VÄISÄNEN, HANNU: Taivaanvartijat

Hannu Väisänen (s. 1951) on ainoana Suomessa saavuttanut korkeimmat mahdolliset tunnustukset sekä kirjailijana että kuvataiteilijana eli kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja Taiteen valtionpalkinnon. Maailmanlaajuisestikin on ainutlaatuinen hänen omaelämäkerrallinen romaanisarjansa Anterosta, joka jo koulupoikana tietää olevansa taiteilijaksi syntynyt ja määrätietoisesti raivaa kaikki esteet tieltään. Sarjan kolme ensimmäistä osaa käsittelivät Anteron lapsuutta ja nuoruutta Oulussa sekä tietä Savonlinnan Taidelukion kautta Suomen Taideakatemiaan.

Taivaanvartijat –teoksessa Antero on 24-vuotias ja juuri valmistunut kuvataideakatemiasta. Yllättäen hänet kutsutaan maalaamaan alttaritaulu kotikaupungin uuteen kirkkoon. Nuori taiteilija on tohkeissaan, mutta myös hieman epäileväinen: onko hän vapaaehtoisesti vetämässä ylleen sunnuntaitaiteen jouhipaitaa? Alitajunta tosin on jo työstänyt aihetta ja elämän seppele on syntymässä.

Pitää vain aloittaa maalaaminen odottamatta minkäänlaista taivaan ennustamaa oikeaa hetkeä, pysähtymättä pohtimaan luomistapahtuman olemusta, taulun kokoa tai mitään metafyysistä. Ensimmäinen pensselinveto ei ole mysteerio eikä hyppy tuntemattomaan. Pää on valmistellut kättä jo monta päivää.

Kuvittele että taulu on suuri rummunkalvo, maalaa siis myös korvillasi. Kaksin käsin, kahdella jalalla, kahdella silmällä ja myös kahdella korvalla. Kunnes ne kaikki yhdessä huutavat: Seis!

Moderni tulkinta hämmentää sekä seurakunnan päättäjiä että seurakuntalaisia. On odotettu näköistaidetta, mutta nyt on jopa risti esitetty aineettomassa muodossa. Sama toistuu vuosia myöhemmin Helsingin Kontulassa, missä ällistellään valaankokoista Abloy-avainta. Päättäjät eli ”taivaanvartijat” eivät kaihda juonitteluakaan yrittäessään saada läpi omat tulkintansa. Väisänen kuvaa heitä kirpeän tarkkanäköisesti ja yksityiskohtia säästelemättä, muttei kuitenkaan häijysti.

Taivaanvartijat pohtii taiteen tekemisen eri puolia ja periaatteita. Taide ei ole mystiikkaa, vaan käsityötä jossa ruumis ja sielu tekevät yhteistyötä ja menneisyys ja nykyisyys kohtaavat. Anterolle (ja kai Väisäsellekin) taideteoksen synnyttäminen tuottaa iloa monella tavalla, kun katselemisen ja tunnustelun lisäksi voi esimerkiksi nuuskia taulua. Vasta oman näkemyksen puolustaminen ”taivaanvartijoiden” edessä on raskasta.

Sisällön lisäksi Väisäsen teoksissa ihastuttaa suurenmoisen kaunis kieli. Taiteilijan silmä havaitsee kaikkialla mielenkiintoisia yksityiskohtia ja kirjailija osaa kääntää näkemänsä havainnot sanoiksi. Väisäsen kielikuvat eivät ole koskaan teennäisiä, vaan osuvia ja tuoreita. Yhdessä ja samassa lauseessa hän saattaa vedota useaan eri aistiin kuvatessaan värejä, ääniä, tuoksuja, tuntemuksia ja liikettä. Aistielämykset puolestaan voivat johdattaa ajatukset menneisyyteen tai herättää yllättäviä mielikuvia. Lempeä huumori on koko ajan läsnä.

Kirjasta jää hykerryttävän hyvä mieli ja halu kuulla lisää. Taivaanvartijat –teoksessa Antero pääsee Sienaan, mutta sielläkin paperin kahahdus tuo mieleen Oulun ja isän.

DILLON, LUCY: Uuden onnen jäljillä

Julietin aviomies menehtyi sydänkohtaukseen 32-vuotiaana. Nyt ensimmäinen vuosi Benin kuolemasta on kulumassa umpeen ja yhä kipu tuntuu. Juliet linnoittautuu kotiinsa ja suree television päiväsarjojen, suklaapatukoiden, nenäliinojen ja Coldplayn musiikin parissa. Ainoastaan Nappi-koira saa Julietin edes hetkeksi ulkoilmaan, mutta silloinkin mieluiten yöllä, jottei tarvitse vastailla hyvää tarkoittavien tuttujen uteluihin. Jotakin juonittelua ystävät ja sukulaiset Julietin selän takana kuitenkin harrastavat, koska hän yhtäkkiä huomaa olevansa koko kulmakunnan virallinen koirienulkoiluttaja ja kissojenhoitaja. Yksi koiranomistajista alkaa sekä osoittaa kiinnostusta että tuntua kiinnostavalta.

Väriä Julietin arkeen tuo myös naapuriin muuttanut irlantilaisperhe, joka ei äänijänteitä säästele. Estoton porukka vetää pian Julietin mukaansa ja etenkin salaperäinen Lorcan osoittautuu aktiiviseksi. Lorcan myös toteuttaa Julietin ja Benin keskenjääneitä remonttisuunnitelmia ja kaivaa Julietista esiin yllättäviä käden taitoja. Vähitellen palautuu myös Julietin kadonneeksi luultu pitokokin taituruus ja ympäristö saa herkutella.

Julietin ohella kirjassa seurataan hänen siskonsa Louisen elämää. Juliet uskoo, että Louise on onnen kultalapsi ja perheen prinsessa, jolla kaikki on täydellistä ja hienoa. Tämä ei taida kuitenkaan pitää paikkaansa. Louise on palaamassa töihin odotettua lyhyemmän äitiysloman jälkeen, koska turhautuu kotona. Avioliitto natisee liitoksissaan ja ruoho tuntuu vihreämmältä aidan toisella puolen. Louisen mielestä Juliet kerää kaikki säälipisteet kun taas hän itse jää vaille ymmärtäjää.

Uuden onnen jäljillä on miellyttävää viihdettä. Perhe- ja ihmissuhteiden ongelmia se kuvaa uskottavasti, joskin tosielämässä ratkaisuihin ei ehkä päästä yhtä helposti. Oman lisänsä antavat kirjassa esiintyvät eläinystävät, joista löytyy persoonallisuuksia yllin kyllin. Kyllähän eläinten merkitys ihmisille on tiedossa; on lukukoiraa, kirjastokissaa ja tassuterapeuttia.

MCCLEEN, GRACE: Ihana maa

Walesilaissyntyinen Grace McCleen (s. 1981) voitti teoksellaan Ihana maa vuoden parhaalle brittiläiselle esikoisromaanille myönnettävän Desmond Elliot –palkinnon vuonna 2012. Romaani perustuu kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin.

Olipa kerran mies ja nainen. Kun he tapasivat, kipinät lentelivät, meteorit törmäilivät, asteroidit tekivät kärrynpyöriä ja atomit halkesivat. Mies rakasti naista täältä ikuisuuteen, nainen rakasti miestä kuuhun ja takaisin. He olivat kaksi marjaa, kruuna ja klaava, risti ja nolla.

Myöhemmin mies ja nainen liittyvät Veljet-yhteisöön, jolla on omat tiukat sääntönsä. Esimerkiksi verensiirrot ovat kiellettyjä, minkä seurauksena nainen menehtyy synnytykseen. Judith-lapsi jää suruunsa lukkiutuneen isän hoidettavaksi.

Kymmenvuotias Judith on Ihana maa –teoksen päähenkilö ja kertoja. Hän on yksinäinen ja mietteliäs tyttö. Isän kanssa ei ole juuri muuta yhteistä kuin päivittäiset raamattutuokiot, sunnuntaiset kokoontumiset seurakuntatalolla ja sananjulistus toreilla ja turuilla. Ikätovereita ei Veljien piiristä löydy. Koulussa Judithin erilaisuus lietsoo muita oppilaita kiusantekoon, joka opettajan välinpitämättömyyden vuoksi yltyy varsin hurjaksi. Ainoana lohtuna Judithilla on ”Ihana maa”, oman huoneen lattialle roskista ja kierrätysmateriaaleista rakennettu kotilaakson pienoismalli. Sitä kuvataan herkullisesti Raamatun luomiskertomusta mukaillen:

Alussa oli tyhjä huone: hieman tilaa, hieman valoa, hieman aikaa.

Minä sanoin: "Nyt minä teen niittyjä", ja tein niitä pannulapuista, matoista, vakosametista ja huovasta. Sitten tein jokia kreppipaperista, muovikelmusta ja kiiltävästä alumiinifoliosta, ja vuoria paperimassasta ja kaarnasta. Ja minä katsoin niittyjä ja minä katsoin jokia ja katsoin vuoria, ja minä näin, että ne olivat hyvät.

Koulussa tilanne kärjistyy, kun pahin kiusaaja Neil uhkaa työntää Judithin pään vessanpönttöön. Kuolemanpelossaan Judith anoo Jumalalta apua – ja Jumala vastaa! Äänen ohjaamana Judith tekee ihmeitä: lumimyräkkä katkaisee sähköt, luokkaan saadaan uusi ja jämäkkä opettaja, Neiliä kohtaa epäonni ja naapurin kadonnut kissa palaa kotiin. Tosin vanhojen ongelmien poistuminen aiheuttaa aivan uudenlaisia ja yllättäviä hankaluuksia, kuten Jumala vahingoniloisena toteaa. ”Jumalan” ääni kuulostaa kaiken kaikkiaan varsin ylimieliseltä, näsäviisaalta ja keskenkasvuiselta.

Kirjassa kritisoidaan kiihkouskovaisuutta, mutta toisaalta huomioidaan myös yhteisön jäsenten välinen tuki, lämpö ja huolenpito. Muuten kylän ilmapiiri on jännittynyt ja levoton eikä ihmisiltä paljon heru myötätuntoa toisia kohtaan. Seudulla on vain yksi merkittävä työnantaja eli terästehdas, joka on ajautumassa taloudellisiin vaikeuksiin. Jo ennestään köyhä kylä uhkaa kurjistua entisestään.

McCleenin teksti on paikoin huikean kaunista ja paikoin miltei yksitoikkoisen arkista, mutta kaiken alla piilee tukahdutettuja tunteita. Judith näkee, kuulee ja aistii paljon, muttei voi puhua kenellekään ajatuksistaan. Tämä puolestaan johtaa väärinkäsityksiin ja asioiden paisutteluun. Judithin pitkät filosofiset pohdinnat tuntuvat varhaiskypsänkin lapsen ajatuksiksi hieman epäuskottavilta, mutta muuten kaikki on hyvin todentuntuista. Rankoista tapahtumista huolimatta toivo paremmasta elää.

GAUDÉ, LAURENT: Hurrikaani

Vuonna 2005 hurrikaani Katrina rikkoi New Orleansia turvanneet padot ja suurin osa kaupungista jäi vesimassojen alle. Viranomaiset onnistuivat evakuoimaan asukkaita maaseudulle, mutta kaupunkiin jäi silti vielä paljon väkeä. Lähinnä köyhiä tummaihoisia. Palkittu ranskalainen kirjailija Laurent Gaudé (s. 1972) kuvaa tapahtumia teoksessaan Hurrikaani. Hän käyttää muutamaa kertojaa, joista jokaisella on oma äänensä. Yhdessä ja samassa lauseessa kertoja saattaa vaihtua useaan otteeseen, mutta heidät tunnistaa kyllä.

Kirjan mieleenpainuvimpia hahmoja on lähes satavuotias neekerinainen Josephine Linc. Steelson. Hän vaistoaa hurrikaanin tulon jo päiviä ennen: … kohta tänne saapuu niin ärhäkkä narttukoira että neekereidenkin luut kolisevat. Itsepäinen Josephine ei suinkaan aio paeta kaupungista, mutta joutuu lopulta evakuoiduksi vastoin tahtoaan – valkoiset kun haluavat näyttää koko maailmalle tehokkuutensa. Josephine arvelee kyllä, etteivät mustat merkitse valkoisille juuri rottaa enempää.

Kaupunkiin on jäänyt myös Rose-niminen musta nainen. Hän on väsynyt eikä edes yritä pelastautua, vaan odottaa apaattisena kaupunkia kohti matkustavaa rakastettuaan. Mies, Keanu, hylkäsi hänet kuusi vuotta aiemmin, koska pelkäsi sitoutumista ja halusi seikkailua. Nyt hän palaa Rosen luo hermot riekaleina, kaivaten vain läheisyyttä ja sovitusta. Rosen pieni poika vaeltelee kaupungilla nauttimassa autioista kaduista, mutta onko viattomuudesta hänelle tarpeeksi suojaa? Pahuus on nimittäin päässyt kaupungissa valloilleen. Seurakuntalaistensa luo jäänyt valkoinen pappi menettää luonnonvoimien kurimuksessa järkensä ja lähtee Jumalansa puolesta kostoretkelle. Hänen iskunsa saattaa kohdistua kehen tahansa vastaantulijaan. Vankilasta karanneilla rikollisilla taas ei ole mitään pidikkeitä, vaan vain kylmä halu hyödyntää tilanne viimeistä mahdollisuutta myöten. Ketkä ovat todellisia petoja, ihmiset vai tulvan valloilleen päästämät alligaattorit?

On aika erikoista, että New Orleansin tapahtumista kirjoittaa ranskalainen kirjailija, mutta Gaudé on perehtynyt hyvin tosiasioihin. Miltei myyttisiin mittasuhteisiin paisuva myrsky vie ihmisiä vääjäämättä kohti kohtaloaan. Suuren tuhon keskellä jokainen on yksin, vaikka tiet hetkellisesti sivuavatkin toisiaan. Joissakin tapauksissa kohtaaminen on nopea ja kevyt, mutta joissakin se on äärimmäisen kohtalokas. Päällimmäiseksi ei kuitenkaan jää tuho, vaan rakkaus ja toivo.