KOCH, HERMAN: Lääkäri

Kustantaja: Siltala 2013
Alkuteos: Zomerhuis met zwembad
Suomennos: Sanna van Leeuwen

Herman Koch (s. 1953) on hollantilainen kirjailija, kolumnisti ja näyttelijä. Hän saavutti kansainvälisen läpimurron kuudennella romaanillaan Illallinen, teoksella jossa jännitys kasvaa kasvamistaan ja josta jää kylmäävä tunne pitkäksi aikaa.

Lääkäri –romaani alkaa tilanteesta, jossa yleislääkäri Marc Schlosser on joutumassa potilaan kuolemaan johtaneen hoitovirheen vuoksi valvontalautakunnan eteen. Se ei häntä huoleta. Lukija puolestaan uumoilee, että kyseessä on paljon pahempi asia kuin tahaton hoitovirhe. Mutta miksi Marc halusi kuuluisan näyttelijän Ralph Meierin kuolevan? Koska Ralph yritti vietellä Marcin kauniin vaimon? Koska Marc itse yritti vietellä Ralphin kauniin vaimon? Koska kesälomalla Ralphin huvilalla tapahtui jotain vielä hirvittävämpää?

Kirjan kertojana on Marc eli kaikki tapahtumat nähdään hänen silmiensä kautta. Voiko lukija luottaa hänen tulkintoihinsa, jotka usein tuntuvat syntyvän varsin heppoisin perustein? Marcista ei missään vaiheessa muodostu kovin myönteistä kuvaa. Hän inhoaa potilaitaan ja voi miltei pahoin joutuessaan koskettamaan näitä. Ei kovin hyvä juttu lääkärille! Marc on kuitenkin onnistunut luomaan itsestään mielikuvan empaattisena lääkärinä, jolla on tavanomaista enemmän aikaa asiakkailleen. Asiakaskunta koostuu pääosin taiteilijoista, (mies)taiteilijoiden leskistä ja muista kuuluisuuksista. Vaimo ja kaksi tytärtä ovat ainoat henkilöt, joita Marc rakastaa, ja tämäkin rakkaus on pakkomielteisen omistavaa. Etenkin teini-ikäinen Julia on koko ajan tarkkailun alaisena, mustasukkaisesti vartioituna. Marc pitää kaikkia tekojaan täysin oikeutettuina, hänen omahyväisyytensä ei tunne rajoja. Vai onko hän sittenkin pahasti alemmuudentuntoinen?

Koch ei epäröi olla karkea. Hän kuvaa ihmisiä, heidän ruumiitaan ja ruumiin toimintoja etovuutta korostaen. Tunnelma on koko ajan aika painostava, keventävä huumori puuttuu tällä kertaa. Lääkäri ei yllä ihan Illallisen tasolle, mutta sujuvaa ja vetävää tekstiä tämäkin on. Tapahtumien todellinen kulku selkiytyy vähitellen ja jonkinlainen rauha saavutetaan.

MUNRO, ALICE: Kallis elämä

Kustantaja: Tammi 2013
Alkuteos: Dear Life
Suomennos: Kristina Rikman

Kanadalainen Alice Munro (s. 1931) on novellitaiteen mestari ja siitä harvinainen kirjailija, että häntä arvostavat niin lukijat kuin kriitikotkin. Viimeisin ja suurin kunnianosoitus oli vuoden 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinto. Palkinnon takia Kallis elämä -kokoelma ilmestyi suomeksi jo marraskuussa 2013 eikä alkuperäisen suunnitelman mukaan keväällä 2014. Nopeutetun aikataulun vuoksi on paikoin henkilöiden nimissä sekaannusta, mutta Munron teoksia ennenkin suomentanut Kristina Rikman hallitsee hyvin kirjailijan eleettömän ja silti ilmaisuvoimaisen tyylin.

Kallis elämä on erityisen mielenkiintoinen paristakin syystä. Ensinnäkin Munro on ilmoittanut, että tämä kirja jää hänen viimeisekseen. Toiseksi hän on ottanut mukaan neljä omaelämäkerrallista tekstiä, jotka avaavat mielenkiintoisella tavalla kirjailijan muitakin novelleja. Lapsuuden ympyröistä ja lähellä olleista henkilöistä kirjailija on selvästikin ammentanut henkeä ja sisältöä tuotantoonsa. Nämä novellit ovat teoksen parasta antia. Muuten kokoelman novellit ovat luonnosmaisia tuokiokuvia hyvin tavallisista ihmisistä, jotka tuntuvat elävän hyvin tavallista arkea. Yllättäen jotakin menee vinoon tai jokin selittämätön oikku vie henkilön ihan uusille urille. Nuori sotilas hyppää junasta juuri kun on saapumassa kauan kaivatun kihlattunsa luo. Perijätär ryhtyy suhteeseen naimisissa olevan arkkitehdin kanssa ja alistuu kiristettäväksi. Nuori poliisi huolehtii vakavasti sairaasta vaimostaan, mutta tuntee outoa vetoa uskonnolliseen lahkoon kuuluvaa tyttöä kohtaan. Munro ei paljon näitä asioita selittele. Usein kertomukseen hypätään kesken tapahtumien ja selvennyksiä saadaan vasta myöhemmin (jos saadaan) eli lukija joutuu olemaan tarkkana. Tunnelma on ajoittain miltei painajaismainen ja kohtalokas, kunnes jälleen tulee yllättävä käänne. Asiat järjestyvät jotenkin, mutta katkera maku jää suuhun.

Hetken näytti siltä kuin olisimme voineet irtautua ihmisjoukosta, että hetken päästä olisimme yhdessä. Mutta aivan yhtä varmasti jatkaisimme valitsemallamme tiellä. Ja niin me teimmekin. Ei hengästynyttä huutoa, ei kättä joka laskeutui olkapäälleni kun pääsin jalkakäytävälle. Vain tuo silmänräpäys, välähdykseltä nähty hetki jolloin hänen toinen silmänsä laajeni.

Munron novelleissa on usein ahdistava tunnelma ja henkilötkin saattavat olla epämiellyttäviä. Moni on fyysisesti tai psyykkisesti sairas, kieroutunut, väkivaltainen tai selkärangaton nahjus. Yhteisö puolestaan lannistaa ja tuomitsee ne, jotka pyrkivät kohti uutta ja parempaa. Munro jättää paljon lukijan mielikuvituksen varaan ja siinä lienee novellien viehätys: mitä tapahtui todella?

PRATCHETT, TERRY: Posti kulkee / Lyödään rahoiksi

Posti kulkee
Kustantaja: Karisto 2012
Alkuteos: Going postal
Suomennos: Mika Kivimäki

Lyödään rahoiksi
Kustantaja: Karisto 2013
Alkuteos: Making money
Suomennos: Mika Kivimäki

Sir Terry Pratchett (s. 1948) on yksi maailman suosituimmista fantasiakirjailijoista, minkä todistavat myyntiluvutkin: yli 80 miljoonaa kappaletta. Tunnetuin on Kiekkomaailma -sarja, jossa on ilmestynyt jo nelisenkymmentä osaa. Pratchett parodioi teoksissaan häpeilemättä satuja ja myyttejä, aatteita ja uskontoja, muinaista historiaa ja nykyhetken tapahtumia, taiteita ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Suomalaisia hykerryttää se, että Pratchett on maininnut yhdeksi esikuvakseen ja innoittajakseen Tove Janssonin. Vuonna 2007 Pratchettilla todettiin Alzheimerin taudin harvinaisen varhainen muoto, mutta kirjailijan työ jatkuu edelleen kahden teoksen vuosivauhtia.

Kiekkomaailma on nimensä mukaisesti kiekon muotoinen maailma, jota kannattelee neljä jättiläiselefanttia. Nämä puolestaan seisovat avaruuden halki matkaavan valtavan kilpikonnan päällä. Ankh-Morporkin kaksoiskaupunki taas on yksi Kiekkomaailman suurimmista kaupungeista, meluisa ja saastainen paikka jossa erilaiset killat ja jumalat kilpailevat suosiosta ja vallasta. Kaikkea johtaa yksinvaltiaana lordi Vetinari eli Patriisi, joka oveluudessa on kaikkia vähintäänkin kaksi ja puoli askelta edellä mutta joka pyrkii kaikessa toimimaan kaupungin ja sen asukkaiden parhaaksi. Asukkaat puolestaan koostuvat varsin monenlaisista lajeista: ihmisistä, noidista, velhoista, peikoista, kääpiöistä ja erinäisistä vaikeasti määriteltävistä olennoista.

Posti kulkee -teoksessa tutustutaan Tahmee von Lipwigiin, ammattihuijariin. Häntä odottaa hirttotuomio, mutta lordi Vetinarin päätöksellä hänestä tuleekin Ankh-Morporkin Postitoimiston Kenraalipostimestari. Tahmeen tehtävänä on nostaa postitoimisto takaisin kunniaan ja tasavertaiseksi kirjelähetysten kanssa kilpailevan välkkytornimonopolin kanssa. Edelliset postimestarit ovat menehtyneet oudoissa olosuhteissa ja sama kohtalo näyttää odottavan Tahmeetakin. Hän puskee silti sisukkaasti (= paniikinomaisesti) eteenpäin Patriisin avustamana (= pakottamana). Sivutuotteena syntyy postimerkki. Ja löytyy neiti Sydänkäpynen.

Lyödään rahoiksi jatkaa Tahmeen tarinaa. Postilaitos on saatu siihen kuntoon, ettei Kenraalipostimestarin panosta juuri tarvita. Tahmee ikävystyy, mutta onneksi lordi Vetinari on jo keksinyt seuraavan radikaaleja toimenpiteitä vaativan kohteen: Kuninkaallisen Pankin ja rahapajan. Jälleen Tahmee joutuu taistelemaan ihmisten ahneutta vastaa. Tällä kertaa hän keksii setelin.

Tahmee on sankari, johon on helppo kiintyä. Hän on huijari otollisten olosuhteiden ansiosta ja paljolti ajattelemattomuuttaan, ei ilkeydestä. Hän katuu aidosti tekojaan, kun ymmärtää niiden seuraukset. Lordi Vetinari on jälleen kerran oikeassa: Tahmeen nokkeluus, karisma ja puhelahjat ovat oikein käytettyinä eduksi koko kaupungille.

Posti kulkee ja Lyödään rahoiksi ovat Pratchettin tuotannossa siinä mielessä poikkeuksellisia teoksia, että ne jakaantuvat lukuihin. Luvun alussa on vielä muutamalla lauseella kerrottu, mitä tulee tapahtumaan. Uskoo ken haluaa… Pratchettin tyylille ominaisia alaviitteitä on nyt tavanomaista vähemmän eli siinäkin suhteessa nämä kaksi kirjaa ovat tavanomaista helppolukuisempia. Mika Kivimäen suomennos on hyvä, mutta on miltei mahdotonta kääntää Pratchettin sanallista ilotulitusta, joka perustuu englannin kielen vivahteisiin ja kirjailijan omiin sanamukaelmiin. Esimerkiksi Posti kulkee -teoksen alkuperäinen nimi on Going postal, mikä slangi-ilmaisuna tarkoittaa kontrolloimatonta vihanpuuskaa, usein työstressin seurauksena. Myös henkilöiden nimet todennäköisesti tuovat eri ihmisten mieleen erilaisia assosiaatioita – onko Moist von Lipwig oikeasti Tahmee? Onko Adora Belle (~ adorable) tosiaan Anna Pusu? Ja niin edelleen…

PS. Seuraavaksi Tahmee ilmeisesti lähetetään verotoimistoa modernisoimaan.

TERVO, JARI: Esikoinen

Kustantaja: WSOY 2013

Jari Tervon uusimmassa romaanissa Esikoinen on näennäisesti useita yhtymäkohtia kirjailijaan itseensä, sillä kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, joita tekee Jari-niminen 13-vuotias rovaniemeläispoika vuonna 1972. Omaelämäkerrallinen teos silti tuskin on kyseessä, niin paljon siinä on mielikuvituksellista lentoa.

Poika tarkkailee elämää ympärillään, kuuntelee tarinoita ja kirjaa kaiken muistiin. Isomummu Esme muistelee suurta rakkauttaan, palmikkopäistä kiinalaismiestä, johon tutustui toimiessaan tsaarin upseerin palvelijana. Aune-täti taas uskoo olleensa syytettynä noituudesta vuoden 1677 käräjillä ja kertoilee ajoista yllättävän johdonmukaisesti – mutta vain silloin, kun lääkkeet ovat jääneet ottamatta. Poika löytää myös äitinsä salaiset muistiinpanot, joita tämä on kirjoittanut reseptien takapuolelle. Tämä saa pojan toteamaan; ” Lapsi tietää aina enemmän kuin aikuinen luulee”. Tosin äiti kirjaa pian tämän jälkeen: ”Aikuinen tietää aina enemmän kuin lapsi luulee.”

Nykyhetkessäkin tapahtuu monenlaista: pikkuveljen vakava sairaus, vierasmaalaisen naapurin mystinen katoaminen, isän maalausfirman selkkaukset… Siinä ohella poika kokee kaikkia niitä hämmentäviä ja kiihottavia asioita, joita nuoruuteen kuuluu. Tapahtumia sidotaan ajankohtaansa sirottelemalla sekaan mainintoja musiikista, urheilusuorituksista, poliittisista käänteistä ja uusista keksinnöistä. Ne kertovat paljon niille, jotka ovat tuon ajan itse eläneet.

Esikoinen on eloisa ja monikerroksinen teos. Siitä henkii lämmin ja lempeä tunnelma, vaikka ikäviäkin asioita tapahtuu. Suvun värikkäiden henkilöiden välillä vallitsee yhteishenki ja huolenpito ja esimerkiksi mehumaijaa kiikutetaan edestakaisin aina sitä tarvitsevalle. Tervon tyyliin kuuluu tietynlainen reipas ronskius yhdistyneenä nokkelaan sanailuun, niin nytkin. Yksityiskohtainen kerronta kasvattaa arkipäivän tapahtumia absurdeihin mittasuhteisiin. Sanakäänteet ovat riemastuttavia ja sanat värikkään kuvailevia.

Möhöpilvien mahassa räjähtelivät rovaniemeläisten laihat raketit. Hellanlevyllä varrestaan kuumenevalla kauhalla sulatettu tina ennusti vikaan… Olin saanut geenibingossa isäni nenän. Isomummu pani sen aina merkille kun istuimme isän kanssa pöydässä nokikkain. Yhdellä kertaa näki kintaalla niistettävän ja sen pienoismallin, nykyhetken ja tulevan. Nenä ennusti isomummun mukaan tinaa tarkemmin.

NESBØ, JO: Poliisi

Kustantaja: Johnny Kniga 2013
Alkuteos: Politi
Suomennos: Outi Menna

Jo Nesbø (s. 1960) on kansainvälisesti tunnetuin norjalainen rikoskirjailija ja lisäksi muusikko ja entinen pörssimeklari. Hänen Harry Hole -sarjasta on ilmestynyt jo kymmenen osaa.

Sarjan edellinen osa Aave päättyi niin, että lukija ilman muuta oletti Harry Holen kuolleen. Uusin teos Poliisi puolestaan alkaa tarkoin vartioidulta teho-osastolta, jossa nimeltä mainitsematon potilas taistelee hengestään. Harry Holeko? Ei, Nesbø vain vie tässä taitavasti lukijaa harhaan ja vie kirjan edetessä uudelleenkin. Kirja koukuttaa esimerkiksi sillä, että monet luvuista päättyvät kesken jännittävän tilanteen. Kuka tuli? Millaisin tarkoitusperin? Nesbø latelee yksityiskohtia toisensa jälkeen ja lukija yrittää arvata, mitkä niistä ovat oleellisia.

Sankari on siis elossa, muttei enää tutkijatiimissä. Hänen asiantuntemustaan ja intuitiotaan tarvitaan kuitenkin siinä vaiheessa kun poliiseja alkaa kuolla. Heitä murhataan tapahtumapaikoilla, jossa he ovat vuosia aiemmin olleet tutkimassa rikoksia, syyllistä löytämättä. Rangaistaanko heitä? Miten heidät on saatu ansaan? Suurimman osan aikaa Harry on yhtä ymmällä kuin muutkin, kunnes jokin lause tai alitajuntaan kalvamaan jäänyt epäloogisuus johtaa ratkaisevaan oivallukseen.

Harry Hole etsii totuutta kuvia kumartamatta ja yhä vain vankkumatta oikeuden toteutumiseen uskoen. Entisestä alkoholistista on kehittynyt työholisti, joka ongelmaan pureutuessaan unohtaa kaiken muun, rakkaat ihmisetkin. Vai eikä Harry uskalla antaa onnelle tilaa? Käyttääkö hän viettelyksiä hyväkseen, jotta voisi jatkaa itsetuhoista elämää tuottamatta huonoa onnea lähimmäisilleen? Harryyn ihastuneita naisia kyllä riittää, ilmeisesti murjotussa olemuksessa on jotain kiehtovaa.

Kirja loppuu tietyiltä osin ratkaisuun, mutta joitakin langanpätkiä jää vielä roikkumaan. Ehkä lukijoita ympäri maailmaa ilahdutetaan vielä ainakin yhdellä Harry Hole -tarinalla.