STUART, KEITH: Poikani Sam

Kustantaja: Bazar 2017

Alkuteos: A Boy Made of Blocks

Suomennos: Marja Luoma

Kahdeksanvuotias Sam on autisti. Hän vihaa meteliä ja pelkää yllättäviä tilanteita. Hän käyttäytyy aggressiivisesti hämmentyessään tai pelästyessään, muttei kielivaikeuksien vuoksi pysty selittämän kiukunpuuskiensa syytä. Esimerkiksi sitä, että on tullut koulussa kiusatuksi. Samille maailma on outo paikka, jota hän omilla keinoillaan yrittää tulkita ja ymmärtää.

Kukapa tietää, mitä Sam ajattelee. Kuvittelen Samin aivot huolellisesti lohkotuiksi: ajatuksille ja tunteille on kaikille oma lokeronsa, ja niitä säilytetään erikseen vähän niin kuin vanhanajan postin lajitteluhuoneen lokerikossa. Tasapainoa ja järjestystä ei saisi häiritä mikään, mutta kaikki kokemukset syöttävät järjestelmään uutta tietoa, uutta sisältöä, eikä poikaparka ehdi lajitella kaikkea tarpeeksi nopeasti.

Samin isä Alex ei osaa lapsensa erityisyyttä käsitellä. Hän ei kykene mukautumaan Samin kaipaamiin rutiineihin, järjestelmällisyyteen ja rauhallisuuteen, vaan turhautuu siihen mitä pitää pojan jääräpäisyytenä. Kiukustuu ja huutaa ja sitten pakenee. Vaativa työ käy Alexilla hyvänä tekosyynä sysätä vastuu Samin hoitamisesta kokonaan vaimon hartioille. Onko ihme, jos avioliitto osoittaa rakoilun merkkejä?

Alexin tapa reagoida asioihin juontaa juurensa lapsuudesta, isoveljen tapaturmaisesta kuolemasta. Alexin syyllisyydentunnetta ja surua ei ole käsitelty, koska perheen kulttuuriin ei kuulu asioista puhuminen. Vaietaan joko pelkuruudesta tai väärinymmärretystä hienotunteisuudesta ja niin menneisyyteen takertuminen vierottaa pikkuhiljaa Alexia hänelle läheisistä ja rakkaista ihmisistä.

Yllättäen pelastavaksi tekijäksi nousee Minecraft-videopeli, jossa voi itse luoda kuutioista maisemia ja rakennelmia komiulotteisessa maailmassa indie-seikkailujen hengessä. Samille tällainen johdonmukaisuus sopii. Pelissä hän hallitsee tilanteita ja onnistuu, mikä saa hänet kohtaamaan uusia asioita entistä rohkeammin. Mikä tärkeintä: keskusteluyhteys isän ja pojan välillä aukeaa.

Tietenkään ongelmat eivät katoa hetkessä eivätkä tule koskaan kokonaan katoamaankaan. Tulevaisuus vaikuttaa kuitenkin toiveikkaalta, kun ihmiset alkavat tosissaan selvitellä omien vaikeuksiensa syitä. Samin sallitaan kehittyä omanlaisena persoonanaan ja vanhempien auttaa häntä löytämään paikkansa maailmassa. Ja päästää irti.

Sam on minun kaunis poikani. Hän on hauska ja nokkela ja utelias ja yhdistelee asioita toisiinsa merkillisellä ja samalla nerokkaalla tavalla. Hänen mielikuvituksensa on valtava polttouuni, jossa hän takoo merkityksiä siitä materiaalista, josta tämä metelin sekamelska koostuu.

Keith Stuartin toisella pojalla on autismidiagnoosi, joten hänellä on vankkaa tietoa aiheesta. Ote on rauhallinen, mutta tunteillekin suodaan tilaa. Pari kyyneltä saattaa lukijaltakin jossain vaiheessa vierähtää.

HENRIKSSON, SAARA: Syyskuun jumalat

Kustantaja: Into 2017

Amerikkalainen taidehistorioitsija Paul Herzog saapuu Budapestiin vieraillakseen luennoitsijana  yliopistossa ja vastatakseen remontista asunnossa, jossa isoäiti asui pienenä tyttönä ennen lähtöään siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin. Kaikki sujuu ja Paul tutustuu kaupunkiin ja ihmisiin. Sitten alkaa tapahtua hämmentäviä asioita. Kadunnimet vaihtuvat yhtäkkiä, vaihtuvat, vaihtuvat. Lähikahvila on siellä käydessä joka kerta erityyppinen. Remontoitavasta asunnosta löytyy uusia ovia ja katoaa taas, talon kerrosluku on joka laskennalla erilainen. Johdinautolinja päättyy yhtenä päivänä seinään ja on toisena normaali.

Onneksi naapuri, vanhaherra Ishmael Gábor, ottaa Paulin siipiensä suojaan ja tutustuttaa hänet Tonavan saarella kokoontuvaan Syyskuun jumalat -ryhmään. Täällä selviää, että muistamamme todellisuuden ohella on olemassa lukuisia vaihtoehtoisia historiankulkuja, joita vain harva pystyy aistimaan.

   Stella-rouva osoittaa riisipaperilyhtyjä.

   ”Kuvitelkaa, että nuo katossa hehkuvat pallot ovat kokonaisia maailmoja. Samanlaisia kuin meidän, mutta samalla kun uusi historia on luotu, vanha on jatkunut ja lähtenyt kulkemaan toiseen suuntaan.”

   ”En oikein ymmärrä…” Paul sanoo.

   ”Kuvitelkaa sitten, että olisi olemassa pieni joukko ihmisiä, jotka näkisivät ne kaikki. He ovat astuneet historian ulkopuolelle.”

Paul ei ole aivan vakuuttunut ryhmäläisten toiminnasta. Ajavatko he vain omaa etuaan piittaamatta tuon taivaallista siitä, mitä ihmisille ylipäätään tapahtuu? Budapestin halki virtaava joki muuttaa uomaansa kymmenen vuoden välein ja aiheuttaa suurta tuhoa, mutta ryhmäläisiä (ja muutamaa patsasta) lukuun ottamatta kukaan ei muista jälkeenpäin mitään. Muuttuvatko myös ihmiset uuden historiantodellisuuden tullessa entisten päälle? Voivatko he pyyhkiytyä kokonaan pois?

    …Näen kaupungin pala palalta, yhdessä särmässä joen uoma on muuttunut ja se virtaa nyt toisin ja joen myötä historia kulkee eri suuntaan. Vesi kovertaa tunneleita kaupungin alle, täyttää kanavat, vallihaudat ja kylpylöiden altaat, jatkaa loputonta kulkuaan kohti Mustaamerta. Joki muuttaa uomaansa ja historian virta sen mukana…

Kirjasta välittyy vahvana ajatus, että nyky-Unkari on unohtanut menneisyytensä. Ikuisesti haudatuiksi luullut asenteet ovat palanneet, mutta epäluulon ja suvaitsemattomuuden kohteena ovat nyt  mustalaiset, homot ja etenkin pakolaiset. Myös amerikkalaista Paulia epäillään kiihotuksesta ja poliittisesta propagandasta.

”Tässä maassa on jotain outoa”, Ilona Roszak sanoo. ”Kun neuvostojärjestelmä murtui, kaikki iloitsivat vapaudesta. Ei pitänyt olla enää muureja ja esteitä. Nyt nämä vetävät piikkilankaa rajoilla, jotta pakolaiset Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta eivät pääsisi läpi. He linnoittavat maan ja tuomitsevat itsensä sisään. Aivan kuin koko maa käpertyisi sisäänpäin. Mikään ei pelasta meitä itseltämme. Elämme Absurdiassa.”

Syyskuun jumalat edustaa maagista realismia. Henrikssonin tyyni ja hienostunut ote korostaa kertomuksen kiehtovaa unenomaisuutta, mutta myös pelottavuutta: millaisia seuraamuksia yksityiselle ihmiselle, kansalle tai koko ihmiskunnalle on siitä, että menneisyys unohdetaan tai vääristellään? Muutokset eivät välttämättä ole suuria ja dramaattisia, mutta pienelläkin on vaikutuksensa. Päähenkilönä Paul on ihastuttava. Hän on hämmentynyt ja epäuskoinen, mutta tarkkailee tilannetta kuitenkin suurimman osan aikaa rauhallisena ja uteliaana. Hän oivaltaa, että ihmisen tekee onnettomaksi vain kuvitelma siitä, että maailmassa olisi järkeä. Viisainta on mukautua ja tehdä parhaansa kulloisissakin oloissa.

HILL, NATHAN; Nix

Kustantaja: Gummerus 2017

Alkuteos: The Nix

Suomennos: Raimo Salminen

Amerikkalainen (äidin suvun puolelta norjalainen) Nathan Hill päätti jo kouluikäisenä ryhtyä kirjailijaksi, mutta vasta nelikymppisenä hänen unelmansa toteutui, kun romaani Nix ilmestyi. Kirjan perusidea pohjautuu norjalaiseen kansantarinaan näkistä / nissestä, joka houkuttelee lapsia puoleensa lempeän valkoisen hevosen hahmossa ja vie heidät mukanaan syvyyksiin. Hillin mukaan näkki nykyisin kuitenkin näyttäytyy ihmisille heille rakkaan henkilön muodossa.

Vuonna 2011 kuusikymppinen Faye Andersen-Anderson hyökkää kuvernööri Packerin (mahdollisen tulevan presidenttiehdokkaan) kimppuun. Syytä ei tiedetä, mutta varsin nopeasti selviää, että Faye on ollut 1960-luvulla aktiivinen sodanvastustaja ja prostituutiosta pidätetty hippi. Yli 20 vuotta sitten hän jätti miehensä ja yksitoistavuotiaan poikansa Samuelin ja katosi. Nyt Samuel on collegessa kirjallisuudenopettajana, haaveilee kirjan kirjoittamisesta, mutta käyttää suuren osan ajastaan pelaamalla Elfscape-nettipeliä. Hänen odotetaan tekevän jotain äitinsä auttamiseksi, mutta Samuel saakin idean: hän tienaa rahaa kirjoittamalla äitinsä elämäntarinan! Tosin tehtävä osoittautuu odotettua hankalammaksi.

Vuoden 2011 lisäksi poimitaan tapahtumia vuosilta 1968 ja 1988. Vuonna 1968 Faye on tunnollinen ja kiltti neitonen, jolla on kaksikin vaihtoehtoa elämänsä suhteen: joko turvallinen avioliitto miehen kanssa, jota ei rakasta, tai opiskelu chicagolaisessa collegessa, jossa runoilija Alan Ginsberg toimii luennoitsijana. Faye päätyy Chigacoon, missä nuoriso harrastaa huumeita, seksiä ja juhlintaa, mutta myös taistelua rauhan ja naisten oikeuksien puolesta. Täällä kylvetään jo tulevien tapahtumien siemenet. Tästä alkaa Fayen väärien valintojen sarja.

Entäpä vuosi 1988? Faye valmistelee pikkuhiljaa lähtöään pois kotoa. Hän kantaa huolta herkän ja alati itkuun purskahtelevan Samuelin selviytymisestä, mutta onneksi juuri tällöin poika tutustuu varakkaaseen Fallin perheeseen. Perheen lapsista Bishopista ja Bethanysta tulee hänen ystäviään ja ehkä jotain enemmänkin – ainakin vaikutus tuntuu aikuisikään asti. Tukijoukoista huolimatta äidin lähtö on järkytys, josta jää pysyvä arpi Samuelin itsetuntoon.

Hillin kirjassa on useita mielenkiintoisia hahmoja, kuten tarinaan löyhähkösti liittyvä nettinero Pwnage, patologinen valehtelija Laura tai sadistinen poliisi Charlie Brown, mutta keskeisin kaikista on kuitenkin Faye. Millainen hän oikeastaan on? Onko hän näkki, joka tuhoaa kaikki, jotka sattuvat rakastamaan häntä ja luottamaan häneen? Onko hän pelokas ja epävarma nainen, joka ei luota itseensä tarpeeksi? Onko mikään selitys tyhjentävä?

Faye ei ymmärrä eikä ehkä koskaan tule ymmärtämään, että meillä ei ole yhtä ainoaa todellista minää, joka olisi piilossa monien valheellisten takana. Ennemminkin meillä on monta todellista minää, jotka ovat toinen toistensa takana.

Nix tuo mieleen esimerkiksi Jonathan Franzenin tai John Irvingin (Irvingin mielestä Charles Dickensin!). Hillin näkemys oikeuslaitoksen ja poliisin toiminnasta on kyyninen: ylimitoitettu, mielivaltainen, yksityisen kansalaisen oikeuksia polkeva, totuutta vääristelevä. Yhtä nuivasti Hill suhtautuu skandaaleilla herkuttelevaan mediaan ja poliitikkojen kauniiden lauseiden lumoamiin kritiikittömiin kansanjoukkoihin. Sosiaalihuoltokaan ei ole mallillaan… Nix on ironinen, värikäs, monikerroksinen ja monipuolinen esikoisteos ja herättää suuria toiveita kirjailijan tulevan tuotannon suhteen. Onko syttymässä uusi tähti amerikkalaisen kirjallisuuden taivaalle? 

KALLAND, BEN: Vien sinut kotiin

Kustantaja: Atena 2017

Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni.

Yllä olevilla sanoilla aloittaa kertomuksensa Markus Douglas, suomenruotsalaisen perheen vesa, jonka ajatusten myötä tarina jatkossa liukuu edestakaisin menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Kirjan osat on nimetty Markukselle tärkeiden naisten mukaan. On tomera pikkusisko Ellen, jonka viulun äänen Markus uskoo yhä kuulevansa, vaikka soitto on jo aikaa vaiennut: Händelin Messias, Sibeliuksen viulukonsertto, Gipsy Girl’s Dream, Nirvanan Rape Me… On kaksoissisko Carola, joka lähti ja joka suljettiin perheen ulkopuolelle. On Alison, nuoruuden huikea rakkaus. On Debra, vaimo. On Ruby, rakkain ja tärkein kaikista. Alkulauseessa mainittu Sofia ei kuulu Markukselle tärkeisiin naisiin, mutta hän on osa kirjan teemaa. Kuinka tärkeäksi nousee tuntematon tytär? Ei häntäkään unohdeta, vaikka pitkään siltä tuntuu. Miten hahmottuu Markuksen elämän kuvio, kun hän ryhtyy sitä tosimielessä tutkimaan?  Mitkä muistot ovat oikeita, mitä vääristyneitä? Mitä Markus ei tiedä, mitä ei kerro, mikä jää lukijan arvailujen varaan?

     ”Tähtikuviot eivät oikeasti ole kuvioita”, Carola sanoi kerran opettaessaan minut tunnistamaan Orionin, Kefeuksen ja Kassiopeian… ”Me vain hahmotamme ne sellaisina, koska kaukaa katsottuna jotkut tähdet näyttävät kuuluvan yhteen.”

   Toisinaan minusta tuntuu, että niputan yhteen elämäni kirkkaita pisteitä. Etäältä katsottuna ne voi ymmärtää kuvioksi…

   Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotakin. Toisinaan olen varma, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Markus kasvaa Jehovan todistajien aatemaailmaan, käytäntöihin ja sääntöihin lapsuuskodissaan. Hän on herkkä, kirjoista ja runoudesta kiinnostunut lapsi – isän sanoin epäkelpo nahjus. Parhaat muistot ovat perheen kesäpaikasta Porkkalasta, missä nautitaan saaristosta ja merestä ja missä isäkin inhimillistyy. Lapsia ei erityisemmin häiritse muisto aikoinaan lampeen hukkuneesta amerikkalaisesta vaihto-oppilaasta (josta Monika Fagerholm kertoo teoksessaan Amerikkalainen tyttö), mutta Ellenin lähellä-piti-tilanne ja ystävän hukkuminen kouraisevat. Vielä yksi hukkumistapaus ja Bellevue-huvila menettää vetovoimansa.

Varttuessaan Markus osoittautuu lahjakkaaksi puhujaksi ja kirjoittajaksi, mikä vie hänet jo 21-vuotiaana New Yorkin päätoimistoon töihin. Hän on nouseva tähti, jolle uskotaan yhä enemmän vastuuta ja vaativia tehtäviä ja joka luopuu henkilökohtaisesta onnestaankin edetäkseen vielä pidemmälle.  Kunnianhimon lisäksi Markusta ajaa varmasti myös halu näyttää isälle. Mutta onkohan Markus sittenkin vain kanarialintu, merkitty jo etukäteen uhriksi isompien välisessä valtataistelussa?

Kallandin tiedot Jehovan todistajista vaikuttavat luotettavilta. Kirjan sävy on maltillinen, ei provosoiva eikä sensaatiohakuinen; tarkoitus on ennen kaikkea kuvata yhteisön kulissientakaista elämää asiallisesti ja tasapuolisesti. Jehovan todistajien yhteisöllisyys tulee hyvin esille, mutta huomiotta ei voi jättää tiukkoja ja jopa vanhoillisia sääntöjä, naisten heikkoa asemaa yhteisössä tai taustalla piilevää tekopyhyyttä ja kaksinaamaisuutta. Korkeassa asemassa olevat rikkovat räikeästi esimerkiksi siveellisyyssääntöjä, kiristävät toisiaan ja pelaavat toisiaan vastaan kuin jossakin suuressa liikeyrityksessä konsanaan.  He sanelevat, miten yhteisön jäsenten on suhtauduttava keskeisiin kysymyksiin, mutta valitsevat oikeiksi määräämänsä vaihtoehdot likimain arpomalla. Julkisivu pidetään puhtaana ja vakavatkin rikkeet käsitellään perheen tai yhteisön sisällä.

Vien sinut kotiin on yleisilmeeltään surumielinen, mutta esimerkiksi Ellenin pikkuvanhat tokaisut ja päätelmät maailman menosta nostavat väkisinkin hymyn huulille. Jännitystä syntyy siitä, kun lukija samanaikaisesti sekä tutustuu henkilöihin että saa vihjeitä heihin liittyvistä tragedioista.  Näin jopa Markuksesta rupeaa kantamaan huolta, vaikka hän ei ole ihmisenä erityisen miellyttävä eikä hänen kaikkia tekojaan pysty hyväksymään. Kertojana hänen äänensä on milloin rauhallisen toteava, milloin tunnemyrskyn kiihdyttämä, milloin avuttoman hämmentynyt eli yhtä vaihtelevainen kuin Ellenin soittama musiikki. Erittäin lupaava esikoisromaani on kyseessä.

LIKSOM, ROSA: Everstinna

Kustantaja: Like 2017

Rosa Liksomin romaani Everstinna pohjautuu lappilaisen kirjailijan Annikki Kariniemen (1913-1984) elämään. Suurimman osuuden kirjasta vie kuvaus Annikin suhteesta Everstiin eli Oiva Willamoon (1887-1967): lapsuudesta asti tuttu setä ja isän ystävä muuttuu kuohuvan rakkauden kohteeksi, palvotuksi aviopuolisoksi ja lopulta raakalaismaiseksi pahoinpitelijäksi.

Kirjan kertoja on jo lapsena kiihkeätunteinen ja innostuvainen. Pikkulottana hän rakastaa palavasti lottajärjestöä ja suomenmielisyyttä, mutta pian mielen valtaavat jo Saksan fasismi ja ”Vyyrerin” opit. Miltei pakanallista hurmosta nuoressa neidossa herättävät Lapin erämaat ja hyllyvät suot.

Ruskeakylkiset männyt humisit, naavaset kuuset pauhasit, kalliot kaijui ja kurkiaura huuteli taihvaanlaela. mie olin ko kuuhmeessa, pääki oli irti kaulasta ja mie nauroin aivan valtoimehnaan…Tukasta roikku monensorttista sarakasvia ja vossiilia, mutta mikhään ei pyssäyttänny minua ja mie unhotin hillankukinnat, olin niin vaphaa ja täysi ja rajaton, että minun sisältä valusi mahla ja aattelin että jos nyh kuolema tullee niin mie otan sen syli auki vasthaan.

Samanlainen hurmio valtaa nuoren naisen myöhemmin Everstin sylissä. Ikäero ei haittaa. Ei haittaa, että Everstin vaimo on vielä hengissä, joskin kuolemansairas. Eivät haittaa muiden varoittelut, ei edes miehen oman äidin huoli. Pariskunta seikkailee erämaissa ja rakastelee missä vain halu päälle tulee.

Mie uskoin pyyteethömällä rakhauella puhistamaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Evesrti ja mie olima yhtä. Meilä oli sama askelten ja hengityksen tahti, meilä oli samat tavat ja arvot ja sama elämänrytmi. Minun rakhauen voima oli niin suuri ja väkevä, että mie voin hänet parantaa luonnevikasuuesta, jos semmosta ilmenee.

Everstin vaimo kuolee, mutta avioliitto ei seuraakaan heti. Se solmitaan vasta matkalla etelään, kun sota on hävitty, aseveljistä tullut vihollisia ja heidän myötäilijöistään epäilyksenalaisia. Nyt muuttuu Everstin käytös: vieraita naisia, kiukunpuuskia, pahoinpitelyjä. Vaimo joutuu särkymään niin henkisesti kuin ruumiillisesti, ennen kuin pystyy tempautumaan irti ahdistavasta suhteesta. Onneksi edessä on vielä onnea ja rohkeutta varsin epäsovinnaisiin ratkaisuihin. Puumamaisuuteen suorastaan!

Everstinna on suurimmalta osalta pohjoisen murteella, mutta onneksi kirjan lopussa on sanasto ja selitys nimistä, jotka nekin ovat saaneet murteessa omanlaisensa muodon. Kiinnostavia ovat maininnat tunnetuista suomalaisista kirjailijoista ja poliitikoista, jotka kertoja Everstin seurassa liikkuessaan tapaa. Oma tuotanto ohitetaan kuivalla maininnalla, että siinä ei tavoitella taidetta vaan mahdollisimman hyviä myyntituloja. Liksomin kirja on tietenkin fiktiota, kuvitelma Annikki Kariniemen elämästä, mutta mukaansatempaavan elämänmakuinen, runsas ja verevä. Vuoden merkkitapauksia!