DORRESTEIN, RENATE: Hyvä äitipuoli

Kustantaja: WSOY 2013
Alkuteos: De stiefmoeder
Suomennos: Sanna van Leeuwen

Hollantilainen Renate Dorrestein (s. 1954) on lukuisia palkintoja voittanut kirjailija, jota verrataan usein amerikkalaisiin Carol Shieldsiin ja Anne Tyleriin. He kuvaavat huumorin pilke silmäkulmassa arkipäiväisiä tapahtumia, jotka kätkevät alleen yllättäviä jännitteitä ja kerrostumia. Hyvä äitipuoli –teoksessa tilanteet nähdään kolmesta eri näkökulmasta eli Clairen (äitipuolen), Axelin (aviomiehen) ja Josefienin (Axelin 16-vuotiaan tyttären) vinkkelistä.

Nelikymppinen Claire herättää ihmisissä yleensä pelonsekaista kunnioitusta, mikä johtuu toisaalta hänen itsevarmasta käytöksestään ja toisaalta huomiota herättävän suuresta koostaan. Hän tekee verenkarvaisia moderneja tilkkutöitä, joista on saamassa kansainvälisen palkinnon. Palkintomatka Englantiin osoittautuu kuitenkin pettymykseksi, johtuen paljolti Clairen mielialasta. Kotona tapahtui ennen lähtöä jotain ikävää ja aviomies Axel lausui jotain syvästi loukkaavaa – mitä se oli, se selviää vasta myöhemmin. Varmaa on kuitenkin, että Claire katsoo kaiken aikaa toimineensa hyvässä uskossa ja oikein eikä siis ole ensimmäisenä hieromassa sovintoa.

Axel puolestaan uskoo tulleensa karkeasti petetyksi. Vaimo on toiminut salakähmäisesti ja vastoin Axelin selkeitä toivomuksia. Onko koko avioliitto samalla mennyttä? Axel vaikuttaa omien ajatustensa valossa melko omahyväiseltä, joustamattomalta ja sokealta. Ainakin tytär pystyy manipuloimaan häntä täysin.

Josefien on teini-ikäinen tyttö, joka hakee huomiota ja hyväksyntää. Hänen itsetuntonsa on heikko, kenties vanhempien avioerosta johtuen. Vaikka välit Claireen ovat kunnossa, on Josefienen suurimpana unelmana saada oma äiti takaisin ja perhe taas kokoon. Josefien ei välttämättä ole tarkoituksella epärehellinen tai julma, mutta on liian itsekeskeinen huomioidakseen toisten tunteita.

Hyvä äitipuoli pohdiskelee parisuhdetta ja vanhempana oloa. Teemat ovat vakavia, mutta Dorresteinin mustasävytteinen huumori keventää otetta. Henkilöhahmot eivät ole kovin mukavia, mutta uskottavia kyllä.

Juoni on niin helposti arvattavissa, että voi päätellä kirjailijan halunneen panostaa ennen kaikkea sisältöön. Hieman yllättävä on ”helppo” loppuratkaisu, mutta hyvää viihdettä tämä kaikesta huolimatta on.

BREKKE, JØRGEN: Uneton

Kustantaja: Johnny Kniga 2013
Alkuteos: Drømmeløs
Suomennos: Päivi Kivelä

Jørgen Brekke (s. 1968) on norjalainen journalisti ja kirjailija. Hän asuu Trondheimissa, joka on myös hänen teostensa näyttämönä. Esikoisteos Armon piiri ilmestyi suomeksi 2011 ja tutustutti lukijat komisario Odd Singsakeriin sekä hänen työtovereihinsa.

Uneton -teoksessa liikutaan kahdessa aikatasossa. Vuonna 1767 köyhä trubaduuri säveltää arkkiveisun, jonka avulla uskoo saavuttavansa mainetta ja mammonaa. Kyseessä on surumielinen kehtolaulu, joka kuulemma saa kenet tahansa nukahtamaan ja näkemään kauniita unia. Nuorukainen päätyy kuitenkin murhattuna autiolle rannalle ja Trondheimin poliisimestarilla Nils Bayerilla on edessään melkoinen työ tapauksen selvittämisessä. Bayer on terävä ja intuitiivinen mies, vaikka juokin liikaa ja vastaavasti syö liian vähän. Nuoren miehen kuolema osoittautuu lopulta odotettua suuremmaksi tragediaksi.

Nykyajan eli vuoden 2011 tapahtumaketju alkaa, kun nuori nainen löydetään kuolleena lumesta. Hänen rinnallaan soittorasia soittaa outoa, kiehtovaa sävelmää. Myöhemmin siepataan nuori tyttö ja taas kuullaan tuo tuntematon kehtolaulu. Aivoleikkauksesta toipuva Odd Singsaker on kovilla, etenkin kun kotona nousee esiin yllättäviä ongelmia. Epäluotettava muisti mutkistaa asioita, mutta lopulta löytyy se palanen, jolla kylmähermoinen rikollinen saadaan kiinni.

Välillä hypätään murhaajan ajatuksiin. Hänen lapsuudessaan on tapahtunut traumatisoivia asioita, vaikka hän näennäisesti on jättänyt kaiken taakseen ja menestynyt. Hän kärsii unettomuudesta ja toivoo kehtolaulun avulla saavansa nukkua rauhassa edes hetken. Mutta miksi siepata ja murhata ihmisiä? Ainakin murhaajan päässä surisee kärpänen:

Nyt kallossa asuva kärpänen heräsi kunnolla ja alkoi surrata villisti ympäriinsä. Niin se toisinaan teki. Sitten se alkoi törmäillä tiettyä kohtaa vasten. Pomppi pomppimistaan. Kuin olisi painellut kuumeisesti jotakin. Hän nousi ja antoi kärpäsen ohjata kulkuaan keittiön poikki. Ei tarvinnut kuin seurata sitä. Se vei häntä mukanaan. Pää veti muuta ruumista.

Kärpäsiä riittääkin niin 1700-luvun Trondheimissa kuin nykyajassa, talvisessa kaupungissa. Mitä ne mahtavat symboloida? Teos on taiten rakennettu ja uskottava, juoni pitää otteessaan. Myös kuvaus 1700-luvun Trondheimista vaikuttaa luotettavalta.

HOSSEINI, KHALED: Ja vuoret kaikuivat

Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: And the mountains echoed
Suomennos: Katariina Kaila

Khaled Hosseini syntyi Kabulissa vuonna 1965 diplomaattiperheeseen. Työtehtävien ansiosta perhe oli Pariisissa, kun Neuvostoliitto miehitti Afganistanin vuonna 1978. Poliittinen turvapaikka järjestyi Yhdysvalloista ja paluu kotimaahan tapahtui vasta 27 vuotta myöhemmin. Hosseini on asunut Kaliforniassa vuodesta 1980 lähtien, opiskellut biologiaa ja lääketiedettä ja työskennellyt sisätautilääkärinä. Nykyisin hän toimii YK:n hyväntahdonlähettiläänä ja avustaa perustamansa järjestön kautta afganistanilaisia pakolaisia. Hosseinin teokset ovat saaneet mainetta ja kiitosta ympäri maailmaa, niin myös esikoisromaanista Leijapoika tehty elokuva.

Ja vuoret kaikuivat –teoksen lukija joutuu paljolti itse hahmottamaan kokonaisuuksia ja yhdistelemään asioita. Kertojia on useita, joten samaan tapahtumaan saatetaan saada useampia näkökulmia. Henkilöitä on paljon, mutta jokin asia kaikkia yhdistää – usein sukulaisuussuhde, mutta joissakin tapauksissa vain välillinen kosketus jonkun toisen henkilön kautta. Tapahtumat eivät etene aikajärjestyksessä 1950-luvulta 2010-luvulle, vaan valokiila kohdistuu vuoronperään eri henkilöiden ratkaiseviin elämänvaiheisiin. Alussa keskeiseltä vaikuttanut hahmo katoaa kuvioista kunnes palaa aivan kirjan loppupuolella uudestaan tapahtumiin mukaan. Jonkun henkilön kohdalla taas miettii, onko hän mahdollisesti esiintynyt jo aiemmin jollakin muulla nimellä. Joidenkin henkilöiden elämä imaisee mukaansa ja heihin haluaisi syventyä paremmin; riipaisee kun heidät joutuu hyvästelemään ehkä lopullisesti seuraavan kohteen aloittaessa tarinansa.

Kirja alkaa siitä, että köyhtynyt maalaisperhe joutuu antamaan taaperoikäisen tyttären vauraaseen kaupunkilaisperheeseen kasvatiksi. Tytön tie vie Pariisiin ja Yhdysvaltoihin, lapsuuden muistot katoavat ja vain outo tyhjyyden tunne jää muistuttamaan kadotetusta ihmissuhteesta eli rakkaasta isoveljestä. Toinen tarina sijoittuu Kreikkaan ja kertoo myös perheestään erotetusta tytöstä. Hänen kohdallaan ei ole kyse rahapulasta, vaan ulkonäön turmelleesta vammasta, jota oma äiti ei voi kestää. Hosseini yrittää ehkä ilmaista, ettei kukaan elä irrallaan muusta maailmasta. Kaikkien elämään vaikuttavat historia, politiikka ja kulttuuri, mutta myös omat ja muiden tekemät ratkaisut. On eroamisia ja yhdistymisiä. On mahdollisuus auttamiseen ja hyvyyteen, mutta myös itsekkyyteen, välinpitämättömyyteen ja julmuuteen. Kaikki kärjistyy sotien runtelemassa Afganistanissa.

Hosseini kirjoittaa kauniisti, mutta ei kaunistellen. Hän vetoaa kaikkiin aisteihin runsailla yksityiskohdilla, mutta tarpeeksi väljästi jotta mielikuvitukselle jää tilaa. Hän vetoaa tunteisiin, mutta ei paisuttele. Ja vuoret kaikuivat -teos ei ainakaan ensi lukemisella puhutellut samalla tavalla kuin Hosseinin aiemmat romaanit, mutta jäi silti alitajuntaan pyörimään.

Väärin tekemisen ja oikein tekemisen käsitteiden tuolla puolen on niitty.

Tapaan sinut siellä.

Jalaluddin Rumi (1207–1273, persialainen runoilija)

PS. Johtuneeko Hosseinin lääkärintaustasta se, että kirjan henkilöistä moni on vakavasti sairas? On syöpää, reumaa, ms-tautia, vammoja…

BARREAU, NICOLAS: Rakkausromaanin resepti

Kustantaja: Tammi 2013
Alkuteos: Das Lächeln der Frauen
Suomennos: Veera Kaski

Nicolas Barreau (s. 1980) on opiskellut Sorbonnen yliopistossa historiaa ja romantiikkaa ja työskennellyt pariisilaisessa kirjakaupassa. Teoksensa ranskalainen Barreau kirjoittaa hieman yllättäen saksaksi, mikä selittyy äidinpuoleisilla saksalaisilla sukujuurilla. Maailmanlaajuista menestystä tuli järjestyksessä toisella teoksella Rakkausromaanin resepti, jossa sekä kirjakaupalla että kielikysymyksillä on merkittävä rooli.

Aurélie on perinyt isältään Pariisin keskustassa sijaitsevan Le Temps des Cerises –ravintolan ja menu d’amourin reseptin (ohjeet kirjan lopussa). Eräänä päivänä kohtalo puuttuu 32-vuotiaan Aurélien elämään. Rakastetun hylkäämänä hän vaeltelee sateessa pitkin katuja ja poikkeaa tunnelmalliseen kirjakauppaan. Siellä käteen osuu romaani, jonka sankaritar muistuttaa häntä itseään viimeistä piirtoa myöten ja jossa tapahtumapaikkana on nimeltä mainiten hänen oma ravintolansa. Aurélie ei ole lukuihmisiä, mutta tämä kirja tempaa hänet mukaansa, saa itkemään ja nauramaan ja itse asiassa unohtamaan petollisen rakastetunkin. Kirjan kirjoittaja on kansiliepeen mukaan ranskalaiseen ruokaan ja Pariisiin ihastunut englantilainen Robert Miller, komea mies joka asustelee maaseudulle eristäytyneenä koiransa kanssa. Aurélie haluaa kiittää kirjoittajaa, joka on niin ratkaisevasti vaikuttanut hänen elämäänsä, ja ottaa sen vuoksi yhteyttä kirjan ranskalaiseen kustantajaan. Näin hänen elämäänsä saapuu nuori kustannustoimittaja André.

Tapahtumista kertovat vuoron perään Aurélie ja André, joten kummankin näkemykset asioista tulevat lukijan tietoon. Andrélla on salaisuus, jota hän ei voi paljastaa ja joka sysää hänet yhä syvemmälle väärinkäsitysten suohon. Miten hän selviää kiperästä tilanteesta? Hahmona André on sympaattinen ja myötätuntoa herättävä, kun taas Aurélie jää etäisemmäksi ja hieman ärsyttäväksikin. Andrén välityksellä lukija pääsee tutustumaan myös kustannustoimintaan ja kirjailijan työhön.

   Minulla on teoria, jonka mukaan kirjoja kirjoittavat ja tarinoita kertovat ihmiset voidaan jakaa kolmeen luokkaan.

   Ensimmäiset kirjoittavat vain ja ainoastaan itsestään – heitä kuuluu maailmankirjallisuuden suurimpiin nimiin.

   Toisilla on kadehdittava kyky keksiä tarinoita. He istuvat junassa, katsovat ulos ikkunasta, ja yhtäkkiä heillä on idea.

   Ja sitten on vielä kolmas ryhmä, niin sanotut impressionistit kirjailijoiden joukossa. Heillä on lahja löytää tarinoita.

   He kulkevat silmät avoimina maailman halki ja poimivat tilanteita, tunnelmia ja pikku kohtauksia kuin kirsikoita puusta.

Kirja on kepeä ja hauska, ranskalaisella tavalla elegantti. Tapahtumia ei paisutella ylettömästi, vaan tietynlainen todellisuudentaju säilyy. Kirjasta jää sopivan kesäinen ja hyvä mieli.

KIBLER, JULIE: Matkalla kotiin

Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Calling me home
Suomennos: Riie Heikkilä

Amerikkalaisen Julie Kiblerin esikoisromaani Matkalla kotiin tuo mieleen Kathryn Stockettin mainetta saavuttaneen teoksen Piiat, vaikka näkökulma onkin aivan toinen. Kiblerin teos on myös viihteellisempi.

Matkalla kotiin liikkuu kahdessa aikatasossa. Nykyajassa kertoja on tummaihoinen kampaaja Dorrie, joka suostuu viemään 90-vuotiaan (valkoisen) asiakkaansa ja ystävänsä Isabellen Teksasista Cincinnatiin hautajaisiin. Matka taittuu Isabellen vanhalla luksusautolla ja kestää kauan. Jotta Dorrie pysyisi vireessä, alkaa Isabelle kertoilla nuoruudestaan 1940- luvun Kentuckyssa, jossa rotuerottelu oli yhä voimissaan. Keskiluokkaiseen ja hieman nousukasmaiseen perheeseen kuulunut Isabelle rakastui syvästi taloudenhoitajan poikaan, tummaihoiseen Robertiin. Robert ei ymmärrettävistä syistä suinkaan helposti uskaltautunut suhteeseen, mutta itsepäinen Isabelle vei tahtonsa perille. Yhteistä onnea ei nuorille kuitenkaan suotu.

Kirja on viihdyttävä ja mukaansatempaava lukuromaani. Isabellen ja Robertin tarina on sen mielenkiintoisin osa, mutta Dorrienkin osuudella on merkityksensä. Hänen kokemuksensa todistavat, etteivät rotuennakkoluulot ole hävinneet vieläkään kokonaan. Ne todistavat myös, että onneen on tartuttava silloin kun se on tarjolla. Ja sen, että lämmin ystävyys voi syntyä eri-ikäisten ja eritaustaisten ihmisten välille.

Matkalla kotiin sisältää suuria tunteita, joihin lukijakin voi osallistua. Henkilöt ovat uskottavia ja tarpeeksi särmikkäitä. Isabelle ei ole pyhimys, mutta hänessä on uskollisuutta, rohkeutta ja lujuutta. Ei voi olla reagoimatta eräiden henkilöiden tietoiseen halpamaisuuteen häntä kohtaan eikä toisten hyvää tarkoittavaan juonitteluun, ei eräiden itsensä uhraavaan urheuteen. Monet juonen käänteet pystyy arvaamaan ennakolta, mutta toki yllätyksiäkin on. Kirjan loppu on itkettävä