NESBØ, JO: Isänsä poika

Kustantaja: Johnny Kniga 2014

Alkuteos: Sønnen

Suomennos: Outi Menna

Norjalainen menestyskirjailija Jo Nesbø (s. 1960) valmistui ekonomiksi ja talousanalyytikoksi ja työskenteli pörssimeklarina Norjan suurimmassa meklariyhtiössä DnB Marketsissa. Rockyhtyeensä Di Derren kanssa hän kiersi yli kaksisataa päivää vuodessa, kunnes päätti ottaa aikalisän ja keskittyä rikosromaanien kirjoittamiseen. Oslolaisesta poliisista Harry Holesta kertova sarja käsittää jo kymmenen osaa ja lisäksi Nesbø on julkaissut rikosromaanit Kukkulan kuningas ja Isänsä poika. Jälkimmäisessä teoksessa päähenkilönä on Sonny Lofthus, joka ryhtyy kostamaan isänsä kuolemaa.

Nuoren painijalupauksen Sonnyn elämä menee raiteiltaan, kun hänen poliisi-isänsä tekee itsemurhan välttyäkseen tulemasta tuomituksi myyränä. Sonny jää huumekoukkuun, joutuu vankilaan ja huomaa tuntevansa olonsa siellä paremmaksi kuin ulkomaailmassa. Voidakseen jäädä vankilaan pidemmäksi aikaa, Sonny ryhtyy ottamaan kontolleen muiden tekemiä rikoksia. Toimiessaan vankien epävirallisena rippi-isänä hän saa kuitenkin kuulla, että isän kuolema on tosiasiassa itsemurhaksi lavastettu murha. Sonny alkaa määrätietoisesti valmistella pakoa vankilasta ja kostoretkeä syyllisiä vastaan. Miten onnistuu tehtävä, kun perässä on sekä virkavalta että rikollisjärjestö?

Sonny ei ole mikään viaton pulmunen, mutta jostain syystä häntä ei pidä rikollisena vaan sankarina. Hän on miltei liian täydellinen ollakseen totta! Hän on oikeudenmukainen, älykäs ja ovela. Hän on huumevuosista huolimatta hyväkuntoinen ja hänen tahdonvoimansa on huikea. Hänen katseensa on viaton ja lempeä. Hän on rakastettava ystävä ja armelias katuvia kohtaan. Hänelle toivoo kaikkea hyvää, rakkauttakin.

Mielenkiintoisia hahmoja löytyy myös sivuhenkilöistä, niin poliisien kuin rikollisten ja kodittomien joukosta. Etenkin ylikonstaapeli Simon Kefas: onko hän hyvien vai pahojen puolella? Tämä on vain yksi jännitystekijä muiden joukossa.

Eihän Isänsä poika hirveän realistinen ole, mutta onko sillä väliä? Pääasia, että on vauhtia ja tapahtumia, jännittävä juoni ja yllätyksiä, hyviä henkilöhahmoja ja kauniita lauseita.

Me olemme inhimillisiä silloin kun teemme syntiä. Mutta jumalallisia silloin kun me annamme anteeksi.

BOYNE, JOHN: Leijuva poika

Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket
Suomennos: Laura Beck
Kuvitus: Oliver Jeffers

Irlantilainen John Boyne (s. 1971) tuli tunnetuksi romaanillaan Poika raidallisessa pyjamassa. Tämän lisäksi hän on julkaissut seitsemän aikuistenromaania ja neljä lastenkirjaa. Viimeisin teos Leijuva poika on hieman hankalasti määriteltävissä, sillä se on tyyliltään lastenromaani mutta sisältönsä puolesta sopiva aikuisillekin.

Brocketin perheen isä ja äiti ovat nuorina kokeneet asioita, jotka ovat saaneet heidät etsimään äärimmilleen viedyn tavallisuuden tarjoamaa näkymättömyyttä. Kaikki tuntuukin sujuvan suunnitelmien mukaan: on normaali koti ja normaalit askareet, kaksi normaalia lasta ja normaali koira. Sitten syntyy perheen kuopus Billy. Billy ei ole normaali; Billy uhmaa painovoimaa ja leijuu.

"Veljenne on hiukan erilainen kuin me muut", Alistair oli kertonut heille sinä aamuna valiten sanansa huolella. "Olen varma että se on vain väliaikaista, mutta se on silti hyvin kiusallista. Olkaa kilttejä älkääkä tuijottako häntä. Jos hän kuvittelee että hänen hulluttelunsa kiinnostaa teitä, se vain yllyttää häntä lisää."

Billyn pesutilojen käyttöön liittyi monenmoisia hankaluuksia, mutta olisi ehkä epähienoa puuttua niihin lähemmin tässä. Riittäköön kun kerron, että suihkussa käynti oli vaikeaa, kylpeminen poissa laskuista ja vessassa käynti asetti sellaisia haasteita, ettei sirkuksen etevin käärmemieskään olisi pystynyt suoriutumaan niistä kunnialla.

Vanhemmat pitävät vuosikausia Billyn sisällä talossa piilossa naapureiden katseilta, mutta pehmustavat sentään katot patjoilla jotta pojan olisi mukavampi olla. Entäpä kun Billy tulee kouluikää – silloinhan hänen on poistuttava kotoa? Ratkaisu on hiekalla täytetty selkäreppu, joka ankkuroi pojan maahan ja näyttää tarpeeksi normaalilta.  Silti vanhemmat pitävät Billyä kiusankappaleena, jota ilman voisi hyvin tulla toimeen (sisko ja veli eivät ole samaa mieltä). Tapahtuu kauhistuttava ja sydäntäsärkevä asia, jonka seurauksena Billy saa leijua enemmän kuin tarpeekseen. Samalla hän näkee, miten paljon maailmassa on normaalista poikkeavia ihmisiä ja oppii hyväksymään oman erikoislaatuisuutensa.

John Boyne on kirjailija, joka rakentaa juonen niin taitavasti että se pitää mielenkiinnon yllä loppuun saakka ja tarjoaa yllätyksiä. Samalla hän ujuttaa hienovaraisesti mukaan varsin syvällisiä ja kipeitä asioita. Lopputulos ei ole naiivi, vaan mukana on sopivasti särmää.

PS. Miksi päähenkilön nimi Barnaby on muutettu suomennoksessa Billyksi? Toki Billy on lapsille helpompi, mutta eikö silloin olisi yhtenäisyyden vuoksi pitänyt muuttaa muidenkin henkilöiden nimet?

LEMAITRE, PIERRE: Näkemiin taivaassa

Kustantaja: Minerva 2014

Alkuteos: Au revoir là-haut

Suomennos: Sirkka Aulanko

Ranskalainen psykologi ja kirjailija Pierre Lemaitre (s. 1956) on tunnettu rikosromaaneistaan, mutta vuoden 2013 Goncourt-palkinnon saavuttanut Näkemiin taivaassa on hänen ensimmäinen historiallinen romaaninsa. Siinä yhdistyy historialliseen ainekseen sekä dekkarin että veijariromaanin piirteitä.

Ensimmäinen maailmansota on päättymässä. Ranskalaisten puolella luutnantti Henri d’Aulnay-Pradelle yrittää vielä viime tingassa suorittaa sellaisen maineteon, että ylennys kapteeniksi olisi paikallaan. Nuori sotilas Albert Maillard on vaarana suunnitelman onnistumiselle ja on siksi vähällä menettää henkensä. Apuun rientänyt joukkuetoveri Édouard Péricourt loukkaantuu pahasti. Sodan jälkeen Albert tuntee velvollisuudekseen pitää huolta toveristaan, vaikka olot ovat ahtaat ja rahasta pulaa; yhteiskunta ei suurista puheista huolimatta pidä sankareistaan huolta. Édouardin perhe on toki upporikas, mutta tuntemattomaksi ruhjoutunut nuorukainen ei enää halua sen piiriin. Samaan aikaan Henri etenee yhteiskunnassa häikäilemättä ja hankkii varallisuutta kyseenalaisin keinoin.

Näkemiin taivaassa on terävä katsaus sodanjälkeiseen Ranskaan. Yhteiskuntaluokat ovat yhä olemassa: köyhtyneet ja silti ylpeät aateliset, rikkaat ja mahdikkaat keinottelijat, pienipalkkaiset virkamiehet ja nälkärajalla kitkuttelevat työttömät. Palveluksia voi ostaa ja etuoikeuksia myydä lainsäädännöstä piittaamatta – ainakin jonkin aikaa. Rehellisyys ja vastuuntunto eivät tunnu kannattavan – tai ehkä sittenkin.

Romaanissa on sivuja 546, mutta vauhdikkaat tapahtumat ja hyvä henkilökuvaus pitävät otteessaan. Sodan raakuuksia ei millään tavoin kaunistella, joten paikoin joutuu kohtaamaan rankkoja asioita, hajuja ja näkyjä. Ihmisten itsekkyys, vallantavoittelu ja rahanhimo ovat kauhistuttavia ja sodan jälkeinen sekasorto tarjoaa huijareille mitä otollisimmat mahdollisuudet. Onneksi kirjassa on myös paljon huumoria ja toiveikkuutta. Etenkin arka ja hidasjärkinen Albert on hellyttävä hahmo, jolle toivoisi onnea kaikkien koettelemusten jälkeen. Ja surun keskellä kukoistaa myös ystävyys ja kasvaa rakkaus.

JAATINEN, HEIDI: Kaksi viatonta päivää

Kustantaja: Gummerus 2014

 Heidi Jaatinen (s. 1968) opettaa osa-aikaisesti pienluokkaa ja ohjaa perustamassaan harrastajateatterissa. Esikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon ilmestyi vuonna 2010 ja seuraava teos Jono ilmestyi 2011. Jaatisen kolmas romaani Kaksi viatonta päivää oli yksi vuoden 2014 Finlandia-ehdokkaista. Se kertoo niin äidin kuin tyttären näkökulmasta siitä, miten sellaiset sosiaaliset ongelmat kuin alkoholismi ja työttömyys voivat jatkua sukupolvesta toiseen ja vaikuttaa etenkin äitiydessä onnistumiseen. Lasten huonoon kohteluun Jaatinen on törmännyt työssäänkin, mutta lisäksi hän on haastatellut huostaan otettuja lapsia ja nuoria ja heidän vanhempiaan sekä sijaiskodin henkilökuntaa ja sosiaalityöntekijöitä. Oman lisänsä luomistyössä ovat antaneet unet, joita Jaatinen on kirjoittanut muistiin.

 Sistinjan isä kiertelee maailmaa ja pistäytyy vain joskus. Äiti on hylännyt Sistinjan heti synnytyksen jälkeen, ei ole edes ottanut rinnoilleen, mutta Sistinja kuvittelee silti muistavansa lakanapäiviä, jolloin tehtiin äidin kanssa kaikenlaista kivaa. Omaa lastaan Sistinja päättää rakastaa senkin edestä, mutta toisin käy. Ei ole Sistinjasta äidiksi, vastuu painaa, lapsen itku ja kiukuttelu kiristävät pinnaa. Alkoholi ja aviopuoliso Ake vievät liiaksi huomiota. On parempi luovuttaa lapsi toisten hoitoon ja rakastaa etäämpää.

 Tulevaisuus vyöryi hyökynä kysymysten rantavallitusta vasten, se pärskähteli, hän heilahteli rintaa myöten aalloissa eikä ehtinyt kuin vetää henkeä ennen seuraavaa aaltoa. Hän tutisi mittatikulla. Hän liiskaantui asfalttiin maalatulle keltaviivalle. Hän vapisi merkityssä origossa. Hänen oli huolehdittava! Hänen oli huolehdittava!  Tulevat hetket jonottivat hänen edessään ja kilkuttivat hermostunutta kelloa. Hän ennakoi, ennakoi, ennakoi. Kontrolloi, kontrolloi. Loi, loi, loi.

 Hertta oppii jo pienenä ennakoimaan Aken vihanpuuskia ja jopa johdattamaan kiukkua itseensä, jos se uhkaa äitiä. Toisaalta hän hyvin varhain alkaa kerjätä äidin huomiota ja kokeilla kiintymyksen määrää. Sijaiskotiin joutuminen jättää Hertan tyhjän päälle. Voidaanko hänet hylätä sieltäkin? Hertta tietää tilanteen selvittämiseen vain yhden tavan: on kokeiltava kaikkia rajoja kaikin mahdollisin tavoin. On huudettava ja kiroiltava, purtava ja raapittava, rikottava ja tuhottava. Sijaiskodin työntekijöiden kunniaksi on sanottava, että he säilyttävät malttinsa miltei tilanteessa kuin tilanteessa ja välittävät aidosti suojateistaan. Vertaistuellakin on merkityksensä, kun nuoret ystävystyvät keskenään.

 Kirjan kieli vaikuttaa ajoittain hiukan koukeroiselta ja teennäiseltä, mutta mukana on myös hienoja oivalluksia. Esimerkiksi: Puut kannattelivat taivasta, joka pyrki tihkuna alas. Unet ja mielikuvitus sekoittuvat todellisuuteen ovelasti ja voivat joskus hämätäkin lukijaa. Tempo aaltoilee tunnelmien mukaan. Pieni tiivistäminen olisi tehnyt kirjalle hyvää ja ehkä saanut myös rakenteen selkeämmäksi. Nyt hypellään sen verran ajassa edestakaisin ja henkilöstä toiseen, että lukija joutuu koetukselle. Näistä huomioista huolimatta Kaksi viatonta päivää on hyvä ja tarpeellinen romaani ajankohtaisesta aiheesta, joka herättää paljon tunteita. 

VALTONEN, JUSSI: He eivät tiedä mitä tekevät

Kustantaja: Tammi 2014

Jussi Valtonen (s. 1974) on opiskellut psykologiaa, teoreettista filosofiaa ja englantilaista filologiaa Helsingin yliopistossa ja kognitiivista neuropsykologiaa Johns Hopkinsin yliopistossa Yhdysvalloissa sekä käsikirjoittamista. Esikoisromaani Tasapainoilua ilmestyi 2003 ja seuraava teos Vesiseinä 2006. Valtosen kolmas romaani Siipien kantamat sijoittui toiseksi Tammen ja Bonnierin pohjoismaisessa romaanikilpailussa vuonna 2007 ja lähitulevaisuuteen sijoittuva He eivät tiedä mitä tekevät sai vuoden 2014 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Viimeistelyn alla on myös neuropsykologian alaan kuuluva väitöskirja. Vapaa-aikanaan Valtonen soittaa kitaraa rock-yhtyeissä Kuha ja Maunula.

Suomalaisen Alinan ja amerikkalaisen Joen avioliitto 1990-luvulla päättyy lyhyeen, Joe palaa Yhdysvaltoihin ja Alina jää pariskunnan pojan Samuelin kanssa Suomeen. Samuelin taipumukset viittaavat tieteelliseen tutkimustyöhön, mutta vierailu koe-eläinlaboratoriossa muuttaa ajatusmaailman. Samuelista tulee aktivistiryhmän jäsen, joka ponnistelee eläinkokeiden lopettamisen puolesta. Mutta millä keinoin?

Neurotieteen professori Joe puolestaan on saavuttanut mainetta eläinkokeisiin perustuvilla käänteentekevillä oivalluksillaan. Yhtäkkiä häntä vastaan aletaan hyökkäillä, työhuone tuhotaan, kotia tahritaan ja hänen nykyistä perhettään uhkaillaan. Mediassa aletaan epäillä tutkimustulosten aitoutta. Syylliseksi kiusantekoon arvellaan isänsä välinpitämättömyyteen suivaantunutta Samuelia. Toisaalta Joe on juuri ryhtynyt keräämään boikottiryhmää suurta kustannusyhtiötä vastaan.

He eivät tiedä mitä tekevät -romaanissa pohditaan toisaalta sitä, onko koe-eläinten käyttö tutkimuksissa oikeutettua tai edes välttämätöntä, ja toisaalta sitä, millaisin keinoin eläinkokeita voisi vastustaa menemättä terroriin asti. Toinen suuri teema on se, miten monin tavoin ihmisille syötetään vääriä tietoja ja muokataan käsityksiä asioista kulissien takaa. Pörssiyhtiöille raha on tärkeintä, ei lain tai moraalin noudattaminen. Esimerkkinä häikäilemätön Children Are The Future -kampanja, jossa lapsille ja nuorille jaellaan avokätisesti pillereitä, joiden väitetään auttavan vuorovaikutustaitojen ongelmissa. Eli näiden pillerien avulla yksinäisistä ja epävarmoista pitäisi tulla nokkelia, suosittuja ja ihailtuja huomion keskipisteitä. Samalla kaupitellaan uudenlaista iAm-laitetta, joka vaikuttaa sähköimpulssien avulla aivokuoreen, tunnistaa ajatuksia ja tuo mielessä vilahtavia asioita tutkittavaksi kuvina ilmaan silmien eteen. Pelottavan uskottavasti kuvattu!

Tämän lisäksi He eivät tiedä mitä tekevät ennättää vertailla sekä Suomen että Yhdysvaltojen kohdalla uskontoihin ja kansallisuuteen liittyviä erikoispiirteitä ja ennakkoluuloja, akateemisen maailman nurkkakuntaisuutta ja vanhoillisuutta, perhe-elämää kaikkine kriiseineen ja jännitteineen sekä nuorten itsenäistymiseen liittyvää kapinointia. Valtosen psykologinen silmä on tarkka yksityiskohdille, joten henkilöistä rakentuu varsin uskottavia. Parhaiten jää mieleen Joen teini-ikäinen tytär Rebecca, yhdistelmä huomion- ja hellyydenkaipuuta, uhmaa ja kiukkua. Vaikka kirjassa on yli 500 sivua, se jaksaa kantaa ja kiihtyä suorastaan trillerimäiseksi loppua kohden.