KEEGAN, CLAIRE: Nämä pienet asiat

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: Small Things Like These (2021)

Suomennos: Kristiina Rikman

Vuonna 1968 syntynyt Claire Keegan kasvoi Irlannissa suuren perheen nuorimmaisena.  Hän opiskeli englantia ja politiikan tutkimusta New Orleansissa ja kirjoittamista Walesin ja Dublinin yliopistoissa. Nykyisin hän toimii kirjallisuuden opettajana useissa yliopistoissa. Keeganin pienoisromaani Nämä pienet asiat oli ehdolla vuoden 2022 Booker-palkintoon.

Nämä pienet asiat -teoksessa ollaan irlantilaisessa pikkukaupungissa joulun alla vuonna 1985. Näkökulma on Bill Furlongin, noin nelikymppisen hiili- ja puutavarakauppiaan, joka on naimisissa ja viiden tyttölapsen isä. Viime aikoina Furlong on alkanut ahdistua siitä, että hänen elämänsä tulee ehkä olemaan aina samanlaista työntekoa aamuhämärästä iltapimeään. Kuutena päivänä viikossa, lepoa vain pyhäpäivinä.

Hän oli kohta neljänkymmenen, mutta ei tuntenut päässeensä elämässä eteenpäin saati kehittyneensä mihinkään suuntaan, eikä hän voinut olla joskus miettimättä mitä mieltä elämässä oli.

Jouluviikko on kolea ja hiili- ja puukauppa käy vilkkaana, kun kaikki haluavat turvata varastojensa riittävyyden pyhien ajaksi. Telakan suljettua ovensa ja useiden firmojen vähennettyä henkilökuntaansa työttömiä on paljon, eivätkä kaikki pysty välittömästi maksamaan edes halkosäkistä. Hyväsydäminen Furlong antaa kuitenkin luottoa niin paljon kuin pystyy.

Luostari maksaa laskunsa tinkimättä, mutta nunniin ja heidän toimintaansa liittyy silti jotain salaperäistä. Kaupungilla tiedetään, että nunnat omistavat erinomaisen pesulan. Tiedetään myös, että nunnat ylläpitävät koulukotia, jossa annetaan perusopetusta tytöille. Kaupunkilaisilla ei kuitenkaan ole selkeää käsitystä siitä, keitä nämä tytöt ovat, koska he pysyvät visusti piilossa luostarin muurien takana.

Tällä kertaa Furlongia löytää luostarin hiilivajan lukkojen takaa jotain yllättävää: kylmettyneen ja nälkiintyneen tytön. Tyttö ei kerro, miten on joutunut varastoon, mutta ilmaisee kaipaavansa vauvaansa, joka on otettu häneltä pois. Furlongin läsnäolo aiheuttaa luostarissa oikean spektaakkelin, kun tyttöä hänen nähtensä ruokitaan ja hemmotellaan. Itse abbedissa sujauttaa miehelle ylimääräisen joulurahan.

Furlong oli kerran aikaisemminkin ahdistunut luostarin tiloissa sattumalta näkemiensä nuorten naisten kurjasta tilasta, mutta vaimo oli kehottanut häntä unohtamaan näkemänsä – eiväthän he olleet vastuussa noiden tyttöjen hyvinvoinnista. Tällä kertaa myös naapuri varoittaa miestä olemaan puuttumatta nunnien toimintaan, koska heillä on sormet joka piirakassa. On asioita, joilta on viisainta sulkea silmänsä.

Perhe puuhaa joulua, mutta Furlong on epätavallisen kärttyisä. Firman jouluaattoisen juhlahetken jälkeen hänen pitäisi palata kotiin, mutta mies kierteleekin ympäri kaupunkia ja päätyy lopulta luostarille. Hän ei hämmästy yhtään löytäessään tytön jälleen hiilivajasta, mutta tällä kertaa hän päättää viedä tämän kotiinsa. Luvassa on varmasti monenlaista harmia, mutta voisiko mies kutsua itseään kristityksi, jos tekisi toisin?

Oliko mahdollista, että hänen paras puolensa loisti hänen sisällään ja pyrki pintaan? Jokin hänessä, kutsui sitä miksi hyvänsä – oliko sille mitään nimeä? – pääsi valloilleen. Hän tiesi että joutuisi maksamaan siitä, mutta ei hän ollut milloinkaan mitättömän elämänsä aikana tuntenut tällaista onnellisuutta ja iloa…

Furlongin käytös selittyy paljolti hänen taustallaan. Hänen äitinsä tuli kuusitoistavuotiaana raskaaksi toimiessaan piikana rouva Wilsonilla, protestanttisella leskellä, eikä miestä ollut tiedossa. Vastoin odotuksia rouva Wilson ei erottanut piikaansa, vaan piti huolta nuoresta äidistä ja tarjosi kodin tämän lapselle vielä äidin yhtäkkisen kuoleman jälkeenkin. Mikä olisi ollut Billin kohtalo ilman rouva Wilsonin hyvää sydäntä?

Nämä pienet asiat -romaanissa on vain 116 sivua, mutta se jättää vahvan muistijäljen. Tapahtumia seurataan Bill Furlongin silmin, mutta hänen kaikkia ajatuksiaan ei silti lukijalle kerrota, vaan paljon jää aistittavaksi eleettömistä lauseista ja niiden yllä leijuvasta tunnelmasta. Kirja on täydellinen luettavaksi juuri joulunaikaan, sillä välinpitämättömyyttä ja kovuutta vastaan yhden ihmisen hyvyys loistaa kuin tähti ja jättää jälkeensä toivon.

Loppusanoissa Keegan kertoo lyhyesti Irlannin katolisen kirkon 1700-luvulta asti pyörittämistä Magdalena-pesuloista, joista viimeinen suljettiin vuonna 1996. Tuona aikana oli ehkä 10 000-30 000 naimatonta äitiä joutunut tekemään laitoksiin suljettuina raskasta pakkotyötä kurjissa oloissa. Ensikotien liiton vuonna 2020 julkaiseman raportin mukaan 9000 lasta kuoli kahdeksassatoista tutkimuksen kohteena olleessa laitoksessa. IIrlannin hallitus esitti asiasta anteeksipyynnön vuonna 2013.

MULTISILTA, JENNI: Umpihangessa alttarille

Kustantaja: Otava 2023

Kauppatieteiden maisteri Jenni Multisilta (s. 1992) on lähtöisin Porista, mutta asuu nykyisin Vaasassa. Hän on ilma-akrobatia- ja tankotanssiohjaaja sekä joogaopettaja. Multisillan aiemmat teokset ovat olleet hyytäviä psykologisia trillereitä, mutta Umpihangessa alttarille on puhdasveristä romantiikkaa.

Mila julkaisee You Tube -kanavallaan vlogeja, jotka keräävät tuhansia seuraajia. Nyt hänellä on aivan ainutlaatuinen tilaisuus kasvattaa katsojalukuja ja yrityksen liikevaihtoa: tehdä videosarja omista häistään! Sulhanen on Milan teini-iän suuri ihastus Nick, jäsen amerikkalaisessa metallibändissä, joka teki yhden huonosti menestyneen levyn ja katosi sitten kuvioista. Mila saattoi hyvinkin olla bändin ainoa fani.

Pari vuotta sitten Mila oli työmatkalla New Yorkissa ja huomatessaan sattumalta Nickin majailevan samassa hotellissa meni esittäytymään. Aluksi Nick oli torjuva ja epäluuloinen, olihan hän jättänyt nuoruuden musiikkikokeilut kauaksi taakseen ja muuttunut vakaaksi pankkivirkailijaksi, mutta eksoottinen ihailija alkoi kuitenkin kiinnostaa. Loppu on historiaa – kosinta jouluaamuna kahden vuoden seurustelun jälkeen.

Mila saa tästä suurenmoisen idean. Joulu on ollut perheessä suuren juhlan aikaa ja täynnä erilaisia traditioita, joista ovat nauttineet niin Mila, siskonsa Laura ja pikkuveli Jesse kuin äiti ja mammakin. Viime vuosina perhe on alkanut hieman hajaantua, mutta nyt olisi oiva tilaisuus koota kaikki jälleen yhteen. Häät jouluna!

Päätin järjestää häät jouluaattona. Ja mikä olisi parempi paikka juhlia sekä joulua että rakkautta kuin itsensä joulupukin kotikulmat? Pystyin kuvittelemaan kaiken mielessäni: Lapin kauniit, lumiset maisemat, tunnelmallinen kappeli tunturilla, hääjuhlat jouluillallisen merkeissä kuusenkynttilöiden ja takkatulen valossa.

Nick ei kuitenkaan innostu suureellisista suunnitelmista. Hänestä tuntuu, että häät, sisällöntuottaminen kanavalle niiden pohjalta ja diilit yhteistyökumppanien kanssa ovat Milalle tärkeämpiä kuin itse avioliitto. Nick epäilee, että Mila rakastaa oikeastaan jonkinlaista ideaa Nickistä eikä miestä itseään. Ja lisäksi mies on alkanut epäillä omaakin rakkauttaan. Kaksi viikkoa ennen häitä Nick vetäytyy liitosta.

Milalla ei ole aikomustakaan luopua häitä – peruminenhan olisi pettymys niin sukulaisille kuin ystäville ja pilaisi suhteet yhteistyökumppaneihin. Niinpä porukka kerääntyy Lapissa upeaan kelohonkahotelliin, ja tapahtumat vyöryvät eteenpäin suunnitelmien mukaisesti. Nickin poissaolo selittyy työkiireillä ja peruuntuneilla lennoilla. Itse vihkimistilaisuus ei tietenkään onnistu ilman sulhasta, mutta Milalla on idea…

Ja koska tämä hääpainajainen ennen joulua ei voi enää muuttua pahemmaksikaan, polvistun hänen eteensä ja lausun ne ainoat sanat, jotka muistan suunnittelemastani puheesta: ”Tuletko aviomiehekseni?”

Salaisuuksia on muillakin. Jessen kihlattu Dani on jo juhannuksena lähtenyt toisen miehen matkaan, vaan Jessepä ei ole vieläkään pystynyt kertomaan surustaan kenellekään. Laura, Milan firman kantava voima, puolestaan on päättänyt erota työstään häiden jälkeen, mutta ei ole saanut ilmoitettua asiasta Milalle. Lisäksi kohta yhdeksännellä kuulla raskaana oleva Laura on miltei paniikissa synnytystä ajatellessaan, vaikka ei kehtaakaan paljastaa tuntojaan omaisilleen.

Umpihangessa alttarille noudattelee chick lit -kirjallisuuden suuntaviivoja. Ihmiset tekevät ongelmia kohdatessaan paniikkiratkaisuja ja saavat näin asiat aina vain pahemmin solmuun. Siinä pyörivät sekaisin fosforiporot, kaikkialle ehtivät kissat, intoutunut a capella -kuoro, joulupukki ja iso joukko Arttuja. Lopussa ongelmat tietenkin ratkeavat kaikille hyvällä tavalla, joten kirja tarjoaa kepeää piristystä kaikille jouluähkystä kärsiville.

PS. Kirjan lopussa on Jessen ja kumppanien joululaululista (ei pelkkää synkkyyttä).

AL HUSAINI, SARA: Huono tyttö

Kustantaja: Like 2023

Saran perhe joutui 1990-luvun alussa pakenemaan Irakista isän silloista hallitusta vastustavien mielipiteiden vuoksi. Sara syntyi pakolaisleirillä vuonna 1992 ja oli alle kuukauden ikäinen perheen päästessä kiintiöpakolaisen statuksella Suomeen ja asettuessa asumaan Kuopioon. 

Sara oli reipas pieni tyttö, mutta tunsi kahdelta taholta tulevien vaatimusten painon. Suomalaisilla oli odotuksia, vaatimuksia ja asenteita, joita tyydyttääkseen piti olla hyvä maahanmuuttaja. Oman yhteisön piirissä taas piti tuntea näkymättömät säännöt ja ohjeet, jotta olisi hyvä tyttö. Tyttöjen kunniaa vartioitiin tarkkaan – Sarakin vietiin pyöräilyonnettomuuden jälkeen lääkäriin vain sen varmistamiseksi, että neitsyys on yhä tallella.

Hyvät tytöt ovat kuin tikkareita, joita peittää kääre, kun taas huonot tytöt ovat tikkareita, joista kääre on revitty ja jonka limaiselle pinnalle on takertunut kärpäsiä.

Kesällä 2007 perhe matkusti Irakiin. Vanhemmille aika Suomessa oli ollut pelkkää tyhjää välitilää, joten etenkin isä oli nyt onnessaan. Oleskelu venyi venymistään ja Sara halusi yhä kiihkeämmin palata Suomeen ja koulunkäynnin pariin. Lopulta tyttö hyväksyttiin paikalliseen kouluun, mutta se vain hämärsi hänen käsitystään omasta identiteetistä. Oliko hän suomalainen vai irakilainen? Oliko hän maahanmuuttaja vai pakolainen?

Opiskeluaikana Suomessa Sara alkoi kyseenalaistaa yhteisönsä määräyksiä ja uskonnollisia sääntöjä, muutti omaan asuntoon ja lakkasi käyttämästä huivia. Äidin suru ja kiihkeät anelut saivat Saran kuitenkin palaamaan takaisin perheen helmaan. Äiti oli hänelle ihmisistä rakkain ja sanomattoman hellä - kunhan asiat sujuivat hänen suuntaviivojensa mukaan.

Loppuvuodesta 2015 äiti päättää järjestää perheelleen hauskan lomamatkan Irakiin ja taivuttelee hieman haluttoman Saran lähtemään mukaan. Perillä Saralta otetaan passi pois ja hänelle kerrotaan, että vanhemmat ovat valinneet Rasheed-serkun hänen aviopuolisokseen. Äiti häärii hääjuhlallisuuksien ylimmäisenä järjestelijänä eikä ota kuuleviin korviinsa tyttären vetoomuksia.

Ilman asiakirjoja ja rahaa Sara ei Irakissa voi estää kohtaloaan. Joitakin itselleen tärkeitä asioita hän pystyy avioliittosopimukseen saamaan, esimerkiksi kondomin käytön, mutta muuten hän voi vain odottaa avuttomana sitä, että hänet tullaan hääyönä raiskaamaan. Äitiä puolestaan huolettaa se, että tyttärellä olisi yön jälkeen näyttää todiste neitsyydestään. Siihenkin tarvitaan pieni kankaanpala.

Olen muovailuvahaa hänen käsissään, hän voisi tehdä mitä huvittaa, mikään ei enää pysäyttäisi tulevaa. Ei äiti, ei isä, eivät sisareni eikä etenkään allah.

Irakin avioliittomarkkinoilla 23-vuotias ja koulutettu Sara ei ole kovaa valuuttaa, mutta Rasheedin tarkoitus onkin hyödyntää vaimoaan päästäkseen pois Irakista. Sara kuitenkin laittaa heti Suomeen turvallisesti saavuttuaan vireille avioliiton mitätöinnin. Toimenpide ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin Sara on luullut, vaan toteutuu vasta, kun Saran vanhemmat suostuvat maksamaan Rasheedin perheelle tuntuvat korvaukset.

Nyt Sara ei enää epäröi, vaan luopuu huivista, vaikka se merkitseekin yhteisön ulkopuolelle joutumista. Toki hän voi käydä kotona, mutta ei enää hellittynä tyttärenä vaan hieman epäilyttävänä vieraana. Toisaalta: voiko Sarakaan enää luottaa perheeseensä? Miten palanen kangasta voi määritellä sen, onko nainen hyvä vai huono? Onko nainen esine?

Huivin vuoksi olen menettänyt niin paljon. Yhteisöni silmissä olen menettänyt kunniani, huivittomana olen huono, likainen, huora, kaikkea mutta en kunnollinen. Perheelleni tuotin häpeää, olen heille kaikkea mitä yhteisö sanoo minun olevan, ja nyt olen myös ulkopuolinen, johon ei voi luottaa. Minua kohdellaan kuin vakoojaa, joka haluaa soluttautua perheeseen ja jakaa tiedon eteenpäin… Vain koska päätin poistaa huivin, koska päätin poistaa tämän muille yhdentekevän palan kangasta.

Sara Al Husainin omiin kokemuksiin perustuva kertomus kannattaa ehdottomasti lukea. Hän joutui taistelemaan saadakseen avioliittonsa purettua, vaikka oli selvästi solminut sen pakotettuna. Onneksi Suomessa on lokakuussa 2023 astunut voimaan lainmuutos, joka helpottaa pakkoavioliiton purkamista, vaikka sellaisen tunnusmerkkejä ei täällä vielä oikein tunnistetakaan. Vuoden 2021 pakolaisnaiseksi valittu Al Husaini haluaisikin kirjallaan lisätä suomalaisen kantaväestön tietoisuutta näistä aroista asioista ja myös herätellä maahanmuuttajataustaisia naisia ja miehiä huomaamaan vaaran merkit.

GUSTAFSSON, LAURA: Mikään ei todella katoa

Kustantaja: Like 2023

Kuolemassa yksilön tie juuri sinä yksilönä päättyy. Mutta luonnossa mikään ei todella katoa. Luonnossa mikään ei pääty. Mennään vain manan maille, kuin lepolomalle. Käännytään sisäänpäin, upotaan, vetäydytään. Muutetaan muotoa, sekoitutaan toisiin, tullaan joksikin uudeksi. Maan alla elämä pitelee itseään, korjaa vaurioita, antaa unen huuhtoa tajunnan kuonat.

Laura Gustafssonin (s. 1983) Mikään ei todella katoa -romaani alkaa luvulla, jonka otsikko on ”Paratiisi, kadotettu”. Lisää samalla otsikolla varustettuja lukuja limittyy varsinaisen kertomuksen lomaan. Ne kertovat pakomatkasta: vuosia aktiivisesti eläinten oikeuksien hyväksi työskennellyt nainen on lähtenyt maailmaa pakoon naapurilta luvatta lainaamansa koiran kanssa ja piiloutunut mökkialueen kesämajaan. Miksi?

Nainen kertoo työstään eläinoikeusjärjestössä. Kuinka hän on kiertänyt valokuvaamassa eläinten elinoloja turkistarhoilla, emakkosikaloissa ja broileritiloilla ja miten hirveitä asioita hän on siellä nähnyt. Miten julmaa ja epäinhimillistä kohtelua! Jo sanallisetkin kuvaukset aiheuttavat pahaa oloa, joten onko ihme, jos nainen kärsii painajaisista ja syömishäiriöstä! Nainen on vakaumuksessaan tinkimätön ja kiihkeä, mutta nyt väsynyt ja masentunut.

   Ajetaan, paimennetaan, pakotetaan, hakataan erilaisin astaloin niitä, jotka joutuvat paniikkiin. Potkitaan niitä, jotka eivät pysty omin jaloin kävelemään kohti mestaajaansa.

   Lävistetään, puhkotaan. Murtuneet hännät jalat mielet.

  Meri kuohuu pimeää energiaa. Vainajat eivät katoa syömällä. Heistä jää jälkiä, jätteitä. He limittyvät elävien kehoihin, nousevat öisin esiin painajaisina, tukkivat suonia, pysäyttävät sydämen. Kaiken valon imevän kärsimyksen, pelon, kivun hyökyaalto peittää meidät.

Valokuvien ja videoiden avulla eläinoikeusjärjestö levittää tietoa, mutta edistystä tapahtuu kovin hitaasti. Turkistarhauskin saa jatkua, koska vedotaan sen työllistävyyteen ja Suomen valtion saamiin verotuloihin. Kysytään: olisiko parempi, että turkiskaupasta alkaisikin hyötyä Kiina? Broilerien kohdalla taas ihmetellään: Ovatko ne edes eläimiä enää. Pelkkiä käveleviä lihakasoja, ei ne mitään tunne tai tajua.

Nuorten aktivistien mielestä keski-ikäiset pyrkivät vierittämään vastuun Suomen eläinsuojelulain puutteista aiemmille sukupolville, jotta voisivat itse jatkaa mukavaa elämäänsä. Kertojan kokeman mukaan taas varsin monet ihmiset suhtautuvat tehotuotantoon kriittisesti puheissaan, mutta eivät ole valmiita luopumaan ruokatottumuksistaan käytännössä.

Raadonsyöjät paheksuvat tehotuotantoa oikein mielellään. Paheksuttuaan julkisesti tuotantoeläinten karuja oloja, suuryritysten hävyttömyyttä tai vinksahtanutta tukipolitiikkaa he palaavat lihapatojen ääreen kevein sydämin. Olo saattaa olla jopa niin helpottunut, että lihaa ja maitoa santsataan ylimääräinenkin annos. Kuluttaja on antanut palautteen, varmasti sitä kuunnellaan. Ja tärkeintä on hyvä fiilis, joka tulee siitä, että oma edistyneisyys ja sivistys on tuotu vertaisryhmän tietoisuuteen. Sillä väin in real life: veitset heiluvat ja veri lentää.

Toki naisella on joitakin rentoutumiskeinoja. On työtoveri, jonka kanssa voi puhua asioista ja joka tasapainottaa rauhallisuudellaan naisen särmikkyyttä. On Esko, joka on sekasyöjä ja jonka kanssa käydään jatkuvaa vääntöä syömistottumuksista, mutta jonka seurassa on yllättävän turvallista olla. On naapurin terhakka ja viisas Epikuros-koira, jonka nainen saa luokseen päivähoitoon tai lenkkikaveriksi.

Jossain vaiheessa nainen pääsee muutaman muun aktivistin kanssa vapaaehtoistyöhön eläinten turvakotiin. Siitä kertovat luvut on otsikoitu matkoiksi Houyhnhnmien maahan, millä viitataan Jonathan Swiftin teokseen Gulliverin matkat. Kirjan neljännessä osassa vieraillaan rationaalisten, vakaiden ja luotettavien hevosolentojen hallitsemassa maassa, jossa ihmiset ovat likaisia ja haisevia kotieläimiä.

Vierailu eläinten turvakodissa johdattaa pohdiskelemaan eläinoikeuksia jälleen uudelta kantilta. Nähdäänkö eläimet pelkkänä raaka-aineena, massana, jolla on oikeus olemassaoloon vain tuottaessaan rahaa? Eikö eläimillä ole oikeus huolenpitoon ja hoivaan enää sen jälkeen, kun niistä ei ole taloudellista hyötyä? 

Mikään ei todella katoa -teoksessa nimetön kertoja vuodattaa vakaumustaan koko sydämestään ja varmasti saa jonkun lukijankin sydämen vavahtamaan. Kirjassa on paljon tietoa, mutta se solmiutuu sujuvasti itse tarinaan, joka sisältää rumuuden lisäksi myös kauniita ja humoristisia hetkiä. Kirjan loppu on hiljaisen toiveikas, vaikka vastauksia suuriin kysymyksiin ei löydykään.  

Gustafssonin teos oli yksi vuoden 2023 Finlandia-palkintoehdokkaista.