa laskeutuivat päälaelta epätasaisina, ne olivat kuin merseroitua puuvillaa saksittuna milloin minkäkin mittaiseksi, ja väriltään tukka oli kuin lämmin ruskea takki.

Taivas oli kova ja harmaa, satoi ja pisarat tuntuivat pieniltä kovilta nauloilta – aurinko paistoi joskus, mutta vain heikosti, niin kuin olisi kantanut kaunaa. Huomasin, kuinka kova ja kylmä ja visusti ummessa maa oli.

Jamaica Kincaid oli alun perin nimeltään Elaine Potter Richardson (s. 1949). Hän muutti kuusitoistavuotiaana Antiguan saarelta New Yorkiin au pairiksi ja löysi siellä mielenkiintonsa kohteiksi kirjoittamisen ja valokuvaamisen. Jamaica Kincaid on toiminut kirjailijan työn ohella Harvardin yliopistossa afrikkalaisen ja afroamerikkalaisen kulttuuritutkimuksen professorina.

PS. Yksi Lucyn pohdinnoista: miten Jeesus valmisti tarjoamansa kalat?

KNIF, DANIELA: Purkautumispiste

Kustantaja: Tammi 2023

Purkautumispiste-romaanin nykyhetki on vuodessa 2019, mutta siihen limitetään henkilöille merkityksellisiä hetkiä vuodesta 2003 lähtien. Menneisyydestä löytyy pohja ja selitys nykyhetken tapahtumille.

Aviopari Moona ja Jori ovat kumpikin menestyneitä yrittäjiä: Jori puuseppänä ja Moona kirjailijana. He viihtyvät toistensa seurassa eivätkä ole aikeissakaan hankkia lasta. Tämä surettaa Jorin äitiä Eilaa, jonka mielestä miniä on liian itsenäinen ja määrätietoinen eikä anna miehen olla perheen pää. Pariskunnan keskinäiseen luottamukseen tällainen ei vaikuta mitenkään.

Sitten tapahtuu jotain yllättävää. Moona ja Jori ovat viettämässä iltaa Moonan pitkäaikaisen ystävän Helin ja tämän uuden tuttavan Marillan kanssa. Tanssiessaan yökerhossa Marillan kanssa Jori huomaa olevansa yllättävän imarreltu naisen osoittamasta kiinnostuksesta ja suorasukaisesta flirtistä - itsetunto ihan nousee!

Jori ei saa Marillaa mielestään, vaan alkaa kuin huomaamattaan viestitellä tämän kanssa yhä ahkerammin. Tekstit muuttuvat vähitellen vihjailevammiksi ja kuvat rohkeammiksi, mutta mitään konkreettista ei tapahdu eikä siis kai petostakaan? Marilla haluaisi kyllä tapailla, mutta Jori lykkää päätöstä.

Jorin jatkuva puhelimen vilkuilu kiinnittää ennen pitkää Moonan huomiota eikä Jori osaa valehdella, vaan tunnustaa olevansa ihastunut Marillaan tai pikemminkin jonkinlaiseen tästä luomaansa ihannekuvaan – hän näkee kyllä naisen rahvaanomaisuuden. Moona menee tiedosta aivan pois tolaltaan, luottamus Joriin murentuu.

Elämän epäreiluus oli asia, jonka olemassaoloa Moona ei tuntunut kunnolla edes ymmärtävän. Hänelle maailma oli aina ollut selkeä ja avoin, hallittavissa ja valloitettavissa. Se ei ollut väärin eikä Moonan vika, mutta se oli hänen sokea pisteensä.

Moona hautoo kostoa, mutta oloa hieman helpottaa viestittely kirjanjulkistamistilaisuudessa tavatun Erikin kanssa. Moona ei tunne vetoa miestä kohtaan eikä pidä tämän viestien imelästä sävystä, mutta saa silti mielihyvää miehen osoittamasta ylenpalttisesta ihailusta. Moona rohkenee lähettää pari vihjailevaa kuvaa hänkin - se ei kai ole petos?

Jorin ja Moonan aviollisia vaikeuksia kiinnostavampi on Jorin Risto-veljen tarina. Risto on lahjakas muusikko ja etenkin urkuimprovisoinnin mestari, mutta jäänyt kiinni alkoholiin jo nuorena. Silti työ seurakunnan kanttorina on sujunut huomautuksitta, kunnes urkukorjaaja löytää soittimen sisältä valtavan määrän pulloja. Kirkkoherra vaatii Ristoa ottamaan yhteyttä A-klinikkaan.

A-klinikan sijaan Risto lähtee lomalle Italiaan Gardajärvelle. Siellä hän pelastaa nuoren naisen jäämästä auton alle ja saa tästä loppulomaksi viehättävän seuralaisen. Yhteisen kielen puutekaan ei estä suhteen syvenemistä ja Risto alkaa uskoa, että hänen pitkäaikainen toiveensa vaimosta ja lapsista saattaisi vihdoinkin toteutua. Suran (Sourahin) seurassa juominenkin jää vähiin.

Tapahtuu kuitenkin asioita, jotka vaikuttavat kaikkien elämään. Ensinnäkin Risto joutuu muuttamaan takaisin äitinsä luo ja yltyy Suran yhteydenottoa odotellessa juomaan holtittomasti. Eila passaa ja suree, mutta säilyttää silti lapsenomaisen uskonsa Jumalan kaikkivoipaisuuteen: Pelastukseen tarvitaan armoa eikä mitään katkaisua. Äidin tilanne ahdistaa Joria.

Sä haluat uskoa Ristosta hyvää, koska silloin ongelmia ei tarvitse kohdata. Painat vaan villaisella kaiken tapahtuneen etkä soimaa sitä mistään. Riston on helpompi elää ja olla, kun sä jatkat pyykkäämistä, passaamista ja täysihoitolan pyörittämistä ja – simsalabim – juoppo voi jatkaa juomista! Haloo äiti, nyt valoja päälle: etkä sä näe, että nämä uskonasiat ovat vain naru, josta Risto vetää?

Surun, huolen ja vihan tunteet ajavat henkilöitä tekemään hurjia asioita, joiden täyttä vaikutusta eivät ehkä osaa kuvitellakaan. Kovin suurta syyllisyyttä he eivät silti vaikuta teoistaan tuntevan eivätkä lähipiiriläisetkään heitä suuremmin tuomitse, vaikka asioista tietäisivätkin. Moraalin perään voisi ehkä tässä hieman kysellä, mutta kaiken kaikkiaan Purkautumispiste on tiheätunnelmallinen ja yllätyksellinen pohdinta pettämisen eri muodoista.