KOCH, HERMAN: Lääkäri

Kustantaja: Siltala 2013
Alkuteos: Zomerhuis met zwembad
Suomennos: Sanna van Leeuwen

Herman Koch (s. 1953) on hollantilainen kirjailija, kolumnisti ja näyttelijä. Hän saavutti kansainvälisen läpimurron kuudennella romaanillaan Illallinen, teoksella jossa jännitys kasvaa kasvamistaan ja josta jää kylmäävä tunne pitkäksi aikaa.

Lääkäri –romaani alkaa tilanteesta, jossa yleislääkäri Marc Schlosser on joutumassa potilaan kuolemaan johtaneen hoitovirheen vuoksi valvontalautakunnan eteen. Se ei häntä huoleta. Lukija puolestaan uumoilee, että kyseessä on paljon pahempi asia kuin tahaton hoitovirhe. Mutta miksi Marc halusi kuuluisan näyttelijän Ralph Meierin kuolevan? Koska Ralph yritti vietellä Marcin kauniin vaimon? Koska Marc itse yritti vietellä Ralphin kauniin vaimon? Koska kesälomalla Ralphin huvilalla tapahtui jotain vielä hirvittävämpää?

Kirjan kertojana on Marc eli kaikki tapahtumat nähdään hänen silmiensä kautta. Voiko lukija luottaa hänen tulkintoihinsa, jotka usein tuntuvat syntyvän varsin heppoisin perustein? Marcista ei missään vaiheessa muodostu kovin myönteistä kuvaa. Hän inhoaa potilaitaan ja voi miltei pahoin joutuessaan koskettamaan näitä. Ei kovin hyvä juttu lääkärille! Marc on kuitenkin onnistunut luomaan itsestään mielikuvan empaattisena lääkärinä, jolla on tavanomaista enemmän aikaa asiakkailleen. Asiakaskunta koostuu pääosin taiteilijoista, (mies)taiteilijoiden leskistä ja muista kuuluisuuksista. Vaimo ja kaksi tytärtä ovat ainoat henkilöt, joita Marc rakastaa, ja tämäkin rakkaus on pakkomielteisen omistavaa. Etenkin teini-ikäinen Julia on koko ajan tarkkailun alaisena, mustasukkaisesti vartioituna. Marc pitää kaikkia tekojaan täysin oikeutettuina, hänen omahyväisyytensä ei tunne rajoja. Vai onko hän sittenkin pahasti alemmuudentuntoinen?

Koch ei epäröi olla karkea. Hän kuvaa ihmisiä, heidän ruumiitaan ja ruumiin toimintoja etovuutta korostaen. Tunnelma on koko ajan aika painostava, keventävä huumori puuttuu tällä kertaa. Lääkäri ei yllä ihan Illallisen tasolle, mutta sujuvaa ja vetävää tekstiä tämäkin on. Tapahtumien todellinen kulku selkiytyy vähitellen ja jonkinlainen rauha saavutetaan.

MUNRO, ALICE: Kallis elämä

Kustantaja: Tammi 2013
Alkuteos: Dear Life
Suomennos: Kristina Rikman

Kanadalainen Alice Munro (s. 1931) on novellitaiteen mestari ja siitä harvinainen kirjailija, että häntä arvostavat niin lukijat kuin kriitikotkin. Viimeisin ja suurin kunnianosoitus oli vuoden 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinto. Palkinnon takia Kallis elämä -kokoelma ilmestyi suomeksi jo marraskuussa 2013 eikä alkuperäisen suunnitelman mukaan keväällä 2014. Nopeutetun aikataulun vuoksi on paikoin henkilöiden nimissä sekaannusta, mutta Munron teoksia ennenkin suomentanut Kristina Rikman hallitsee hyvin kirjailijan eleettömän ja silti ilmaisuvoimaisen tyylin.

Kallis elämä on erityisen mielenkiintoinen paristakin syystä. Ensinnäkin Munro on ilmoittanut, että tämä kirja jää hänen viimeisekseen. Toiseksi hän on ottanut mukaan neljä omaelämäkerrallista tekstiä, jotka avaavat mielenkiintoisella tavalla kirjailijan muitakin novelleja. Lapsuuden ympyröistä ja lähellä olleista henkilöistä kirjailija on selvästikin ammentanut henkeä ja sisältöä tuotantoonsa. Nämä novellit ovat teoksen parasta antia. Muuten kokoelman novellit ovat luonnosmaisia tuokiokuvia hyvin tavallisista ihmisistä, jotka tuntuvat elävän hyvin tavallista arkea. Yllättäen jotakin menee vinoon tai jokin selittämätön oikku vie henkilön ihan uusille urille. Nuori sotilas hyppää junasta juuri kun on saapumassa kauan kaivatun kihlattunsa luo. Perijätär ryhtyy suhteeseen naimisissa olevan arkkitehdin kanssa ja alistuu kiristettäväksi. Nuori poliisi huolehtii vakavasti sairaasta vaimostaan, mutta tuntee outoa vetoa uskonnolliseen lahkoon kuuluvaa tyttöä kohtaan. Munro ei paljon näitä asioita selittele. Usein kertomukseen hypätään kesken tapahtumien ja selvennyksiä saadaan vasta myöhemmin (jos saadaan) eli lukija joutuu olemaan tarkkana. Tunnelma on ajoittain miltei painajaismainen ja kohtalokas, kunnes jälleen tulee yllättävä käänne. Asiat järjestyvät jotenkin, mutta katkera maku jää suuhun.

Hetken näytti siltä kuin olisimme voineet irtautua ihmisjoukosta, että hetken päästä olisimme yhdessä. Mutta aivan yhtä varmasti jatkaisimme valitsemallamme tiellä. Ja niin me teimmekin. Ei hengästynyttä huutoa, ei kättä joka laskeutui olkapäälleni kun pääsin jalkakäytävälle. Vain tuo silmänräpäys, välähdykseltä nähty hetki jolloin hänen toinen silmänsä laajeni.

Munron novelleissa on usein ahdistava tunnelma ja henkilötkin saattavat olla epämiellyttäviä. Moni on fyysisesti tai psyykkisesti sairas, kieroutunut, väkivaltainen tai selkärangaton nahjus. Yhteisö puolestaan lannistaa ja tuomitsee ne, jotka pyrkivät kohti uutta ja parempaa. Munro jättää paljon lukijan mielikuvituksen varaan ja siinä lienee novellien viehätys: mitä tapahtui todella?

PRATCHETT, TERRY: Posti kulkee / Lyödään rahoiksi

Posti kulkee
Kustantaja: Karisto 2012
Alkuteos: Going postal
Suomennos: Mika Kivimäki

Lyödään rahoiksi
Kustantaja: Karisto 2013
Alkuteos: Making money
Suomennos: Mika Kivimäki

Sir Terry Pratchett (s. 1948) on yksi maailman suosituimmista fantasiakirjailijoista, minkä todistavat myyntiluvutkin: yli 80 miljoonaa kappaletta. Tunnetuin on Kiekkomaailma -sarja, jossa on ilmestynyt jo nelisenkymmentä osaa. Pratchett parodioi teoksissaan häpeilemättä satuja ja myyttejä, aatteita ja uskontoja, muinaista historiaa ja nykyhetken tapahtumia, taiteita ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Suomalaisia hykerryttää se, että Pratchett on maininnut yhdeksi esikuvakseen ja innoittajakseen Tove Janssonin. Vuonna 2007 Pratchettilla todettiin Alzheimerin taudin harvinaisen varhainen muoto, mutta kirjailijan työ jatkuu edelleen kahden teoksen vuosivauhtia.

Kiekkomaailma on nimensä mukaisesti kiekon muotoinen maailma, jota kannattelee neljä jättiläiselefanttia. Nämä puolestaan seisovat avaruuden halki matkaavan valtavan kilpikonnan päällä. Ankh-Morporkin kaksoiskaupunki taas on yksi Kiekkomaailman suurimmista kaupungeista, meluisa ja saastainen paikka jossa erilaiset killat ja jumalat kilpailevat suosiosta ja vallasta. Kaikkea johtaa yksinvaltiaana lordi Vetinari eli Patriisi, joka oveluudessa on kaikkia vähintäänkin kaksi ja puoli askelta edellä mutta joka pyrkii kaikessa toimimaan kaupungin ja sen asukkaiden parhaaksi. Asukkaat puolestaan koostuvat varsin monenlaisista lajeista: ihmisistä, noidista, velhoista, peikoista, kääpiöistä ja erinäisistä vaikeasti määriteltävistä olennoista.

Posti kulkee -teoksessa tutustutaan Tahmee von Lipwigiin, ammattihuijariin. Häntä odottaa hirttotuomio, mutta lordi Vetinarin päätöksellä hänestä tuleekin Ankh-Morporkin Postitoimiston Kenraalipostimestari. Tahmeen tehtävänä on nostaa postitoimisto takaisin kunniaan ja tasavertaiseksi kirjelähetysten kanssa kilpailevan välkkytornimonopolin kanssa. Edelliset postimestarit ovat menehtyneet oudoissa olosuhteissa ja sama kohtalo näyttää odottavan Tahmeetakin. Hän puskee silti sisukkaasti (= paniikinomaisesti) eteenpäin Patriisin avustamana (= pakottamana). Sivutuotteena syntyy postimerkki. Ja löytyy neiti Sydänkäpynen.

Lyödään rahoiksi jatkaa Tahmeen tarinaa. Postilaitos on saatu siihen kuntoon, ettei Kenraalipostimestarin panosta juuri tarvita. Tahmee ikävystyy, mutta onneksi lordi Vetinari on jo keksinyt seuraavan radikaaleja toimenpiteitä vaativan kohteen: Kuninkaallisen Pankin ja rahapajan. Jälleen Tahmee joutuu taistelemaan ihmisten ahneutta vastaa. Tällä kertaa hän keksii setelin.

Tahmee on sankari, johon on helppo kiintyä. Hän on huijari otollisten olosuhteiden ansiosta ja paljolti ajattelemattomuuttaan, ei ilkeydestä. Hän katuu aidosti tekojaan, kun ymmärtää niiden seuraukset. Lordi Vetinari on jälleen kerran oikeassa: Tahmeen nokkeluus, karisma ja puhelahjat ovat oikein käytettyinä eduksi koko kaupungille.

Posti kulkee ja Lyödään rahoiksi ovat Pratchettin tuotannossa siinä mielessä poikkeuksellisia teoksia, että ne jakaantuvat lukuihin. Luvun alussa on vielä muutamalla lauseella kerrottu, mitä tulee tapahtumaan. Uskoo ken haluaa… Pratchettin tyylille ominaisia alaviitteitä on nyt tavanomaista vähemmän eli siinäkin suhteessa nämä kaksi kirjaa ovat tavanomaista helppolukuisempia. Mika Kivimäen suomennos on hyvä, mutta on miltei mahdotonta kääntää Pratchettin sanallista ilotulitusta, joka perustuu englannin kielen vivahteisiin ja kirjailijan omiin sanamukaelmiin. Esimerkiksi Posti kulkee -teoksen alkuperäinen nimi on Going postal, mikä slangi-ilmaisuna tarkoittaa kontrolloimatonta vihanpuuskaa, usein työstressin seurauksena. Myös henkilöiden nimet todennäköisesti tuovat eri ihmisten mieleen erilaisia assosiaatioita – onko Moist von Lipwig oikeasti Tahmee? Onko Adora Belle (~ adorable) tosiaan Anna Pusu? Ja niin edelleen…

PS. Seuraavaksi Tahmee ilmeisesti lähetetään verotoimistoa modernisoimaan.

TERVO, JARI: Esikoinen

Kustantaja: WSOY 2013

Jari Tervon uusimmassa romaanissa Esikoinen on näennäisesti useita yhtymäkohtia kirjailijaan itseensä, sillä kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, joita tekee Jari-niminen 13-vuotias rovaniemeläispoika vuonna 1972. Omaelämäkerrallinen teos silti tuskin on kyseessä, niin paljon siinä on mielikuvituksellista lentoa.

Poika tarkkailee elämää ympärillään, kuuntelee tarinoita ja kirjaa kaiken muistiin. Isomummu Esme muistelee suurta rakkauttaan, palmikkopäistä kiinalaismiestä, johon tutustui toimiessaan tsaarin upseerin palvelijana. Aune-täti taas uskoo olleensa syytettynä noituudesta vuoden 1677 käräjillä ja kertoilee ajoista yllättävän johdonmukaisesti – mutta vain silloin, kun lääkkeet ovat jääneet ottamatta. Poika löytää myös äitinsä salaiset muistiinpanot, joita tämä on kirjoittanut reseptien takapuolelle. Tämä saa pojan toteamaan; ” Lapsi tietää aina enemmän kuin aikuinen luulee”. Tosin äiti kirjaa pian tämän jälkeen: ”Aikuinen tietää aina enemmän kuin lapsi luulee.”

Nykyhetkessäkin tapahtuu monenlaista: pikkuveljen vakava sairaus, vierasmaalaisen naapurin mystinen katoaminen, isän maalausfirman selkkaukset… Siinä ohella poika kokee kaikkia niitä hämmentäviä ja kiihottavia asioita, joita nuoruuteen kuuluu. Tapahtumia sidotaan ajankohtaansa sirottelemalla sekaan mainintoja musiikista, urheilusuorituksista, poliittisista käänteistä ja uusista keksinnöistä. Ne kertovat paljon niille, jotka ovat tuon ajan itse eläneet.

Esikoinen on eloisa ja monikerroksinen teos. Siitä henkii lämmin ja lempeä tunnelma, vaikka ikäviäkin asioita tapahtuu. Suvun värikkäiden henkilöiden välillä vallitsee yhteishenki ja huolenpito ja esimerkiksi mehumaijaa kiikutetaan edestakaisin aina sitä tarvitsevalle. Tervon tyyliin kuuluu tietynlainen reipas ronskius yhdistyneenä nokkelaan sanailuun, niin nytkin. Yksityiskohtainen kerronta kasvattaa arkipäivän tapahtumia absurdeihin mittasuhteisiin. Sanakäänteet ovat riemastuttavia ja sanat värikkään kuvailevia.

Möhöpilvien mahassa räjähtelivät rovaniemeläisten laihat raketit. Hellanlevyllä varrestaan kuumenevalla kauhalla sulatettu tina ennusti vikaan… Olin saanut geenibingossa isäni nenän. Isomummu pani sen aina merkille kun istuimme isän kanssa pöydässä nokikkain. Yhdellä kertaa näki kintaalla niistettävän ja sen pienoismallin, nykyhetken ja tulevan. Nenä ennusti isomummun mukaan tinaa tarkemmin.

NESBØ, JO: Poliisi

Kustantaja: Johnny Kniga 2013
Alkuteos: Politi
Suomennos: Outi Menna

Jo Nesbø (s. 1960) on kansainvälisesti tunnetuin norjalainen rikoskirjailija ja lisäksi muusikko ja entinen pörssimeklari. Hänen Harry Hole -sarjasta on ilmestynyt jo kymmenen osaa.

Sarjan edellinen osa Aave päättyi niin, että lukija ilman muuta oletti Harry Holen kuolleen. Uusin teos Poliisi puolestaan alkaa tarkoin vartioidulta teho-osastolta, jossa nimeltä mainitsematon potilas taistelee hengestään. Harry Holeko? Ei, Nesbø vain vie tässä taitavasti lukijaa harhaan ja vie kirjan edetessä uudelleenkin. Kirja koukuttaa esimerkiksi sillä, että monet luvuista päättyvät kesken jännittävän tilanteen. Kuka tuli? Millaisin tarkoitusperin? Nesbø latelee yksityiskohtia toisensa jälkeen ja lukija yrittää arvata, mitkä niistä ovat oleellisia.

Sankari on siis elossa, muttei enää tutkijatiimissä. Hänen asiantuntemustaan ja intuitiotaan tarvitaan kuitenkin siinä vaiheessa kun poliiseja alkaa kuolla. Heitä murhataan tapahtumapaikoilla, jossa he ovat vuosia aiemmin olleet tutkimassa rikoksia, syyllistä löytämättä. Rangaistaanko heitä? Miten heidät on saatu ansaan? Suurimman osan aikaa Harry on yhtä ymmällä kuin muutkin, kunnes jokin lause tai alitajuntaan kalvamaan jäänyt epäloogisuus johtaa ratkaisevaan oivallukseen.

Harry Hole etsii totuutta kuvia kumartamatta ja yhä vain vankkumatta oikeuden toteutumiseen uskoen. Entisestä alkoholistista on kehittynyt työholisti, joka ongelmaan pureutuessaan unohtaa kaiken muun, rakkaat ihmisetkin. Vai eikä Harry uskalla antaa onnelle tilaa? Käyttääkö hän viettelyksiä hyväkseen, jotta voisi jatkaa itsetuhoista elämää tuottamatta huonoa onnea lähimmäisilleen? Harryyn ihastuneita naisia kyllä riittää, ilmeisesti murjotussa olemuksessa on jotain kiehtovaa.

Kirja loppuu tietyiltä osin ratkaisuun, mutta joitakin langanpätkiä jää vielä roikkumaan. Ehkä lukijoita ympäri maailmaa ilahdutetaan vielä ainakin yhdellä Harry Hole -tarinalla.

KOSKINEN, JUHA-PEKKA: Ystäväni Rasputin

Kustantaja: WSOY 2013

Juha-Pekka Koskinen (s. 1968) on ensimmäinen suomalainen kirjailija, jonka kirjojen ensimmäinen luku on ollut ladattavissa ilmaiseksi kirjailijan kotisivuilta. Hänen kahdeksas romaaninsa Ystäväni Rasputin on vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaana.

Tapahtumat alkavat kesäkuusta 1911, jolloin orvoksi jäänyt Vasili-poika joutuu munkki Grigori Jefimovitš Rasputinin oppipojaksi. Hän pääsee isäntänsä mukana kaikkialle, myös tsaarin hoviin, missä rakastuu välittömästi suurruhtinatar Anastasiaan. Kenties hän saa hieman vastakaikuakin? Rasputin taas on Vasilin silmissä arvoituksellinen hahmo. Mies on miltei lukutaidoton, mutta hypnotisoi saarnatessaan kuulijakuntansa täysin. Hän on irstailijan maineessa, mutta elää kuin askeetti (ainakin Vasilin seurassa). Omin silmin Vasili näkee Rasputinin seisauttavan kruununperijä Aleksein verenvuodon ja omin korvin hän kuulee Rasputinin ennustuksia, jotka käyvät toteen.

Jossain vaiheessa tapahtuu muutos ja Rasputin alkaa elää kuin viimeistä päivää. Hän tulkitsee hlystiläistä oppia niin, että on ensin tehtävä syntiä jotta voisi sen jälkeen kokea Jumalan armon ja anteeksiantamuksen. Toisaalta Rasputinilla on saattanut nousta maine päähän – onhan keisarinna Aleksandra tullut hänestä täysin riippuvaiseksi jopa hallitusasioissa, kuten henkilövalinnoissa. Vasili puolestaan on ajautunut sosialistien pariin. Hän kuvittelee sinisilmäisesti, että vallankumouksessa ei käy kuinkaan sen paremmin keisariperheelle kuin Rasputinille. Eli Romanovit toimitetaan turvallisesti Englantiin ja Rasputin karkotetaan maan syrjäisimpään kolkkaan… Toisin käy, mutta vielä viime hetkellä Vasili yrittää pelastaa Anastasian. Suunnitelmakin on tosi hyvä.

Varsinainen kertomus loppuu 17. heinäkuuta 1918 eli tsaariperheen kuolinyöhön. Kirjan viimeinen luku tapahtuu syyskuussa 1942 Stalingradissa ja vastaa joihinkin auki jääneisiin arvoituksiin. Hieman enemmän olisi Koskinen voinut kertoa Vasilin vaiheista, tapauksiin jää ärsyttävä aukko.

Ystäväni Rasputin -teoksessa historia tulee eläväksi ja saa osittain uusia tulkintojakin. Hyvin Koskinen kuvaa Vasilin kehittymistä hämmentyneestä maalaispojasta kielitaitoiseksi ja itsenäiseksi nuoreksi mieheksi. Myös Rasputinin ristiriitainen hahmo jää kiehtomaan.

PELO, RIIKKA: Jokapäiväinen elämämme

Kustantaja: Teos 2013

Riikka Pelon (s. 1972) esikoisromaani Taivaankantaja voitti Tiiliskivi-palkinnon vuonna 2006 ja oli ehdokkaana sekä Runeberg- kirjallisuuspalkintoon että Vuoden kristillinen kirja -palkintoon. Pelon toinen teos Jokapäiväinen elämämme on vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaana.

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta (1892–1941) ja hänen tyttärestään Ariadna Efronista (1912–1975). Liikutaan kahdessa aikatasossa. Vuonna 1923 ollaan Prahan lähistöllä, jonne valkoisia tukenut perhe on paennut vallankumouksen jälkeen. Äiti ja tytär kirjoittavat yhdessä kirjaa ja samalla kouluikäinen Alja (Ariadna) pitää huolta epäkäytännöllisestä äidistään. Jossain vaiheessa Alja väsyy, tahtoo olla tavallinen lapsi eikä mikään tuleva huippuprosaisti. Siihen loppuu Marinan äidinrakkaus. Näkökulma näihin tapahtumiin on paljolti Marinan.

Toinen aikataso kattaa vuodet 1939–1941. Kertojana on Alja, joka on päässyt takaisin kotimaahan paikattuaan epäilyttävää taustaansa toimimalla Pariisissa salaisen poliisin tarkkailijana ja raportoijana. Hän uskoo täysin uuteen, uljaaseen Neuvostoliittoon, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia, tyytyväisiä ja kylläisiä. Unelmana on päästä taideakatemiaan, mutta alkuun lähdetään lehden toimittajana. Marina seuraa aikanaan perässä, varsin arvostelevana, epäluuloisena ja katkerana. Alja häpeää äitiään, pitää hulluna, mutta kumpi onkaan oikeassa?

Kirjan henkilöhahmot ovat kiinnostavia. Ensi tuntuma Marinasta ei ole kovin suotuisa, hän vaikuttaa kärttyisältä, takertuvalta ja holtittomalta, tavattoman itsekeskeiseltä. Myöhemmin häntä oppii arvostamaan ja ymmärtämään – eikä hänen äidinrakkaudessakaan vikaa ole. Hän vain haluaisi rutistaa lapsensa lahjakkuuden esille vaikka väkisin, koska ei itse ole saanut tukea omalta äidiltään. Lapsuudesta kumpuaa myös suunnaton rakkauden kaipuu, jonka kohteena ovat niin miehet kuin naiset. Alja taas tuntuu kovalta ja päämäärätietoiselta nuorelta naiselta, joka lankeaa teinityttömäiseen ihastukseen. Muisto rakkaudesta kantaa hänet vankileirin koettelemusten yli ja lopulta alkaa hahmottua ajatus kirjasta, jossa äidin ja tyttären äänet kietoutuvat yhteen.

tähtikirkas yö, paratiisin omenankukat
           kuuletko sen täällä, luissasi ja ohimoissasi
näin sanat syntyvät, näin rytmi
           säe niin kuin silmäsi, tähtikirkkaat
  ja syvän veden siniset, tummaa
iloa täynnä

Jokapäiväinen elämämme -teosta ei voi lukea kiireisesti ahmien, koska sen jokainen sana on punnittu ja tarpeellinen. Teksti on paikoin tunteesta pakahtumaisillaan ja lauseet vyöryvät pitkinä ja runsaina. Paikoin se muuttuu proosarunoksi, kuin Aljan kynästä virranneeksi. Kaikesta huokuu melankolinen ja fatalistinen tunnelma, jonka yhdistää venäläisyyteen. Stalinin aikaan liittyvä pelon ja epäluulon ilmapiiri on käsin kosketeltava; mikä tahansa sana tai teko voidaan kääntää ihmistä vastaan, kuka tahansa voi joutua teloitetuksi ilman oikeudenkäyntiä. Kaiken tämän omaksuminen on varmaan vaatinut todella mittavaa taustatyötä ja heittäytymistä. Yksi lukemista hankaloittava tekijä on vielä venäläinen tapa käyttää henkilönimiä. Ariadnasta tulee Alja, Samuil Davidovitšista Mulja. Entä kuka tunnettu kirjailija onkaan Borja eli Boris Leonodovitš?

Pelon kirjan rytmi jää sykkimään alitajuntaan ja henkilöiden kohtalot askarruttamaan. Hieno lukukokemus!

SAHLBERG, ASKO: Herodes

Kustantaja: WSOY 2013

Asko Sahlberg (s. 1964) oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2001 romaanilla Eksyneet (Hannu Raittila voitti silloin teoksella Canal Grande) ja vuonna 2004 romaanilla Tammilehto. Nyt hän on kolmannen kerran ehdolla palkintoon, tällä kertaa historiallisella romaanilla Herodes.

Herodes on todellinen tiiliskivi, lähes 700 sivua. Se poikkeaa Sahlbergin aikaisemmista teoksista, jotka ovat olleet tiiviitä, tiheätunnelmallisia ja osuvan sanankäytön helmiä. Herodes on yksityiskohdissa viipyilevä lavea kertomus, jossa huumorin leiskahduksia löytyy lähinnä henkilöiden repliikeistä. Ne ovatkin sitten aika ronskeja. Teoksesta tulevat väistämättä mieleen Mika Waltarin suuret historialliset romaanit (esimerkiksi Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset), vaikka tyyli ja näkökulma ovatkin erilaiset. Sahlberg on vakavampi, ihmisen sisimpään kurottautuva.

Kirjan päähenkilö on Herodes Antipas (20 eaa. – 39 jaa.), joka hallitsi neljännesruhtinaana Galilean ja Perean maakuntia Johannes Kastajan ja Jeesuksen aikaan. Hänet kuvataan pohjimmaltaan sympaattiseksi mieheksi. Nuorena hän on miltei sinisilmäisen viaton ja haaveellinen ja murehtii esimerkiksi naisten alistettua asemaa, köyhien kurjuutta ja sotien aiheuttamaa tuhoa. Valtaan hänellä ei ole vetoa, mutta ruhtinas hänestä olosuhteiden seurauksena kuitenkin tulee. Sen jälkeen huolet ja pelot ovat jatkuvina seuralaisina eivätkä suinkaan turhaan, sillä vallantavoittelijoita löytyy Roomasta, muista alueen pikkuruhtinaista ja omasta perhepiiristä. Myrkyttäjäkin on liikkeellä. Kostonhalua! Vihaa! Syyllisen etsintää! Sitten vähitellen luopumista, tyyntä kohtaloon alistumista, valmistautumista kuolemaan ja jopa anteeksiantoon.

Ihminen kuvittelee omistavansa kaikenlaista, vaikka hän ei itse asiassa omista mitään. Hän ei omista edes aikaansa.

Romaani on jaettu kolmeen ”kirjaan”, joista ensimmäisessä ja kolmannessa on äänessä Herodes itse. Toinen kirja koostuu Herodeksen läheisimmän neuvonantajan Joosafatin muistiinpanoista. Näillä erilaisilla näkökulmilla teokseen saadaan lisää ulottuvuutta ja uskottavuutta. Rappeutuva Rooman valtakunta elää irstailujen, orgioiden ja perversioiden pyörteessä, keisarit muuttuvat yhä hullummiksi ja köyhät yhä köyhemmiksi. Kaikki pelkäävät jotakin. Laajan valtakunnan koossapitäminen vaatii valpasta tarkkailua ja jokaisen saarnaajan epäilemistä kapinaan kiihottajaksi. Näin myös Johannes ja Jeshua seuraajineen joutuvat vallanpitäjien kuulusteltaviksi ja nuhdeltaviksi. Ylväs ja karismaattinen Johannes jättää Herodekseen syvän jäljen ja ikuisen katumuksen tämän surmauttamisesta. Jeshua sen sijaan on hänestä nopeasti unohdettava väärä profeetta, lyhyenläntä ja länkisäärinen mitättömyys.

Laajuudestaan huolimatta Herodes on helppolukuinen. Se ei kikkaile turhaan, vaan kuljettaa vakaasti tarinaa eteenpäin. Herodeksen elämänkaari pohjautuu historiallisiin tosiasioihin, mutta tulkinta miehen luonteesta ja henkisestä kehittymisestä on Sahlbergin omaa. Siinä sivussa kirjailija onnistuu kritisoimaan historian varjolla nykyaikaakin: suurkaupunkeja, veroja, tuhlausta, pinnallisuutta… Omahyväinen papisto ja tapauskonnollisuus saavat osansa.

Ongelma on siinä, että ihmiset puhuvat uskosta, mutta tarkoittavat järkähtämätöntä tietämystä. Uskoa voi mihin hyvänsä, tietää voi vain vähän. Johonkin voi lakata uskomasta, mutta tietämystä on mahdoton kumota… Suon mielelläni jokaiselle hänen uskonsa, mutta jos siitä seuraa sietämätöntä kopeutta ja ainaisia väkivaltaisuuksia…

RAITTILA, HANNU: Terminaali

Kustantaja: Siltala 2013

Hannu Raittila (s. 1956) voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2001 teoksellaan Canal Grande. Nyt hän on vuoden 2013 ehdokkaana romaanilla Terminaali.

Kaksi koulutyttöä alkaa 1990-luvulla oleskella Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Ajan myötä he suorastaan kotiutuvat, oppivat paikat ja systeemit ja saavat ystäviä kenttähenkilökunnasta. Tytöt ovat Twin Peaks -televisiosarjan mukaan ottaneet nokkelasti uudet nimet: Paula Lampenista tulee Laura Palmen ja Sara-ystävästä Lara. Maailmalle he onnistuvat ujuttautumaan 9/11-terrori-iskuja seuranneessa kaaoksessa. Tutuksi tulevat syrjäiset ja erikoiset lentokentät ja toiset hengailijat. Sara kyllästyy pian ja palaa kotiin, mutta Laura ajautuu radikaalipiireihin. Hän katoaa ja kontaktit perheeseen katkeavat vuosikausiksi.

Miksi ala-asteikäiset tytöt oleskelevat lentokentällä ja miten se onnistuu? Se selviää vähitellen. Saran yksinhuoltajaäiti on moniongelmainen sekakäyttäjä ja Lauran äiti kiireinen uutistoimittaja, jonka lapsi on pikaisesti solmitun ja pikaisesti puretun avioliiton tulosta. Vastuuta tytöistä ei kanna kukaan aikuinen, mutta eikös mahdollisimman suuri itsenäisyys ole lapselle vain hyväksi? Näin ainakin itseään puolustelee Paulan / Lauran äiti.

Terminaali-romaanin nykyhetki kattaa ajanjakson helmikuusta 2010 juhannukseen 2012 ja epilogi vielä tulevaisuudennäkymän vuodelta 2017. Kronologisesti etenevää tarinaa kertovat Sara, Lauran äiti Pirjo Lampen ja isä Johan Lampen. Heitä yhdistää halu löytää Laura, joka ilmeisesti on joutunut pahoihin vaikeuksiin, ja tarve paikata epäonnistumista vanhempana ja ystävänä. Varsinaisen etsimistyön suorittaa Johan, joka pystyy hyödyntämään asemaansa merivoimien kommodorina. Matka vie ympäri maailmaa epämääräisten vihjeiden ja oletusten perässä.

Kirjassa on myös otteita 1990-luvun päiväkirjoista ja teinityttöjen lentokenttähengailua tutkivasta tieteellisestä julkaisusta, joka taitaa olla Raittilan omaa käsialaa ja paremminkin parodia kuin vakavasti otettava tutkimus. Lisäksi monet kirjan henkilöistä puhkeavat esitelmöimään mitä erilaisimmista aiheista: lintukannoista lentokenttien lähellä, tähtien avulla navigoinnista, todellisista elintasopakolaisista, niveljalkaisten merkityksestä… Ehkä vähempikin tietojen esittely olisi riittänyt?

Terminaali vaatii paneutumista, jotta vaihtuvat kertojat ja aikatasot pystyy hahmottamaan. Teoksessa on myös hieman liikaa pituutta ja hieman liikaa asiaa eli karsiminen olisi ollut paikallaan. Silti jännitys kasvaa kuin huomaamatta ja monet pienet yksityiskohdat nivoutuvat lopulta sujuvasti yhteen. Jokainen joutuu lähelle maailman tapahtumia, mutta kodiksi maailma on liian suuri ja turvaton.

STEDMAN, M. L.: Valo valtameren yllä

Kustantaja: Karisto 2013
Alkuteos: The Light Between Oceans
Suomennos: Leena Perttula

Karisto on parin vuoden ajan julkaissut Lupaus-sarjaa, johon on valittu ansiokkaita ulkomaisia esikoisteoksia. Australialaissyntyinen Margot L. Stedman valloitti kriitikot ja lukijat ympäri maailmaa esikoisromaanillaan Valo valtameren yllä, joten hän luontuu hyvin tähän sarjaan. Teos on hyvin elokuvallinen – ei siis ihme, että elokuvaoikeudet on jo myyty.

Tom Sherbournella ei ole ollut helppoa. Lapsuus äidittömänä, suhteettoman ankaran isän kanssa. Värväytyminen nuorena vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan, helvetilliset olosuhteet ja kuoleman läsnäolo. Syyllisyydentunne siitä, että on itse selviytynyt vahingoittumattomana ja jopa palkittuna sankarina. Määräys majakanvartijaksi Lounais-Australian rannikolla sijaitsevalle kaukaiselle Janus Rockin saarelle, jonne yhteysalus saapuu kolmen kuukauden välein.

Myrskyjen tuivertamasta saaresta tulee paratiisi, kun nauravainen ja eloisa Isabel suostuu Tomin vaimoksi. Isabelille ei kuitenkaan pitemmän päälle riitä pelkkä aviomies, vaan hän kaipaa pakkomielteisesti lasta. Toistuvat keskenmenot murtavat hänet itsemurhan partaalle, kunnes Jumala näyttää armahtavan. Meri tuo rantaan soutuveneen, jossa on kuollut mies ja elävä tyttövauva. Tomin velvollisuuksiin kuuluisi tehdä tapahtumasta heti virallinen ilmoitus, mutta Isabel taivuttaa hänet odottamaan ja lopulta esittelemään lapsen pariskunnan omana. Tomia kaihertaa jatkuva syyllisyydentunne, mutta hän ei voi tuhota sitä onnea ja rauhaa jonka Isabel on viimeinkin saavuttanut. Jossain kuitenkin harhailee surun riuduttama nainen odottaen edes jotain tietoa merelle kadonneesta aviomiehestään ja vauvastaan. Saako hän milloinkaan lastaan takaisin? Miten käy Isabelin, jos hän joutuu luopumaan tytöstä? Loppuratkaisun odottaminen suorastaan jännittää!

Valo valtameren yllä on kauniisti kirjoitettu lukuromaani, lempeä ja liikuttava. Siinä on odottamatonta sanallista huumoria myös vakavista asioista puhuttaessa, mikä toisaalta saattaa vaikuttaa hieman pinnalliselta. Henkilökuvaus on suurimmalta osalta uskottavaa eikä uskomatontakaan voi tuomita; ihminen on aika ristiriitainen tapaus kun tunteet ottavat vallan. Luonnon kuvaajana Stedman on erinomainen, etenkin meren voima on selkeästi aistittavissa:

On hetkiä, jolloin meri ei ole meri - ei sineä, ei edes vettä vaan väkivaltainen räjähdys energiaa ja vaaraa: verenhimoa sellaisessa mittakaavassa, johon vain jumalat kykenevät. Meri paiskaa itsensä saarta vasten, lennättää pärskeitä majakkatornin huipun yli, puree paloja rantakalliosta. Ja meren ääni on petoeläimen karjuntaa, pedon, jonka raivo ei tunne rajoja. Sellaisina öinä majakkaa tarvitaan eniten.

Majakka ja meri ovat mielikuvitusta kiehtovia asioita, mutta niitä käytetään myös symboleina. Janus Rockin majakka ohjaa laivoja turvalliselle reitille kahden valtameren välissä, mutta ei valaise allaan olevaa saarta, jossa oikeaa tietä etsii kaksi kovin erilaista ihmistä. Mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin? Miten toimia tilanteessa, jossa jokainen ratkaisu haavoittaa jotakuta? Miten tehdä ratkaisu, kun tunteet vellovat ja raastavat ihmistä eri suuntiin? Kirjailija kuvaa kaikkia osapuolia ymmärtäväisesti eikä lukijakaan pysty asettumaan ehdottomasti kenenkään puolelle. Vaikka Valo valtameren yllä ei olekaan täydellinen, on se silti mukava lukukokemus. Muistiin painuu aforisminomaisia lauseita:

Täysikuu hivuttautuu taivaalle kuin vastapaino, jota laskeva aurinko hilaa ylös. Jokainen loppu on jonkin alku.

…miestä, joka matkaa tekee, ovat muovanneet jokainen päivä ja jokainen kohdattu ihminen. Arvet ovat vain yhdenlaista muistia.

BOYNE, JOHN: Kuudes mies

Kustantaja: Bazar 2013
Alkuteos: The Absolutist
Suomennos: Laura Beck

Irlantilainen kirjailija John Boyne (s. 1971) saavutti maailmanlaajuista menestystä natsi-Saksaan sijoittuvalla romaanilla Poika raidallisessa pyjamassa (suomeksi 2008), josta tehtiin elokuvakin. Lisäksi Boynelta on suomennettu meriseikkailu Kapina laivalla (2009), Romanovien viimeisiä vaiheita kuvaava Tarkoin vartioitu talo (2011), lastenromaani Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (2011) ja nyt viimeisimpänä ensimmäiseen maailmansotaan ajoittuva Kuudes mies.

Kirjan minäkertoja on 21-vuotias Tristan Sadler, joka lähti 17-vuotiaana (alaikäisenä) sotimaan isänmaallisen innostuksen vallassa. Niistä kahdestakymmenestä nuoresta miehestä, joista koulutusleirillä muokattiin sotilaita, palasi elävänä vain Tristan ja ”eräs joka tuli hulluksi”. Eikä Tristankaan oikeastaan koskaan palannut.

Minä en usko selviytyneeni. Minua ei ehkä ole haudattu ranskalaiselle pellolle, mutta siellä minä viipyilen.

Kertomuksessa eletään vuoroin sotavuotta 1916 ja vuoroin vuotta 1919, jolloin Tristan matkustaa Norwichiin tapaamaan sodassa kuolleen ystävänsä sisarta. Alun alkaen on selvää, että Tristania painaa raskas syyllisyyden taakka, vaikka sen syy paljastuukin tuskastuttavan hitaasti.

Jos etsin synninpäästöä, sellaista ei ollut saatavilla. Jos ymmärtämystä, ei ollut ketään joka olisi sitä voinut tarjota. Jos anteeksiantoa, en ansainnut sitä.

Ystävän eli Will Bancroftin kuolemaan liittyy jotain äärimmäisen häpeällistä: hänet on teloitettu pelkurina, ”valkoisen sulan miehenä”. Tässä on Kuudes mies –romaanin keskeinen kysymys: kuka on oikeasti pelkuri? Onko se aseistakieltäytyjä, jonka omatunto ei salli tappamista mutta kuitenkin toimimisen esimerkiksi paarinkantajana? Onko se absoluuttipasifisti, joka on menettänyt uskonsa sodan moraaliseen oikeutukseen eikä halua osallistua sotimiseen pienimmälläkään tavalla? Onko se mies, joka ei halua oman rauhansa vuoksi puuttua näkemiinsä vääriin tekoihin?

Boyne kuvaa sodan kauhuja kaunistelematta. Mudan keskellä ryömivät nuoret miehet nälän ja tautien ahdistamina, menettävät tovereita viereltään, pelkäävät, turtuvat, kovettuvat tai murtuvat. Hädän keskellä he etsivät ystävää ja lohtua, mutta miten pitkälle on silloinkaan oikeus mennä? Osoittaa Boynen taidokkuutta kirjoittajana, ettei Kuudes mies käy missään vaiheessa ihan liian ahdistavaksi. Hän osaa tehdä henkilöistään eläviä, moniulotteisia. Sekä Will että Tristan muuttuvat näkemänsä ja kokemansa myötä, mutta heidän lopullisiin ratkaisuihinsa vaikuttavat kuitenkin lapsuudessa ja nuoruudessa saadut opit. On suuri ero siinä, onko perheen nujertama ja hylkäämä vai kaikkien ihailema ja rakastama. Kuudes mies on vaikuttava tarina kaikessa karussa konstailemattomuudessaan. Loppuratkaisu yllättää täydellisesti. Siihen viittaa myös kirjan suomenkielinen nimi, jonka osuvuuden ymmärtää vasta kirjan luettuaan.

PS. Miten pitkälle kirjan juonta saa paljastaa takakannessa? Ainakin Kuudes mies kannattaisi lukea kylmiltään, ilman mitään ennakkokäsityksiä.

RAUHALA, PAULIINA: Taivaslaulu

Kustantaja: Gummerus 2013

Oululaisen äidinkielenopettajan Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu on vuoden 2013 puhutuimpia romaaneja osin lestadiolaisuuteen liittyvän sisältönsä vuoksi, mutta myös kaunokirjallisten ansioittensa takia. Kirjailija on itse kasvanut lestadiolaisuuteen, joten hän tuntee aihepiirin hyvin. Taivaslaulu ei kuitenkaan ole omaelämäkerrallinen eikä myöskään kenenkään toisen tarina, vaan fiktiivinen kertomus.

Vilja ja Aleksi ovat tavatessaan nuoria opiskelijoita, joiden maailma on lupauksia täynnä. Roihuavaa rakkautta pidätellään häihin asti, jotta sitten voitaisiin nauttia läheisyydestä luvallisesti ja häpeilemättä. Yhdeksän kuukauden kuluttua syntyy perheen esikoinen, riemuisa tapaus. Kuusi vuotta myöhemmin lapsia on neljä, uusi raskaus alullaan ja riemu kadonnut. Miten naiset oikein jaksavat toimia vanhalestadiolaisuuden vaatimina synnytyskoneina vuodesta toiseen? Vilja ei jaksa, vaikka häntä lohdutetaan näin:

Selviäminen on helpompaa, jos ajattelee enemmän välietappeja kuin lopullista maalia. Kun jaksan tämän raskauden. Kun tämä vauva täyttää vuoden. Kun pärjään tämän päivän ja viikon. Naisen biologiassa on myös oma viisaus. Kun uusi vauva syntyy melko pian, ei äiti ehdi liikaa paapoa taaperoa vaan tämä oppii itsenäistymään sopivasti.

Taivaslaulussa sukelletaan vuoronperään Viljan ja Aleksin ajatuksiin, jolloin kummankin näkökanta tapahtumien suhteen käy selväksi. Etenkin masennuksensa kanssa kamppaileva Vilja tulee lähelle, niin hienovaraisesti kirjailija osaa kuvata hänen vähittäistä murtumistaan ja elämänhalun ehtymistä. Aleksi on sympaattinen hahmo, ei toki täydellinen mutta rohkea ja lempeä. Kummankin välityksellä nostetaan esiin jokin vanhalestadiolaisuuteen liittyvä epäkohta – ei kuitenkaan kiihkoillen, vaan hyvin asiallisesti. Uskoa itsessään ei arvostella, vaan ihmisten (= miesten) siihen lisäämää tulkintaa. Viljan ja Aleksin tekemästä ratkaisusta voisi kenties olla esikuvaa muillekin.

Kirjan kieli on vaihtelevaa ja kaunista, mutta paikoin jo sisältöä syövän runsasta. Tekstiin on ujutettu virsien, runojen ja laulujen säkeitä, joiden alkuperä mainitaan kirjan lopussa. Siinä vyöryy kalevalamittaa, barbiekieltä ja korkeaaveisua. On lasten viatonta ihmetystä ja hupaisan suorasukaisia kysymyksiä. On tuskaisaa tulivuorenpurkausta ja kevään iloista keveyttä.

Valon jossa ei ole pelkoa voin jakaa vain rakkaimpani kanssa, hänen joka yhä kulkee kanssani. Hiljaisuus suojelee meitä, kietoo keveät verhonsa ympärillemme, sulkee pois katseet jotka kieltävät ilon, ja me olemme kahden, minä ja hän, laaksojen lilja ja omenapuu. Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut.

HOTAKAINEN, KARI: Luonnon laki

Kustantaja: Siltala 2013

Suomen nykykirjailijoista rakastetuimpia on Kari Hotakainen (s. 1957). Hän aloitti kirjailijanuransa runoilijana ja siirtyi lasten- ja nuortenkirjojen kautta romaaneihin. Varsinainen menestysteos oli vuonna 2002 ilmestynyt romaani Juoksuhaudantie, joka voitti sekä Finlandia-palkinnon että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Teoksesta tehtiin myös elokuva. Vuonna 2012 Hotakainen lokaantui vakavasti kolarissa, jossa kuoli kaksi ihmistä. Silloin hänestä tuli ”eloonjäänyt”, ihan omaan ihmislajiinsa kuuluva yksilö.

Eloonjääneet muistuttavat vauvoja. Vauva on vanhan näköinen, vaikka on uusi. Kurttuinen ja verinen ihminen tuo tietoa tuonpuoleisesta. Eloonjääneet ovat käyneet jossain ja tulleet takaisin. Tämä ei tarkoita, että niillä olisi jotain älykästä ja uutta kerrottavaa, mutta jotain niihin on siellä tarttunut.

Luonnon laki -teosta Hotakainen rupesi suunnittelemaan jo sairaalassa. Kirjan ensimmäinen kokonaisuus kertoo maalämpöyrittäjä Rautalasta, joka kursitaan kokoon auto-onnettomuuden jälkeen. Tässä Hotakainen on hyödyntänyt omia kokemuksiaan hetkistä heti onnettomuuden jälkeen, lääketokkuraisista päivistä leikkauksesta toivuttaessa ja hitaasta paranemisprosessista. Sairaalassa kaikki saavat apua riippumatta sosiaalisesta statuksesta ja taloudellisesta tilanteesta. Verovaroilla kustannetaan Rautalankin kymmeniä tuhansia euroja maksava hoito, mikä saa veronkiertoa järjestelmällisesti harrastaneen miehen omantunnon kolkuttamaan.

Kirjan toisessa osiossa aletaan puhua palveluiden leikkauksista ja hyvinvointivaltion murenemisesta. Omaishoidon tukea vähennetään, sairaanhoitajia irtisanotaan, tyky-toiminnasta luovutaan, yritystuet lakkautetaan ja kirjastonkäyttö muutetaan maksulliseksi. Rautalankin perheeseen tämä tulee vaikuttamaan, sillä hänen isänsä toimii omaishoitajana pyörätuoliin aivoverenvuodon jäljiltä joutuneelle vaimolleen. Onko idealismiin enää varaa? Totuuden edessä on etenkin Rautalan tytär, joka pitää huolta minkeistä muttei isovanhemmistaan ja vastustaa talouskasvua mutta haluaa silti kaikki mahdolliset palvelut.

Unet ja houreet sekoittuvat absurdilla tavalla todellisuuteen, eikä aina ole tietoa kummassa ollaan. Kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena Rautala seurustelee niin Bob Dylanin kuin Äiti Teresan kanssa ja teatteriesitystä odotteleva isä saa neuvoja Aleksis Kiveltä. Hotakainen on tunnettu kauniisti etenevästä kielestään ja aforismia muistuttavista lauseistaan. Esimerkiksi:

Vanhus on paperilla kevyt, lattialla raskas.

Hyvä on helpompi olla välimatkan päästä.

Ollako vai eikö olla? Olla. Kyllä se pitäisi prinssinkin tietää, että pakko on olla. Vain nuorella miehellä on kanttia mokomia kysellä.

Kirja on jaoteltu kolmeen osaan: raskaus, supistukset ja synnytys. Itsestään selvästi tämä viittaa Rautalan raskaana olevaan Mira-tyttäreen, mutta epäsuorasti ehkä myös Rautalan itsensä uudelleensyntymään kolarin jälkeen. Aivan sujuvasti eivät osat toisiinsa liity, mutta niiden erilaiset tunnelmat saattavat olla tarkkaan harkittuja. Turhalta lisältä tuntuu sen sijaan kirjan loppupuolella kuvioihin ilmaantuva Rauhalan sierraleonelainen kummipoika, huumediileri. Ehkä juonta olisi pitänyt kehitellä vielä eteenpäin, jotta hänen merkityksensä olisi selvinnyt? Kaiken kaikkiaan Luonnon laki on kyllä tuttua ja taattua Hotakaista.

ATKINSON, KATE: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: When will there be good news?
Suomennos: Kaisa Kattelus

Englantilainen Kate Atkinson (s. 1951) voitti vuonna 1995 arvostetun Whitbread-palkinnon esikoisromaanillaan Museon kulisseissa ja sai vuonna 2012 brittiläisen ritarikunnan arvonimen MBE koko siihenastisesta kirjallisesta tuotannostaan. Viimeisimpänä Atkinsonilta on ilmestynyt ”kirjallisten” rikosromaanien sarja, josta Eikö vieläkään hyviä uutisia? on kolmas osa. Edelliset osat olivat Ihan tavallisena päivänä (suomeksi 2011) ja Kaikkein vähäpätöisin asia (2012).

Jackson Brodie on entinen rikoskomisario ja nykyinen yksityisetsivä (tai konsultti, oman määritelmän mukaan). Perittyään suuren omaisuuden eräältä asiakkaaltaan Jacksonilla on varaa valita tehtävänsä, ainakin teoriassa. Tosiasiassa tehtävät törmäävät Jacksoniin. Tällä kertaa hän on matkalla Skotlannissa, nousee väärään junaan ja joutuu useita kuolonuhreja vaatineeseen onnettomuuteen. Siitä alkaa hahmottua kuvio, joka yhdistää näennäisesti täysin vieraita ihmisiä toisiinsa. Taustalla on kolmekymmentä vuotta aiemmin sattunut veriteko, jossa Andrew Decker -niminen mies pelkästä mielenjohteesta murhasi naisen ja tämän kaksi lasta. Yksi lapsista onnistui pakenemaan. Nyt hän on menestyvä lääkäri, epämääräisiä liiketoimia harrastavan miehen vaimo ja pienen lapsen äiti. Miksi hän katoaa jäljettömiin heti, kun tulee tieto Andrew Deckerin vapautumisesta?

Ihmisten kohtalot sivuavat toisiaan, tiet erkaantuvat ja yhtyvät taas. Jokainen päätös ja jokainen teko vaikuttaa toisten elämään yllättävällä tavalla. Kohtalonsa kanssa kompuroiva Jackson on siitä hyvä esimerkki, sympaattinen hahmo jolle toivoo hyvää. Ainakin se viesti Atkinsonilla on: tartu tilaisuuteen, puhu asiat selviksi ajallaan!

Atkinsonin kieli on soljuvan kevyttä ja kaunista. Hän taitaa sekä kielellisen huumorin että tilannekomiikan.

”Kuka minä olen?” Jackson kysyi. Hän kuulosti amatöörifilosofilta, mutta kysymys ei ollut metafyysinen. Kuka hän ihan oikeasti oli?

”Nimesi on Andrew Decker”, hoitaja sanoi.

”Ihanko totta?” Jackson sanoi. Nimi kilautti pikkuruista kelloa jossakin hänen hylättyjen muistojensa sopukoissa, mutta hänellä ei ollut siihen minkäänlaista suhdetta. Hän ei tuntenut olevansa Andrew Decker, mutta ei hän toisaalta tuntenut olevansa kukaan muukaan. ”Mistä tiedät?”

”Takintaskussa oli lompakko”, hoitaja sanoi.

HAAHTELA, JOEL: Tähtikirkas, lumivalkea

Kustantaja: Otava 2013

Lääkäri-kirjailija Joel Haahtela (s. 1972) on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana, vuonna 2003 romaanilla Elena ja vuonna 2010 romaanilla Katoamispiste. Tähtikirkas, lumivalkea on hänen yhdeksäs teoksensa.

Suurin osa Tähtikirkas, lumivalkea -teoksesta koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Päiväkirjoja on ilmeisesti ollut alun perin enemmän, mutta vain osa niistä on säilynyt jälkipolvien tutkittavaksi. Lukija saa siis melko suppean otoksen kirjoittajan elämästä ja moni tärkeä elämänvaihe jää epämääräisen viittauksen varaan. Siitä voi sitten yrittää hahmottaa tapahtumia, joihin tarjoutuu vain tämä yksi ainoa näkökulma.

Päiväkirjojen ensimmäinen kokonaisuus käsittelee vuotta 1889 Pariisissa, jonne nuori ylioppilas on karkotettu kotimaastaan Suomesta. Myöhemmin selviää miksi. Päiväkirja on tämän nuoren miehen (Leon) tapa pitää lähellään jotakuta rakasta ja ikuisesti menetettyä. Muuten hän on kuin unissakulkija, jonka ohi elämä ja muut ihmiset lipuvat jälkeä jättämättä. Ainoastaan impressionistien näyttely herättää tässä amatööritaiteilijassa lyhyen innostuksen puuskan, mutta sekin laantuu. Liian myöhäistä.

Kirjoitan jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla. Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen joka on muuttunut jo toiseksi.

Seuraavissa jaksoissa kirjoittaja on ensin reportterina Berliinissä, myöhemmin masennuksesta toipumassa Kaukoidässä ja viimeiseksi Bernburgin mielisairaalassa Saksassa. Ulkopuoliset tapahtumat eivät häntä missään vaiheessa kiinnosta eikä maailmansodankaan syttyminen ansaitse päiväkirjassa paria lausetta enempää. Päällimmäisenä aiheena on aina oma itse, oma melankolia ja pettymys. Itsekeskeisyys lisääntyy entisestään vuosien myötä, nuoruuden rakastettukin unohtuu ja kirjoittaja setvii vain omia tunteitaan ja vaikutelmiaan. Viimeiset merkinnät ovat pelkkiä kirjain- ja sanasommitelmia eli kielikin on menettänyt merkityksensä. Leon elämän loppuvaiheesta kertoo hänen lapsenlapsenlapsensa Tähtikirkas, lumivalkea -kirjan viimeisessä luvussa ja se on yllätyksellinen, joskin täysin perusteltu.

Haahtelan lause on hiottu täydelliseksi, niukkuudessaan ilmaisuvoimaiseksi ja monikerroksiseksi. Rakenteeltaankin Tähtikirkas, lumivalkea on viimeiseen asti mietitty. Alussa päiväkirjamerkinnät ovat runsaita, täynnä vähäpätöisiä arkisia yksityiskohtia. Siitä teksti vähitellen kääntyy yhä enemmän sisäänpäin, kunnes jäljellä ovat pelkät kuviot. Perhonen on esiintynyt Haahtelan tuotannossa tärkeässä roolissa ennenkin, ehkäpä symboloimassa sitä miten pienellä teolla voi olla kohtalokkaat ja suuret vaikutukset.

Kun kerran jättää maailman, siihen ei voi palata. Oksa ei huoli takaisin kerran pudonnutta omenaa.

PS. Ei ole vielä Haahtelalta tullut Elenan voittanutta teosta!

SHAFAK, ELIF: Kunnia

Kustantaja: Gummerus 2013

Alkuteos: Honour

Suomennos: Maria Erämaja

Ranskassa vuonna 1971 syntynyt ja myöhemmin Turkkiin muuttanut Elif Shafak on yleisön rakastama kirjailija, joka on voittanut kaikki Turkin merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot alle 30-vuotiaana. Hän on myös filosofian tohtori ja palkittu tutkija ja toimii apulaisprofessorina Arizonan yliopistossa. Vuonna 2006 Shafak sai syytteen ”turkkilaisuuden loukkaamisesta”, koska oli romaanissaan Kirottu Istanbul käsitellyt Armenian kansanmurhaa. Tuomiota ei kuitenkaan koskaan pantu täytäntöön ja Shafak jatkoi arkojen aiheiden esille tuomista teoksissaan. Teoksessa Kunnia hän käsittelee naisen asemaa ja oikeuksia kurdiyhteisössä.

Kunnia –romaani liikkuu eri aikatasoissa, eri paikoissa ja eri henkilöiden elämänvaiheissa, mutta lukujen otsikoita seuraamalla pysyy kärryillä aika hyvin. Kertomus alkaa 1940-luvulta Pemben ja hänen kaksoissisarensa Jamilan syntyessä perheeseen, jossa on ennestään jo kuusi tytärtä (eikä yhtään poikaa). Eloisasta ja seikkailunhaluisesta Pembestä muodostuu kirjan keskeisin hahmo. Hän joutuu puolittain sattumalta avioliittoon, joka ei tarjoa rakkautta mutta täyttää kuitenkin joitakin suurimpia toiveita: Pembe saa poikalapsen jo 17-vuotiaana ja pääsee pois kotoa suureen maailmaan eli Lontooseen. Aviomies Adem kulkee välinpitämättömänä omia teitään eikä ole sen paremmin vaimonsa kuin lastensakaan tukena. Niinpä esikoispoika Iskender joutuu jo koulupoikana erikoiseen asemaan: toisaalta hän on äidin silmäterä joka saa tältä kaiken haluamansa ja toisaalta perheen kunnian vartija jonka on pidettävä äiti kaidalla tiellä. Ademin ylen julkiset hairahtumiset ovat hieman kiusallisia, mutteivät ryvetä perhettä, kun taas Pemben kohdalla pelkkä epäilyskin riittää. Hänen häpeänsä veisi kunnian kaikilta.

Mies, jolta oli viety hänelle kuulunut kunnia, on kuollut mies. Kaduilla ei voi enää kävellä, ellei totu tuijottamaan jalkakäytävää… Olkapäät riippuvat, kädet puristuvat nyrkkiin, silmät painuvat kuoppiinsa, ja koko olemuksesta tulee voimaton kasa, joka kutistuu entisestään jokaisen juorun myötä. Kukaan ei ota hänen puheitaan huomioon, hänen sanansa eivät ole sen arvokkaampia kuin kuivunut lanta.

Lukija arvaa kirjan alusta lähtien melko hyvin, mitä tulee tapahtumaan. Shafak ei kuitenkaan ole aivan suoraviivainen, vaan varaa loppuun yllätyksen. Kaiken kaikkiaan kirja päättyy odotettua onnellisemmin ja anteeksianto löytää sijansa. Pitkä matka on siihen mennessä kuljettu, sillä viimeiset merkinnät ovat vuodelta 1991.

Kunnian voi luokittaa viihderomaaniksi, mutta viihteen varjolla se käsittelee suuria ja arkoja asioita. Tasa-arvo (naisen ja miehen välillä, mutta myös perheenjäsenten välillä), perheväkivalta, rasismi, taikausko… Shafak ei alleviivaa asioita, vaan kertoo tarinaa jossa mystiikka sekoittuu täysin luontevasti arkielämän realismiin. Henkilöt tuntuvat uskottavilta erilaisine tunteineen ja kehitysvaiheineen. Kuinka ystävyydestä kehittyy rakkaus, kuinka ikuinen kiertolainen löytää kiinnekohdan, kuinka kovuudesta löytyy herkkyys. Tämä kirja kannattaa lukea!

WESTÖ, KJELL: Kangastus 38

Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: Hägring 38
Suomennos: Liisa Ryömä

Kjell Westö (s. 1961) on palkittu mm. Finlandia-kirjallisuuspalkinnolla ja Pro Finlandia -mitalilla. Hän on Helsingin kuvaaja, suomenruotsalaisen väestönosan kuvaaja, lähihistorian kuvaaja. Näin myös teoksessa Kangastus 38.

Keskiviikkona 16. marraskuuta vuonna 1938 täsmällisyydestään tunnettu rouva Wiik ei saavu töihin. Työnantaja Claes Thune, asianajaja, on ensin ärtynyt ja sitten huolissaan. Mitä on tapahtunut? Syy selviää kirjan lopussa, mutta sitä ennen on pohjustettu tapahtumia ja kerrottu asianomaisten henkilöiden elämänvaiheista.

Thune on menettänyt kauniin vaimonsa Gabin parhaalle ystävälleen Robin Lindemarkille. Miehet kuitenkin tapaavat toisiaan perustamansa Keskiviikkokerhon puitteissa, keskustelevat ajankohtaisista asioista, tuulettavat mielipide-eroja ja ennen kaikkea nauttivat virvokkeita. Uusi konttoristi Milja Matilda Wiik tunnistaa yhden herrakerhon jäsenistä menneisyytensä painajaiseksi ja puolittain parantuneet haavat aukeavat taas. Tapahtumat lähtevät tästä kehittymään verkalleen. Westö sirottelee ennakoivia vinkkejä kertomukseen, mutta osaako niitä tulkita?

Westön henkilökuvaus on hienoa. Miehistä keskeisimmäksi nousee Thune, joka rauhantahtoisena ja surumielisenä hahmona olisi todella sympaattinen, jollei olisi niin saamaton. Tarinan naisella taas on kolme eri persoonaa, ilmeisesti vuonna 1918 saatujen traumojen seurauksena. Näistä Matilda on käytännöllinen ja hillitty ja rakastaa elokuvia. Rouva Wiik on siisti virkanainen, joka pyrkii miellyttämään kaikkia ja tekemään työnsä täydellisesti. Miljaneiti on kiihkeä, hallitsematon ja epäsiisteyteen taipuvainen. Mikä näistä persoonallisuuksista voittaa? Ja millä seurauksella?

Kirjassa on voimakas uhkan tunne. Maailmalta tulee uutisia: Espanjassa on käynnissä sisällissota, Saksa miehittää sudeettialueita ja Neuvostoliitossa kasvaa Stalinin hirmuvalta. Suomessa yllättävän moni olisi halukas soveltamaan natsien aatteita oman maan sisällä ja yllättävän moni olisi valmis katsomaan vaieten sivusta. Onko pahuus pelkästään teoissa? Toteutuuko oikeudenmukaisuus ja paha saa palkkansa?

Kangastus 38 on nimenä hieman mystinen. Se viittaa vuoteen 1938, mutta myös erääseen lauluun. Ehkä myös mielentilaan:

Kangastus.

Kangastuksia maailma täynnä.

Koko aamu ja koko hänen elämänsä tuntuivat hauraalta kangastukselta.

Mikään ei ollut aivan todellista, kaikki mihin hän ryhtyi jäi viimeistelemättä.

Eikä maailmassa ollut kylliksi happea jotta hän jaksaisi hengittää.

PS. Westön kirjalla on jo ollut yllättäviä seuraamuksia. Kirjassa kerrotaan Helsingin Olympiastadionin avajaiskisoissa vuonna 1938 tehdystä tuomarivirheestä, jonka seurauksena 100 metrin juoksun voittanut juutalaissyntyinen juoksija jätettiin tuloslistassa neljänneksi. Ilmeisesti haluttiin miellyttää natsi-Saksasta kisaa katsomaan tulleita vieraita. Nyt Suomen Urheiluliitto on esittänyt virallisen anteeksipyynnön tapahtumasta.

LAAKSONEN, HELI: Aapine : aakkossi niil, ko ymmärtävä jo pualest sanast!

Teksti: Heli Laaksonen
Kuvitus: Elina Warsta
Kustantaja: Otava 2013

Heli Laaksosen kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Aapine on todella hauska kirja, jota voi suositella niin lapsille kuin aikuisille. Se on Suomen ensimmäinen murreaapinen ja kirjoitettu lounaismurteella - laajasti käsitettynä eli ei esimerkiksi Turun tai Rauman tai Laitilan murteella. Muilta murrealueilta tulevien ei tarvitse pelästyä, kyllä tästä kirjasta selvää ottaa ja saa iloa uudestaan ja uudestaan! Aapine on muodoltaan ihan oikea aapinen, a:sta aloitetaan ja ö:hön päädytään. Jokaisella aukeamalla on iso kirjain ja siihen liittyvä runo. Runot eivät yritäkään muodostaa mitään yhtenäistä kokonaisuutta, vaan ovat omia itsenäisiä tarinoitaan elämästä ja sattumuksista. Kaikissa on mukaansa imevä rytmi ja nokkelia oivalluksia. Osa on hilpeän hauskoja rallatuksia.

Meijä flik pustos soffalt!
Fiuuu vaa!
Nyy om pää paketis ja
flik filti al.

Flik o fiksu,
sil o färikyni fölis.
Niil voi fiksat koko maailma fiiniks.
Farkkuhaalar o mustikasinine,
taivarant o vaaliampunane,
affenfileis o jäähilei,
mererannas on kaunei kivei.

Mut mink färine o hyvä miäl?
Kerro flikal, jos hän ei tiär.

Mukana on myös hieman tummempia sävyjä, eihän elämä pelkkää hupia ole.

Mamma mankeloit.
Mää kattosi viärest.
Mamma muato ol murheline.

Mää kysysi:
Mitäs miäles?
Mamma vastas:
Mitäs mul. Pappa-vaina ain vaa.

Mää muistuti:
Pappa noukki taiva metäs mustikoi ja
sen syräme mahtu vaa yks mamma.

Mamma myhäil ko mansik.

Elina Warstan kuvitus on väreiltään ja yksityiskohdiltaan ihana. Osa kuvista on pelkistettyjä ja tyyliteltyjä. Osa taas on täynnä tutkimista vaativia yksityiskohtia – näistä ehkä parhaana esimerkkinä J-kirjain, missä jänis hoitelee ruukkupuutarhaansa niin että vesi suihkuaa. Ja on hyvä, että lokki osuu oikeaan paikkaan juuri oikeaan aikaan, niin herra X sopii lastenkin nähtäväksi.

Kirjan lopussa on kolme pientä tarinaa aakkosensa oppineille ja aapisessa käytettyjen murresanojen selitykset (myös kenties vain turkulaisille tutut Manu ja Telle sekä Matti ja Teppo?). Viimeisenä on Pamfletti eli paasausosio, jossa Laaksonen esittelee yleisesti murteiden syntyä ja niiden säilymisen tärkeyttä sekä lounaismurteiden ominaispiirteitä ja kielioppia. Tämäkin hauskasti ja tärkeilemättä, mutta aidon intohimoisesti.

Minulle murre on arvokkain perintö, sisimmän sisin, se on ilo ja oikeus olla minä eli mää, lupa olla luonnonilmiö kuin kiuru kevätpellin yllä. Oi äidinkieli! Oi kotimaa! Oi omat ihmiset, tutut laulut, rakkaat maisemat!

PS. Aapine on saatavana myös Heli Laaksosen itsensä lukemana äänikirjana.

NIEMINEN, VEERA: Avioliittosimulaattori

Kustantaja: Tammi 2013

Veera Nieminen on syntynyt vuonna 1978 Simpeleellä Itä-Suomessa. Nyt tämä hevostalousagrologi emännöi 16 hevosen ja kahden ponin tallia Hämeessä, mirosiruttaa seudun varsoja, kirjoittaa artikkeleita ja kolumneja hevosalan lehtiin ja pitää perheen tallin blogia. Avioliittosimulaattori on hänen esikoisteoksensa, puolileikillä sanottuna ”näyttö siitä ettei Veera Nieminen ole pelkästään mäkihyppääjä Toni Niemisen vaimo”.

Eteläkarjalaisen Ainon ja varsinaissuomalaisen Jussin katseet kohtaavat messuhallissa ja kaikki on sillä selvää. Entiset heilat häviävät taivaanrannan taakse ja hevostyttö Aino karauttaa länsirannikolle tutustumaan rakastettunsa perheeseen ja perheen omistaman lypsykarjatilan elämään. Tilalla asuu vain miesporukkaa eli Jussin lisäksi Unto-isä, pikkuveli Jaakko ja isän naimaton veli Erkki. Perheen nainen – Unton vaimo ja Jussin ja Jaakon äiti – on kuollut lapsivuoteeseen ja vielä vuosienkin jälkeen suru kahlitsee perhettä. Kukaan miehistä ei halua tehdä Anitalle kuuluneita töitä (ruoanlaitto, leipominen, puutarhanhoito) eikä muuttaa Anitan suunnittelemaa sisustusta. Vilkasverinen ja puhelias Aino törmää pakoileviin katseisiin, hymyttömyyteen, pitkiin äänettömyyden hetkiin ja selittämättömiin puheisiin. Mikä on esimerkiksi trekoli?

- Niin mitä mie nyt rupeen laittamaan? Osaanks mie?
Unto kääntyy takaisin.
- Kitkee, se kysyy vähän närkästyneellä äänellä.
Nyt se puhuu japania.
- Kitkee, toistan.
Kun sanon sanan itse, tajuan että se tarkoittaa kitkeä, rikkaruohoja. Unto katsoo minua ja yrittää arvioida olenko aineissa.

Aino yrittää saada eloa miesporukkaan ehkä liiankin innokkaasti, tuntee itsensä epätoivotuksi, pahoittaa mielensä, epäilee koko suhteen onnistumista – ja kasvaa. Räiskyvän Ainon lisäksi ovat Avioliittosimulaattorin muutkin henkilöt aika mainioita. Ihana Jussi on sekoitus järkeä ja tunnetta, Unto pidättyvyyttä ja huumorintajua, Jaakko teini-iän uhmaa ja aikuismaista ymmärrystä. Ja Erkki on Erkki, äärimmäisen pedantti, tapoihinsa jumittunut ja puhumaton peräkamarinpoika, jolla kuitenkin tuntuu olevan jotain vipinää…

Avioliittosimulaattorista jää hykerryttävän hyvä olo. On hieman kohellusta ja hieman surua, paljon arkea ja paljon rakkautta. On nasevaa huumoria, eloisaa replikointia ja kielellisiä oivalluksia. Nieminen on ammentanut omista tunnelmistaan ja kommelluksistaan, mutta on lopputuloksessa ylittänyt omakohtaisuuden rajat ja luonut viihdyttävän ja elämänmakuisen paketin.

KOIVUKARI, TAPIO: Käpykaartilaiset

Kustantaja: Johnny Kniga 2013

Raumalainen Tapio Koivukari (s. 1959) on länsirannikon ja Selkämeren saariston elämänmenon kuvaaja. Uusimmassa teoksessa ”Käpykaartilaiset” kohteena ovat ne laitilalaisen pikkukylän miehet, jotka mieluummin piileskelivät metsässä kuin lähtivät jatkosodan taisteluihin ja valtaamaan Karjalaa takaisin. Tilastojen mukaan Porin ja Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiireissä oli vuonna 1941 palvelumääräystä pakoilevia keskimääräisesti enemmän kuin muualla Suomessa. Syitä saattoi olla useita, läheskään aina ei ollut kyse pelkuruudesta.

Koivukari kuvaa niitä erilaisia tunteita, joita uhkaava sota ihmisissä herättää. Nimismies Ruuben Tammivaara, AKS:n kannattaja, haluaisi olla mukana suomensukuisia heimoja taistellen yhdistämässä mutta joutuu virkansa vuoksi valvomaan järjestystä kotirintamalla.

”Melkein itkin ilosta tajutessani, että nyt oli alkamassa uusi sota. Syvä, voimantäyteinen onnentunne nousi vatsanpohjasta rintaani ja levisi jäseniini. Nyt oikaistaisiin menneen sodan häpeällinen sanelurauha, jossa perivihollinen ryösti meiltä kaistaleen parhainta Suomea, nyt korjattaisiin vihdoin ja viimein vuosisatojen vääryys, yhdistettäisiin Suomen heimo lopultakin yhden valtakunnan rajojen sisään, siksi perheeksi, joksi kansojen Luoja on sen tarkoittanut.”

Pientilallinen Einari Takavainiolla on jo sotakokemusta, sillä hän osallistui talvisotaan hevosmiehenä ja kuljetti kaatuneita ja haavoittuneita. Sama tehtävä hänelle todennäköisesti määrättäisiin uudessakin sodassa, mutta Einarilla ei ole enää halua lähteä.

”Tämä oli herrojen sota, ensinnäkin. Ja lyhyemmäksi jää, jos useammat jäävät pois, näin on miesten kesken puhuttu. Ja toisekseen, hän oli nähnyt sotaa ja sodan satoa ihan tarpeeksi. Nuorista miehistä tuli lihakimpaleita ja teurasruhoja, joita sai sitten ajella arkkuun pantaviksi… Kelpaa siinä sitten herrojen puhella komeita ja pappien siunata, kun on toiset ensin tappotöihin narrannut. Ei toista kertaa kumminkaan.”

Einari siis lähtee metsän suojiin. Muutaman samanmielisen kanssa rakennetaan korsu, eletään luonnon antimilla ja pistäydytään välillä yön pimeydessä kotiväkeä tapaamaan. Nälkä on ja vilu ja alituinen pelko päällä. Uhkana eivät ole pelkästään nimismies ja poliisit, vaan myös muut kyläläiset. Rintamalla taistelevien vaimot ja kaatuneiden lesket eivät pakoilijoita kohtaan myötätuntoa tunne, vaikka pikkukylässä on aina aiemmin puhallettu yhteiseen hiileen. Käpykaartilaisten vaimot ovat lujilla, mutta pysyvät lojaaleina miehilleen.

Henkilöt tuntuvat aidoilta eläviltä ihmisiltä. Ruuben Tammivaara vaikuttaa aluksi Suur-Suomi-aatteen sokaisemalta ja virkaintoiselta tärkeilijältä, jonka epähienotunteisuus lisää työläisten virkavaltaa kohtaan tuntemaa katkeruutta entisestään. Tapahtumien edetessä paljastuu Ruubenista muitakin puolia, surua ja rakkautta. Myös mäkitupalaisten jäyhän käytöksen alta löytyy hellyyttä – se näkyy teoissa.

Kirjan luvut on numeroitu, mutta sen lisäksi lyhyt lause kertoo luvun sisällöstä. Näkökulma on suurelta osin joko nimismies Tammivaaran tai Einarin, joilla on kummallakin oma puheäänensä. Ajankohtaa mukaillen kirjan kieli on hieman vanhahtavaa ja sitä värittävät länsirannikolle ominaiset sanat ja sanonnat. Ensi alkuun teksti voi vaikuttaa kuivalta ja niukalta, mutta siihen kätkeytyy hienovaraista huumoria. Kyläläisten repliikit ovat ihan ehtaa ”lyhyttä kieltä”.

Kirjan lopussa on liitteenä ”Hävitysohjesääntö”, jolla ohjeistettiin talonpoikia, maatyöläisiä ja metsäkaartilaisia sabotoimaan Suomen elintarviketuotantoa. Näin uskottiin sodan lyhenevän.

ALSTERDAL, TOVE: Haudattu hiljaisuudessa

Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: I tystnad begravd
Suomennos: Katriina Huttunen

Tove Alsterdal (s. 1960) on ruotsalainen toimittaja, käsikirjoittaja ja kustannustoimittaja, joka on toimittanut mm. kaikki Liza Marklundin teokset. Alsterdal vaikuttaa itsekin varsin lupaavalta jännityskirjailijalta. Jo hänen esikoisteoksensa Kadonneet oli vakuuttava, yllättävän kansainvälinen trilleri. Sen näyttämönä oli Espanja, kun taas Haudattu hiljaisuudessa tapahtuu pääosin Tornionjokilaaksossa, lumen kattamassa syrjäkylässä jossa yhä puhutaan meänkieltä. Alkusysäys trillerille on saatu kirjailijan oman enon vaiheista.

Entinen mestarihiihtäjä Lars-Erik Svanberg on vanhemmiten omaksunut jyrkän uskonnollisen näkökannan ja eristäytynyt maailmasta. Asuinsijaksi riittää kotitilan kylmä aitta. Kyläläisten huhujen mukaan Lapin Erkillä on kuitenkin rutkasti rahaa kätkettynä jonnekin. Siksikö hänet murhataan? Vai haluaako joku hänet pois tieltä? Lars-Erik ei ole suostunut myymään Rauhalan tilaa, mutta perijät luultavasti ovat halukkaampia. Roimasti ylihinnoitellun ostotarjouksen on saanut myös tukholmalaisessa hoitokodissa asuva Ingrid Hedstrand, mikä hämmästyttää suuresti Ingridin lapsia. He eivät ole koskaan kuulleet äitinsä omistamasta talosta eivätkä nytkään saa dementoituneelta vanhukselta mitään selitystä. Katrine-tytär lähtee pohjoiseen tutkimaan sukutaloa ja sen myyntimahdollisuuksia. Talosta löytyvät kirjeet ja valokuvat johdattavat hänet suvun salaisuuksien jäljille. On ollut häpeää aiheuttavia tekoja, on ollut vääriä ratkaisuja, on ollut petollisuutta. Pieniä ihmisiä ovat riepottaneet suuret voimat, sota ja poliittiset mullistukset.

Haudattu hiljaisuudessa –teoksessa uhkan tunne kasvaa kasvamistaan. Pohjoinen kylä on pimeä ja hiljainen, kylän asukkaat umpimielisiä. Entä miten kumppaninsa murhaa suunnitteleva venäläinen liikemies liittyy tapahtumiin? Katrinen tutkimukset vievät hänet Petroskoihin ja Pietariin, mutta sielläkin leijuu salailun painostava henki. Loppuratkaisu jättää asioita auki, mutta tässä tapauksessa sen hyväksyy.

GARDELL, JONAS: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Kustantaja: Johnny Kniga 2013
Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar
Suomennos: Otto Lappalainen

Jonas Gardell (s. 1963) on ruotsalainen kirjailija, koomikko ja laulaja sekä suomenruotsalaisen Mark Levengoodin puoliso. Hänen trilogiansa Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kertoo omakohtaisiin kokemuksiin perustuen homoseksuaalien elämästä 1980-luvun Ruotsissa. Vuosikymmenen alussa asenteet ovat muuttumassa eikä homoseksualismia enää luokitella rikokseksi tai sairaudeksi. Yhä useampi uskaltaa tunnustaa identiteettinsä. Sitten tulee AIDS. Nuoria miehiä alkaa kuolla tautiin, joka tuhoaa immuunijärjestelmän ja aiheuttaa keuhkotulehduksia, ripulitauteja, sieni-infektioita, syöpää ja dementiaa. Tautia nimitetään ”homoseksitaudiksi” tai ”uudeksi rutoksi”. Papit, lääkärit ja lehtien päätoimittajat kiihottavat vihaa. AIDS katsotaan ansaituksi rangaistukseksi synnistä.

Trilogian ensimmäinen osa on nimeltään Rakkaus. Kirja alkaa eristetystä sairaalahuoneesta, jossa nuori mies elää viimeisiä hetkiään. Hän on Rasmus, Värmlannista Tukholman vapaampaan ilmapiiriin paennut kaunis nuorukainen. Rasmus on ollut lapsesta asti kiusattu, ulkopuolelle jätetty. Vanhemmat ovat rakastaneet ja palvoneet lastaan, mutta kieltäytyneet näkemästä tämän erilaisuutta ja hiljaista ahdistusta. Tukholmassa Rasmus alkaa heti etsiä itselleen rakastettua ja löytää lopulta Benjaminin.

”Tiedätkö yhtään, minne päin aiot lähteä?” Benjamin kysyy, yhä yhtä pehmeällä äänellä.

”En. Enpä oikeastaan”, Rasmus tunnustaa, ja silloin Benjamin näyttää yhtäkkiä tyytyväiseltä.

Aivan kuin hän olisi toivonutkin sellaista vastausta.

”No, mikäs siinä”, hän sanoo ja puhkeaa leveään hymyyn. ”En minäkään. Ehkä voimme lähteä sinne yhdessä!”

Benjamin on lapsesta asti ollut vankkumaton Jehovan todistaja, mutta samalla tuntenut itsensä irralliseksi. Vanhempien rakkautta on ohjaillut vakaumus siitä, että lasten ajatuksia ja tekemisiä täytyy varmuuden vuoksi jatkuvasti valvoa ja kontrolloida. Silti Benjaminin elämä muuttuu juuri kenttäpalveluksen aikana. Hän tapaa Paulin, Tukholman homoseksuaalien ”äiti Teresan”, ja tiedostaa ensi kertaa oman suuntauksensa. On lämminsydämisen ja anteliaan Paulin ansiota, että Benjamin ja Rasmus tutustuvat ja rakastuvat. Miten heidän suhteensa kehittyy tästä? Rasmuksen kohtalosta tiedetään, mutta miten käy Benjaminin? Kuolinvuoteen ääressä valvoo vain Paul.

Gardell kuvaa tapahtumia runollisen kauniisti ja tunteisiin vetoavasti, mutta välillä runollisuus tuntuu hieman ryöstäytyvän käsistä. Kauneudesta tulee itsetarkoitus ja varsinainen sanoma unohtuu. Toki mukana on myös tietoa homoseksuaalisuudesta ja siihen suhtautumisesta Ruotsissa sekä faktaa AIDSista. Lukijalle avautuu riipaisevasti nuorten miesten valtava rakkaudenkaipuu ja ympäristön viha tätä rakkauden muotoa kohtaan. Kirjan nimikin viittaa ihmisten tuntemaan pelkoon ja kammoon: älä koskaan pyyhi hiv-potilaan kyyneleitä ilman käsineitä.

Trilogiaan pohjautuvaa tv-sarjaa on esitetty Suomessakin.

NOUSIAINEN, INKA: Kirkkaat päivä ja ilta

Kustantaja: Siltala 2013

Inka Nousiainen (s. 1976) on kirjoittanut seitsemän romaania ja sen lisäksi sanoituksia useille tunnetuille artisteille. Hänen esikoisteoksensa, nuortenromaani Kivienkeli sai Topelius-palkinnon vuonna 1993 ja aikuistuville nuorille suunnattu romaani Kiinalaiset kengät voitti Savonia-palkinnon vuonna 1996.

Kirkkaat päivä ja ilta -romaanin ensimmäisessä luvussa vanha Edla odottelee yötä ja kuolemaa. Hän on väsynyt elämään, kaikki on valmiina lähtöä varten. Toisessa luvussa nuori palomies Viljami yrittää toipua lamaannuksesta, johon yllättävä viesti on hänet suistanut. Näiden kahden elämään palataan vielä, heidän tiensä tulevat kohtaamaan. Silloin sekä Edla että Viljami uskaltautuvat luotaamaan menneisyyttään ja tekoja, jotka ovat vieneet heiltä kyvyn avautua ja luottaa.

Varsinainen tarina ja kirjan kiinnostavin osa alkaa seuraavassa luvussa, jonka otsakkeena on Sinä päivänä kun Iida tapasi Eliaksen, häntä puri kyy. On vuosi kolmekymmentäkahdeksan ja sodan enteet tuntuvat jo. Iida on saanut opettajattaren paikan pienestä kyläkoulusta ja nauttii itsenäisyydestä ja vapautumisesta kodin kahleista. Nuori mies sillalla, vain hetken aikaa kohdattu, on jo Iidan mielessä hänen omansa.

Se, mikä Iidan sisällä siitä lähtien liikkui. Se jomotti hänen ihonsa alla ja sai kaiken ympärillä tuntumaan erityiseltä: taivaan ja veden värit, iltaisin höyryävät pellonreunat, jossain haukkuvan koiran, kaulushaikaran äänen.

Uutta tapaamista tosin joutuu odottamaan pitkään eikä kaikki mene senkään jälkeen ihan odotusten mukaan. Sota puuttuu ihmisten kohtaloihin ja lopullisen niitin lyö yllättävältä taholta tuleva petos. Rakkaus ei kuitenkaan koskaan kuole.

Nousiaisen teksti on kirkasta ja ilmeikästä. Hänellä on silmää luonnon yksityiskohdille ja erilaisille aistivaikutelmille. Unenomainen tunnelma syntyy siitä, että tapahtumien todellisesta kulusta ei saa täyttä varmuutta missään vaiheessa. Nousiainen viittaa tulevaan, ennakoi, ehdottaa erilaisia vaihtoehtoja, kääntää tapahtumajärjestystä. Henkilöistä vain Iidaa kuvataan tarkemmin, kaikki muut ovat hänen elämäänsä liittyviä sumeita hahmoja. Ihmisen elämä on sattuman kauppaa, ja sattuma puuttuu peliin tässä kirjassa useampaan otteeseen. Kaikkea ei sanota ihan suoraan, vaan lukija saa tehdä omat päätelmänsä. Kirja on sivumäärältään pieni, mutta anniltaan suuri. Sen hieman konstikas nimikin on tulkittavissa.