MÄKELÄ, J. PEKKA: Hunan : romaani

Kustantaja: Like 2018

Historiallinen romaani Hunan perustuu kirjailija J. Pekka Mäkelän kummitädin Helvi Södermanin (1902-1986) autenttisiin päiväkirjoihin, joita tämä kirjoitti lähetystyökentällä Kiinassa vuosina 1935-1946. Helvin lisäksi romaanissa on lukuisia muita henkilöitä, joiden lyhyiden puheenvuorojen lomaan päiväkirjakatkelmia on sijoitettu.

Helvi Söderman toimii Suomessa opettajana saadessaan sisäisen kutsumuksen lähteä lähetystyöntekijäksi Kiinaan. Ei opettamaan lukemista ja matematiikkaa (kuten monet uskovat ja toivovat), vaan levittämään Jumalan sanaa. Elämä syrjäisellä lähetysasemalla Tsinghissä on niukkaa, mutta kiinnostavaa. Pieni seurakunta on jo muodostunut eivätkä paikalliset suhtaudu muutenkaan vihamielisesti. Kielen opettelu vain vie aikansa.

Työ jatkuu entisellään, tai ainakin niin entisellään kuin näissä oloissa on mahdollista. Vaikka voi hyvin sanoa, ettei tässä maassa ole kovin usein koettu sellaisia oloja joissa työtä voisi tehdä ikään kuin tavalliseen tapaan. Aina on jotakin erikoista, aina on jotakin pelottavaa, aina on sotia ja väkivaltaa, aina on pakolaisia tuolta tai täältä. (Ilta Auermäen kirjeestä 24. maaliskuuta 1942)

Vähitellen tilanne kuitenkin muuttuu pelottavammaksi. Japanin armeija miehittää maata pala palalta ja kuullaan huhuja tavattomasta raakuudesta. Kiinan joukot ovat huonosti varustautuneita ja taistelevat kaiken lisäksi keskenään. Monen mielestä nimittäin kommunismin kannattajat ovat maalle suurempi uhka kuin japanilaiset. Lähetystyöntekijöitä yritetään evakuoida maasta, mutta laivaliikenne on uhattuna ja maarajan takana Neuvostoliitto käy sotaa Saksaa ja sen liittolaista Suomea vastaan. Helvi pakenee vuorille.

Aamulla lähdimme kodista suunnaten kulkumme vuorille suojaan. Tulimme muiden pakolaisten kanssa tämän vuoren rinteelle pieneen mökkiin. Edemmäksi ei vuoritietä voinut mennä, sillä vuoren tuolla puolen oli kiinalaisia sotilaita. Tuosta mökin rinteeltä näkivät miehet, miten japsu joukkoineen kulki valtatietä kohti Tzeliä. Kaikki pakenivat ylös vuorille, ja niin tulin minäkin tähän rinteelle. Raamattu on mukanani, ja tässä suuren luonnon keskellä olen lukenut Daavidin historiaa. (Helvi Södermanin päiväkirjasta 16.11.1943 Kai-p’ain läheltä)

Kirjan henkilögalleria on suuri. Suomalaisista lähetystyöntekijöistä Ilta Auermäki harmittelee Helvin pidättyväisyyttä – edes Iltan esille penkomissa päiväkirjoissa tämä ei paljasta mitään henkilökohtaista ja kiinnostavaa. Iltalla on kyllä Suomessa sulhanen jolle kirjoitella kirjeitä, mutta silti hän on kateellinen miesten Helviin kohdistamasta huomiosta. Maisterisihminen kai kiinnostaa…

Kiinalaiset henkilönnimet ovat vaikeita, mutta joukosta tunnistaa pian Liu Chin-Chin -nimisen tyttösen, joka joutuu sotilaiden raiskaamaksi ja pelastuu ainoastaan sveitsiläisen valokuvaajan ja kirjailijan Johann Caspar Wolffin ansiosta. Tytön tie yhtyy hetkeksi Helvinkin tiehen.

Henkilöillä on kullakin oma paikkansa kudelmassa. Helvi edustaa vankkumatonta (ja jopa hieman naiivia) luottamusta Jumalan johdatukseen ja suojeluun. Herra Wolff puolestaan on levoton etsijä, joka ei usko lopullisen totuuden ja elämän tarkoituksen löytyvän yhden ainoan uskonnon piiristä. Liu Chin-Chin on sodan viaton ja voimaton uhri. Nuoret lähetysasemalla oppia saaneet miehet taas paljastavat, miten eri suuntiin ja eri ideologioiden kannattajiksi saman lähtökohdan omaavat ihmiset voivat lähteä.

Kiinalaiseen ajatusmaailmaan kuuluvat kiinteästi esi-isien henget ja kuolleiden haamut. Niitä näkevät ja niiden kanssa keskustelevat useat kirjan kiinalaissyntyisistä henkilöistä, mutta alkavatpa niitä lopulta erottaa eurooppalaisetkin.

Hunan on historiallisten romaanien ystävälle mieluista luettavaa. Kyseisestä ajanjaksosta Kiinan ja Japanin historiassa ei ole suomeksi juurikaan kertomakirjallisuutta, joten tässä saa paikattua aukon tiedoissa. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, mutta itse Helvi jää loppujen lopuksi melko etäiseksi.

SUND, LARS: Missä musiikki alkoi

Kustantaja: Teos 2018

Lars Sundin Pietarsaari-trilogian itsenäinen toinen osa Missä musiikki alkoi jatkaa vuonna 2014 ilmestyneessä Kolme sisarta ja yksi kertoja -romaanissa tutuiksi tulleiden Ulla-Majn, Maggin ja Iriksen tarinaa. Nuo kolme naista ystävystyivät vuonna 1948 osallistuessaan pietarsaarelaisen harrastajateatterin kunnianhimoiseen hankkeeseen, Anton Tšehovin Kolme sisarta -näytelmään. Traagisten tapahtumien vuoksi näytelmä ei saanut edes ensi-iltaa. Missä musiikki alkoi puolestaan sijoittuu 1960-, 70- ja 80-luvuille ja siinä pääroolin ottaa jo seuraava sukupolvi. Pietarsaaren lisäksi ollaan myös New Yorkissa ja Vaasassa.

Missä musiikki alkoi -romaanin nimetön kertoja on jo koulupoikana ollut lähes pakkomielteisesti kiinnostunut Alf Holmista, kauniista ja jollakin salaperäisellä tavalla muista poikkeavasta nuorukaisesta. Aikuisena hän päättää kirjoittaa Alfin elämänkerran, tien rautalankabändien harrastajasta Tom of Finland -oopperan juhlituksi säveltäjäksi. Mistä Alfin musiikki alkoi, mistä hän poimi innoituksen sävellyksiinsä?

Alfin musiikillinen lahjakkuus oli jo varhain selvää kaikille muille paitsi hänen äidilleen. Ulla-Maj sulki korvansa tiukasti kaikelta, mikä vihjasikaan siihen suuntaan, että pojasta saattaisi tulla loistava konserttipianisti tai säveltäjä. Alfista tulisi äitinsä tavoin opettaja! Piste! Mutta eihän neroutta niin vain padota, sen joutuu Ulla-Maj pettyneenä ja katkerana toteamaan.

Alfin tarinaan liittyy kiinteästi Ulla-Majn ystävän Maggin perhe. Maggi on naimakaupan ansiosta varakas seurapiirirouva, joka uskottelee itselleenkin elävänsä loistavaa parisuhdetta ja perhe-elämää. Maggin kunniaksi on kuitenkin sanottava, että totuuden lopulta iskiessä hän kestää sen uljaasti. Sitä hän ei tiedä, että kaikki perheen kolme tytärtä ovat kukin vuorollaan ihastuneita Alf Holmiin.

Hieman maagisiakin piirteitä kirjassa on. Tarinan kertoja on saanut poikien leikin seurauksena kivensirun silmäänsä ja samalla kyvyn nähdä ihmisten pään sisään. Eikä ainoastaan nykyhetkeä. vaan myös menneisyyden ja ajoittain myös tulevaisuuden. Haamujakin seudulla liikuskelee.

Mistä Alfin musiikki siis sai vaikutteensa? Lentokoneen äänistä, avaruusolioista, merestä, Frank Zappasta, hautajaisvirrestä, jazzista, Erik Satien ja Steve Reichin musiikista…

…sinfonia on oudon hypnoottinen sävellys, jossa Alf yhdistää musiikin virtaan aitoa lentoradioliikennettä, suihkumoottorin ujellusta, kaikuvia kuulutuksia, poliisiauton sireenin ulvontaa, John F. Kennedyn äänen hänen vannoessaan presidentin virkavalaa 20. tammikuuta 1961 sekä tunnussävelmän Kippari-Kalle-piirretystä, joka oli hänen suosikkinsa amerikkalaisen TV:n animaatiosarjoista.

Sundin romaani noudattaa hyväksi havaittua keinoa kirjoittaa lähihistoriasta: mainintoja ajankohdan musiikista, viittauksia kotimaan ja maailman tapahtumiin sekä tunnetuihin henkilöihin. Vertailukohtana tulee mieleen toinen suomenruotsalainen kirjailija Kjell Westö, joskin Sundin kerronta on rönsyilevämpää ja enemmän eri aikatasoissa liikkuvaa. Alfin elämäkertaa kirjoittava kertoja sanoo matkivansa työssään sinfonian rakennetta eli palaavansa aina uudestaan tiettyihin teemoihin ja niin tekee myös Lars Sund. Taitavaa tarinointia.

KETTU, KATJA: Rose on poissa

Kustantaja: WSOY 2018

…tarinani on samalla isäni ja äitini tarina, suomalaisen Ettun ja äitini Rosen, ojiwba-intiaanin ja anishinaaben, Kolmen Tulen Lapsen, joka oli Suden klaania ja Muuttujien sukua. Heidän kauttaan se on samalla esi-isieni tarina, heidän jotka asuivat täällä Ensimmäisinä Ihmisinä ja kuolivat valkoisten antamiin isorokkopeittoihin, ja Ettun kautta se on myös isoäitini Helmin tarina, joka saapui laivalla valtameren ylitse sodan jälkeen ja sairastui kuppaan eikä koskaan antanut sitä kenellekään anteeksi eikä oppinut muita kieliä kuin sen kitkerän minkä toi mukanaan Suomesta, ja niin ikään tämä on isoisäni Heinarin tarina, lakkopukarin ja syndikalistin jonka mursivat FBI:n kommunistivainot…

Lempi palaa vuonna 2018 Minnesotassa sijaitsevaan intiaanireservaattiin oltuaan sieltä vuosikymmeniä poissa. Lempi on fintiaani eli suomalaisen Ettun ja ojiwba-intiaanin Rosen lapsi. Aina hän on tuntenut itsensä yksinäiseksi ja erilaiseksi, ei amerikkalaiseksi, ei finskiksi, ei punanahkaksi. Reservaatissa hän sentään on Pikku Käpälä, Rosen tytär ja Pattin, Suden klaanin Näkijän ja Muuttujan, tyttärentytär.

Lempi palaa reservaattiin, koska poliisi epäilee pahasti muistisairasta Ettua syylliseksi nuoren tytön katoamiseen. Vielä enemmän Lempiä vetää kuitenkin takaisin tieto siitä, että on löytynyt hänelle itselleen osoitettuja kirjeitä. Kirjeitä Rose-äidiltä, joka katosi neljäkymmentäviisi vuotta sitten.

Kirjeissään Rose eli intiaaninimeltään Kolmen Tulen Lapsi tai Sudenruusu kertoo, miten hänet on viety muiden intiaanilasten tavoin pois kotoaan ja sijoitettu katoliseen sisäoppilaitokseen. Siellä hänelle on annettu valkoisille sopiva nimi Rose Feathers, hänet on erotettu veljistään, hänet on pakotettu puhumaan Jeesuksen kieltä eli englantia ja omaksumaan valkoisten tavat. Uhmasta ja pakoyrityksistä on seurannut ankara rangaistus.

Aikuinen Rose on rohkea ja ehdoton taistellessaan oikeudenmukaisuuden puolesta. Eniten häntä huolettavat kotireservaatissa tapahtuvat tyttöjen ja nuorten naisten katoamaiset, joita poliisi ei tunnu pitävään mitenkään hälyttävinä. Ei ole tutkimuksia, ei tutkimusraportteja. Rose uskoo, että liikkeellä on myyttinen hahmo Weendigo, joka kyltymättä janoaa tuoretta lihaa ja verta. Miten voittaa hirviö? Suden avullako – kuuluuhan Rose suden klaaniin?

…se oli ikiaikainen luuraajainen henki, joka saattoi muuttua valkeaksi pöllöksi tai kojootiksi tai mikä pahinta, ottaa ihmisen muodon… Etenkin se väijyi tyttölapsia, jotka kuumina kesäöinä menivät haarat levällään ulos nukkumaan.

Lempi jatkaa äitinsä työtä, sillä tyttöjä katoaa edelleenkin. Kuka tai ketkä ovat oikeasti kaiken takana? Onko Lempi itse vaarassa?

Katja Ketun runsas ja maalaileva kieli sopii hyvin kuvaamaan intiaanikulttuuria. Mukana on suomalaista murretta, ojiwba-intiaanien sanastoa ja uudelleenmuodostettuja ilmauksia: vitsanpitoinen hoiva, villankirveltävä pyhämekko, juoksevanlämmin helpotuksen aalto, ilmaväsyjen haukkominen… Rosen vuonna 1973 kirjoittamien kirjeiden teksti on tyyliltään tunteikkaampaa ja vuolaampaa kuin Lempin lemmitylleen Jim Harmaaturkille laatima ”raportti” tapahtumista vuonna 2018.

Rakkaudesta Kettu kirjoittaa verevästi ja samalla hellästi. On äidin väkevä rakkaus lastaan kohtaan. On lapsen kaipaus äidin syliin. On tyttären ja isän välinen kunnioitus ja kiintymys. Ennen kaikkea on miestä ja naista yhdistävä hurmio.

Sinä liikut minussa ja minä sinussa niin kuin ei kukaan koskaan ennen, lintu sisälläni herää vuosikymmenten jälkeen. Sisälleni kasvaa mesikukkia joiden emit avautuvat ja täyttävät linnun, ja sen ääni purkautuu minusta samanlaisena kiihkeänä elämänriemuna kuin silloin kerran, kauan sitten sinut kohdatessani.

Rose on poissa -teos kertoo romaanimuodossa siitä, mistä kertoi Katja Ketun, valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja dokumentaristi Maria Seppälän vuonna 2016 julkaisema tietokirja Fintiaanien mailla. Kummassakin teoksessa kuvataan intiaanien ja suomalaisten pitkää yhteistä historiaa ja heidän kohtaamiaan vääryyksiä niin ihmisoikeuksien kuin maanomistusoikeuksien saralla. Yhteisenä uhkana ovat huumeet ja alkoholi. Onneksi tulevaisuus ei näytä täysin synkältä, vaan selviytymistarinoitakin on.

FERRANTE, ELENA: Kadonneen lapsen tarina

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Storia della bambina perduta

Suomennos: Helinä Kangas

Elena Ferranten Napoli-sarjan neljäs ja viimeinen osa on nimeltään Kadonneen lapsen tarina. Kouluaikoina ystävystyneet Elena ja Lila ovat tilanteessa, jossa Elena on naimakaupan ansiosta päässyt arvostetun ja varakkaan suvun jäseneksi ja saavuttanut kirjoillaan hieman omaakin kuuluisuutta. Lila puolestaan on loistavan muistinsa ja oivalluskykynsä ansiosta saamassa nimeä tietotekniikan alalla. Ystävät ovat etääntyneet toisistaan, satunnaiset yhteydenotot tapahtuvat puhelimen välityksellä.

Kaikki muuttuu, kun Elena tapaa jälleen lapsuus- ja nuoruusvuosiensa ihastuksen Ninon. Nuoren Elenan Nino näki ainoastaan Lilan ystävättärenä, mutta sivistyneen seurapiirirouvan hän kokee kiinnostavana valloituksen kohteena. Hullaantunut Elena on valmis jättämään perheensä ja seuraamaan Ninoa jopa Napoliin, jonka luuli jo jättäneensä lopullisesti taakseen. Ninon rakastajattarena Elena tuntee olevansa moderni ja vapaa nainen.

Huumaa kestää aikansa, sitten seuraavat epäilyt. Elena on pitänyt itseään tasapainoisena ja diplomaattisena ihmisenä, mutta yhtäkkiä hän onkin karkea, musasukkainen raivotar, joka vahtii joka hetki kumppaniaan. Suhteen alusta alkaen tuominnut Lila lisää öljyä tuleen vihjailuillaan.

Elena ei itse sitä tajua pitkään aikaan, mutta hän on osa Lilan laatimaa suunnitelmaa kotikorttelin epäkohtien poistamiseksi. Huumekauppa laajenee. Korruptio ulottuu vallan huipulle saakka. Kaiken annetaan rapistua. Ihmiset on vallannut turtumus.

Elena ja Lila unohtavat miehet, asuvat lähes yhteistaloudessa, tekevät töitä paremman tulevaisuuden hyväksi yhdessä, hoitavat ja kasvattavat lapsiaan yhteisvoimin ja huolehtivat ikääntyvistä vanhemmistaan. Välillä tuntuu, että lasten ja vanhusten kiintymys kohdistuukin enemmän ystävään kuin omaan äitiin tai tyttäreen.

Sisimpäänsä Lila paljastaa Elenallekin vain kerran, keskellä vuoden 1980 maanjäristystä. Silloin tavallisesti niin itsevarma nainen lamaantuu täysin.

Hän mutisi, että hänen täytyi aina pysyä tarkkaavaisena, sillä jos hänen ajatuksensa harhautuivat, niin todelliset asiat, jotka hirvittivät häntä rajuine, kivuliaine vääristelyineen, pääsivät voitolle niistä kuvitelluista asioista, jotka fyysisessä ja henkisessä kiinteydessään rauhoittivat häntä, ja hän vajosi sekavaan, tahmeaan todellisuuteen jossa hän ei pystynyt enää erottamaan tuntemuksiaan selvärajaisesti. Tuntoaisti sekoittui näköaistiin ja näköaisti hajuaistiin…

Loppujen lopuksi Elenasta ei ole täyttämään Lilan suuria toiveita ja ystävyys viilenee. Tapahtuu asioita, joiden seurauksena Lila katkaisee välit lopullisesti ja katoaa hävitettyään ensin kaikki todisteet olemassaolostaan. Elena ryhtyy kirjoittamaan muistiin ystävyyden tarinaa.

Kyse on aina ja vain meistä kahdesta: Lilasta, joka haluaa minun antavan sen mitä hänen luonteensa ja olosuhteet ovat estäneet häntä antamasta, ja minusta, joka en pysty antamaan sitä mitä hän vaatii; Lilasta, joka suuttuu riittämättömyyteeni ja haluaa kostoksi häivyttää minut samoin kuin on tehnyt itselleen, ja minusta, joka olen kirjoittanut kuukausikaupalla luodakseni hänelle muodon jonka ääriviivat eivät hälvene, kukistaakseni, rauhoittaakseni hänet, jotta saisin itse rauhan.

Pitkän kirjoitusurakkansa aikana Elena tarkastelee myös itseään kriittisin silmin. Onko hän ollut tarpeeksi hyvä tytär, aviopuoliso, äiti ja ystävä? Entä teokset, joista hän oli aikoinaan niin ylpeä. Onko niillä mitään arvoa?

… minun kirjani – joka toki oli saanut paljon huomiota – oli surkea, ja se oli surkea juuri siksi että se oli niin hyvin jäsennelty ja maanisen huolellisesti kirjoitettu, siksi etten ollut osannut jäljitellä elämän sekavaa, epäesteettistä, epäloogista, muodotonta banaaliutta.

Elenan kaipaama elämän epäloogisuus ja muodottomuus heijastuu Napoli-sarjassa. Valmista ei tule kenenkään kohdalla, vaan monia kysymyksiä jää vaille vastausta. Mitä tapahtui kadonneelle lapselle? Kuka murhasi Elenan ja Lilan tuntemia ihmisiä? Miksi Lila katosi ja mihin? Siksiköhän sarja ei todellakaan ole surkea, vaan pala todentuntuista elämää?

STARNONE, DOMENICO: Solmut

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Lacci

Suomennos: Leena Tavitsainen-Petäjä

Italialainen Domenico Starnone (s. 1943) on kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut 15 romaania, joista Via Gemito sai vuonna 2001 Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan. Suomeksi Starnonelta julkaistaan ensimmäisenä hänen 13. teoksensa, avioliittodraama Solmut (2014).

Solmut-romaanin ensimmäisen osion (kirjan) ääni kuuluu Vandalle, aviovaimolle, jonka mies eräänä päivänä kertoo olleensa toisen naisen kanssa ja aikovansa myös jatkaa suhdetta. Vandalle tämä on järkytys. Toki hän tietää itsekin, että kahdentoista vuoden jälkeen kipinä on liitosta hiipunut, mutta milloinkaan hänelle ei ole tullut mieleen lähteä perheen parista etsimään itselleen uutta vapautta.

Haluat jättää taaksesi tämän meidän pikkuruisen maailmamme ja astella yhdessä uuden naisesi kanssa avaraan maailmaan. Sinun silmissäsi olemme elävä todiste hukkaan heitetystä nuoruudesta. Suhtaudut meihin kuin sairauteen, joka esti sinua kasvamasta, ja nyt kun me olemme poissa jaloista, toivot voivasi korvata kaiken tuon menetetyn ajan.

Neljän vuoden ajan Vanda lähettelee miehelleen kirjeitä, joissa kehottaa tätä järkiintymään ja palaamaan kotiin takaisin. Kirjeiden sävy vaihtelee hämmennyksestä katkeruuteen ja epätoivosta kostonhaluun. Kun Aldo ei reagoi pyyntöihin, ottaa Vanda järeämmät keinot käyttöön.

Toisessa kirjassa perhekriisistä on kulunut neljäkymmentä vuotta ja näkökulma on Aldon, joka ilmeisesti on ollut jo pitkään perheensä parissa. Hän aloittaa kertomuksensa tilanteesta, jossa palaa Vandan kanssa lomamatkalla ja löytää kotinsa myllättynä ylösalaisin. Mitään arvokasta ei ole kadonnut – vain Vandan rakas Labes-kissa puuttuu.

Asunnon kaaosta selvitellessään Aldo löytää Vandan aikoinaan kirjoittamat kirjeet ja palaa niitä lukiessaan menneeseen. Hän rakasti Lidiaa, koska tämä pönkitti hän itsetuntoaan ja tarjosi mahdollisuuden huolettomaan nautiskeluun. Samalla Aldoa kaihersi kuitenkin pelko hylätyksi tulemisesta.

Kun sitten paljastin syrjähyppyni Vandalle, minulla ei ollut muuta toivetta kuin voida nauttia suhteesta kaikessa rauhassa, ilman salailua, kunnes se aikanaan päättyisi. Toisin sanoen, kun tuon ensimmäisen yhteenottomme jälkeen lähdin kotoa, en lainkaan epäillyt, ettenkö pian palaisi takaisin kotiin. Ajattelin mielessäni: tämän paussin jälkeen näen myös vaimoni uusin silmin ja osoitan, että meidän on rikottava sellaiset yhteiselämän normit, jotka ovat aiemmin pitäneet meitä yhdessä.

Kenties Aldo palasi kotiin lastensa takia, mutta onnea siitä ei kenellekään koidu. Suru ja kipu ovat muuttaneet Vandan sadistiksi, joka piinaa ja mitätöi miestään etenkin lasten kuullen. Aldosta tulee vaitelias kotonaan hiiviskelevä haamu. Tosin ei ilman salaisia piristysruiskeita…

Uuden elämämme jokainen päivä oli hänelle ikään kuin raskauttava todiste, jonka pohjimmainen viesti oli: en enää ole sama alistuva ihminen kuin aikoinaan, ja jollet tee niin kuin minä sanon, tervemenoa.

Kyllä Vandankin sisimmässä eli haaveita, sen hän vihdoinkin paljastaa. Kaikki vain ei mennyt suunnitelman mukaan, vaan Vanda jäi vangiksi rakkaudettomaan avioliittoon kunnes oli liian myöhäistä muuttaa mitään. Nyt on paras olla puhumatta mitään, ajattelematta mitään.

Jo aikaa sitten tapahtuneen kriisin jälkeen olemme molemmat oppineet, että meidän on sanottava toisillemme paljon vähemmän kuin pidämme sisällämme, jotta ylipäätään voimme elää yhdessä.

Kolmannessa kirjassa puhuu Vandan ja Aldon tytär Anna. Lapsuuden tapahtumat ovat vaikuttaneet niin Annan kuin veljensä Sandron suhtautumisessa elämään ja toisiin ihmisiin. Olisiko ollut parempi kaikille, jos isä olisi pysynyt poissa kerran lähdettyään? Olisivatko Vanda ja lapset toipuneet ja jatkaneet ennen pitkää elämää uudella tavalla?

Meidän vanhempamme eivät ole koskaan välittäneet mistään muusta kuin solmuista, joita he ovat kiristäneet toistensa ympärille kiduttaakseen toisiaan läpi elämänsä.

Starnone kuvaa perhehelvettiä hyytävän asiallisesti ja tarkkanäköisesti. Perheen lapsia käy sääliksi, mutta vanhempien kohdalla myötätuntoa ei loppujen lopuksi oikein jaksa tuntea. Aldo on itsekäs ja pelkurimainen, Vanda itsekeskeinen ja pakkomielteinen.

Domenico Starnoneen liittyy kutkuttava arvoitus: kirjoittaako hän myös salanimellä Elena Ferrante? Vai onko salanimen takana Starnonen vaimo, kääntäjä Anita Raja? Vain kustantaja tietää kuka Elena Ferrante oikeasti on (ja mitä sukupuolta). Solmut-teoksen jälkeen voisi lukea Ferranten romaanin Hylkäämisen päivät ja tehdä pientä vertailua.

ESCOBAR, MELBA: Kauneussalonki : manikyyrejä, mutanaamioita & murhia

Kustantaja: Aula & Co 2018

Alkuteos: La Casa de la Belleza (2015)

Suomennos: Taina Helkamo

Kauneussalonki-romaania ei ole aluksi ihan helppo hahmottaa, koska näkökulmia on monia ja ajallisestikin tapahtuu edestakaisliikettä. Kirja alkaa petollisen kevyenä, kun kuvataan kuusikymppistä Clairea, varakasta psykoanalyytikkoa. Hän on asunut pitkään Pariisissa, mutta palannut takaisin kotimaahansa Kolumbiaan suurin toivein. Hän huomaa inhoavansa siellä lähes kaikkea: keinotekoisia lapsinaisia, machomiehiä, poliitikkoja, nöyristeleviä palkollisia, ylimielisiä sotilaita…

Inhoan sitä, että ihmiset erotellaan teitittelyllä ja sinuttelulla niin, että teitittelyä käytetään yksinomaan palvelusväestä. Inhoan mielisteleviä tarjoilijoita, jotka säntäilevät hädissään ravintoloissa ja hokevat palvellessaan ”mitä herralle saisi olla”, ”mistä herra vain pitää”, ”niin kuin herra haluaa”. Inhoan hyvin monia asioita, hyvin monella tavalla, asioita jotka ovat minusta epäoikeudenmukaisia, typeriä, mielivaltaisia ja julmia. Ja inhoan vielä enemmän inhotessani itseäni, koska olen itsekin väistämättä osa sitä maailmaa.

Yksinäisillä vaelluksillaan kotikulmilla Claire osuu Kauneussalonkiin ja saa hoitajakseen elämää uhkuvan nuoren Karenin, johon heti mieltyy. Clairesta tulee vakioasiakas, joka käy hoitolassa jopa kolme kertaa viikossa – ainahan on ihokarvoja poistettavana, kireitä hartioita hierottavana, kynsiä lakattavana.

Karen puolestaan on köyhästä perheestä, avioton lapsi ja vielä mulatti, mikä Kolumbiassa oikeuttaa haukkumaan ”intiaaniksi”. Nuori nainen on muuttanut maaseudulta pääkaupunkiin saadakseen sellaisen työn, jonka palkalla pystyisi ottamaan luokseen nelivuotiaan poikansa. Eräänä päivänä Karenin hoidettavaksi tulee ensimmäistä rakastelua poikaystävänsä kanssa haaveellisena odottava teini-ikäinen Sabrina. Miksi tyttö pian tapaamisen jälkeen tekee itsemurhan masennuslääkkeen yliannostuksella?

Kirjan kolmas keskeinen henkilö on Clairen ystävä Lucía, joka rakkauden huumassa on antanut aviopuolisonsa julkaista omissa nimissään Lucían kirjoittamia elämäntaito-oppaita ja hyväksynyt tiettyyn rajaan asti jopa naisseikkailut. Lopulta Lucía tekee pesäeron ja ryhtyy yhdessä Clairen kanssa kirjoittamaan muistiin Karenin tarinaa eli juuri sitä teosta, jota lukija parhaillaan käy läpi.

Kauneussalonki ei ole dekkari, vaikka siinä tapahtuu useammanlaisia rikoksia. Edetään melko hitaasti, paljon asioita paljastetaan jo varhaisessa vaiheessa ja jännitettäväksi jää vain se, saavatko rikolliset rangaistuksensa. Rikkaat ja mahtavat tuntuvat aina löytävän poliisin, lääkärin tai asianajajan, joka on heille jonkin palveluksen velkaa.

Kaikista eniten machokulttuurissa joutuvat kärsimään naiset. Clairen tapaisilla varakkailla ja itsellisillä naisilla ei ole täyttä turvaa heilläkään, mutta köyhän on turha odottaa oikeudenmukaisuutta. Hänen elämänsä on nälkäpalkalla raatamista, hyväksikäytetyksi tulemista, surua, mielenterveysongelmia ja ehkä päihteitäkin. Ulkonäkö on kaikki kaikessa, joten Luojan tekosia parannellaan ahkerasti. Esimerkiksi kihara afrotukka on ehdottomasti suoristettava, jos haluaa saada työtä ja menestyä avioliittomarkkinoilla.

Kurja, likainen, haiseva, kuhiseva Bogota on tehokas tausta tapahtumille. Miltei tuntee nenässään hien, patsulin, valmisruokien ja tupakan hajun ja kuulee katujen kakofonisen hälyn.

… autontorvien tuuttaaminen, pakokaasun katku, vihreät linja-autot, jotka olivat vanhoja kuin almua anovien kerjäläisten nälkä, ikkunanpesuvälinein varustautuneet rammat jahtaamassa kolikkoja.

Kauneussalonki on kolumbialaisen Melba Escobarin (s. 1976) maailmanlaajuista huomiota herättänyt teos, joka palkittiin Kolumbiassa vuoden 2016 parhaana romaanina. Jos odottaa kevyttä ja hauskaa ajanvietettä, ei kannata tarttua tähän teokseen. Se on miltei raa’an realistinen kuvaus korruptoituneesta ja väkivaltaisesta yhteiskunnasta, missä etenkin naisten kokema kohtelu jättää lukijan avuttoman suuttumuksen valtaan.