30.1.2023

SANDGREN, LYDIA: Läpileikkaus

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Samlade verk

Suomennos: Sanna Manninen

Göteborgissa asuva psykologi Lydia Sandgren (s. 1987) sai arvostetun August-palkinnon vuonna 2020 yli 700-sivuisella esikoisteoksellaan Samlade verk, jota hän kertoo kirjoittaneensa yksitoista vuotta. Suomennokseen nimeksi on valittu Läpileikkaus, mikä viittaa teoksessa hieman eri puoleen kuin alkuperäinen nimeke, mutta on osuva omalla tavallaan.

Läpileikkaus-romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa, mutta takaumat lisäävät siihen kerroksia. Yksi aikatasoista on 2010-luvun alku Göteborgissa, jossa pienen kirjankustantamon toiminnanjohtaja Martin Berg toisaalta suunnittelee firman 25-vuotisjuhlia ja toisaalta tuskailee huonoa taloudellista tilannetta. Pitäisi löytää bestseller, mutta olisiko saksalaisen yhteistyökumppanin suosittelemasta melko tuntemattoman tekijän Ein Jahr der Liebe -teoksesta siihen? Tässä avautuu kiinnostava näkökulma kustannustoimintaan, kirjallisuuteen ja lukemiseen.

Martin on aina halunnut kirjailijaksi, mutta sekä romaanikäsikirjoitus että William Wallacen elämäkerta ovat jo vuosia seisseet keskeneräisinä. Aina on ollut syitä lykätä kirjoittamista: vastuullinen työ kustantamossa, perheasiat, ystävien kanssa seurustelu, huono vuodenaika… Tosiasiassa taitaa olla niin, että Martinilla olisi kyllä ideoita, muttei kykyä paneutua niiden toteuttamiseen.

Siinä oli vain se, että matkalla Martinin sisältä paperin pintaan sanoille tapahtui jotain. Ne vääristyivät ja muuttuivat muuksi. Hän ei tunnistanut kirjoittamaansa samaksi mitä oli tuntenut. Ja hän tiesi pystyvänsä parempaan. Hänellä oli sisällään edellytykset luoda jotain suurempaa. Jos hän vain saisi houkuteltua sen jotenkin esiin. Jos joku muu vain saisi houkuteltua sen esiin. Sillä mitä järkeä oli luoda mitään keskinkertaista?

Onhan Martinilla toki huolia enemmältikin. Hänen paras ystävänsä, palvottu taidemaalari Gustav Becker, vaikuttaa aika ajoin olevan henkisesti ihan pohjamudissa. Martinin lapset Rakel ja Elis kulkevat jo omia teitään ja heistä touhukkaasti huolehtinut isä alkaa tuntea itsensä tarpeettomaksi ja yksinäiseksi. Sitten on vielä tiedemaailman ihannoima Cecilia, joka viisitoista vuotta sitten jätti Martinin ja lapsensa ja katosi. Nyt Gustavin lähestyvää retrospektiivistä näyttelyä mainostetaan ympäri Göteborgia hänen suosikkimallinsa Cecilian kuvilla.

Toinen 2010-luvun näkökulmista on Rakelin, Gustavin kummityttären. Hän etsii suuntaansa ja kokeilee yliopistossa ainetta toisensa jälkeen löytämättä omaansa. Rakel ei jaksa kiinnostua kustantamon toiminnasta, vaikka Martinin suuri haave olisi saada tytär sinne töihin.  Vastentahtoisesti hän lupautuu lukemaan Ein Jahr der Liebe -romaanin arvaamatta lainkaan, miten suuri vaikutus sillä tulee olemaan hänen elämäänsä. Kadonnut äiti on ollut hänen kipeä kohtansa, mutta nytpä Rakel ryhtyy salapoliisiksi!

Kadonneita isiä oli kaikkialla. Juopottelevia retkuja. Vapautta ihannoivia taiteilijasieluja. Sitoutumiskyvyttömiä hurmureita. Omien demoniensa riivaamia miehiä. Heidän vastuutonta toimintaansa saatettiin moittia, mutta kukaan ei pitänyt sitä käsittämättömänä. Perheensä jättänyt äiti oli kuitenkin jotain aivan muuta.

Läpileikkaus-romaanin toinen aikataso sijoittuu Martinin nuoruuteen. Lukiossa tämä merimiehen poika tapaa yläluokkaisen Gustav (von) Beckerin, joka hontelona ja nuhjuisena on kuin ”Jo joutui armas aika” -virren riitasointu. Gustav lyö kuitenkin itsensä läpi taiteilijana jo kouluvuosinaan ja myöhemmin hänen maineensa kasvaa kansainväliseksi. Onnellinen hän ei kuitenkaan ole, vaan erikoisissa piireissä pyöriskelevä yksinäinen ja masentunut mies, jonka terveyttä viina ja tupakka syövät.

Yliopistossa Martin kiinnostuu kauniista Cecilia Wikmanista, joka on viettänyt lapsuutensa Addis Abebassa lääkäri-isänsä työn takia. Martin on kuvitellut selviävänsä opiskelusta leikiten, mutta maisterintutkintoonkin keskittyminen tuottaa hänelle vaikeuksia: tutkielman kirjoittaminen oli ollut kuin ison kuopan kaivamista hyvin pienellä lapiolla. Huippuälykäs ja kurinalainen Cecilia sen sijaan etenee vaihe vaiheelta yhä korkeammalle yliopiston hierarkiassa. Näillä kahdella ei tuntuisi olevan paljon yhteistä, mutta naimisiin he kuitenkin menevät ja saavat kaksi lastakin.

Martin, Gustav ja Cecilia muodostavat kolmikon, jota erilaiset tunnesiteet yhdistävät ja voimaannuttavat. Kirjailija ei sitä sano suoraan, mutta lukija aistii rivien välistä silti hiljaista rakkautta yhteen suuntaan, kestävää ystävyyttä toiseen ja pettymystä kolmanteen. Martinia on kuvitellut tarinan keskeiseksi hahmoksi, mutta muiden tunteista hän ei tunnu tajuavan mitään. Onko hän itsekeskeinen vai kateellinen?

Kun heitä oli he kolme eikä vain he kaksi, kaikki oli tasapainossa, elämän koneisto toimi, rullasi eteenpäin kutakuinkin oikeaan suuntaan.

Läpileikkaus-romaanissa näkyy hyvin se, että Sandgren on ammatiltaan psykologi ja lisäksi opiskellut filosofiaa. Hän kuvaa uskottavasti henkilöissä vuosien mittaan tapahtuvaa muutosta. Nuorena koko maailma tuntuu olevan avoinna ja kaikki unelmat toteutettavissa, mutta jossain vaiheessa vaihtoehdot vähenevät. Tyytyykö silloin osaansa vai pakeneeko tavalla tai toisella?  Lukija ei saa kysymyksiinsä vastauksia, vaan jopa kirjan loppu jää kutkuttavasti avoimeksi.

Ja Rakel kuuli, miten oven takana hiljaisuus repesi kahtia. Hän kuuli miten vuodet kääntyivät päälaelleen ja miten ajan massiivit liikkuivat. Hän kuuli tauon, lyhyen hengähdyksen juuri ennen kuin jokin alkaa.

23.1.2023

SOUDAKOVA, ANNA: Varjele varjoani

Kustantaja: Atena 2022

Varjele varjoani. Äläkä pyyhi tätä kirjoitusta. / En kuitenkaan tule tänne kuolemaan. / Etkä sinä pyydä minua palaamaan / Jos joku toinen painautuu sinuun, rakas seinä, hymyile. (Joseph Brodsky)

Leningrad 1980-luvulla. Nuoret opiskelijat Vera ja Georgi tapaavat vuonna 1981 ja seuraavana vuonna menevät naimisiin. Asunnokseen he saavat Georgin äidin huoneen vanhasta arvotalosta, joka on jaettu seitsemään huoneistoon. Nuorenparin ikioma maailma on seitsemän neliömetrin kokoinen huone, jonka käpykahvan koristeleman ovi sulkee ulkopuolelle talon äänet, riidat ja murheet. Silti apua löytyy tarvittaessa.

Talo oli kuin lumoava labyrintti, josta paljastui koko ajan uusi kerroksia, salaisia aarrekätköjä, kiehtovia yksityiskohtia. Kommunalka oli täynnä outoja hajuja ja ääniä. Vuosikymmenten pölyä, joka oli tiivistynyt ylimääräiseksi tahmeaksi maalipinnaksi seinille ja lattioille. Paikka oli torakoita yhteiskeittiön seinillä, kylpyhuoneen vateja ja rättejä sekä pinttyneitä tahroja ja hiushalkeamaseittejä ammeessa.

Perheonni kukoistaa, kun Veran ja Gerogin tytär Nina syntyy, mutta kuin huomaamatta pariskunnan välit alkavat etääntyä Georgin joutuessa matkustelemaan pitkin Venäjää maaperää tutkimassa. Omaan äitiin Veralla on kireät välit, sillä mikään tyttäressä ei tyydytä äitiä: ei työ museon valvojana, ei vähätuloinen aviomies, ei epänaisellinen ulkonäkö. Veraa eivät kuitenkaan häneltä odotetut roolit innosta, hän kaipaa tasa-arvoa ja vapautta. Hän haluaa pois rumuudesta ja köyhyydestä.

Hän ei uskonut yhteiseen onneen ja siihen, että vain yksi tie oli oikea. Hän ei halunnut olla punaposkinen emäntä hellan edessä hämmentämässä laihaa kaalikeittoa, nöyrä perheenäiti jonottamassa seuraavaa erää toisen luokan särkiä, alistettu kansalainen viraston luukulla anelemassa asiapapereita, joilla saisi lapselle kesäleiripaikkaa. Hän halusi olla jotakin muuta, sellaista, mitä täällä ei ollut vielä keksitty.

Sitten Neuvostoliitto hajoaa pala palalta ja Vera alkaa kysellä inkeriläisestä taustastaan, joka mahdollistaisi muuton Suomeen. Äiti ei halua puhua asiasta sanaakaan ja syyttää Veraa ja Georgia maanpetturuudesta, kun nämä muuttavat heti saatuaan asiakirjat kuntoon. Perheelle osoitetaan koti Turun Varissuolla, missä yhteen huoneeseen tottuneille valoisa kolmio varusteltuine keittiöineen ja kylpyhuoneineen sekä lukuisine kaappeineen on häkellyttävä. Kaupan tavaroita pursuavien hyllyjen välissä Vera jo melkein pyörtyy.

Onhan suomalaisessa yhteiskunnassa paljon outoa ja opeteltavaa. Ninan käymän koulun epämuodollinen ja salliva ilmapiiri. Ihmisten mutkaton suhteutuminen ruumiin toimintoihin. Byrokratia, joka toisaalta tuntuu turvalliselta ja toisaalta alentavalta. Olo on avuton, kun ei osaa kunnolla suomea eikä englantiakaan. Nopeasti suomen kielen omaksunut Nina joutuu hoitelemaan vanhempiensa asioita. Vera jaksaa uskoa tulevaan, mutta Georgi vetäytyy kuoreensa.

Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä olivat jääneet paitsi.

Seuraavaksi kertojan paikalle siirtyy aikuistuva Nina. Myös mummu ja vaari ovat muuttaneet Suomeen, koska uusi periaatteista vapaa venäläinen yhteiskunta ei sovi heille, mutta eivät he kotiudu Suomeenkaan. He pysyttelevät samanmielisten seurassa, kritisoivat kaikkea suomalaista ja pitävät yllä omaa kulttuuriaan. He eivät puhu suomea, vaan vaativat nuorisoa opiskelemaan venäjää. Nina ei tunne kuuluvansa mihinkään ryhmään, ei sen paremmin venäläistaustaisiin kuin suomalaisiin ikätovereihinsa. Vera lohduttaa: ”erilaisuus on itsenäisyyttä, ei yksinäisyyttä”, mutta löytääkö Nina koskaan paikkaansa?

Kirjassa näkökulmat ovat naisten ja siksi esille nousevat luontevasti naisiin kohdistuvat asenteen niin Neuvostoliitossa kuin Suomessa ja myös naisten oma suhde naiseuteen – alistuuko rooliodotuksiin vai kapinoiko niitä vastaan. Tähän kytkeytyvät myös äitien ja tytärten väliset suhteet ja odotukset sekä alitajunnassa kulkeva tieto kuulumisesta sukupolvet kattavaan naisten ketjuun.

”Äiti” ja ”МaМa”, miten valtava, avaruuden äärettömyyttäkin suurempi ero sanoilla onkaan. Ninan päälle istuu sopivasti vain ”МaМa”, se painuu pehmeästi rinnalle, yhdistää hänet aiempiin sukupolviin, ikivanhaan perimään. Irma ja Pietari kuitenkin kutsuvat häntä usein ”äidiksi”, ja silloin hänestä tuntuu, etteivät sanat ole osoitettu hänelle tai ainakaan tosissaan. ”Äitinä” hän tuntee vain näyttelevänsä, leikkivänsä jotakin – sana roikkuu hänen päällään kuin vääränkokoinen mekko.

Varjele varjoani -romaani jakaantuu kronologisesti neljään osaan, joissa kussakin on jokin ”nykyhetkeen” sijoittuva merkittävä tapahtuma ja lisäksi takaumia muutamalta edeltävältä vuodelta syvyyttä tuomassa. Historiallinen kattavuus ulottuu Stalinin ajoista Neuvostoliiton hajoamiseen ja Venäjän Ukrainaan kohdistuvaan hyökkäykseen saakka. Henkilöiden taustat ja kehityskaaret selviävät. Jotain salaistakin väreilee pinnan alla. Soudakovan teos on taitavasti rakennettu, monipuolinen ja kiinnostava.

16.1.2023

SMIRNOFF, KARIN: Sitten menin kotiin

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: Sen for jag hem

Suomennos: Outi Menna

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogia on nyt ilmestynyt kokonaisuudessaan suomeksi. Ensimmäinen osa Lähdin veljen luo (2021) kuvasi Janan ja hänen kaksosveljensä Brorin välistä yhteyttä ja toinen osa Viedään äiti pohjoiseen (2022) sitä, miten Brorin viehtymys vanhoilliseen uskonnolliseen yhteisöön on katkaista tuon yhteyden. Toinen osa loppuu jännittävästi: Bror on pudonnut vuoren jyrkänteeltä ja Jana yrittää pelastaa hänet.

Trilogian päätösosa Sitten menin kotiin -romaani jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin kakkososa päättyi. Bror on kuollut, mutta Janalle yhä läsnä kommentoimassa ihmisiä ja asioita tai ohjeistamassa siskoaan esimerkiksi moottorisahan käytössä. Tunteehan Jana veljensä niin läpikotaisin, että osaa tämän ajatuksia ja käyttäytymistä hyvin kuvitella, mutta toisaalta Jana keskustelee varsin sujuvasti myös koirien kanssa.

Brorin hautapaikasta syntyy kiista. Bror on hankkinut Smalångeriin kaksosille valmiiksi haudan kivineen, mutta uskonnollinen yhteisö vaatii Broria haudattavaksi Kukkojärvelle Norrbotteniin. Mies on paennut yhteisöstä ja häistään, mutta häikäilemätön pastori Silas siunaa avioliiton postuumisti, jotta Brorin läheisimmäksi omaiseksi saataisiin hänen raskaana oleva nuori vaimonsa. Pastorin poliisiveli lupaa kuitenkin toimittaa Janalle Brorin tuhkat hautajaisten jälkeen. Kierolta peliltä haiskahtaa!

Jana siis matkustaa Kukkojärvelle yhdessä Brorin avovaimon Angelikan kanssa ja majoittuu serkkunsa Jussin luo. Lämminsydämisen Jussin ympärille kertyneeseen yksinäisten ja hylättyjen joukkoon Janakin olisi ollut tervetullut, jollei hänen päättämättömyytensä ja levottomuutensa olisi ollut liikaa jopa Jussin kärsivällisyydelle. Angelika puolestaan solahtaa perheen pariin luontevasti, mikä ei voi olla aiheuttamatta Janassa kateutta.

Ainoa kysymykseni ei ollut mitä minä tein täällä. Vielä tärkeämpää oli kysyä mihin olin menossa. Olin pysähtynyt ja minun oli jatkettava matkaa. Lähdettävä jonnekin. En vain tiennyt minne.

Hautajaisten jälkeen Smalångeriin palanneen Janan ympärillä tapahtuu kaikenlaista. Ihmissuhteita menee poikki hänen vuokseen. Hänelle läheisiä ihmisiä loukkaantuu, sairastuu vakavasti tai kuolee. Jana yrittää tehdä työtään kotipalvelussa, mutta määrärahaleikkausten ja työvoimapulan takia ei voi paneutua tehtäviinsä haluamallaan tavalla. Lisäksi hänelle paljastuu yhä uusia omaan isään eli taattoon liittyviä salaisuuksia.

Tyttärensä Dianan kanssa Janalla on vielä paljon selvitettävää. Jana oli hyvin nuori Dianan syntyessä eikä voinut pitää lastaan. Mitään äitiyden tunnetta ei päässyt syntymään, vaikka Jana torjuvan kuorensa alla onkin huolehtiva ja empaattinen nainen. Syitä hänen kovuuteensa selitetään takautumien välityksellä: taaton harjoittama henkinen ja fyysinen väkivalta, neljätoistavuotiaana aloitettu raju seksi, opiskeluaikana Tukholmassa joutuminen väkivaltaisen miehen leikkikaluksi. Noudattavatko Janan miessuhteet aina samaa kaavaa?

On sentään jotain ilahduttavaakin. Janan saviveistokset herättävät huomiota tukholmalaisessa taidegalleriassa ja lähes kaikki myydään, joten ensi kertaa elämässään Jana on varoissaan. Tärkeintä on kuitenkin se, että hän tutustuu näyttelyn tiimoilla ihmiseen, josta saattaa tulla vielä hänen elämänsä tärkein. Tämän välityksellä Jana myös saa mahdollisuuden opiskella kuvanveistoa ja ehkä kohottaa taiteensa aivan uudelle tasolle.

Ymmärrätkö nyt miten todellinen taide syntyy. Kyse ei ole jäljitelmistä. Tai kyvystä kuvailla jotain mahdollisimman tarkasti. Vaan ainoastaan tunteesta. Kipupisteistä. Siitä että saan omat tunteeni tuntumaan myös muissa. Taideteos on pelkkä silta. Ei päämäärä.

Jana Kippo -trilogia kuvaa köyhtyvää ja karua maaseutua moninaisine ihmissuhteineen. Pienessä kylässä tapahtuu kaikkea mahdollista avioliiton ulkopuolisista suhteista insestiin ja murhaan saakka. Rujoa elämää heijastelee kirjan omaperäinen tyylikin: lyhyet lauseet, ei pilkkuja, erisnimet kirjoitettuina aina pienellä kirjaimella ja etu- ja sukunimi tai titteli ja sukunimi yhteen tyyliin janakippo, pastorisilas, smalånger.

Kaikkien ikävien muistojen ja itseensä kohdistuneiden väkivallantekojen keskellä Jana säilyttää kuitenkin sisunsa ja henkiset voimavaransa. Trilogian viimeinen lause on kolmannen osan nimeke: Sitten menin kotiin.  Lakoninen ilmoitus ei sitä kerro, mutta lukija voi tietenkin arvuutella olisiko Janan koti jokin tietty paikka vai kenties sittenkin joku ihminen.

Tulisin aina kaipaamaan pohjoiseen. Missä ikinä yrittäisinkään asua. Kartta oli pinttynyt sisälleni. Polut pellot rämeet. Horsmat suopursut hillat mesimarjat. Hirvet ja porot. Karhut ilvekset ahmat ja sudet. Meri joki järvi lampi. Tarinat entisajoista. Joita toisteltiin nuotioilla ja metsästysmajoilla. Ne olivat myös minun tarinoitani. Samoin kuin kieli hiljaisuus ja kaiho.

11.1.2023

MURATA, SAYAKA: Maan asukit

Kustantaja: Gummerus 2022

Alkuteos: Chikyū seijin (2018)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Maan asukit -romaanin päähenkilö Natsuki on kertomuksen alussa yksitoistavuotias koulutyttö. Hänellä on äiti, joka hellittelee Natsukin pari vuotta vanhempaa sisarta Kiseä ja löytää nuoremmasta tyttärestään pelkkiä vikoja niin älyn ja ulkomuodon kuin käytännön taitojenkin suhteen. Sanallisen pahoinpitelyn lisäksi äidillä on jatkuvasti tapana lyödä Natsukia päähän ja potkia häntä selkään. Ovela Kise-sisko seuraa äitinsä esimerkkiä. Natsuki uskoo lopulta itsekin olevansa ruma, tyhmä ja taitamaton, aivan sopimaton Maan asukiksi.

Tyttöressu kokee kovia myös kodin ulkopuolella. Preppauskurssia pitävä komea yliopisto-opiskelija Ikazaki on ottanut Natsukin yhä törkeämmän seksuaalisen häirinnän kohteeksi eikä oppilas uskalla vastustella. Äidilleen tyttö yrittää puhua opettajan oudosta käytöksestä, mutta äiti ei usko ollenkaan, vaan panee kaiken Natsukin likaisen mielikuvituksen tiliin.

”…Sinähän tässä olet ajatellut säädyttömiä, hyi sentään”, äiti sätti minua niin että menin sanattomaksi. ”Missä olet moisia oppinut, inhotat minua! Opiskelisit kunnolla, niin et ehtisi miettiä tuollaisia!”

Natsuki kestää tilanteen, koska tietää oikeasti olevansa taikurityttö, jonka Pohapipinpobopia-planeetalta tullut valkoiseksi pehmosiiliksi naamioitunut salainen poliisi Pyūto on valtuuttanut suojelemaan maapalloa. Pyūton opettamien loitsujen avulla Natsuki oppii irtaantumaan ruumiistaan ja lopettamaan opettajansa harrastaman ahdistelun.

Vain Natsukin serkku tietää tytön olevan pohapipinpobopialainen. Yū on kiltti poika, joka yrittää selviytyä elämästä myötäilemällä muita ja tottelemalla käskyjä samalla kun odottaa avaruusaluksen saapuvan noutamaan hänet kotiin toiselle planeetalle. Nämä rikkoutuneet lapset yrittävät löytää turvaa toisistaan menemällä ”naimisiin”. Häävalan yhtenä kohtana on: Selviydytään, kävi miten kävi. Selviytymistä tarvitaankin, sillä aikuiset erottavat nuoret toisistaan vuosikausiksi.

Natsuki on 31-vuotias löytäessään netistä sivuston, jolla yhteiskunnan katseilta pakoon pyrkivät ihmiset etsivät seuraa. Siellä hänen huomiotaan kiinnittää mies, joka etsii aviopuolisoa paetakseen perheensä silmälläpitoa eikä missään tapauksessa halua avioliittoonsa seksiä. Natsuki ja Tomōmi menevät naimisiin ja elelevät tyytyväisinä kimpassa, kumpikin omassa makuuhuoneessaan.

Meistä ei ollut tullut luonnolliseen tapaan osia lapsuudessani kuvittelemaani Tehtaaseen, vaan olimme todellakin onnistuneet pakenemaan sukulaisten, ystävien ja naapuruston katseita. Kaikki uskoivat Tehtaaseen, joka aivopesi heidät seuraamaan käskyjään. Ihmiset käyttivät kehossaan olevia elimiä Tehtaan vuoksi, puursivat sen eteen.

Yhteiskunta, jota Natsuki kutsuu Tehtaaksi, ei kauaa jätä avioparia rauhaan: heidän odotetaan tuottavan jälkeläisiä! Natsuki on tässä vaiheessa jo niin väsynyt ja toivoton, että antautuisi halukkaasti aivopestäväksi, jos se vain sopeuttaisi hänet Maan asukkien tasapäiseen joukkoon. Tomōmi sen sijaan haluaa heittää pois ihmisyytensä ja muuttua oikeaksi avaruusolioksi. Pariskunta pakenee Naganossa sijaitsevaan sukutaloon, jossa Natsuki vihdoinkin tapaa uudestaan Yūn.

Maan asukit -romaanin hurja ja kauhistuttava loppu saa räpyttelemään silmiä: mitä vanhaan taloon eristäytyneiden Natsukin, Yūn ja Tomōmin välillä oikein tapahtuu? Rikkovatko he oikeasti kaikkia japanilaisen yhteiskunnan normeja ja tabuja vai onko kaikki kuumeista houretta? Joka tapauksessa kirja on tiukka kannanotto valtion ja yhteisön esittämiin yhdenmukaisuusvaatimuksiin, joiden seurauksena moni voi pahoin, ahdistuu ja sairastuu tai tekee itsemurhan. Ihmiset eivät todellakaan ole yhteiskunnan työkaluja vaan yksilöitä!

9.1.2023

TSUMURA, KIKUKO: Unelma helposta työstä

Kustantaja: Into 2022

Alkuteos: Kono yo ni tayasui shigoto wa nais (2015)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Unelma helposta työstä -romaanissa nimettömäksi jäävä 36-vuotias kertoja – ilmeisesti nainen – on työskennellyt yliopistosta valmistuttuaan neljätoista vuotta samassa työpaikassa, mutta lopulta uupunut, muuttanut lapsuudenkotiinsa terapian ajaksi ja työttömyysvakuutuksen päätyttyä sanonut itsensä irti. Koska rahaa kuitenkin tarvitaan, on tämä henkilö päättänyt etsiä itselleen mahdollisimman helpon työn, jossa ei tarvitse ajatella eikä stressata. Esimerkiksi ihonhoitotuotteiden kollageenin uuttamisprosessin valvomista täyspäiväisesti.

Työnvälitystoimiston myötämielinen virkailija, rouva Masakado, tarttuu naisen toivomukseen tosissaan ja löytääkin sopivalta tuntuvan tehtävän. Työpäivät tulevat olemaan hankalan pitkiä (klo 10–23), mutta eipä naisen sitten tarvitsekaan tehdä muuta kuin tarkkailla toimistosta monitorien välityksellä kotonaan yksinään työskentelevää kirjailijaa. Tämä ei tiedä mitään asuntoonsa piilotetuista kameroista eikä sitäkään, että pitää hallussaan jotain salakuljetettua ja arkaluontoista tavaraa.  Suurimman osan aikaa kirjailija työskentelee tai torkkuu.

Mutta minähän olin joutilas, sillä työni oli joutilasta. Ylitöitä oli paljon, mutta tehtäväkuvani ei vaatinut paneutumista. Mahtoiko edes olla toimettomampaa työtä…

Jotain vaihtelua sentään! Kirjailija syö asunnossaan herkkuja, joita nainen alkaa saman tien himoita ja joita turhaan yrittää hankkia itselleen. Kerran kirjailijaan iskee siivousvimma ja asuntoon piilotetut kamerat uhkaavat paljastua, joten toimistossa pitää salamannopeasti keksiä jokin sopiva harhautus. Kallisarvoinen aarrekin on lopulta vaarassa joutua vieraisiin käsiin. Tarkkailija oivaltaa kätköpaikan viime tingassa, mutta jännitys on hänelle ihan liikaa. Uusi työpaikka kai on hankittava – vai onko?

En oikeastaan edes tiennyt, halusinko ylipäätään työskennellä. Jos saisin kuulla, ettei töitä olisi tarjolla, voisin nyökätä ja palata kotiin, mutta toisaalta tuntui, että jos Masakado olisi kysynyt, lähtisinkö rakennustyömaalle Dubaihin, olisin sen tarkemmin miettimättä saattanut vastata ilman muuta lähteväni.

Ihmeellinen rouva Masakado löytää kuin löytääkin naiselle uuden työn. Ja löytää toisen. Ja kolmannen. Ja neljännen. Kaikkia nainen kuvailee ja havainnoi totiseen sävyyn pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Tehtävät ovat aika kummallisia, mutta niihinkin nainen varoitteluista huolimatta paneutuu täydestä sydämestään ja tutkii työhön liittyviä asioita vapaa-ajallaan. Yhdessä tapauksessa hän maksaa lahjuksia omasta pussistaan. Onko ihme, jos hän väsyy?

… ymmärsin kyllä järjellä, etten saisi kohdistaa työhöni vahvoja tunteita, mutta oli hankala myös olla tuntematta tiettyä tyydytyksen tunnetta siitä. Olin onnellinen, kun puurtamiseni tuloksista iloittiin, ja mieleni teki ponnistella entistä enemmän.

Kertoja törmää myös hieman mystisiltä tuntuviin asioihin. Millä perusteella työpaikan myymälän neiti hankkii ja hinnoittelee tavaroita? Miksi raitiolinjan varrella liikkeitä ilmestyy ja häviää yhden yön aikana? Miksi puistoalueen opasteet tuntuvat osoittavan milloin mihinkin suuntaan? Ulkomainoksia liimatessaan nainen joutuu suorastaan vaaraan! Lähes kaikkiin salaperäisiin ilmiöihin löytyy lopulta kyllä ihan järkevä selitys.

Kaikille vierailijoille avoimen puiston ylläpito-osastolla nainen saa yllättävän kosketuksen suomalaisuuteenkin. Metsän museo on omistettu alkuihmisen fossiilille, mutta siellä järjestetään myös erilaisia näyttelyitä ja tapahtumia. Suurten Skandinavia-messujen aikana siellä voi tavata joulupukin poroineen tai ihmetellä maailmansodan aikaista suomalaista lumipukua.

Vuosi kuluu näissä erilaisissa lyhytaikaisissa tehtävissä, mutta sitten kertojalla tarjotaan yllättäen työtä, joka vastaa hänen koulutustaan ja tuntuu kaikin puolin mielekkäältä. Yksinäiseltä ja eristäytyvältä tarinan alussa vaikuttanut nainen on vuoden aikana oppinut luottamaan siihen, että pärjää yllättävissäkin tilanteissa ja siihen että työtovereiden välinen vuorovaikutus on todellinen voimanlähde.

En tiennyt, millaiset sudenkuopat minua vielä odottivat, mutta oli edessä mitä hyvänsä, olin siihen valmis. Viisi peräkkäistä työtä lyhyessä ajassa oli opettanut minulle jotakin olennaista. Ei auta kuin rukoilla ja antaa parastaan. Toivoa, että kaikki menisi hyvin.

Unelma helposta työstä on viihdyttävä, mutta pohjimmiltaan hienovaraisesti vakava. Sen välityksellä avautuu näkymä japanilaiseen kulttuuriin, ajatusmaailmaan ja tapoihin. Tietoa saa esimerkiksi kirjoitusmerkeistä ja etu- ja sukunimien merkityksistä, mutta ennen kaikkea työelämästä: hierarkiasta, naisten asemasta, stressistä, loppuun palamisesta, yksinäisyydestä. Kertojan kohdalle tosin osuu inhimillisiä ja kannustavia esimiehiä, mutta se taitaa olla poikkeuksellista.

Kikuko Tsumura (s. 1978) on voittanut lukuisia merkittäviä japanilaisia kirjallisuuspalkintoja. Unelma helposta työstä on hänen teoksistaan ensimmäinen kansainvälisestikin menestynyt – se jopa pääsi niiden 100 kirjan joukkoon, jotka Time-lehden mukaan olisi pitänyt lukea vuonna 2021.

2.1.2023

CUMMINS, JEANINE: Amerikan maa

Kustantaja: Sitruuna 2022

Alkuteos: American Dirt

Suomennos: Elina Salonen

Jeanine Cumminsin teos Amerikan maa herätti ilmestyessään kysymyksiä lähinnä siitä, voiko ja saako yhdysvaltalainen kirjailija käsitellä meksikolaiseen yhteiskuntaan ja Latinalaisen Amerikan siirtolaisiin liittyviä asioita. Onko hän ominut toisten tarinoita? Onko hän hyötynyt kaupallisesti toisten hädästä? Loppusanoissa kirjailija kertoo itsekin epäilleensä pätevyyttään tämän tarinan kertomiseen, mutta rohkaistuneensa hänelle lausutuista sanoista: Näiden tarinoiden kertomiseen tarvitaan kaikki mahdolliset äänet.

Kirja alkaa Meksikon Acapulcossa tapahtuneesta verilöylystä: syntymäpäivien viettoon kokoontuneen suvun jäsenistä ammutaan kaikki pihalla juhlineet kuusitoista henkeä. Ainoastaan sattumoisin sisälle tulleet kahdeksanvuotias Luca ja hänen äitinsä Lydia onnistuvat piileskelemään teloittajilta. Syy hirmutyöhön on Lydian aviomiehen lehdessä julkaisema artikkeli kaupunkia hallitsevan huumekartellin johtajasta La Lechuzasta eli ”Pöllöstä”, jonka Lydia on tuntenut kirjakauppansa asiakkaana Javierina, runoja kirjoittavana herrasmiehenä.

Poliisit saapuvat paikalle, mutta heidän läsnäolonsa on lähinnä muodollinen: moni on huumekartellin lahjoma eikä edes yritä selvittää tapausta. Lydia ymmärtää olevansa poikansa kanssa edelleen vaarassa, joten ainoa mahdollisuus on lähteä pakoon ja kohti pohjoista, el nortea. Mukaan otetaan vain rahaa, ruokaa ja tarvikkeita – Lydialle äitinsä kullanväriset tennarit ja Lucalle isänsä punainen Yankees-lippalakki, jossa vielä viipyy isän tuoksu.

Hänen sydämessään kamppailee halu muistaa ja tarve unohtaa. Seuraavina kuukausina Luca tulee toivomaan, että olisi surrut näinä varhaisina päivinä perinpohjaisemmin, antanut tuskan raadella itseään enemmän. Unohdukseen antautuminen tulee tuntumaan petokselta.

Pelko ja huoli ohjaavat Lydian toimintaa, murheelle ei voi nyt antaa sijaa. Kohti pohjoista menevistä kulkuneuvoista valikoituu käyttökelpoisimmaksi juna – eikä suinkaan mukava matkustajavaunu, vaan tavarajunan La Bestian katto, jonne kiipeäminen vauhdissa voi pienenkin erehdyksen sattuessa osoittautua kohtalokkaaksi. Muitakin vaaroja matkalla on: huumekartellien kätyreitä, raiskaajia, sieppaajia, suojelurahan vaatijoita. Lydiasta ja Lucasta on tullut siirtolaisia.

He näyttävät samalta kuin muutkin matkustajat, vaikka se tuntuu Lydiasta mielettömältä. Näillä ei ole aavistustakaan, millaisia hirveyksiä he ovat vastikään kokeneet, vaikka Lydiasta tuntuu kuin hänen päänsä päällä välkkyisi neonvalomainos. Hänen sisällään sykkivä huuto pyrkii ulkomaailmaan kuin elävä olento.

Meksikon ja Yhdysvaltain rajalle päässeillä siirtolaisilla on vielä  yksi koettelemus edessään, sillä heidän pitää ylittää kameroiden ja partioiden valvoma rajavyöhyke jalkaisin. Turvallisesti se onnistuu vain palkkaamalla luotettava ja alueen hyvin tunteva opas eli kojootti, mutta autiomaassa luontokin koettelee: päivällä polttava kuumuus, yöllä kylmyys, rankkasateet, tulvat… Perillä Yhdysvalloissakaan paperiton ei ole täysin turvassa, sillä maassa vuosikausia eläneitä voidaan yhtäkkiä karkottaa ja vanhempia erottaa Yhdysvalloissa syntyneistä lapsistaan.

… Ihmisparat ovat joutuneet hylkäämään kotinsa, kulttuurinsa, perheensä ja jopa kielensä ja antautumaan suunnattomaan vaaraan, vaarantamaan henkensä, vain päästäkseen johonkin kaukaiseen unelmien maahan, joka ei edes halua heitä luokseen.

Kirjassa vuorottelevat Lydian ja Lucan näkökulmat. Turvallisissa oloissa eläessään Lydia kuunteli siirtolaisia koskevia uutisia säälien, mutta matkalla el norteen hän on valmis poikansa turvallisuuden vaarantuessa uhraamaan kaikki muut. Luca sen sijaan nousee urheasti puolustamaan vaikeuksiin joutuneita ystäviään, koska hänen oikeudentajunsa vaatii niin.

Vauhdikas ja jännittävä Amerikan maa pitää lukijan tiukasti otteessaan. Suomesta katsoen ei voi päätellä, miten oikeita kirjailijan kuvaukset ja tulkinnat ovat, mutta vakuuttavilta ne kyllä vaikuttavat. Inhimillisen kärsimyksen määrän ymmärtää, kun kirjassa yhä uusia yksilöitä astuu esiin omine tarinoineen. Nuo äänet ansaitsevat tulla kuulluiksi!

TANBIÉN DE ESTE LADO HAY SUEÑOS. Tälläkin puolella on unelmia.