ULITSKAJA, LJUDMILA: Naisten valheet

Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) on sekä kriitikoiden ylistämä että lukijoiden suosima venäläinen kirjailija,

joka on voittanut mm. venäläisen Booker-palkinnon ja ranskalaisen Médicis-palkinnon. Hän on koulutukseltaan biologi, erikoisalanaan perinnöllisyystiede. Hän työskenteli genetiikan ja biokemian opettajana Moskovan yliopistossa, mutta joutui eroamaan virasta kopioituaan ja levitettyään Aleksandr Solženitsynin teoksia. Sen jälkeen hän on ollut juutalaisessa teatterissa kirjallisena neuvonantajana ja päätoimisena kirjailijana 1990-luvulta lähtien.

Naisten valheet -teoksen esipuheessa Ljudmila Ulitskaja mietiskelee miesten ja naisten valheiden välistä eroa. Miesten valheet ovat päämäärätietoisia kun taas naiset valehtelevat ” ohimennen, sattumoisin, päämäärättä, intohimoisesti, odottamatta, vähä vähältä juttujaan paisutellen, epäjohdonmukaisesti, epätoivoisesti tai täysin ilman syytä. … Naisen valhe on samanlainen luonnonilmiö kuin koivu, maito tai kimalainen.”.

Kirjassa on kuusi novellia, joista kussakin esiintyy joku valehteleva nainen. Naisten ikähaarukka ulottuu pikkutytöstä vanhukseen ja sosiaalinen asema prostituoidusta professoriin. Heikkoa itsetuntoa pönkittääkseen he värittävät elämäänsä ja toivovat näin saavansa muilta myötätuntoa tai ihailua. Vahinkoa he eivät aiheuta kenellekään, korkeintaan harmistusta tai pettymystä kun totuus väistämättä aikanaan paljastuu. Joitakin valehtelijoita pystyy jopa ymmärtämään, esimerkiksi elämäänsä kaunistelevia ilotyttöjä. Joidenkin valheet ovat kuitenkin täysin turhia ja käsittämättömiä.

Novelleja yhdistää muiden tarinoita kuunteleva Ženja. Hän on koulutettu ja älykäs nainen, mutta toisinaan hieman liian hyväuskoinen ja liiallisesti toisten elämänkohtaloihin eläytyvä. Kukaan ei turhaan käänny Ženjan puoleen, vaan ärsyttävinkin naapuri ja fanaattisin höyrypää saa neuvoja, rahaa tai käytännön apua. Mikään pyhimys Ženja ei silti ole, vaan ihan tavallinen puuhakas ja hyväsydäminen ihminen. Ženjan elämä muuttuu lapsien ja erojen myötä ja hyväuskoisuuteen sekoittuu enenevässä määrin varautuneisuutta. Viimeisessä luvussa Ženja on vammautuneena pyörätuolissa ja suorastaan itsemurhan partaalla, mutta nyt avuksi rientävät ne, jotka tähän asti ovat olleet autettavina. Hyvyys palkitaan!

Taustana Ulitskajan novelleissa on ensin 1980- luvun Neuvostoliitto juuri ennen perestroikaa ja sitten 1990-luvun sekasortoinen uusi Venäjä, missä eri kansallisuuksien edustajat yrittävät löytää paikkaansa. Ulitskaja kuvaa olosuhteita ja ihmisiä tarkkanäköisesti ja humoristisesti, kuitenkin ilman ilkeyttä.

ATKINSON, KATE: Ihan tavallisena päivänä

Ihan tavallisena päivänä – teos ei ole varsinaisesti dekkari, vaikka siinä tutkitaankin kolmea eri tapausta, joihin saattaa liittyä rikos. Pikemminkin se on tutkielma siitä, miten ihan tavallisena arkisena päivänä voi tapahtua pahoja asioita ihan tavallisille ihmisille. Mikä laukaisee rikokset? Miten ne vaikuttavat tapahtumaan osallistuneiden ihmisten elämään? Atkinson paljastaa ihmiselämän pimeitä puolia satiirin keinoin, mutta sallii myös toivon ja hellyyden.

Ensimmäinen tapaus vuodelta 1970: kaikkien rakastama kolmivuotias Olivia katoaa jäljettömiin. Hänen pehmolelunsa löytyy 34 vuotta myöhemmin isän jäämistöstä. Onko isä pedofiili, joka jollakin lailla on aiheuttanut lapsensa kuoleman? Hassahtaviksi ja vauhkoiksi kuvatut nyt jo keski-ikäiset sisaret palkkaavat yksityisetsivä Jackson Brodien tutkimaan tapausta.

Toinen tapaus vuodelta 1994: Theon lempitytär Laura suostuu kesäharjoittelijaksi isänsä firmaan. Eräänä päivänä hupun suojaama mies tunkeutuu työtiloihin, uhkailee ihmisiä veitsellä, tappaa Lauran ja katoaa. Onko kyseessä vain epäonnekas sattuma vai onko Laura murhaajan todellinen kohde? Suruaan kymmenen vuotta kantanut Theo palkkaa Jacksonin etsimään viimeinkin tyttärensä murhaajan.

Kolmas tapaus vuodelta 1979: nuori äiti kärsii ilmeisesti synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Hän hyökkää kirves kädessä miehensä kimppuun ja odottaa sitten apaattisena poliiseja. Tässä ei pitäisi olla mitään epäselvää – miksi se on kuitenkin mukana tapauskertomuksissa?

Kirjassa on useita näkökulmia ja kertojia. Eniten äänessä on yksityisetsivä Jackson, joka on vallan sympaattinen hahmo. Lapsuudessa koettu murhenäytelmä on valmistanut hänet suhtautumaan kärsivällisesti ja myötätuntoisesti hankaliakin asiakkaita kohtaan. Tarina etenee verkkaisesti ja uusia johtolankoja saadaan harvakseltaan. Vähitellen henkilöiden välisiä suhteita alkaa aavistaa, vaikka ne joissakin tapauksissa ylittävät sukupolvien väliset rajat. Juonen käänteitäkin voi arvuutella, mutta loppuratkaisut yllättävät silti. Henkilöistä herkullisin on 90-vuotias Binky Rain, kopean aristokraattinen siirtomaa-ajan kasvatti. Hän on palkannut Jacksonin, koska uskoo jonkun varastavan kissojaan (joita hänellä tuntuu olevan satoja). Jackson ei voi aavistaakaan, miten paljon Binky vielä vaikuttaa hänen elämäänsä!

PETTERSON, PER: Kirottu ajan katoava virta

Norjalaisen Per Pettersonin romaani Kirottu ajan katoava virta voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Kirjan hieman mutkikas nimi perustuu puhemies Maon runoon:

Häipyvä uni, silti läheinen vielä –

kirottu ajan katoava virta!

Kotiseutuni kolmenkymmenen kahden vuoden takaa!

Runon haikeankatkera tunnelma toistuu Pettersonin teoksessa. Perheen äiti tietää kuolevansa pian syöpään ja lähtee viimeisen kerran matkalle Tanskaan, elämänsä tärkeille tapahtumapaikoille. Äitiinsä syvästi kiintynyt poika seuraa pian perässä, mutta mitkä ovat hänen motiivinsa? Odottaako hän lohdutusta ja tukea omiin ongelmiinsa? Pojan mieleen tulvii muistoja, jotka lukijan kannalta jäävät usein ärsyttävän epämääräisiksi ja katkelmallisiksi. Se tulee selväksi, että poika on koko ikänsä yrittänyt kaikin mahdollisin keinoin saavuttaa äitinsä huomion ja hyväksynnän, mutta turhautunut pahasti yrityksessään. Äiti suhtautuu lapseensa hämmästyttävän koleasti ja vähätellen, vaikka on antanut ymmärtää, että kolmesta pojasta ainoastaan tämä Arvid on ollut suunniteltu ja toivottu. Kenties äitiä ärsyttää jälkeläisensä saamattomuus ja epäitsenäisyys? Äiti tuntee poikansa liian hyvin, mutta poika ei tunne äitiään ollenkaan. Miksi muuten poika uskoisi äitinsä ilahtuvan siitä, että hän opiskelun sijasta meneekin kirjapainoon töihin? Yksi syy äidin ynseyteen saattaa piillä hänen taustassaan, vaikka kirjailija jättää siitä paljon arvailujen ja mielikuvien varaan. Äiti on todennäköisesti kouluja käynyt tanskalainen nainen, joka (raiskauksen seurauksena?) on synnyttänyt salassa esikoisensa ja joutunut sitten naimisiin Norjaan työläisperheeseen. Hänen elämänsä on auttamatta ajautunut täysin väärään suuntaan – kirottu ajan virta!

Tyyliltään Pettersonin romaani on ilmava ja kaunis. Se kiehtoo ehkä juuri siksi, että jättää niin paljon lukijan itsensä pohdittavaksi ja pääteltäväksi. Huumoria ei ole unohdettu, etenkin Arvidin kohellukset ovat melkoista tilannekomiikkaa.

LIKSOM, ROSA: Hytti nro 6

Rosa Liksom (oik. Anni Ylävaara) on aiemmin kieltäytynyt asettamasta teoksiaan ehdolle Finlandia-kirjallisuuspalkintoon. Nyt hän viimein suostui osallistumaan kertomuksella Hytti nro 6 - ja voitti.

Ensivaikutelma Hytti nro 6 – teoksesta on, että se etenee tasaisesti kuin juna: mitään ei tapahdu, maisemat vain vaihtuvat. Tosiasiassa teoksessa on kyllä paljonkin kerroksellisuutta, kehityskaarta ja symboliikkaa. Parasta antia on Liksomin aisteihin vetoava ja vivahteikas kieli, mistä saanee kiittää hänen uraansa kuvataiteilijana. Liksom on oikea mestari löytämään yllätyksellisiä adjektiiveja:

Haaleaksi hiljennyt aurinko kierähti horisontissa. Hämyinen metsä kohosi hymisten kohti harmaiden pilvien kirjomaa, huteraa taivasta.

Moskovasta Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin kolkuttelevassa junassa matkustaa hytissä numero kuusi suomalainen opiskelijatyttö ja keski-ikäinen venäläinen mies. Mies syö, juo ja puhuu taukoamatta, mutta kaikkia hänen juttujaan ei suinkaan tarvitse ottaa todesta. Hän saattaa olla murhamies, vankikarkuri, nyrkkisankari, alkoholisti, sovinisti, rasisti, keinottelija… Tyttöä hän kohtelee toisinaan härskisti ja uhkaavasti ja toisinaan miltei hellästi hoivaten, kulloisestakin juopumuksen asteesta ja vaiheesta riippuen. Tyttö ei paljon puhu ja taipumaton hiljaisuus tuntuukin olevan hänen aseensa hyttikumppania vastaan. Hän seuraa näennäisen nöyrästi miestä retkille rähjäisiin kyliin ja kaupunkeihin outojen ihmisten pariin ja alkaa jopa kiintyä mieheen. Tämä on kaikesta uhoamisestaan ja rivoudestaan huolimatta aika hellyttävä!

Kirjan henkilöt tuntuvat olevan pakomatkalla. Mies pakenee riitaisaa suhdetta, vaikka toisaalta palvookin Katinkaansa. Tytön taakkana on sotkuinen rakkauselämä. Hänen tunteidensa kohteena on toisaalta heiveröinen nuori Mitka, joka valitsee mieluummin mielisairaalan kuin sotimisen Afganistanissa ja toisaalta Mitkan äiti. Niin vain kuitenkin on, että muistot kulkevat mukana, vaikka kuinka kauas matkustaisi. Paljon ilmaisee tytön ainoa repliikki, joka myös päättää kirjan: Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi. Ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui, Vadim Nikolajevits.

Kirjassa on paljon viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen, etenkin henkistä sairautta ja terveyttä kyseenalaistaviin teoksiin. Sen nimi viittaa Tšehovin novelliin Sali n:o 6. Siinä suljettu sairaalahuone edustaa ainoaa paikkaa, jossa voi olla vapaana hullusta yhteiskunnasta. Liksom tuntee hyvin aihealueensa, onhan hän asunut ja matkustellut Neuvostoliitossa ja tehnyt vuonna 1986 junamatkan Siperian halki. Kirjan matkustaja kohtaa saastuneet maisemat, lahoavat tehtaat, tyhjät kaupat, keskeneräiset projektit, likaiset asunnot ja työttömät ihmiset. Kaikkea hallitsee outo nurinkurisuus, jossa ihmiset silti elävät ja toimivat. Baarin ovella vakuutetaan monen kyltin voimin, että suljettu on – ja oven avannut tyttö törmää täpötäyteen huoneeseen! Ihmiset pilkkaavat auktoriteetteja, mutta tuntevat silti isänmaataan kohtaan valtavaa ylpeyttä ja rakkautta. Hytti nro 6 on oikeastaan hyvin nostalginen kirja.

FORSSTRÖM, RIIKKA: Kaunis turhuus : ylellisyys ja nautinnot yksinvaltiuden ajan Ranskassa

Riikka Forsström on kulttuurihistorian tohtori, jolta on aiemmin ilmestynyt kaksi lastenkirjaa. Monelle hän saattaa olla tuttu naistenlehtiin kirjoittamistaan asiantuntija-artikkeleista.

Kaunis turhuus on monipuolinen teos 1600- ja 1700-lukujen Ranskasta, missä elettiin todellista kulutusjuhlaa – tosin vain ylhäisön keskuudessa. Köyhät kärsivät nälkää samaan aikaan kun aatelisten peruukit tupsutettiin valkoisiksi jauholla ja naiset kylpivät parfymoidussa maidossa. Työntekijät kuolivat elohopeamyrkytykseen, kun palatseihin valmistettiin aina vain suurempia peilejä. Se kuului yhteiskuntajärjestelmään: jokaisen kuului elää ja kuluttaa säätynsä mukaan. Jotta alemmat luokat eivät rupeaisi matkimaan ylempiään, laadittiin ylellisyyslakeja, joilla säädeltiin niin vaatetusta, sisustusta kuin nautintoaineita. Loputtomiin ei tällaisia lakeja tietenkään voitu pitää yllä, kun aatelisto köyhtyi ja porvaristo rikastui. Vallankumous 1789 merkitsi lopullista niittiä ylellisyyden aikakaudelle.

Naiset olivat kulutusjuhlan kuningattaria, olivatpa he sitten kurtisaaneja tai Versaillesin valtiattaria. Tuhlaamisen katsottiin sujuvan kevytmieliseltä ja tyhjäpäiseltä olennolta luonnostaan. Naiset olivat kuitenkin tärkeitä myös kulttuurin saralla: he pitivät kirjallisia salonkeja ja kirjasivat muistiin ajan ilmiöitä henkevissä kirjeissä ja päiväkirjoissa. Naisia toimi myös keksijöinä ja muotisalonkien johtajina, vaikka heitä yleisesti pidettiinkin lähinnä miesten omaisuutena.

Riikka Forsström tietää aiheestaan paljon ja osaa ilmaista tietonsa kansanomaisessa muodossa, humoristisestikin. Teos koostuu paljolti peräperää ladelluista faktoista, mutta ne on solmittu toisiinsa sujuvasti. Jos haluaa jotain kritisoida, niin hieman liikaa teoksessa on toistoa ja (kenties alkuperäisistä teksteistä johtuen) paatosta. Kirjan runsas kuvitus tukee hyvin tekstiä.

BOYNE, JOHN: Tarkoin vartioitu talo

Tarkoin vartioitu talo -romaanissa on niin tunnelmallinen kansi, että se houkuttelee tarttumaan teokseen. Itse tarina on pettymys, jos odottaa historiallisesti luotettavaa ja kaikin puolin uskottavaa kuvausta Romanovien viimeisistä vaiheista. Romanttisena kertomuksena se on kuitenkin ihan mukava ja näppärästi rakennettu, vaikka loppuratkaisusta ei muodostu niin suurta yllätystä kuin kirjailija ehkä toivoisi. 


Vuonna 1915 maalaispoika Georgi Daniilovitš pelastaa Venäjän suurruhtinaan hengen ja saa välittömästi paikan tsaari Nikolai II:n hovissa, missä hänet määrätään tsarevitš Aleksein henkivartijaksi. Oppimaton nuori mies loksahtaa hämmästyttävän helposti tsaarin luottomieheksi ja suurruhtinatar Anastasian rakastetuksi. Hän näkee käsittämätöntä loistoa ja ylellisyyttä, mutta myös rakastavaa perhe-elämää. Boyne on onnistunut luomaan tsaariperheen jäsenistä eläviä olentoja: hyväntahtoinen ja huolestunut Nikolai, jäykkä ja yksioikoinen Aleksandra, veijarimainen Aleksei ja unelmiensa parissa huokailevat tytöt. Heidän huoletonta elämäänsä varjostaa jo synkkä pilvi, mutta he kieltäytyvät näkemästä sitä.


Toisessa aikatasossa teos sijoittuu vuoteen 1981. Iäkäs Georgi elää vaimonsa Zojan kanssa Lontoossa. Zojan sairastuminen syöpään vauhdittaa unelmien toteuttamista ja pariskunta matkustaa Suomen kautta Pietariin kokemaan vielä kerran rakkaiden muistojen tapahtumapaikat. Nykyhetkeen lomittuvat monet muistot: Pariisi maailmansotien välissä, sota-ajan Lontoo muukalaisvihoineen, perheen kokemat ilot ja surut. Kaikkea tätä Boyne kuvaa monipuolisesti ja elävästi.
Boyne on perehtynyt Venäjän historiaan ja Romanovien elämään perusteellisesti ja onnistunut siirtämään tietonsa sujuvaan kaunokirjalliseen muotoon. Kenties hänen olisi pitänyt perehtyä hieman paremmin 1980-luvun Suomeen, nyt kuvaus ei vaikuta oikein tutulta…


Annelin tekstin julkaisi Maria

HJORTH, MICHAEL & ROSENFELDT, HANS: Mies joka ei ollut murhaaja

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt ovat monien ruotsalaisten tv-käsikirjoitusten takana, esimerkiksi Henning Mankellin teoksiin perustuvan Wallander-sarjan. Jotain Mankellin maailmasta tuntuukin siirtyneen parivaljakon esikoisdekkariin Mies joka ei ollut murhaaja: idyllinen pikkukaupunki salaisuuksineen, rikostutkimuksen psykologinen ote, henkilöiden väliset suhteet. Teoksesta on jo tehty tv-elokuva, jonka pääroolissa on – mielenkiintoista kyllä - Kurt Wallanderia esittänyt Rolf Lassgård.

Mies ei ollut mikään murhaaja.

En minä mikään murhaaja ole, hän tolkutti itselleen raahatessaan kuollutta poikaa rinnettä alas.

Jo alkulause tempaa mukaansa ja teos pitää otteessaan loppuun saakka. Kirja on rakennettu näppärästi, vaikka samanlaisia juonikuvioita on toki käytetty ennenkin. Ilahduttavaa on se, ettei tässä kirjassa mässäillä väkivallalla eikä muilla hirveyksillä, vaan panostetaan henkilökuvaukseen. Syyllistä etsiessään poliisi kaivaa ihmisten elämästä salaisuuden toisensa jälkeen, mutta ovatko kaikki salaisuudet silti yhteydessä rikokseen? Ja onko mies murhaaja vai ei?

Kirjan päähenkilö on kriminaalipsykologi Sebastian Bergman. Hän on älykäs, mutta täysin itsekeskeinen ja tunnekylmä. Kerran hänellä oli mahdollisuus parempaan, mutta tsunami pyyhkäisi onnen mennessään. Sebastian hukuttaa ahdistustaan seksiin, alkoholiin ja heikompien kiusaamiseen. Hän on todella ärsyttävä: äksyilevä, provosoiva, ilkeilevä ja nälvivä. Fyysisesti Sebastian on jo pahasti rappiolla, kun Vesteråsissa murhataan lukiolaispoika ja Ruotsin keskusrikospoliisin henkirikososaston päällikkö järjestää vanhalle ystävälleen paikan tutkijatiimissä. Sebastianin kyvyille on käyttöä viimeistään siinä vaiheessa, kun murhia alkaa tulla lisää. Hänellä on hyvät edellytykset rikollisten profiloinnissa, koska hän tunnistaa näissä itsensä – vain tapa tyydyttää tarpeita on erilainen. Sebastianin elämään liittyy myös mielenkiintoinen sivujuoni. Hänellä saattaa olla jossain aikuinen lapsi yhden yön suhteen seurauksena, mutta onko oikein ketään kohtaan ruveta etsimään tarkempia tietoja tai jopa ottaa yhteyttä?

Sebastianin lisäksi kirjassa on muitakin mielenkiintoisia hahmoja. Esimerkiksi poliisikomisario Thomas Haraldsson, jonka yritteliäisyys ei tunnu millään tuottavan toivottua tulosta eikä kiitosta. Ja vielä pitäisi jaksaa kaiken aikaa harrastaa seksiä vaimon kanssa (jotta saataisiin lapsi)! Häntä kohtaan alkaa väkisinkin tuntea sympatiaa. Mukavaa on sekin, että monet kirjan naisista ovat vahvoja, itsenäisiä ja älykkäitä – Sebastianin sanoin kasvajia.

BYATT, A. S.: Lasten kirja

Dame A.S. Byattin romaani Lasten kirja on liki tuhatsivuinen järkäle. Se suorastaan pursuaa yksityiskohtia ja polveilevia juonenkäänteitä, historiallisia faktoja ja satujen symboliikkaa. Ensimmäiset sivut menevät laajan henkilögallerian opetteluun, mutta siinä auttaa onneksi kirjan alussa oleva luettelo. Kirja etenee hitaasti ja syventyy joskus poliittisiin ja historiallisiin tapahtumiin liian pitkästi, mutta silti se kiehtoo ja vetää taikamaailmaansa.

Lasten kirja sijoittuu Englantiin 1800–1900-lukujen taitteeseen. Viktoriaaninen aikakausi loppuu. Monenlaiset aatteet keräävät kannattajia: anarkismi, naisasialiike, sosialismi. Työläiset osoittavat mieltään. Maailmansota puhkeaa ja jättää jälkensä kaikkiin ihmisiin. Kuumeinen kiihko taittuu luopumiseen ja suruun. Kirja käy Englannin historian oppitunnista kertoessaan tapahtumista ja henkilöistä, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle melko vieraita. Tutuksi tulee vaikkapa Fabian-yhdistys eli maltillinen sosialistinen sivistyneistöjärjestö, johon kirjan henkilöistä varsin moni kuuluu. Fiktiivisten hahmojen rinnalla tavataan niin Oscar Wilde kuin Emmeline Pankhurst, niin William Morris kuin Bernard Shaw.

Aikuiset tuntuvat Byattin kirjassa usein melko vastuuttomilta ja kypsymättömiltä. Arkielämän ongelmien unohtamiseen ja välttämiseen he käyttävät monenlaisia pakokeinoja, joista yleisin taitaa olla erotiikka. Joillekin kirjan henkilöistä seksi on elämän sulostuttaja. Joillekin se on pakkomielle, jopa perverssiyteen asti. Joillekin se on vallan ja koston väline. Joillekin se on häpeän aihe. Joillekin se on tyydyttämätön kaipuu. Suhteiden seurauksena syntyneillä lapsilla riittää aikanaan ihmeteltävää ja identiteettikriisejä. Seksikuvauksilla ei kirjassa suinkaan mässäillä, vaan kaikki kuvataan hienovaraisesti ja usein vain viitteellisesti.

Kertomuksessa seurataan muutaman yläluokkaisen perheen elämää. Keskeisin henkilö on seitsenlapsisen perheen äiti ja kirjailijatar Olive Wellwood, jonka menneisyyteen tuntuu liittyvän monta arkaa asiaa. Hän on uppoutunut satujen maailmaan – ehkäpä hän pystyy käsittelemään ahdistustaan vain satujen sisältämän symboliikan avulla? Hän kirjoittaa jokaiselle lapselleen omaa satukirjaa, joka etenee ja muuttuu elämäntilanteiden mukaan. Jonkun lapsen kohdalla ei satu etene ollenkaan, johtuen äidin ja lapsen välille kasvaneesta kuilusta. Jonkun satu paisuu kehyksistään ulos ja julkiseksi omaisuudeksi. Romaaniin on otettu näytteitä Oliven kirjoittamista saduista; monikerroksisia, painajaismaisia ja miltei raakoja.

Henkilöistä miellyttävin on Philip Warren, joka jättää taakseen köyhän työläisperheensä ja pyrkii määrätietoisesti keramiikkataiteilijaksi. Häntä on siunattu tarkalla silmällä ja piirtäjän lahjoilla ja onneksi hän pääsee niitä myös kehittämään. Hän elää vain työlleen eikä kaipaa ihmiskosketusta. Keramiikkataiteella onkin kirjassa suuri osuus. Sekä museon esineitä että Philipin ja hänen oppimestarinsa Benedict Fluddin töitä kuvataan sellaisella tarkkuudella, että ne miltei näkee silmissään; groteskit tai hienostuneet muodot, luonnosta poimitut kuviot ja taitavat lasitukset värivivahteineen. Yhtä tarkkaan kerrotaan teatteriesityksistä, puvustuksesta ja marionettien teosta. Mitä tämä kaikki mahdollisesti symboloi? Tosielämästä irtaantumista?

Kirjailija on romaaniaan varten tehnyt valtavasti pohjatyötä, käytännön keramiikanteosta lähtien. Töitä on joutunut tekemään myös kirjan suomentaja Kersti Juva. Pystyäkseen tuomaan oikeutta kirjan kuvaamille esineille Juva on vieraillut museoissa ja käyttänyt Internetin kuvahakua, haastatellut asiantuntijoita, selvitellyt termistöä ja kirjallisia viittauksia. Yksi hauskimmista tutkimuskohteista hänellä oli kuulemma naisten vaatetus moninaisine yksityiskohtineen. Eikä muuta voi sanoa kuin sen, että teoksen kieli on täydellistä, puhdasta ja soljuvaa suomenkieltä.

TERVO, JARI: Layla

Teoksessa Layla Jari Tervo kertoo karun tarinan siitä, miten nuori istanbulilainen kurdityttö päätyy prostituoiduksi Suomeen. Aihe on mielenkiintoinen ja Tervo tuntuu tietävän siitä paljon. Hän on kuitenkin yrittänyt ottaa mukaan niin monta näkökulmaa moraalisäännöistä, maahanmuuttajuudesta ja naiskaupasta, että henkilömäärä on paisunut turhan suureksi ja jotkut tilanteet ovat jääneet hieman irrallisiksi. Sanoma ei olisi pienestä karsimisesta kärsinyt – ja sanomahan on se, että naiset ovat alistetussa asemassa, olipa yhteiskunta mikä tahansa. Tervon kieli on niin lakonista, että välillä melkein ärsyttää, mutta toisaalta se saattaa helpottaa väkivaltaisista tapahtumista lukemista. Kaiken kaikkiaan Layla on Jari Tervon parhaita teoksia.

Layla kihlataan jo neljä tuntia syntymänsä jälkeen ja vihitään avioliittoon 15-vuotiaana. Hääyön jälkeen ei lakanoissa näy verta, mikä merkitsee perheelle täydellistä kunnian menetystä. Lisäksi Layla on eräänä päivänä keskustellut nuoren turkkilaismiehen kanssa ja antanut tämän koskettaa pikkusormeaan. Tämä riittää: kuolemantuomio odottaa sekä miestä että Laylaa. Layla kuitenkin pääsee pakoon ja salakuljettajien avulla ensin Kreikkaan, sitten Berliiniin ja lopulta puhdashenkisyyden ihmemaahan Finlandiyaan (tieto puhdashenkisyydestä on peräisin Grigori Petrovin kirjasta Valkoliljojen maa). Tytön perässä kiiruhtavat painajaismaisina hänen isänsä ja isoveljensä, joiden tehtävänä on panna kunniamurha täytäntöön. Mutta kuka Laylan perheessä ajaa voimakkaimmin tytön surmaa – ja miksi? Käsitys siitä, kuka on paha ja kuka hyvä, saattaa hyvinkin vaihtua kertomuksen mittaan. Ainakin yllätyskäänteitä on tiedossa.

Prostituoitunakin Layla säilyttää sisäisen viattomuutensa ja hyvän kurditytön maailmankatsomuksen. Hän on ahdingossaan yksin, mutta henkisesti vahvana kenties sittenkin selviää. Toinen selviytyjä on Laylan turkkilainen ystävätär ja kohtalotoveri Tamara, mutta hänen selviytymiskeinonsa ovat huomattavasti järeämpiä. Kirjan kolmas naishahmo on suomalainen Helena, joka on avioerossa menettänyt poikansa huoltajuuden ja alkoholismin takia jopa oikeuden tavata tätä. Helena ryhtyy prostituoiduksi ansaitakseen nopeasti rahaa ja saadakseen siten mahdollisuuden lapsensa yksinhuoltajuuteen. Tässä romaanissa naiset ovat voimakkaita, mutta lähes kaikki miehet epämiellyttäviä ja epärehellisiä niljakkeita.

Kirja on surullinen ja ahdistava, mutta silti sen loppu lupailee hitusen toivoa.

KYRÖ, TUOMAS: Kerjäläinen ja jänis

Kerjäläinen ja jänis on muokattu romaaniksi kuunnelmasta, minkä huomaa kirjan rakenteesta. Lauseet ovat varmasti edukseen nimenomaan ääneen luettuina, sillä ne ovat hyvin lyhyitä ja nasevia ja samalla soljuvia. Päähenkilön ajatukset on kirjassa täytynyt jotenkin erottaa muusta tekstistä, mikä on ratkaistu kirjoittamalla ne kursiivilla. Ensi alkuun kirja vaikuttaa hieman näsäviisaalta ja huumorin tekeminen ihmisen hädästä ja köyhyydestä arveluttavalta, mutta lopulta tarina on aika viehättävä. Juoni on sadunomainen ja täynnä absurdeja käänteitä, mutta tekstiin on upotettu myös monenlaista viisautta ja terävää huomiota. Esimerkiksi

Jukurtti lupasi rasitetulle nykyihmiselle saman kuin kirkko ennen. Ikuisen elämän, henkisen tasapainon, paremman jaksamisen työelämässä ja parannuksen jälkeisen taivaan. Sen saavuttaakseen ei pitänyt edes kuolla, ainoastaan elää.

Humoristinen ote ulottuu henkilöiden nimiin asti, esimerkiksi Tavallisten Ihmisten Puolueen puheenjohtaja ja Suomen pääministeri on Simo Pahvi (kuka mahtaakaan olla esikuvana?).

Päähenkilö on romanialainen Vatanescu, joka myy työvoimansa kansainväliselle rikollisliigalle voidakseen ostaa pojalleen nappulakengät. Jalkapalloilijana pojalla olisi mahdollisuus saavuttaa mainetta ja vaurautta ja avustaa perhettään. Herra Vatanescu päätyy Suomeen, missä hänet määrätään kerjäämään. Kerjäläisten toiminta on organisoitua, tulosvastuullista ja valvottua ja kaikkea johtaa Suomessa kovaotteinen venäläinen Jegor Kugar. Vatanescu ei kauan kestä tilanteen epäoikeudenmukaisuutta, vaan nostattaa muut kerjäläiset kapinaan Kugaria vastaan. On pakko paeta. Kumppaninaan Vatanesculla on citykani, jonka hän on pelastanut joutumasta eläintarhaan tiikerin ruoaksi.

Matkallaan Helsingistä pohjoisen hillasoille Vatanescu tapaa monenlaisia ihmisiä. Osa on ennakkoluuloisia ja töykeitä, mutta paljon on myös auttavaisia ja sydämellisiä henkilöitä. Jänis toimii eräänlaisena mittarina: kuka hyväksyy jäniksen, se on hyvä ihminen. Byrokratia saattaa olla kylmä ja kova vähäosaista kohtaan, mutta yksilöt lämminsydämisiä. Yhteistä kieltäkään ei aina tarvita toisen ymmärtämiseen. Erilaisten sattumien ansiosta myös media tulee ennen pitkää tietoiseksi Vatanescun olemassaolosta ja se puolestaan kiinnittää poliitikkojen huomiota. Vatanescun tie vie huikeisiin korkeuksiin – ja takaa pojalle hienoakin hienommat nappulakengät.

Kerjäläinen ja jänis on aivan avoimesti versio Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi –teoksesta. Toki kirjailijat eroavat tyyliltään, mutta hengeltään he ovat lähellä toisiaan.

WATERS, SARAH: Vieras kartanossa

Sarah Waters (s. 1966) on saanut tuotannostaan lukuisia palkintoja. Britannian kirjakauppiaiden liitto on nimennyt hänet kahdesti vuoden kirjailijaksi ja kolmesti hänen teoksensa ovat olleet Man Booker – palkintoehdokkaina. Vuonna 2009 Man Booker – ehdokkaana oli Watersin historiallinen romaani Vieras kartanossa. Teos sijoittuu 1940-luvun loppupuolelle, jolloin sodan haavat ovat vielä tuoreita ja kaikesta on pulaa. Englannin yläluokka on köyhtynyt, kartanot ja maatilat ovat rapistuneet. Watersin aiemmista kirjoista poiketen Vieras kartanossa – teoksessa ei lesbolaisuudella ole suurta sijaa (jollei sitten rivien välistä päättele jotain).

Työväenluokasta lähtöisin oleva herra Faraday on kouluttautunut lääkäriksi eli hänen yhteiskunnallinen statuksensa on noussut roimasti. Tämä ei kuitenkaan miestä tyydytä, vaan häntä vaivaa nälkäinen kiinnostus äitinsä vanhaa työpaikkaa eli Hundreds Hallin kartanoa ja sen asukkaita kohtaan. Hän ei ole milloinkaan unohtanut niitä vilauksia kartanon loistokkuudesta, joita hän pikkupoikana onnistui salaa sieppaamaan, vaan on takertunut niihin pakkomielteisesti. Kohtalo tuntuukin suosivan Faradayta, sillä hänet kutsutaan vakinaisen lääkärin sijasta kartanoon potilaskäynnille. Jalkansa kerran ovenrakoon saatuaan Faraday toimii määrätietoisesti ja ujuttautuu vähän kerrassaan perheen uskotuksi henkilöksi ja tukijaksi. Kartanossa alkaa kuitenkin pian tapahtua kummia: esineet liikkuvat, outoja ääniä kuuluu ja syttyy tulipaloja. Kummitteleeko siellä? Onko itse talo ryhtynyt vainoamaan asujiaan? Vai onko kaikki mieleltään sairaiden ihmisten kuvitelmaa?

Vieras kartanossa on hyvä ajankuvaus. Yläluokka luisuu alamäkeen leuka pystyssä ja perinnäistavat säilyttäen, mutta heikkoa kohtaa ovat vaanimassa niin amerikkalaiset uusrikkaat kuin paikalliset liikemiehet. Paikoin kirja tiivistyy todella hyytäväksi kummitustarinaksi, aivan Poen malliin. Joissakin kohdin liika yksityiskohtaisuus alkaa pitkästyttää eli tiivistämisen varaa olisi ollut. Samaa aikakautta ja aihepiiriä käsittelee hieman viihteellisemmin Kate Morton romaanissaan Paluu Rivertoniin.

KOIVUKARI, TAPIO: Ariasman : kertomus valaanpyynnistä

Tapio Koivukarin kirja Ariasman sijoittuu 1600-luvun alkupuolelle Islantiin ja Baskimaalle. Kertomus perustuu tositapahtumiin, joista löytyy jopa aikalaisten muistiinpanoja. Aihe on pyörinyt Koivukarin mielessä 1990-luvulta lähtien, mutta vaatinut pitkän kypsyttelyn päästäkseen kirjaksi asti.

Baskimaalta lähtee venekuntia valaanpyyntiin Islannin vesille, koska entiset pyyntipaikat Labradorin rannikolla ovat tyhjentyneet kaloista. Yksi osatekijä tähän on ilmastonmuutos, joka on tehnyt talvista pidempiä ja kylmempiä ja sulkenut rannikot jäälauttojen taakse. Turskanpyynti olisi kalastajille helpompaa ja vaarattomampaa, mutta valaanrasvalla ja -hetuloilla voi hyvällä onnella ansaita rahat vaikka omaa taloa varten. Siksi uusia yrittäjiä riittää. Islantilaiset suhtautuvat rannoilleen yllättäen saapuviin biskajalaisiin mustapäihin aluksi myötämielisesti, koska saavat näiltä valaanlihaa puoli-ilmaiseksi. Vähitellen alkavat tunteet kuitenkin muuttua ja riitaa syntyy vaikkapa ajopuista, joita baskit tarvitsevat traanikattiloidensa polttoaineeksi ja islantilaiset veneiden materiaaliksi. Kauna ja vihamielisyys kasvavat puolin ja toisin räjähdyspisteeseen saakka.

Kirja kuvaa hyvin ennakkoluulojen ja väärinkäsitysten tuhoisaa vaikutusta. Baskit suhtautuvat alentuvasti islantilaisiin, joita pitävät oppimattomina alkuasukkaina. Islantilaisethan asuvat turvemajoissa, ovat taikauskoisia ja hankkivat kapean elantonsa lampailla ja rannikkokalastuksella. Islantilaiset puolestaan näkevät baskit röyhkeinä tunkeilijoina ja ryöväreinä. Kielivaikeuksien vuoksi baskit tekevät kohtalokkaita erehdyksiä, joita nimismies Ari Magnússon eli Ariasman käyttää hyväkseen peitellessään omia virheitään. Ariasman on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen hahmo, koska hänen olettaa olevan kirjan sankari, mutta kuinka lienee?

Koivukari on asunut ja työskennellyt Islannissa, joten maan historia, kulttuuri ja kieli ovat hänelle tuttuja. Lisäksi hän tietää hämmästyttävän paljon monenlaisista asioista, esimerkiksi tynnyrinteosta jota hän kuvaa pienintä yksityiskohtaa myöten. Koivukarin tyyli on hidasta, rauhallista ja tasaista. Hän ei dramatisoi tapahtumia, vaan kuvaa niitä tavallaan ulkopuolisena. Kieli on kuin keskiajan kronikoista, täynnä vanhahtavia sanoja ja lauseenrakenteita. Silti teoksessa on myös huumoria niin itse tapahtumissa kuin niiden kuvailussa. Kirja vaatii lukijalta paljon, mutta palkitsee kyllä lopussa: päällimmäiseksi tarinassa jää uusi elämä ja toivo.

TÓIBÍN, COLM: Brooklyn

Irlantilainen Colm Tóibín on saanut teoksistaan lukuisia kirjallisuuspalkintoja. Esimerkiksi romaanista Brooklyn hän sai vuoden 2009 Costa-palkinnon (entiseltä nimeltään Whitbread-palkinto), joka on Britannian arvostetuimpia.

Brooklyn on näennäisen vaatimaton kertomus nuoren tytön kehittymisestä aikuiseksi ja vastuuntuntoiseksi naiseksi. Tyyliltään se on rauhallinen ja tasainen (ehkä liikaakin) ja välttää kaikenlaista kikkailua. Ei hypitä aikatasosta toiseen eikä käytetä montaa eri kertojaa. Koko ajan pysytään realismin rajoissa. Koska näkökulma on naisen, ei esitellä ryyppäämistä eikä väkivaltaa. Kurjuudessakaan ei kieriskellä, sillä koko ajan liikutaan ansiotyötä tekevien ihmisten parissa. Pientä huumorin pilkahtelua on siellä täällä, mutta enemmänkin olisi voinut olla.

Kirjan päähenkilö on Eilis Lacey. Hän on kiltti ja sopeutuvainen nuori nainen, vaikkakin pidättyväinen ja harkitseva. Järkeväkin. Tapahtumat ajoittuvat 1950-luvulle, jolloin moni irlantilainen hakeutuu työn perässä Englantiin. Eilisin veljetkin ovat siellä, jo perheyhteisöstä irtaantuneina. Eilis sen sijaan suuntaa kohti Yhdysvaltoja – ei omasta tahdostaan, vaan sukulaisten päätöksellä. Ihan hyppy pimeään lähtö ei ole, vaan tiedossa on kohtuullisen hyvä työpaikka, turvallinen asunto ja tutun papin lupaama henkinen tuki. Helppoa ei silti ole kokemattoman nuoren tytön lähteä kotoaan. Tóibín kuvaa herkästi Eilisin epävarmuutta ja pienoista kaunantunnetta painajaismaisen merimatkan aikana. Samoin hän kuvaa tutustumista amerikkalaiseen ihmemaahan, joka Eilisin kriittisten silmien edessä ei niin kovin ihmeelliseltä vaikuta. Vähitellen musertava koti-ikävä hellittää, työnäkymät paranevat ja sovelias nuori mies astuu kuvioihin. Juuri kun kaikki tuntuu loksahtavan sievästi paikalleen, tulee uusi muutos. Ajautuuko Eilis ratkaisuihin, joita myöhemmin joutuu katumaan?

NESSER, HÅKAN: Sukujuhlat

Sukujuhlat -teos alkaa kutkuttavasta merkkipäivästä, jolloin Hermanssonin perheen isä Karl-Erik täyttää 65 vuotta ja tytär Ebba 40 vuotta. Juhlat tosin pidetään aiottua pienimuotoisempina, koska niitä varjostaa häpeällinen skandaali: perheen poika on esiintynyt epäkorrektisti tosi-tv-ohjelmassa ja saanut lehdistöltä pilkkanimen Runkku-Robert. Syntymäpäivien jälkeisenä yönä Robert katoaa, mutta vain äiti huolestuu. Tilanne on aivan toinen kun seuraavana yönä katoaa Ebban kultapoika Henrik, Uppsalan yliopistossa opiskeleva nuorukainen. Mikä voisi yhdistää näitä tapauksia?

Håkan Nesser esittelee tässä kirjassa uuden sankarin eli italialais-ruotsalaisen rikoskonstaapelin Gunnar Barbarottin. Barbarotti on kunnollinen ja tunnollinen mies (ei alkoholi- tai väkivaltaongelmaa), joka yrittää sovittaa yhteen työn, teini-ikäisen tyttären ja uuden naissuhteen. Hän ei oikeastaan usko Jumalaan, mutta käy tämän kanssa peliä, jossa Meidän Herramme saa plus- tai miinuspisteitä sen mukaan, miten vastaa rukouksiin. Paholaisen olemassaoloon Barbarotti kyllä uskoo. Hermanssonien kohdalla pahaa tuleekin paljon vastaan, vaikka perheenjäsenet yrittävät kätkeä salaisuuksiaan parhaansa mukaan. Ei ihme, että moni on masentunut ja menettänyt elämänhalunsa. Esimerkiksi Karl-Erikin vaimo Rosemarie raahautuu päivästä toiseen unelmoiden kuolemasta, joko itsemurhasta tai aviopuolison tappamisesta.

Kirja etenee verkkaisesti ja paikoin turhan pohdiskelevasti, mutta psykologisen dekkarin ystäville tämä sopii. Kieli on hupaisan koukeroista ja miltei riehakasta – mitäpä ajatella esimerkiksi tästä:

…ei laskelmointia kalvakanvihreissä silmissä, joissa hän aikoinaan olisi halunnut kävellä paljain jaloin…

PS. Suomesta ja suomalaisista Nesser puhuu myönteisessä hengessä – taidamme nykyisin olla ruotsalaisten silmissä jotenkin myyttisiä hahmoja?

HÄRKÖNEN, ANNA-LEENA: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen tutkii Onnen tunti -teoksessaan monelta kannalta aikuisen ja lapsen välistä suhdetta. Miten vanhempi kestää sen, ettei pysty pitämään huolta lapsestaan? Miten lapseen vaikuttaa se, ettei vanhempi pysty tarjoamaan hänelle turvallista elämää? Voiko isä- tai äitipuoli rakastaa kumppaninsa lasta kuin omaansa? Voiko ja uskaltaako sijoituslapsen huostaansa ottanut rakastaa tätä kuin omaansa? Pystyykö äiti irrottamaan otteensa, kun lapsi alkaa itsenäistyä? Pystyykö lapsi irtaantumaan äidistään? Härkösellä riittää myötätuntoa kaikkia osapuolia kohtaan, myös hankalien asioiden parissa painivia ja ylityöllistettyjä sosiaalivirkailijoita kohtaan. Toki kritisoitavaakin on, esimerkiksi sijaisperheiden tukemisessa.

Kirjan päähenkilö on Tuula. Hänellä on suloinen kymmenvuotias poika Roope ja tuore avomies Harri, mutta silti hän on epämääräisen tyytymätön. Hänen päätöksensä hakea sijaisvanhemmuutta on varsin spontaani ja saa läheisen ihmisen aivan aiheellisesti kysymään: ”Mitä aukkoa sä yrität itsessäs tukkia?” Tuulan oma lapsuus on ollut henkisesti turvaton, koska boheemi äiti ei ole missään vaiheessa kyennyt ottamaan aikuisen roolia. Samalla Tuulasta on kehittynyt ihminen, joka myötäilee, hillitsee itsensä ja näyttää aina iloiselta. Sijaislasten ongelmien kanssa painiminen avaa hänen omia solmujaan ja lopulta Tuula oivaltaa, ettei kukaan ole täydellinen – eikä tarvitse ollakaan. Tärkeintä on yrittää.

Perheeseen sijoitetut sisarukset, kahdeksanvuotias Luke ja viisivuotias Venni, kipuilevat omalla tavallaan Aurinkoinen Venni pelästyy jokaista negatiivista sanaa, halveksii itseään ja käy yöllä tarkistamassa, että aikuiset ovat vielä tallella. Luke esittää kovaa ja välinpitämätöntä, mutta pitää hyvää huolta pikkusiskostaan (ja käy yöllä tarkistamassa, onko jääkaapissa ruokaa). Sijaisisä Harri on kirjan tasapainoisin, ymmärtäväisin ja järkevin henkilö, miltei liian hyvä ollakseen totta. Kun hän lopulta latelee totuuden sanoja, niillä on vaikutusta.

Sujuvaa tekstiä Härkönen on aina osannut kirjoittaa ja nautittavasti kirja etenee nytkin. Etenkin replikointi on humoristista ja värikästä puhekieltä. Jotkut kohtaukset ovat varsin koomisia, esimerkiksi aamupala jolla Venni täysin viattomasti kutsuu sijaisäitiään huoraksi. Tai kohtaus jossa Luken ja Vennin biologinen isä ja sijaisisä istuvat kylmässä saunassa tyhjentämässä konjakkipulloa ja ruotimassa menneitä. Vaikka kirjassa käsitellään suuria ongelmia, on sen ote kuitenkin viihteellinen. Kirjan loppu tuntuu liian idylliseltä ja ratkaisut helppoilta. Ajatuksia kirja kyllä herättää ja siihenhän Härkönen on pyrkinyt.

TROPPER, JONATHAN: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

”Isä on kuollut”, Wendy ilmoittaa tylysti, aivan kuin sellaista olisi sattunut ennenkin, aivan kuin kyse olisi täysin arkisesta sattumuksesta. Toisinaan käy hermoille tämä hänen ainainen halunsa esittää ylettömän tyyntä jopa tragedian edessä.

Näin alkaa Jonathan Tropperin teos Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Teoksessa vuorottelevat räävitön huumori ja lempeä surumielisyys, suorasukainen seksi ja kaino romantiikka. Ulkonaisesti kirja etenee päivän kerrallaan kellon tarkkuudella, mutta muistumat kattavat koko elämän. Parasta antia ovat nasevat vuorosanat ja yllätyksellinen juoni – ei ihme, että tästäkin kirjasta on tekeillä elokuva.

Judd Foxmanin isä kuolee pitkällisen sairauden jälkeen. Viimeisenä tahtonaan hän toivoo perheen viettävän juutalaiseen perinteeseen kuuluvaa suruviikkoa. Aika uskomaton juttu, kun isä ei missään vaiheessa ole osoittanut taipumusta uskonnollisuuteen! Perheenjäsenet kuitenkin kokoontuvat, jokainen omine murheineen ja painolasteineen. Viikon aikana purkautuvat esiin vanhat kaunat ja uudet häiriötekijät niin voimallisesti, että nyrkkitappeluitakin käydään. Se on saavutus perheessä, joka on tottunut vähättelemään ja vääristelemään kaikkea vakavaa ja peittämään syvemmät tunteet hölötyksen ja letkautusten alle. Viikon loppuessa on moni kolhuilla ulkonaisesti, mutta sisäisesti kenties eheytynyt.

Judd (34 v) on kirjan kertoja ja tapahtumia katsotaan hänen näkökulmastaan. Hän elämästään on yhtäkkiä pudonnut pohja pois: vaimon ja pomon suhde, avioerohanke, työpaikan menetys, kodin menetys… vauvauutinen… Judd on täynnä vihaa ja katkeruutta, mutta ehkä myös syyllisyyttä? Suruviikon aikana hänelle aukeaa useampia mahdollisia polkuja, mutta mikä niistä on oikea?

Kirjassa on joitakin värikkäitä henkilöhahmoja. On esimerkiksi Leski, tunnustettu lapsipsykologi joka pukeutuu kuin ilotyttö ja laukoo arkaluontoisia totuuksia täyteen ääneen. Salaisuutensa on silti hänelläkin. On perheen nuorin poika, joka on jumittunut naistennaurattajan ja valhepukin rooliin. On aviopuoliso, jonka korvalta kännykkä ei poistu hetkeksikään. Kenties teos ei ole kovin syvällinen eikä uskottavakaan, mutta monin paikoin saa nauraa makeasti.

SHAW, ALI: Tyttö joka muuttui lasiksi

Ali Shaw (s. 1982) on opiskellut kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista Lancasterin yliopistossa ja työskennellyt kirjakauppiaana ja kirjastonhoitajana Oxfordissa. Tyttö joka muuttui lasiksi on hänen esikoisteoksensa.

Kirjan miltei painajaismainen tunnelma syntyy ilmaisuvoimaisesta kielestä. On syrjäinen saaristo, joka pikkuhiljaa autioituu ja ränsistyy. Kuolevat meduusat loistavat meressä. On lahoava, pahanhajuinen ja sumuinen rämeikkö. On synkeä metsä, jossa elää eriskummallisia olentoja. Yhden olennon katse muuttaa kaiken valkoiseksi, toisen valo houkuttelee kulkijaa hetteikköön. Yökkössiipinen pienoiskarja. Lasiksi muuttuneet ihmiset.

Suo oli kurluttanut joka suunnalla yskien sisuksistaan vastasyntyneitä kärpäsiä… Linnut nauroivat kauempana suolla… Sade oli harmaata villaa kaukana taivaan ja maan yhtymäkohdassa.

Kirjan kuvaamassa maailmassa on fantasian piirteitä, mutta silti siellä hallitsevat realismin lait. Symboliikkaa voi löytää kirjan koko teemasta, mutta myös pienistä yksityiskohdista. Esimerkiksi: miksi päähenkilön nimi on Midas Crook? Midas oli kreikkalaisen taruston kuningas, jonka kosketuksesta kaikki muuttui kullaksi ja crook-sanan puolestaan voi kääntää vaikkapa huijariksi. Midas Crook kavahtaa kosketusta – sen hän on perinyt tunnekylmältä ja hallitsevalta isältään – ja kaikkea rehevää ja värikästä. Parasta olisi kun koko maailma ihmisiä myöten olisi mustavalkoisen valokuvan kaltainen! Vasta suuri rakkaus voimistaa Midaksen kestämään läheisyyttä ja sietämään värejä.

Entä mitä on ajateltava kirjan sankarittaresta? Ida on hitaasti muuttumassa lasiksi. Ensin on vain siru varpaassa, sitten lasiset jalkaterät, seuraavaksi lasiset nilkat ja vähitellen lasia on jo polviin saakka. Kukaan ei tiedä ilmiön syytä eikä myöskään parannuskeinoa siihen. Mitä jos muutos vain etenee? Ida on jähmettävästä taudista huolimatta kuitenkin teoksen lämpimin ihminen ja hänelle suo mielellään onnen hetket:

…tätä hän oli kaivannut koko ikänsä: törmätä ohikiitäväksi hetkeksi vasten toista ihmistä niin suurella nopeudella, että sulautuu yhdeksi tämän kanssa.

Midas ja Ida uskaltavat tarttua onneen, mutta moni muu tuhlaa mahdollisuutensa ja jää vuosikausiksi haikailemaan rakkautensa perään. Joidenkin kohdalla rakkaus vääristyy ja muuttuu sairaaksi. Kirjan oudossa maailmassa asustaa outoja ja henkisesti rujoja ihmisiä.

NICHOLLS, DAVID: Sinä päivänä

Se päivä on heinäkuun 15. päivä. Se on se päivä vuonna 1988, jolloin Emma ja Dexter valmistuvat Edinburghin yliopistosta ja päätyvät juhlien jälkeen samaan vuoteeseen. He eivät harrasta seksiä, mutta silti heidän välilleen syntyy harvinaisen vahva tunneside. Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan he ovat toistensa parhaat ja luotetuimmat ystävät, vaikka elävät kumpikin elämäänsä omilla tahoillaan.

Emma ja Dexter ovat kieltämättä varsin erilaisia lähtökohdiltaan. Emma on huippuälykäs, idealistinen ja kunnollinen tyttö, jota painavat työväenluokkaisen perheen suuret odotukset. Dexter ajelehtii laiskasti nautinnosta toiseen käyttäen hyväkseen viehätysvoimaansa ja varakkaan perheen kärsivällistä anteliaisuutta. Emma unelmoi kirjailijan urasta, mutta jumittuu huonoihin työ- ja miessuhteisiin. Dexter pääsee ilman ponnisteluja tv-julkkikseksi ja nauttimaan kuuluisuuden eduista. Pitemmän päälle julkisuus osoittautuu kyllä ontoksi ja katoavaksi, mutta pystyykö Dexter aikuistumaan? Saako rakkaus mahdollisuuden, kun onnetar vaihtaa kohdetta?

Kirja on rakenteeltaan oivaltava ja viimeistä yksityiskohtaa myöten harkittu. Emman ja Dexterin elämäntilanne tarkistetaan vuosittain heinäkuun 15. päivä eli missä he ovat, mitä tekemässä, mitä suunnittelemassa. Alle kolmekymppisinä he vielä uskovat siihen, että unelmien toteutuminen on vain ajan kysymys ja mahdollisuudet rajattomat. Vuosien vieriessä ihanteet alkavat kuihtua ja tulevaisuudenusko laantua ja vähitellen niin Emma kuin Dexterkin huomaavat tyytyvänsä yhä enemmän kompromisseihin. Tarina onkin pohjimmaltaan hieman surumielinen, vaikka satiirinen ote saa monissa kohdin nauramaan.

Kirjan henkilöhahmot ovat uskottavia, moniulotteisia ja kiinnostavia. Esimerkiksi Emman monivuotinen miesystävä Ian on surkuhupaisan hellyttävä yrittäessään rakentaa koomikon uraa, vaikka edellytyksiä ei ole laisinkaan. Hänen, kuten muidenkin henkilöiden, luonne paljastuu paljolti dialogin välityksellä.

David Nicholls on toiminut ammattinäyttelijänä nimellä David Holdaway ja kirjoittanut lukuisia tv-käsikirjoituksia (mm. Rimakauhua ja rakkautta). Sinä päivänä -teos on hyvin elokuvamainen ja elokuva siitä on myös tehty – Suomessa se saa ensi-iltansa vuoden 2011 lopussa.

JONASSON, JONAS: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Jonas Jonasson (s. 1961) on entinen journalisti ja mediayrittäjä. Hänen esikoisteoksensa Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi oli vuonna 2010 Ruotsin myydyin romaani ja siitä on tulossa sekä elokuva että tv-sarja.

Kirjan päähenkilö on Allan Karlsson, joka karkaa vanhainkodin ikkunasta juuri ennen satavuotiskahvejaan. Sisätossut jäävät jalkaan, mutta lompakko on sentään povitaskussa. Kiireessä ei ole varaa valikoida, vaan asemalta ensimmäisenä lähtevä bussi kelpaa ja määränpääksi puolestaan kelpaa se, mihin pääsee 50 kruunulla. Näin Allan katoaa – mukanaan rikollisliigalle kuuluva matkalaukku, joka sisältää viidenkymmenen miljoonan kruunun edestä seteleitä. Pian Allania jäljittävät sekä poliisit että rikolliset, mutta vetreä satavuotias pysyy aina askeleen edellä osittain rahojensa, osittain uusien ystäviensä ja osittain onnekkaiden sattumusten avulla. Ruumiita valitettavasti syntyy (yhden saa aikaan norsu).

Kirjassa kuljetaan vuorotellen kahdessa aikatasossa. On nykyhetken huikea pakomatka ja on yhtä huikea menneisyys. Allan Karlsson on kouluja käymätön mies, jolla kuitenkin on erikoinen tuntuma räjähteisiin ja melkoinen kielipää (hän oppii kiinan kielen kahdessa kuukaudessa). Nämä ominaisuudet ovat avuksi vaikkapa Espanjan sisällissodassa, vaelluksella Himalajan yli tai siperialaisella vankileirillä. Seikkailujen välissä Allan käy aterioimassa niin Francon, Stalinin, Maon ja Kim Il Sungin kuin myös muutaman Yhdysvaltain presidentin kanssa ja selviytyy joistakin kiperistä tilanteista luomiensa suhteiden avulla. Allan on kuin kissa ja putoaa aina jaloilleen. Ehkä asiassa auttavat myös järkkymätön rauhallisuus ja tietynlainen fatalismi.

Humoristisuudessaan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi tuo eittämättä mieleen Arto Paasilinnan (joka myös mainitaan tekstissä). Toisaalta Allan Karlsson muistuttaa Forrest Gumpia siinä suhteessa, että osuu aina olemaan siellä, missä tapahtuu. Kenties muistumia on myös Sara Gruenin romaanista Vettä elefanteille. Jonasson kirjoittaa vauhdikkaasti ja hauskasti ja hänen mielikuvituksensa on huima. Kaikessa absurdissa mylläkässä on kenties myös asiaa. Kohdistuuko jokin piikki sosiaalihuoltoon ja oikeuslaitokseen päin?

SALE, RICHARD: Euroopan upeimmat vaellusreitit

Vaeltamista on varmaan harrastettu jo satoja vuosia, mutta ”viralliseksi” vaeltaminen tuli maailmasotien jälkeen. Ranska oli tässä asiassa edelläkävijänä, sillä siellä perustettiin vuonna 1947 yhdistys, jonka tarkoituksena oli luoda ja ylläpitää paikallisia ”suuria vaellusreittejä”. Muut Euroopan maat noudattivat pian Ranskan esimerkkiä, ja niin mantereelle syntyi vaellusreittien verkosto. Monet reitit ylittävät valtioiden välisiä rajoja, jotta retkeilijät voisivat kulkea maasta toiseen. Tällainen on esimerkiksi Via Alpina – sarja, jota pitkin voi edetä Alpeilla Sloveniasta Ranskaan saakka.

Richard Salen teos Euroopan upeimmat vaellusreitit on isokokoinen ja näyttävä. Se esittelee 24 reittiä, joista kaksitoista on se verran lyhyitä tai helppoja, että niistä suoriutuu yhden päivän aikana. Loput kaksitoista vaativat sitten useamman päivän vaellusta. Helpohkojen reittien joukossa on Euroopan vanhimpana pidetty vaellusreitti eli Ridgeway Englannissa. Sen varrelta löytyy vaikkapa Liddingtonin valkoinen hevonen. Vaativien vaellusreittien joukossa Skandinaviaa edustaa ruotsalainen Kungsleden-reitti, joka on 420 km pitkä. Alpeilta luonnollisestikin löytyy monta haastavaa vaelluskohdetta.

Monista reiteistä on pieni korkokartta. Itse reitti esitellään tarkkaan miltei askel askeleelta ja varoitetaan vaarallisista ja rankoista osuuksista. Mainitaan kaikki katsomisen arvoiset asiat luonnonnähtävyyksistä arkkitehtuuriin. Lukujen lopussa on tiivistettynä käytännön tietoutta: miten reitille pääsee eri kulkuneuvoilla, kartat ja oppaat, reittimerkinnät, majoitus, välineet, ilmasto, vaarat. Kirjan kuvat ovat niin upeita, että sohvaperunankin jalkoja rupeaa kutittamaan…

HØEG, PETER: Norsunhoitajien lapset

Peter Høegin teos Norsunhoitajien lapset on muodoltaan seikkailukertomus, jossa hurjalla vauhdilla syöksytään kohtauksesta toiseen. Kadonneita vanhempiaan etsivät nuoret joutuvat jatkuvasti kiperiin tilanteisiin, joista selviävät älyn, onnekkaiden sattumusten ja epälukuisten auttajien avulla. Toisaalta kirja muistuttaa vanhaa koomista elokuvaa – täytekakkua heitetään naamalle ja kuollutta ruumista siirrellään paikasta toiseen. Silti teoksessa on myös vakava puolensa. Kirjan nimi viittaa kaipaukseen, joka joillakin ihmisillä saa norsun mittasuhteet. Kaipauksen kohde voi olla Jumala tai rakkaus tai raha, mutta joka tapauksessa tuo norsu täyttää ihmisen elämän ja ohjaa kaikkea toimintaa. Ihminen on vapaa vasta kun pystyy tunnustamaan vajavaisuutensa, yksinäisyytensä ja kuolevaisuutensa:

… on olemassa tapa olla maailmassa, tässä maailmassa, joka ei kuole ja jossa ei ole pelkoa, koska itse vapauden tunne ei koskaan katoa… Se ei kuulu millekään uskonnolle, se ei edellytä, että uskoisi johonkin tiettyyn tai rukoilisi jotain tiettyä tai noudattaisi tiettyjä sääntöjä. Vain kolme asiaa on tarpeen. Että tajuaa sydämensä. Että on silmänräpäyksen verran halukas ottamaan vastaan kaiken, myös sen kohtuuttoman yksityiskohdan, että kerran kuolee. Ja kolmanneksi, että jää silmänräpäykseksi seisomaan aivan hiljaa, ja näkee pallon uppoavan maaliin.

Aikuiset ovat Høegin teoksessa hieman vinksahtaneita, mistä poikkeuksena oikeastaan vain maanläheinen isoäiti. Etenkin kadonneet vanhemmat - Finøn myyttisen saaren pappi ja kanttori - ovat lapsekkaan vastuuttomia ja itsekeskeisiä. Heidän kohdallaan tosin sukupuoliroolit ovat ihastuttavasti käänteiset: isä kokkaa vapaa-aikanaan gourmet-ruokaa ja äiti suunnittelee huipputeknisiä laitteita. Millaista norsua he mahtavat sisimmässään hoidella, kun perässä juoksevat niin poliisit ja lastensuojeluviranomaiset kuin uskonnollisten yhteisöjen edustajat ja rikolliset?

Järkiolentoja tarinassa edustavat 14-vuotias Peter, häntä pari vuotta vanhempi isosisko Tilte ja kettuterrieri Basker III. Kirjan kertojana toimii Peter, nokkelaälyinen jalkapallolupaus. Tapahtumia taas ohjailee Tilte, jonka ennakointi- ja järjestelykyky vaikuttaa suorastaan yliluonnolliselta. Nuorten koko taito tarvitaan, jotta saadaan niin vanhempien kuin muidenkin tapahtumiin sekaantuneiden elämä järjestykseen.

Høeg kuvaa uskonnollisia liikkeitä satiirin avulla. Kannattajia ja varoja hankitaan melkoisen arveluttavin keinoin ja opit ovat kaukana puhdashenkisyydestä. Uskonnollinen fanatismi voi saada alkunsa jostain hyvin pienestä, mutta saavuttaa vaaralliset mittasuhteet. Kaikilta osin veijaritarina ja syvälliset mietteet eivät ole hitsautuneet yhteen, mutta hauska on tätä teosta silti lukea!

SWÄRD, ANNE: Viimeiseen hengenvetoon

Anne Swärdin läpimurtoteos Viimeiseen hengenvetoon on Skooneen 1970-luvulle sijoittuva synkkä ja kiihkeä rakkaustarina. Jean-Luc Godardin samanniminen elokuva on ilmeisesti Swärdille läheinen, koska se mainitaan tekstissä usein. Jotain ranskalaista tyylikkyyttä on myös Swärdin kielessä ja tavassa käsitellä aihettaan.

Lo (= Ilves) on suuren perheyhteisön palvottu pikkuprinsessa. Hän on tottunut saamaan tahtonsa lävitse, mutta olemaan samalla jatkuvan valvonnan ja silmälläpidon alaisena. Seitsenvuotiaana Lo tutustuu maastopalon keskellä itseään kuusi vuotta vanhempaan Lukasiin, joka on kiehtovan erilainen. Lukas on kotoisin Unkarista ja jonkin synkän salaisuuden raskauttama. Miksi nimenomaan tuli kiehtoo häntä niin paljon? Nuorten välille syntyy oudon läheinen suhde, jota Lon suku ei katso hyvällä (etenkään kun Lukas surkuhupaisten sattumusten ansiosta vaikuttaa lähes pedofiililtä). Lo ja Lukas jatkavat tapaamisiaan salaa, pakkomielteisesti. Eikö Lo huomaa suhteen tukahduttavuutta edes murrosiässä kun seksuaalisuus alkaa herätä?

Aikuisiän saavutettuaan Lo tempautuu irti kaikesta entisestä. Juurettomuus tuntuu tässä vaiheessa nautinnolta ja vaarat houkuttelevilta. Rakkautta Lo ei halua, vaan seksi riittää. Maat, miehet ja työt vaihtuvat ja kontaktit kotimaahan ovat vuosia poikki. Miten Lukas selviää jäätyään yksin? Kohtalonomaisuus kumahtelee loppulauseeseen asti.

PS. Lyhyt tiivistelmä Jean-Luc Godardin elokuvasta Viimeiseen hengenvetoon: Michel-niminen pikkurikollinen jää kiinni ylinopeudesta ja ampuu hetken mielijohteesta moottoripyöräpoliisin kuoliaaksi. Hän pakenee Pariisiin ja onnistuu saamaan pauloihinsa amerikkalaisen lehtimyyjän Patrician. Rakastunut Patricia piilottelee Micheliä vielä silloinkin, kun jo tietää tämän taustan, mutta soittaa lopulta omantunnon piinaamana poliisille. Hän kertoo soitosta Michelille, mutta tämä ei usko olevansa vaarassa. Poliisi saapuu, ajaa Micheliä takaa ja ampuu. Michel kuolee kadulle ilmoitettuaan viimeisinä sanoinaan, että Patricia on inhottava.

ABDOLAH, KADER: Talo moskeijan vieressä

Olipa kerran talo, vanha talo, jota sanottiin moskeijan taloksi. Jo vuosisatojen ajan sitä olivat asuttaneet keskenään sukua olevat perheet, jotka olivat moskeijan palveluksessa… Näin alkaa Kader Abdolahin teos Talo moskeijan vieressä, joka valottaa Iranin historiaa šaahin ajasta 1960-luvulta ajatollah Khomeinin jälkeiseen aikaan 1990-luvulle. Kaikki tapahtumat nähdään vanhan talon kannalta – on kuin talo kertoisi tarinoita. Talo ja moskeija pysyvät, vallassaolijat ja aatteet vaihtuvat.

Talo on suuri, ihmisiä tulee ja menee. Etenkin länsimaista lukijaa auttaa suuresti kirjan alkuun sijoitettu ”sukupuu”, vaikka sen viitteet aukeavatkin vain pikku hiljaa tarinan edetessä. Keskeisin hahmo on mattokauppias Agha Džan, puhdashenkinen ja viisas mies, josta ei voi olla pitämättä. Muista henkilöistä jäävät mieleen etenkin isoäidit – kaksi vanhaa, uskollista palvelijaa, jotka uskovat pääsevänsä pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan, jos vain lakaisevat salaa kahdenkymmenen vuoden ajan piha-alueen ennen auringonnousua. Heidän huomassaan talo käy kuin vanha kello, heidän poistuttua kuvioista rytmi sotkeutuu täysin.

Poliittiset muutokset vaikuttavat talon asukkaisiin. Aatteet vievät ihmisiä mennessään ja sukulaisia toisiaan vastaan. Valta tuo ihmisistä esiin heidän pahimmat puolensa: petollisuuden, pikkumaisuuden ja julmuuden. Kauheuksista kerrotaan, mutta niitä ei paisutella. Vastapainoksi löytyy yllättävää rohkeutta, lojaalisuutta ja ystävyyttä. Tässä kirjassa on sijansa myös seksillä, josta nauttivat niin miehet kuin naisetkin.

Kirjan kieli on kaunista, mistä varmaan voi kiittää myös suomentajaa (Sanna van Leeuwen). Abdolah joutui pakenemaan Hollantiin vuonna 1988 osallistuttuaan diktatuurin vastaisiin liikkeisiin ja on kirjoittanut teoksensa uuden kotimaansa kielellä. Tyylissä on kuitenkin muistumia itämaisesta runoudesta tai esimerkiksi Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Kirja antaa länsimaiselle lukijalle hieman erilaisen kuvan islamilaisesta maailmasta, tavallisen ihmisen arkisesta elämästä ismien takana. Talo moskeijan vieressä on äänestetty Hollannin toiseksi parhaaksi teokseksi kautta aikojen.

HUSTVEDT, SIRI: Kesä ilman miehiä

Aviomies ilmoittaa kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen haluavansa pitää paussin (Paussi osoittautuu nuoreksi ranskalaiseksi naiseksi.) Vaimo sekoaa ja joutuu lyhyeksi aikaa mielisairaalan suljetulle osastolle. Toivuttuaan hän matkustaa entiselle kotiseudulleen äitinsä luo. Kesä kuluu tapahtumia sulatellessa. Syksyllä mies haluaa palata takaisin (Paussi on löytänyt uuden miehen).

Kesä ilman miehiä -teos ei huimaa juonenkäänteillään, mutta pitää silti otteessaan. Se on melko ironinen kuvaus eri-ikäisten naisten elämästä, ratkaisuista ja ystävyyssuhteista. Hylätty vaimo eli Mia purkaa turhautuneisuuttaan huutamalla, itkemällä ja puhisemalla, mutta myös kokeellisia runoja kirjoittamalla. Palvelukodissa Mian äiti ja hänen iäkkäät ystävättärensä pitävät sinnikkäästi kiinni elämästä ja välttelevät lähestyvästä kuolemasta puhumista. Poismenneitä ystäviä ei ainakaan keskusteluissa muistella, mutta ajatuksia ei ehkä ole yhtä helppo hallita. Herkullinen tyyppi on 94-vuotias Abigail, joka piilottaa kirjailemiinsa tekstiileihin hurjia, groteskeja ja eroottisia kuvia – ne ovat hänen salahuvejaan. Nuorella naapurinvaimolla on kesken jäänyt ura, kaksi lasta ja raivoava aviomies, mutta hän elää silti kadehdittavan rennosti ja huolettomasti. Huomaako hän kuitenkaan hätää lähellään: pienen Floran uppoutuminen mielikuvitusmaailmaan kertoo suuresta ahdistuksesta. Mian vetämän runopiirin tytöt puolestaan ajautuvat julmaan kiusantekoon kadehtimaansa toveria kohtaan. Mia selvittää tilanteen laittamalla osapuolet kirjoittamaan tarinan toistensa näkökulmasta, jolloin paljastuu yllättäviä väärinkäsityksiä ja tuskallisia salaisuuksia.

Tässä kirjassa Hustvedt puhuttelee lukijaa hyvin suoraan ja lämpimästi, mikä lisää kirjan intiimiä tunnelmaa. Tosin hän paikoin yltyy esittelemään liian perinpohjaisesti tietämystään esimerkiksi filosofiasta tai sukupuolieroihin liittyvistä teorioista, mutta muuten teos pysyy helppolukuisena. Yllättäen mukana on myös piirroksia, luultavasti Siri Hustvedtin omia.

SCHMIDT, KATHRIN: Et sinä kuole

Et sinä kuole on Kathrin Schmidtin osittain omaelämäkerrallinen romaani. Se sai arvostetun Deutscher Buchpreis – palkinnon vuonna 2009.

Kirjan päähenkilö ja kertoja Helene Wesendahl herää sairaalassa. Kaikki on outoa. Oikea käsi ja jalka eivät toimi. Sanoja ei synny. Unet ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa. Tuntemattomilta vaikuttavat ihmiset osoittautuvat lähiomaisiksi. Selviää, että Helenellä on aivoverenvuodon seurauksena toispuoleinen halvaus ja afasia. Alkaa rankka fyysinen kuntouttaminen ja samalla menneen elämän kokoaminen. Jokin pieni yksityiskohta, lause tai kuva saattaa tuoda mieleen ihmisiä ja tapahtumia. Suurin yllätys paljastuu tunnepuolelta: Helenen rakastettu ei taida ollakaan aviopuoliso vaan ihan joku muu. Kuka? Miksi tämä ei tule tapaamaan Heleneä sairaalaan? Entä voiko avioliitto Mattheksen kanssa jatkua toipumisen jälkeen?

Kirjassa pysytään koko ajan Helenen pään sisällä. Lukija seuraa vierestä Helenen tajunnan vähittäistä palaamista, muistisirpaleiden etsintää, toipumiskauden voittoja ja pettymyksiä. Suorasukaista ja paikoin vallan humoristista! Schmidtin runoilijantausta näkyy kielen vivahteikkuutena, osuvuutena ja yllätyksellisyytenä.

Kirjan nimi avautuu teoksen viimeisissä lauseissa:

Hän seisoo ikkunassa, pimeä tulee päivä päivältä aikaisemmin… Sammuttaa savukkeen. Katsoo ympärilleen, koska hänestä tuntuu, että joku on ampunut häntä ritsalla päähän. Ei kipua. (Ei vielä.)… Polvet pettävät.
Hän taistelee vastaan, pääsee portaat alas.
Matthes istuu olohuoneessa lukemassa. Hän istuu hiljaa viereiseen nojatuoliin, Matthes katsoo häntä kysyvästi.
Minä kuolen, hän sanoo tyynesti.

Et sinä kuole, Matthes sanoo tyynesti.

FRIMANSSON, INGER: Pahaa pelkäämättä

Inger Frimanssonin edellisessä teoksessa Rotanpyytäjä aikuinen nainen joutuu mieleltään sairaan henkilön vangiksi ja kuolemanvaaraan. Uusimmassa teoksessa Pahaa pelkäämättä uhrina on teini-ikäinen tyttö, joka epätoivon hetkellä turvautuu väärään henkilöön.

Monika on vanhemmilleen kauan odotettu lahja, jota he hellivät ja hemmottelevat parhaansa mukaan. Monika ei kuitenkaan ole onnellinen lapsi, vaan yksinäinen ja hieman erikoinen. Yvonne-serkku käyttää pientä Monikaa sadistisissa leikeissä nukkena ja ainoa ystävätär Barbara Ann usuttaa Monikaa vaarallisiin ja hurjiin koetuksiin. Teini-iän haaveet jäävät vaille täyttymystä, sillä poikia ei pullea ja väritön Monika kiinnosta. Sitten Barbara Ann hukkuu epäselvissä olosuhteissa ja Monika lukkiutuu täysin suruunsa. Suomenlaivalla Monika tutustuu keski-ikäiseen Josef Anderssoniin, joka kohtelee hienotunteisesti nuorta tyttöä ja kuuntelee myötätuntoisesti hänen surujaan. Josefista tulee Monikalle pelastaja, kun perhe ei ymmärrä – vai tuleeko?

Frimansson kuvaa taitavasti, miten tavallisen oloisesta ihmisestä paljastuu vähitellen pimeä puoli. Tuo henkilö uskoo toimivansa rationaalisesti ja pyrkii ohjaamaan muitakin oikeaan – tarvittaessa varsin kovakouraisesti. Hänellä ei ole mitään rajoja eikä myötätuntoa. Uhrin tunteita Frimansson käsittelee myös hyvin. Millainen lamaannuttava kauhu valtaa ihmisen, kun hänelle vähitellen valkenee, ettei olekaan kiltin pelastajan turvissa vaan psykopaatin armoilla! Onko Monika kuitenkaan avuton? Hänessä on jo jonkin aikaa ollut kasvussa kova ja röyhkeä Nika-niminen persoona…

GLATTAUER, DANIEL: Kun pohjoistuuli puhaltaa

Daniel Glattauer on itävaltalainen toimittaja ja kirjailija. Hänen kahdeksas romaaninsa Kun pohjoistuuli puhaltaa on ollut Euroopassa melkoinen menestys. Se on nykyaikainen versio kirjeromaanista eli koostuu pelkästään sähköpostiviesteistä.

Emmi yrittää perua lehtitilauksen Like-kustantamoon, mutta lähettää jatkuvasti viestinsä väärään osoitteeseen eli yksityishenkilölle nimeltään Leo Leike. Leon virallissävyiset ja hieman ärtyisät vastaukset yllyttävät Emmiä jatkamaan yhteydenpitoa ja ennen pitkää viestien sävy muuttuu lämpimämmäksi. Intiimejä asioita paljastetaan ja murheita jaetaan – etenkin pohjoistuulen puhaltaessa. Jossain vaiheessa selviää, että Emmi on naimisissa ja kahden lapsen äiti. Miksi hän tarvitsee tällaista sähköpostikumppanuutta? Riittääkö tämä ystävyys pitemmän päälle? Olisiko parempi tavata oikeasti vai säilyttää omat mielikuvat (kumpikin tekee toisesta todella pitkälle meneviä päätelmiä pelkän kirjoitustyylin ja sanavalintojen perusteella)?

Viestien kautta selviää vähitellen Emmin ja Leon tausta, perhesuhteet ja luonteenpiirteet. Kotisivuja työkseen tekevästä Emmistä voi olla montaa mieltä: onko hän empaattinen, spontaani ja suorasukainen vai itsekeskeinen, utelias ja näsäviisas… Kielipsykologi Leo vaikuttaa räiskyvää Emmiä harkitsevammalta ja sovinnaisemmalta, mutta silti huumorintajuiselta Tarina etenee yllätyksellisesti ja lisää on luvassa ensi vuonna. Silloin ilmestyy jatko-osa Joka seitsemäs aalto.