AL-ASWANI, ALAA: Yacoubian-talon tarinat

Alaa al-Aswani on kairolainen hammaslääkäri ja poliittiseen muutokseen tähtäävän Kefaya-liikkeen perustajajäsen. Pitkällisen yrittämisen jälkeen hän sai julkaistua Yacoubian-talon tarinat – romaanin, josta tuli arabiankielisen maailman myydyin teos ja joka on pohjana niin tv-sarjalle kuin elokuvalle.

Kairossa on oikeastikin olemassa pari Yacoubian-taloa, mutta tässä kirjassa kuvattu rakennus monenkirjavine asukkaineen on kuvitteellinen. Se oli aikoinaan ministerien ja miljonäärien asuttama loistelias kerrostalo, oikea klassisen eurooppalaisen tyylin helmi. Vuoden 1952 vallankumouksesta alkoi talon alamäki. Vähäosaiset valtasivat vähitellen kattotasanteen varasto- ja huoltotilat, vaikka tilavissa huoneistoissa jatkuvasti asustaakin hyväosaisia perheitä. Sosiaaliset erot talon sisällä ovat huikeat.

Kirjailija tarttuu suorasukaisesti erilaisiin tabuihin: korruptioon, fanatismiin, tekopyhyyteen, luokkaeroihin, homoseksuaalisuuteen, naisen eroottisuuteen. Jokainen kirjan henkilöistä kuvittaa jollakin lailla jotain tabua. Myötätuntoa herättää naisiin pakkomielteisesti ihastuva Zaki, joka on liian hyväntahtoinen (tai veltto) tehdäkseen pahaa kenellekään, mutta on samalla helppo uhri juonittelijoille. Joidenkin henkilöiden reaktiot ovat ymmärrettäviä, vaikka niitä ei täysin hyväksyisikään. Esimerkiksi talonmiehen poika Taha, joka ei pääse poliisikouluun taustansa takia ja katkeroituu. Tai kaunis Busaina, joka joutuu kestämään sukupuolista häirintää säilyttääkseen työpaikkansa. Jotkut henkilöt ovat vastenmielisiä, kuten politiikkaan pyrkivä Azzam, joka haluaa nuoren vaimon leikkikalukseen. Tai vallassa olevia ja rikkaita mielistelevät uskonnolliset johtajat.

Paikoin kirjan teksti on ronskia ja suorasukaista, paikoin naiivia ja jopa kömpelöä. Kirjaa mainostetaan humoristiseksi, mutta se on pikemminkin lohduton. Harvoille sen henkilöistä käy loppujen lopuksi hyvin. Selvästikin kirjailija haluaa osoittaa hallinnon toimimattomuuden järkyttävät vaikutukset. Samaten suvaitsemattomuuden.

MAALOUF, AMIN: Samarkand

Yksi merkittävimmistä ranskalaisista nykykirjailijoista on libanonilaissyntyinen Amin Maalouf, joka suomalaisille on tullut tutuksi lähinnä Kaija Saariahon oopperalibrettojen kirjoittajana. Hänen teoksensa Samarkand ilmestyi ranskaksi jo vuonna 1988 Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkitunnelmissa, mutta ajankohtainen se on vieläkin.

Kirjan alkuosa kuvaa tosiasioihin perustuen Omar Khajamin (n. 1048–1131) elämää. Omar Khajam oli persialainen filosofi, matemaatikko, tähtitieteilijä ja runoilija, joka miltei vahingossa joutui mukaan poliittisiin juonitteluihin ja valtataisteluihin. Omana aikanaan hän ei ollut kovinkaan arvostettu runoilijana, koska käytti tunteiden ja aisti-ilojen ylistykseen ”helppoa” nelisäettä. Tunnetumpi hän oli horoskooppien laatijana ja hallitsijoiden neuvonantajana. Ystäviä ja rakastettuja Omar saattoi johdattaa kiperiin tilanteisiin säästyäkseen itse ikävyyksiltä. Yhdestä Omarin tuttavasta tuli lopulta itsemurhaterroristien esikuva – tämä ”Vuoren vanhuksena” tunnettu henkilö perusti assassiinien uskonlahkon.

Kirjan loppuosassa hypätään ajassa reilusti eteenpäin, aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Nuori amerikkalainen mies kiinnostuu Omar Khajamista ja etenkin tämän Samarkand-runoista, jotka ovat vuosisatoja olleet kadoksissa, ilmaantuneet Pariisiin ja kadonneet taas. Jäljitystyö kuljettaa miestä Turkkiin ja Iraniin, joissa poliittinen tilanne on räjähdysherkkä ja suhtautuminen ulkomaalaisiin vihamielinen. Vaarallisia tilanteita koetaan, mutta selvitään onnella ja ystävien avulla. Suuri rakkaus löytyy, mutta onko sen tiellä liikaa esteitä? Menetetäänkö kaikki Titanicin mukana?

Omar Khajamin runot jaksottavat kirjan lukuja ja yhtä hienostuneen runollista on Maaloufin oma teksti. Ikiaikaisia teemoja ovat rakkaus, intohimo ja erotiikka, mutta Samarkand-teoksessa näytetään, että yhtä ikuisia ovat vallanhimo ja fanaattisuuskin. Kirja yhdistää hienosti totta ja tarua. Esimerkiksi Samarkand-runoja ei ole koskaan ollut olemassa, mutta Titanicin mukana vajosi kyllä yksi Omar Khajamin teos.

OLSSON, LINDA: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Linda Olsson on ruotsalainen juristi, joka toteutti unelmansa eli muutti perheineen Uuteen-Seelantiin ja ryhtyi kirjailijaksi. Hänen esikoisteoksensa Laulaisin sinulle lempeitä lauluja valittiin Ruotsissa vuoden 2006 parhaaksi romaaniksi ja Uudessa-Seelannissa se oli maan historian myydyin esikoisromaani.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on tarina kahdesta naisesta. Vanha Astrid elää suuressa talossa miltei erakkona, sillä kyläläiset vieroksuvat häntä ja kutsuvat noidaksi. Veronika puolestaan piiloutuu naapurimökkiin voidakseen yksinäisyydessä kirjoittaa kirjaa kipeistä muistoistaan. Naiset alkavat varovasti lähestyä toisiaan. He eivät utele toistensa asioita, mutta ovat valmiita kuuntelemaan ja lohduttamaan. Ystävyys kasvaa rauhassa, lettujen ja metsämansikoiden voimalla. Vähitellen paljastuu, miten samankaltaisia Astridin ja Veronikan kohtalot ovat olleet: äiti on hylännyt, rakastettu on kuollut, lapsi on kuollut. Tunteiden pukeminen sanoiksi vähentää ahdistusta. Elämänhalu palaa.

Tämä on lempeä tarina ja niin taitavasti rakennettu, ettei pieni siirappisuuskaan haittaa. Paljon ei haittaa sekään, että tosielämässä ihmiset tuskin puhuvat niin sujuvasti ja viisaasti kuin Astrid ja Veronika. Epäuskottaviahan tarinan käänteet ovat, mutta ei niitä varmaan uskottaviksi ole tarkoitettukaan…

HOTAKAINEN, KARI: Ihmisen osa

Uutta aihetta kaipaileva kirjailija ostaa 7.000 eurolla Salme Malmikunnaksen elämäntarinan, mutta puhuuko tämä 80-vuotias entinen lankakauppias totta? Salaako hän asioita, kaunisteleeko? Kertooko kirjailijakaan asioita sovitussa muodossa? Ovatko Salmen lasten suuhun pistetyt puheet pelkästään kirjailijan keksimiä? Entä tapahtumat?

Salmen puhe on ihastuttavan värikästä: juhlavat lauseparret sekoittuvat puhekieleen. Hänen mukaansa kaikki elämässä on mallillaan, mutta lasten vuorosanat todistavat ihan muuta. Paljastuvat Salmen aviomiehen puhumattomuus, Helena-tyttären mielenterveysongelmat, Pekan oudot kaupalliset suunnitelmat ja Maijan hämmennystä herättävä avioliitto. Lopussa selviää, mikä merkitys on niilläkin ihmisillä ja tarinoilla, jotka siihen asti ovat vaikuttaneet irrallisilta. Samalla selviää sekin, mikä on se suuri onnettomuus, johon on alusta alkaen vihjailtu. Tässä yhteydessä Hotakainen pohtii väkivallan eri puolia. Yksi henkilöistä joutuu työssään käyttämään kovia otteita ja kärsii siitä niin paljon, että sanoo itsensä irti. Toisaalta jotkut katsovat oikeudekseen rangaista julmasti henkilöä, jonka syytä perheen suru on.

Ihmisen osa -kirjasta tulee mieleen Juha Seppälän vuonna 2008 ilmestynyt romaani Paholaisen haarukka. Kummassakin otetaan kantaa nykyajan liike-elämän kuvioihin: ennen myytiin tuotteita, nyt myydään mielikuvia. Köyhyysloukkuun voi suistua kuka tahansa ja kunkin on löydettävä omat selviytymisstrategiansa. Kirjan huumori on paikoin kyynistä, paikoin traagista. Hellyyttä kaipaa henkilöistä kovapintaisinkin. Saattaa vain käydä niin, että eletään niin erilaisissa maailmoissa, että kohtaaminen on mahdotonta. Valitettavasti kirjan henkilöt ovat sen verran epäsympaattisia, ettei heitä kohtaan tunne kovin suurta myötätuntoa.

Sanankäyttäjänä Hotakainen on taiturillinen. Kirjassa on paljon aforismeiksi sopivia lauseita, joissa ajatus kiteytyy tiiviiseen muotoon.

Lue lisää http://www.ihmisenosa.fi/sivusto/

ADICHIE, CHIMAMANDA NGOZI: Puolikas keltaista aurinkoa

Puolikas keltaista aurinkoa – teoksen nimi viittaa Biafran tasavallan lippuun. Ibojen asuttama Nigerian itäosa julistautui itsenäiseksi Biafran valtioksi vuonna 1967, mutta liitettiin takaisin Nigeriaan 1970 veristen taistelujen jälkeen. Kirja antaa realistisen kuvan niin heimojen välisistä jännitteistä kuin suurten kansakuntien taloudellisesta laskelmoinnista, niin idealistien sokeudesta kuin vallantavoittelijoiden kyynisyydestä, niin sotatoimien raakuudesta kuin nälänhädän ahdistuksesta. Kaikkea tätä katsotaan kuitenkin jollakin lailla välimatkan päästä. Kirjan päähenkilöt ovat keskiluokkaa ja pysyvät sodankin aikana suhteellisen hyväosaisina ja erossa varsinaisista sotatoimista.

Kirjan alku muistuttaa miltei saippuaoopperaa. Eletään 1960-luvun alkupuoliskon toiveikasta ja turvallista aikaa. Älymystö viihtyy yöhön asti väittelemässä ja syömässä mahtavia aterioita. On intohimoisia rakkaussuhteita ja juonittelua. Nuori maalaispoika Ugwu pääsee palvelijaksi sosialismista intoutuneen yliopiston opettajan Odenigbon kotiin, missä saa varsin hyvät olot ja mahdollisuuden opiskella. Isännän kuvankaunis rakastettu Olanna puolestaan ryhtyy mieluummin opettajaksi kuin elää seurapiiriperhosena upporikkaan perheensä parissa. Hänen älykäs ja pidättyväinen kaksoissisarensa Kainene luo uraa liikenaisena ja elää avoliitossa englantilaisen toimittajan Richardin kanssa, joka rakastaa Nigeriaa miltei yhtä paljon kuin arvoituksellista Kainenea. Sitten alkaa sota, jonka aikana rakkaus, ystävyys ja uskollisuus joutuvat koetukselle. Yksi kirjan teemoista on yhteisöllisyys: ihmisten on opittava toimimaan yhdessä, jotta kauheista tilanteista selvittäisiin.

Puolikas keltaista aurinkoa on taidokkaasti kirjoitettu. Monet ehkä ohimennenkin mainitut tapahtumat saavat tarinan edetessä uusia ulottuvuuksia ja rinnastuvat toisiinsa. Henkilöhahmot ovat todellisen tuntuisia ja mielenkiintoisia. Kukin reagoi omalla tavallaan muutoksiin; voimakkaalta tuntunut henkilö lamaantuu ja luovuttaa, avuttomasta henkilöstä kehittyy sinnikäs ja luova vastuunkantaja. Kirjailijan näkemys näyttää olevan se, että kriisitilanteissa nainen on miestä joustavampi ja vahvempi.

FORSGREN, CARITA: Kolmen kuun kuningatar

Kolmen kuun kuningatar on Carita Forsgrenin esikoisteos. Kertomus Kaarina Maununtyttären (1550–1612) tiestä orpotytöstä Ruotsin kuningattareksi ja sitten Liuksialan kartanon valtiattareksi on vaatinut pikkutarkkaa tutkimustyötä hyvin erikoisiakin lähteitä käyttäen. Kirjan nimi viittaa siihen, että Karin eli Kaarina ehti olla kuningattarena vain kolme kuukautta. Toisaalta viitataan myös hänen nimeensä Månsdotter, josta voidaan alkuosa tulkita sanaksi måne eli kuu.

Kirja on vetävästi kirjoitettu ja tuntuu luotettavalta historiallisten faktojen suhteen. Idea on hauska. Kaarinan ja välillä myös hänen läheistensä haamut kertovat kirjailijalle tarinaansa. He ovat tietoisia nykyajan suuntauksista ja käsityksistä ja osaavat käyttää nykykieltä. Välillä kertoja saattaa puhua palturiakin, jolloin kirjailija esittelee vastineeksi nykytutkimuksen viimeisimpiä saavutuksia. Selväksi käy, että historia on miesten historiaa. Naiset mainitaan virallisissa lähteissä korkeintaan alaviitteissä, vaikka heidän valtansa kulissien takana on saattanut olla hyvinkin suuri. Kaarina esitetään rohkeana ja järkevänä naisena, joka selviytyy vaikeistakin tilanteista kuiville realistisen asenteensa ja tarkan vainunsa ansiosta.

MURAKAMI, HARUKI: Kafka rannalla

Murakami on etenkin nuorten lukijoiden suosikki eikä suosiota varmaankaan vähennä se, että Kafka rannalla on hengeltään kirjailijan edellisiä teoksia yliluonnollisempi. Siinä vilisee antiikin myyttejä, unia, tabuja, absurdeja tapahtumia, tuonpuoleista elämää, kummituksia, yliluonnollisia kykyjä omaavia ihmisiä...
Karmaiseviakin kohtia siinä on, mutta yleissävy on positiivinen. Pohjimmaltaan kirjassa on kyse muistista, muistamisesta ja elämänrohkeudesta. Joku henkilöistä takertuu muistoihinsa ja on sisimmässään kuollut, vaikka elääkin. Joku on menettänyt kaikki muistonsa, mutta elää silti hyödyllistä elämää. Mielikuvitus on tärkeä. Murakamin mielestä mielikuvitukseton ihminen voi olla jopa vaarallinen, sillä hän ei ymmärrä tekojensa seurauksia eikä tunne vastuuta.

Kirjassa vuorottelee kaksi kertojaa. Kafka Tamura on 15-vuotias poika, joka karkaa kotoaan tehdäkseen tyhjäksi ennustuksen, jonka mukaan hän surmaa isänsä ja nai äitinsä. Kuusikymppinen Nakata on yksinkertainen mies, joka osaa puhua kissojen (ja kiven) kanssa. Hänet ajaa matkalle sisäinen pakko. Kummankin henkilön matkantekoa ohjaavat oudot voimat. Kummankin tielle osuu uskomaton määrä epäitsekkäitä ja auttavaisia ihmisiä. Heidän kohtalonsa ovat riippuvaisia toisistaan, vaikka he eivät sitä itse tiedäkään eivätkä koskaan kohtaa toisiaan.

Murakami ei selittele tapahtumia, arvoitukset jäävät arvoituksiksi. Sattumaa ei ole, vaan henkilöt toteuttavat jo ennalta määrättyä kohtaloaan. Heidän elämäänsä säätelevät säännöt eivät ole arkitodellisuudesta riippuvaisia. Hyvin usein kirjailija viittaa länsimaiseen kirjallisuuteen ja musiikkiin.

Lue lisää kustantajan sivulta