BARREAU, NICOLAS: Pieni elokuvateatteri Pariisissa

Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos: Eines Abends in Paris
Suomennos: Veera Kaski

Nicolas Barreau on syntynyt vuonna 1980 Pariisissa ja opiskellut Sorbonnen yliopistossa historiaa ja romaanisia kieliä. Hän työskentelee pariisilaisessa kirjakaupassa ja kertoo olevansa muissa maailmoissa viihtyvä lukutoukka. Jollakin tavalla muissa lempeämmissä maailmoissa leijuvat hänen romaaninsakin, vuonna 2013 suomeksi ilmestynyt Rakkausromaanin resepti ja 2014 suomennettu Pieni elokuvateatteri Pariisissa.

Alain Bonnard työskentelee Lyonissa isossa yrityksessä, joka on erikoistunut kylpyammeiden ja korkealuokkaisten kylpyhuonekalusteiden vientiin. Hyväpalkkainen työ saa kuitenkin jäädä, kun Alain perii sedältään vetovastuun elokuvateatteri Cinema Paradis’sta. Tämä pieni teatteri panostaa laatuun, tarjoaa unelmia ilman moderneja lisävarusteita.

Suurin osa ihmisistä on kokonaan unohtanut, miten katsotaan keskittyneesti, antaudutaan pariksi tunniksi elämän olennaisimman vietäväksi, olipa se sitten vakavaa tai hilpeämielistä. Heittäydytään vain, syömättä, juomatta, pureksimatta tai ryystämättä pillillä.

Keskiviikkoiltaisin esitetään ylimääräisenä myöhäisnäytöksenä vanhoja rakkauselokuvia. Joka viikko istuu samalla paikalla rivillä 17 kaunis punatakkinen nainen, jota kohtaan Alain alkaa tuntea kasvavaa mielenkiintoa. Kontakti syntyy, suudelmiin asti päästään – ja sitten Mélanie katoaa jälkiä jättämättä. Onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että juhlittu ranskalainen näyttelijätär Solène on valinnut Cinéma Paradis’n yhdeksi uusimman filminsä kuvauspaikoista? Alain ei pysty nauttimaan yllättävästä kuuluisuudestaan, koska etsii kuumeisesti rakastettuaan. Johtolankoja on vähän ja nekin tuntuvat vievän harhaan. Yllättäviä käänteitä riittää.

Pieni elokuvateatteri Pariisissa hehkuttaa laatuelokuvien puolesta. Tarinan lomassa on viittauksia moneen tunnettuun elokuvaan ja kirjan lopussa on vielä rakkauselokuvien lista. Kirja on puhdasta romantiikkaa eli juonessa sallitaan satumaisuus ja epäuskottavat käänteet. Se kannustaa unelmoimaan ja uskomaan unelmien toteutumiseen.

Ei tätä maailmaa ole tarkoitettu vain hurjapäille ja pelottomille, äänekkäille ja voimalla puoliaan pitävälle, ei, aroilla ja hiljaisilla, haaveilijoilla ja omalaatuisillakin on täällä paikkansa. Ilman heitä ei olisi värien eri sävyjä, hennonsinisiä akvarelleja, ei ääneen lausumattomia sanoja, jotka vasta antavatkin mielikuvitukselle tilaa. Ja eivätkö juuri uneksijat tiedä, että todelliset, suurimmat seikkailut tapahtuvat sydämessä?

SAHLBERG, ASKO: Yö nielee päivät

Kustantaja: Like 2014

Asko Sahlberg syntyi Heinolassa vuonna 1964, vietti kiertelevää elämää aikansa ja asettui Göteborgiin vuonna 1996. Kotikaupunkiinsa Sahlberg on sijoittanut teokset Pimeän ääni (2000), Hämärän jäljet (2002), Paluu pimeään (2006) ja nyt viimeisimpänä Yö nielee päivät -romaanin.

Kirjan pääsiallinen kertoja on Suomesta 1970-luvulla Göteborgiin muuttanut Jakobsson, häränkokoinen rumilus, joka esiintyi nimettömänä jo Sahlbergin aiemmissa Göteborg-teoksissa. Hän on ”meidän mies”, joka tarkkailee oman elämänsä tapahtumia tavallaan ulkopuolelta, niitä kommentoiden ja ennakoiden. Hänen elämänsä on yhtä aaltoliikettä, jossa joskus kaikki onnistuu yli odotusten ja seuraavaksi romahtaa täysin. Jakobsson kuitenkin taistelee peräänantamattomasti, nousee yhä uudestaan aallonpohjalta ja käyttää monenlaisia keinoja hyväkseen. Hän pitää omat tunteensa visusti kurissa ja piilossa eikä kiinnitä tarpeeksi huomiota läheisiinsä, mutta pystyy kyllä ystävyyteen ja rakkauteen.

Ruotsinsuomalaisten kokoontumiset omissa kuppiloissaan ovat toisaalta liikuttavia ja toisaalta koomisia. Murahdellaan. Otetaan alkoholia, tapellaan. Kärsitään sivullisuuden tunteesta – Suomi on jo vieras, mutta tuntematon on Ruotsikin. Joku ei kestä, vaan tekee itsemurhan. Joku joutuu mielisairaalaan. Joku juo itsensä vähitellen hengiltä. Asiaa ei auta ruotsalaisten suhtautuminen, olipa se sitten alentuvan holhoava tai vihamielisen torjuva.

Jakobsson muistelee toisinaan menneitä aikoja, noita uljaita kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun vuosia, joina ehdat suomalaiset turvenuijat riittivät, he olivat yhteiskunnan rupusakkia, sivullisia osattomia. Oi niitä aikoja, ei aika mennyt koskaan palaa.

Kirjassa yö tosiaan nielee päivät. Ihmiset vaeltelevat kaupungin yössä kuka mistäkin syystä. Joku ei pysty rauhoittumaan uneen asti. Joku on vailla asuinpaikkaa. Joku tekee hämäränhommia. Joku päivystää. Joku etsii romantiikkaa. Joku etsii puhekumppania.

Yöt, nuo ainaiset yöt, valon ja valon väliset paksun hiilen juovat. Salaperäiset yöt, vaaralliset yöt, niiden kyteminen kaupungissa kuin sammuneeksi luultu tuhka.

Hieman kirjaa olisi voinut karsia, mutta pääosin Sahlberg pitää lukijan otteessaan. Kirjasta löytyy äärettömän paljon nokkelasti mukailtuja viittauksia kirjallisuuteen, musiikkiin ja sananlaskuihin. Huumori liikkuu tilannekomiikasta sanallisiin heittoihin, joista etenkin lakoniset vuoropuhelut ovat hauskoja. Kirjassa vilahtaa ohimennen joitakin Ruotsin valtiaita vuosisatojen ajalta ja kaikkien huulilla tuntuu jostain syystä olevan sana ”Jakobsson”. Ohimennen selvitetään Palmen murhakin, varmaan ensimmäistä kertaa suomalaisen kirjailijan toimesta.

JOYCE, RACHEL: Harold Fryn odottamaton toivioretki

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Etelä-Englannissa Dorsetissa asuva Harold Fry viettää näennäisen leppoisia eläkepäiviä, joihin sisältyy teenjuontia, nurmikoiden leikkausta ja naapureiden kanssa keskustelua. Pinnan alla piilee kuitenkin suuri murhe, joka on erottanut Haroldin ja vaimonsa Maureenin toisistaan ja pystyttänyt heidän välilleen jäätävän hiljaisuuden muurin. Sitten eräänä kevätaamuna tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken: Harold saa entiseltä työtoveriltaan Queenieltä kirjeen, jossa tämä kertoo olevansa kuolemaisillaan syöpään. Haroldin on tarkoitus postittaa rohkaiseva kortti vastaukseksi, mutta yllättäen hän huomaakin olevansa kävelemässä 800 kilometrin päähän Skotlantiin voidakseen esittää asiansa henkilökohtaisesti. Queenielle lähetetyssä kortissa hän kannustaa tätä pysyttelemään hengissä tapaamiseen asti. Outo vapauden tunne vallitsee, vaikka matkaan varustautuminen on ollut huonoa. Jalassakin purjehduskengät!

Kun aika kului ja hän tavoitti hyvän kävelyrytmin, olo alkoi tuntua varmemmalta. Englanti avautui hänen jalkojensa juuressa, ja vapauden ja tuntematonta kohti astelemisen tunne oli niin virkistävä, että oli pakko hymyillä. Hän oli yksin maailmassa, mikään ei voinut estää häntä eikä kukaan voinut pyytää häntä leikkaamaan nurmikkoa.

Koko aikaa Harold ei suinkaan vaella auvoisissa tunnelmissa, vaan taistelee kipua ja väsymystä vastaan. Hän kuuntelee ihmisten murheita, tarjoaa toivoa ja saa omalle uskolleen lisävahvistusta, mutta törmää myös ihmisluonteen nurjiin puoliin. Samalla omassa elämässä tehdyt virheet ja väärät ratkaisut alkavat nousta mieleen yhä voimakkaampina ja syyllisyydentunne kasvaa. Haroldin matkasta muodostuu näyttävä katumusmatka, mutta kodin hiljaisuudessa Maureen käy omaa sisäistä taistoaan.  

Kirja on helppolukuinen eikä lainkaan niin pitkäveteinen kuin luulisi. Se käy syvällä ihmismielessä, mutta ennättää havainnoida myös Englannin luonnon kauneutta ja kasvien runsautta tai hyvin hoidettuja puutarhoja antimineen. Sen ydin ei ole uskonnollinen, mutta silti se puhuu uskon ja toivon voimasta. Samanlaisia vaeltamalla itsensä löytäjiä on esimerkiksi kirjoissa Polkupyörällä ajamisen taito (Ron McLarty) ja Villi vaellus (Cheryl Strayed).

PS. Kirjan vanhahtava mustavaloinen piirroskuvitus on hauska.

ULITSKAJA, LJUDMILA: Vihreän teltan alla

Kustantaja: Siltala 2014

Alkuteos: Zeljonyi satjor

Suomennos: Arja Pikkupeura

Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) ei osannut kuvitellakaan, miten ajankohtainen hänen romaaninsa Vihreän teltan alla tulisi ilmestyttyään olemaan. Kirjassa nimittäin puhutaan muiden aiheiden ohella siitä, miten Stalin vuonna 1944 siirrätytti koko Krimin tataariväestön Keski-Aasiaan ja Siperiaan. Jotain samankaltaistahan Krimillä on tekeillä nytkin ja jotkut ihmiset kokemassa karkotuksen jo toisen kerran eläessään. Muiltakin osin teos on tärkeä katsaus tiettyyn jaksoon Venäjän historiassa.

Vihreän teltan alla -romaanin tapahtumat alkavat Stalinin kuolemasta vuonna 1953 ja päättyvät kirjailija Joseph Brodskyn kuolemaan vuonna 1996. Lyhyitä vapaampia ajanjaksoja lukuun ottamatta neuvostoliittolaiseen arkeen kuuluivat tarkkailu, kotietsinnät, kuulustelut ja koulutusleirit. Silti kaiken aikaa kädestä käteen kiersivät toisinajattelijoiden ja kiellettyjen kirjailijoiden tekstit (samizdat-julkaisut), joita vakaumuksensa rohkaisemat idealistit tai muuten vain mukaan ajautuneet kirjoittivat käsin ja painoivat salaisissa kirjapainoissa. Lännen lehdistöllekin onnistuttiin toisinaan salakuljettamaan tulenarkaa aineistoa. Moni jäi kiinni ja ilmiantajana saattoi olla hyvinkin läheinen ystävä tai sukulainen. Kuka mistäkin syystä.

Teoksessa mainitaan nimeltä niin paljon henkilöitä, että hahmottaminen on ajoittain lähes ylivoimaista. Osa on historiasta tuttuja, kuten esimerkiksi kirjailijat Pasternak, Solženitsyn ja Brodsky tai akateemikko Saharov. Tapahtumia yhdistävät fiktiivisistä hahmoista tärkeimpinä Trianon-ryhmän pojat eli Ilja, Miha ja Sanja sekä naisista Olja, Tamara ja Galja. He vilahtavat jokaisessa tarinassa ainakin taustalla. Ulitskaja ei suinkaan etene kronologisessa järjestyksessä, vaan ihmisten elämänkulusta saatetaan kertoa loppu ensin ja selvittää sitten vaiheittain aiemmin tapahtunutta.

Vihreän teltan alla -teos koostuu lukuisista tarinoista, joista osa on itsenäisiä kokonaisuuksia ja kertoo jonkun tietyn henkilön tapauksen alusta loppuun saakka. Yksi hauskimmista on Karkulainen, jossa maan alle painunut kaupunkilaistaiteilija inspiroituu köyhän syrjäkylän estottoman iloisista mummoista. Toisinaan yhtä ja samaa ajanjaksoa käsitellään useamman henkilön näkökulmasta, jolloin epäselviksi jääneitä tosiasioita paljastuu vähän kerrallaan. Neuvostoliiton karua arkea kuvataan yksityiskohtien kautta: ahtaat yhteisasunnot, yksityisyyden puute, elintarvikkeiden niukkuus ja yksipuolisuus, vaatteiden kalleus ja huonolaatuisuus (jos niitä edes on tarjolla). Koko yhteiskunta tuntuu välillä olevan yhtä sekamelskaa eikä Ulitskaja säästele sanojaan suomiessaan neuvostovaltaa ja sen johtajia:

Heidän kehnonlainen sivistystasonsa saneli maan elämäntyylin ja määräsi rimankorkeuden, jonka ylittäminen oli vaarallista.

Vuosikaudet Miha oli tutkinut marxismia yrittäen selvittää, miksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kauniit aatteet ruumiillistuessaan kasvoivat niin pahasti kieroon. Nyt oli jäljellä ilmiselvä kylmä totuus: kyse oli jättimäisestä valheesta, kyynisyydestä, käsittämättömästä julmuudesta ja ihmisten hävyttömästä manipuloinnista, ihmisten, jotka menettivät ihmishahmonsa ja -arvonsa pelon tumman pilven tukahduttaessa koko maan.

Mikä on kirjan nimessä mainittu ”vihreä teltta”? Se esiintyy ainakin Oljan unessa, jossa tutut ihmiset – niin kuolleet kuin elävät - tungeksivat kohti valoa hohtavaa telttaa, josta kantautuu ihanaa musiikkia ja tuoksua. Venäläisen kirjallisuuden hyvä tuntemus olisi avuksi kirjaa luettaessa, sillä viittauksia on paljon. Onneksi suomentaja on koonnut kirjan loppuun lähdeluettelon kirjassa mainituista runoista.