31.10.2019

OKSANEN, SOFI: Koirapuisto

Kustantaja: Like 2019

Koirapuisto-romaanin kertoja on ukrainalainen Olenka. Ensimmäisessä luvussa tapaamme hänet vuonna 2016 Helsingissä, istumassa penkillä koirapuiston lähellä. Viereen istahtaa toinen nainen ja saamme ensimmäisen aavistuksen pinnan alla piilevistä synkistä salaisuuksista.

Ehkä kaikki olisi mennyt toisin, jos olisin tunnistanut hänet heti ja ymmärtänyt paeta. En kuitenkaan tehnyt niin; en edes kääntänyt päätäni, kun penkin päähän istui tuntematon nainen, jonka liikkeissä oli ihmisenkipeyttä ennakoivaa hitautta. Toivoin hänen ymmärtävän, etten kaivannut keskustelua, ja rapistelin äänekkäästi sylissäni makaavan kirjan sivuja. En ollut puistossa seuran tähden.

Mitä Olenka pelkää? Miksi hän on nimenomaan Helsingissä? Kirjan edetessä herää lisää kysymyksiä. Kuka on se Olenkalle ilmeisen tärkeä ja samalla pelottava henkilö, jota hän kutsuu sanalla ”sinä”? Miksi asuinpaikka Ukrainassa pitää niin visusti salata? Miksi Olenka sanoo valinneensa koristaan mädän omenan?

Olenkan perheessä on aina ollut salaisuuksia. Äidinäiti oli ukrainalainen, mutta joutui Stalinin aikana pakkosiirretyksi Siperiaan. Tavatessaan siellä tulevan aviomiehensä, virolaisen, isoäiti väitti olevansa virolainen itsekin ja piti tästä kiinni vanhuuteensa saakka. Tallinnassa syntynyt tytär ei hänkään koskaan paljastanut ulkopuolisille osittain ukrainalaista taustaansa. Ehkä siksi, että Viro oli jotenkin lähempänä länsimaita ja Ukrainaa pidettiin siihen verrattuna köyhänä ja korruptoituneena takapajulana, jossa elantoa joutui raapimaan laittomin keinoin ja tasapainoilemaan samalla mafian ja miliisin välissä.

Epämääräisiin liiketoimiin sotkeutunut isä vei perheensä tyttären kiihkeästä vastustuksesta huolimatta Virosta Ukrainaan 1990-luvulla, mutta Olenka karkasi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Ensimmäinen yritys mallina Pariisissa ei vielä onnistunut, mutta koordinoijan työ ukrainalaisella hedelmöitysklinikalla tarjoaa jo mahdollisuuden taistella kohti makeaa elämää.

Hedelmöityshoidot ovat Ukrainassa tuottoisaa kansainvälistä liiketoimintaa. Munasolujen luovuttajaksi tai sijaissynnyttäjäksi ei käy kuka tahansa, vaan etenkin vauraat länsimaiset naisasiakkaat arvioivat ehdokkaita kuin hevosia markkinoilla. Naisen on oltava nuori ja ulkonäöltään edustava. Hänen tulee olla älykäs: mielellään korkeakouluopintoja ja useamman kielen hallinta. Terveyden tulee olla hyvä. Kotipaikkakuntakin on tärkeä, sillä luovuttaja ei saisi olla kotoisin seudulta, jossa ilma on saastunut. Ei hätää – Olenka järjestää kaiken!

Iho kelpasi. Hiukset kelpasivat. Hampaat ja kulmat. Ei silmälaseja, ei verensiirtoja, ei röntgenissä juoksentelua, ei matkustelua riskimaihin, joista oli tehtävä erillinen merkintä lomakkeeseen. Ei fyysisiä tauteja, ei mielenterveyshäiriöitä, ei lääkitystä. Ei hänellä, ei äidillä, ei isällä, ei kummankaan vanhemman vanhemmilla, ei sisaruksilla, ei tädeillä, ei sedillä, ei enoilla, ei serkuilla. Darialla ei ollut edes reikiä hampaissa ja hammasluu oli niin valkoinen, että sitä olisi voinut luulla valkaistuksi. Hän oli täydellinen ja nainen halusi täydellisen tyttären.

Näistä lähtökohdista alkaa kirjan tarina kehittyä. Erilaisista tapahtumista ja yhteensattumista kehkeytyy todellinen vyyhti, jonka päätä ei ole millään tavoittaa. Jokainen uusi paljastus on yllätys, mutta liittyy silti saumattomasti kokonaisuuteen. Kaikki annetut yksityiskohdat ovat merkittäviä, mikään ei ole sattumaa.

Koirapuisto on ammattitaidolla rakennettu ja piinaavan jännittävä romaani, jonka langat pysyvät täysin kirjailijan käsissä. Saamme nähdä Ukrainan historian ja kulttuurin hienot perinteet, mutta myös sekasortoisen nykyhetken, johon kuuluvat Putinin toimet ja malesialaiskoneen kohtalo. Yhteiskunnan kovuus heijastuu kirjan henkilöihinkin, joihin aivan toisenlaiseen elämään tottuneen on hyvin vaikea samaistua. Heitä kohtaan voi kuitenkin tuntea sääliä, sillä he ovat olosuhteiden uhreja. Eivätkä he tunteettomia suinkaan ole, vaan rakastavat, kaipaavat, surevat ja vihaavat hyvinkin voimakkaasti. Ehkä omaksi turmiokseen.


28.10.2019

HIRVONEN, ELINA: Punainen myrsky


Kustantaja: WSOY 2019

Vuonna 2015 Hussein al-Taee otti yhteyttä Elina Hirvoseen ja pyysi tätä kirjoittamaan al-Taeen äidin tarinoihin perustuvan romaanin. Haastattelujen ja kertomusten inspiroimana syntyi Punainen myrsky, romaani sodan ja väkivallan vaikutuksesta sen keskellä kasvavien ihmisten elämään. Se ei ole Hussein al-Taeen tai hänen perheensä tarina, vaan kirjan henkilöt ovat kaunokirjallisia hahmoja ja etenkin nykyhetki puhdasta fiktiota. Kirjan syntytausta selittää kuitenkin kirjan uskottavuuden ja asioiden syvällisen tuntemuksen.

Jos myrsky vie meidät, tietääkö kukaan, että me olimme olemassa?

Punaisen myrskyn kertoja on irakilainen mies. Tarina alkaa vuodesta 1958, jolloin kertojan äiti on viisivuotias. Armeija on vapauttanut kansan briteistä ja kruunuprinssi on kuollut. Kuollut on myös pienen tytön isä. Perheen pääksi noussut velipuoli kieltää tytöiltä koulunkäynnin, koska jostain syystä pitää sitä vaarallisena. Tytöt ryhtyvät tekemään myyntiin islamilaisia mattoja ja huiveja.

Äiti on kaksikymmentävuotias, kun velipuoli kätkee kotitalon vintille nuoren miehen. Mies on suurta ja tärkeää sukua, mutta tehnyt jotain vallanpitäjien kannalta väärää ja joutunut vankilaan. Vangitsemisen syiden ei tarvinnut olla suuria.

Joku oli rukoillut liikaa. Joku oli kirjoittanut lehteen väärän lauseen. Joku oli sanonut väärän sanan. Jonkun naapuri, sukulainen tai kollega oli sanonut, että hän oli uhka diktaattorille, vaikkei hän edes tiennyt, miten diktaattoria uhataan.

Ennen pitkää vietetään kertojan äidin ja viranomaisia pakoilevan nuoren miehen häitä. Kasvavasta perheestä huolimatta mies ei voi luopua suuresta tehtävästään, taistelusta Saddam Husseinia vastaan. Välillä hän katoaa ja palaa taas, joutuupa uudestaan vankilaankin. Parivuotias poika näkee pitkään painajaisia Abu Ghraibin pimeästä ja haisevasta sellistä, jossa tapaa luurangoksi laihtuneen isänsä.

Äiti on kuitenkin aina läsnä. Hänen rauhallinen toiveikkuutensa pitää perhettä pystyssä ja lempeä rakkautensa luo turvallisuutta. Hänellä tuntuu olevan hallussaan taikasauva, joka luo jokaisesta uudesta asunnosta kauniin ja kodikkaan. Öisin hänen hiljainen hyräilynsä lohduttaa.

Kukoistukseensa äiti syttyy aina isän palattua. Vanhempia ympäröi rakkauden säteilevä kehä, jonka ulkopuolelle poika tuntee jäävänsä. Myöhemmin, aikuisenakin, poika vertaa rakkaussuhteitaan vanhempiensa järisyttävään intohimoon eikä usko vastaavaa koskaan kokevansa.

Toki poika etsii isänsä huomiota ja arvostusta. Hän haluaa osoittaa, että ymmärtää isän toimien olevan salaisia ja että salaisuus on hänen takanaan turvassa. Lapsen ymmärryksellä tehdyt teot herättävät kuitenkin isässä usein vain suuttumusta. Rangaistuksesta tulleet mustelmat häviävät kyllä aikanaan, mutta häpeän tunne jää.

Viimein tilanne Irakissa kärjistyy niin, että pojan isäkin katsoo parhaaksi paeta perheensä kanssa rajan yli Saudi-Arabian puolelle. Pakolaisleirillä poika oivaltaa, millä keinoin aikuisia voi miellyttää ja miten heihin vaikuttaa. Mielihyvää hän tästä uudesta taidostaan ei tunne. Päinvasstoin, se pelottaa häntä.

On helppo arvata, mitä he haluavat kuulla, mikä saa heidät hymyilemään, pörröttämään tukkaani, sanomaan olet fiksu poika. Se on kammottavaa. Haluaisin, että aikuiset olisivat parempia. Haluaisin, että he, joilla on voimaa, valtaa ja kokemuksia, olisivat minua ylempänä, salaperäisempiä, tavoittamattomia. Haluaisin, että he näkisivät minun lävitseni paremmin kuin minä heidän…

Perhe päätyy Suomeen, jonka vihreä luonto miellyttää poikaa alusta alkaen. Kunnianhimoisesti hän opettelee suomen kielen täydellistä hallintaa mahdollisimman nopeasti ja huomaa pian olevansa vanhempiensa auttaja. Lääkärissä juuri hän selittää äitinsä sairaudet suonikohjuista naistenvaivoihin.

Vuonna 2003 isän suuri toive rauhasta Irakissa näyttää toteutuvan, kun Saddam Hussein teloitetaan. Niinhän ei käy. Tulee Isis, tulevat väkivaltaiskut, tulevat lapsisotilaat.

Irak on kuin haavoittunut koira, jota potkitaan vielä, kun se uikuttaa maassa. Suren ihmisiä, joille jatkuva väkivalta on opettanut, ettei heillä ole arvoa. Suren ihmisiä, joille elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä. Suren lapsia, jotka leikkivät sotaa oikeilla aseilla. Suren naisia, joilta kukaan ei kysy: ”Mitä sinä haluat?”

Vuonna 2015 kertoja matkustaa Suomesta Kurdistaniin rauhanneuvotteluihin. Sydäntä raskauttavat kotihuolet: äidille ollaan tekemässä avosydänleikkausta ja Aura-puoliso on viimeisillään raskaana. Neuvottelupöydässäkin mies joutuu koetukselle, sillä vastapäätä istuvat päälliköt ovat Saddamin heimoa ja olleet vastuussa vankiloista ja kidutuksista. Mies hillitsee itsensä, rauha on tärkeämpi kuin henkilökohtainen viha.

Punainen myrsky heittää lukijan kasvoille kaiken sen kauheuden, jota ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle. Eniten kirjan kertojaa surettavat sodan uhreiksi jäävät lapset, raiskatut tytöt ja tappamaan opetetut pojat.  Kauheuksille on kuitenkin vastavoima: rakkaus. Kertojaa tuki lapsena pelon keskellä äidin rakkaus, vaikka se ei kaikilta haavoilta pystynytkään häntä suojelemaan. Nyt aikuisena hänet saattaa pelastaa riittämättömyyden tunteelta rakkaus, jota tuntee omaa tytärtään kohtaan.

Nyt tiedän, että tytär ja äiti liittyvät mielessäni yhteen tavalla, joka on samaan aikaan kaunis ja kipeä. Tyttären hengityksen taustalla kuuluu äidin hengitys, tyttären ensimmäisten askelten rinnalla kulkevat oman äitini askelet.

Elina Hirvosen kirja tarjoaa vahvan ja vaikuttavan lukukokemuksen. Sujuva ja paikoin miltei runollinen tyyli auttavat kestämään sisällön raskautta.

24.10.2019

MARTTINEN, ANNAMARI: Korsetti


Kustantaja: Tammi 2018

Annamari Marttisen romaani Korsetti palkittiin Nuori Aleksis 2019 -palkinnolla Helsingin Kirjamessuilla. Palkinto jaetaan vuosittain parhaalle edellisvuonna ilmestyneelle kaunokirjalle. Sen valitsee toisen asteen opiskelijoiden muodostama raati, jonka kokoaa äidinkielen opettajain liitto.

Pauli on pienestä pitäen kokenut erityistä autuutta kosketellessaan salaa äitinsä alusvaatteita tai käydessään tämän kanssa liiviostoksilla. Varmastikin äiti on aavistanut jotain – miksi hän muuten olisi poikaansa kohtaan niin ärtyisä ja ankara? Kaipa hän toivoo kurituksen muuttavan Paulin muiden poikien kaltaiseksi, vähemmän erottuvaksi ja vähemmän kiusattavaksi.

Eräänä päivänä lukiolaisaikana tyttöystävä Meiju pukee ja meikkaa Paulin naiseksi. Ensimmäistä kertaa Pauli pukee päälleen korsetin. Ensimmäistä kertaa hän näkee itsensä Suskina eikä Paulina. Seuraava askel on hankkia ikioma korsetti. Se on suuri askel.

   Kuin olisin tullut kotiin pitkältä matkalta, ja lentokoneen vähentäessä korkeutta tajunnut että olemme kohta perillä…
   Kuin olisin ollut sairas, ilman aistia tai aisteja, liikuntakyvytön. Ja sitten äkkiä kokenut ihmeparanemisen.
   Kuin olisin saanut viestin kauan kadoksissa olleelta rakastetulta.

Kotoa pois muutettuaan Paulilla on mahdollisuus vapaasti toteuttaa haaveitaan, hankkia ihania vaatteita, kosketella niitä, pukeutua, meikata. Selviää, ettei Pauli ole millään tavalla poikkeus – tiitteja (transvestiitteja) on Suomessa jo 1980-luvulla yllättävän paljon. Yhteisiä kokoontumisiakin on.

Seuraa henkinen kamppailu. Pauli on taipumuksestaan huolimatta kuitenkin hetero ja kaipaa rakkautta ja perhettä. Tyttöystävillä vain on ollut tapana paeta kauhistuneina ja inhoavina heti kun Pauli on avautunut mielihalustaan. Voisiko hän mennä naimisiin kertomatta asiasta mitään etukäteen? Voisiko hän ehkä avioliiton avulla parantua taipumuksestaan? Pitäisikö hänen parantua?

Painetta Paulille aiheuttaa sekin, että muut tiitit vaativat häntä tulemaan ulos kaapista. Julkisesti naisena esiintyminen vaatii rohkeutta ja tarkkaa etukäteissuunnittelua, mutta on lopulta toteutuessaan pakahduttava kokemus. Jälleen suuri askel.

Katsoin loistaviin silmiini.
Minulla oli tunne kuin olisin menettänyt neitsyyteni.
Mikä raastava, haikea, peruuttamaton, voitokas tapahtuma…
Onnea Pauli. Onnea Suski. Hyvä Pauli. Hyvä Suski.

Marttinen sukeltaa taitavasti Paulin nahkoihin. Ovat ahdistuksen ja tyydytyksen hetket, ovat epäröinnit ja varmuudet, ovat nöyryytykset ja voitot. Marttinen ei ota kantaa, vaan kertoo miehestä, joka haluaa ajoittain näyttää naiselta. Tuleeko hänestä tämän ominaisuuden vuoksi jotenkin iljettävä tai naurettava? Tekeekö hän kenellekään pahaa?

Annamari Marttinen sai idean Korsetti-romaaniin eräältä lappeenrantalaiselta transvestiitilta, mutta tarina on kuitenkin puhtaasti fiktiota. Ehkäpä se lisää hieman ymmärrystä niitä 50 000 suomalaista kohtaan, joiden taipumus niinkin myöhään kuin vuonna 2011 luokitettiin sairaudeksi, josta voi ja pitää parantua. Vetävästi kirjoitettua tarinaa kannattaisi suositella myös nuorille aikuisille.

23.10.2019

KÖNGÄS, HEIDI: Mirjami

Kustantaja: Otava 2019

Mirjami on itsenäinen jatko-osa Heidi Könkään vuonna 2017 ilmestyneelle romaanille Sandra, joka kertoi sisällissodan ajasta Ruovedellä sankarinaan sisukas torpparin vaimo Sandra. Jatko-osassa päähenkilönä on Sandran tyttäristä keskimmäinen eli Mirjami.

Vuonna 1928 perhe joutui myymään omaisuutensa ”vapaaehtoisessa” huutokaupassa, jättämään torppansa Ruovedellä ja muuttamaan Mänttään kunnan hankkimalle tontille suon reunaan. Siellä alkeellinen ”koppeli” oli ottamassa vastaan vanhempia ja yhdeksää lasta. Talolle annettiin nimeksi Kurki suolla pesivien lintujen mukaan.

Marraskuussa 1939 syttyy sota. Mänttä on kaukana rintamasta, mutta sota tulee lähelle sielläkin. Ihmisten tunteet vaihtelevat sotatilanteiden mukana, mutta silläkin on merkitystä, onko henkilö kokenut jo yhden sodan vai onko kaikki vielä uutta.

Kurjen talo täyttyy Helsingistä paenneista sukulaisista, mutta tehtaan vuoksi myös Mänttää pommitetaan. Joitakin lapsia lähetetään sotaa pakoon Ruotsiin, mistä he palaavat äidinkielen ja ihmiset unohtaneina. Taisteluissa kaatuu tuttuja kyläläisiä ja lottiin liittynyt Mirjami joutuu seisomaan hautajaisissa kunniavartiossa. Yhteisissä ponnisteluissa katoaa hetkeksi myös raja-aita ruotsinkielisen herrasväen ja kyläläisten väliltä.

Elokuun 14. päivä 1941 on Mirjamille kohtalon päivä, sillä silloin hän tapaa komean suomenruotsalaisen Torin. Iloluontoisen pikku midinetin ja sulavakäytöksisen helsinkiläisen puutarhurin välillä säkenöi heti ja suhteessa edetään nopeasti, koska Torin lähtö rintamalle voi olla edessä hetkenä minä hyvänsä.

   Solttu tuli ensin ikkunani alle ja lähti muutaman viikon kuluttua, kun katsoin hänen loittonemistaan yläkerran pikkuikkunasta.
   Niiden kahden ikkunasta katsomisen välillä minä olin elossa ensimmäisen kerran.

Liekki Mirjamin sydämessä ei enää sammu, vaan kestää erot, vanhempien kielteisen asenteen, hiljaisuudet ja lopulta Torin hiuduttavan sairaudenkin. Kuinka pitkään Mirjan on valmis taistelemaan rakkautensa puolesta?

Perheen naiset kertovat vuorollaan asioista minämuodossa, kukin omalla äänellään. Välillä nähdään sama tapahtuma useammasta eri näkökulmasta ja välillä yksi kertoja jatkaa siitä mihin toinen jäi. Eniten ääneen pääsee tietenkin romaanin nimihenkilö Mirjami, mutta oma näkökulmansa on myös pikaisen sota-ajan avioliiton solmivalla Annikilla, orastavan naiseuden kanssa kipuilevalla Soililla ja kaikista huolta kantavalla Sandra-emolla.

Lyhyeksi luultu sota jatkuu jatkumistaan ja elämä niin rintamalla kuin kotonakin käy yhä tukalammaksi. Ruokaa ei saa enää kupongeillakaan. Nälkiintyneet ja huonokuntoiset naiset  ja tytöt ovat taudeille helppoa saalista, mutta niin vain he puurtavat töissä, jotka ennen ovat kuuluneet miehille. Lopulta toiveissa on vain se, että tulisi rauha millaisilla ehdoilla tahansa. Kaikkien pelokas katse tarkkailee pihatietä: onko papin musta hahmo tuomassa suruviestiä.

Puhuttiin kesäsodasta, mutta sota ei lopu eikä lakkaa vaikka kesä meni ja meni syksykin, vain ruoka loppui, samoin kengät, kankaat, kaikki. Muuta ei ole kuin pelkoa ja huhuja ja loputonta raatamista töissä ja kotona ja ikuista ruuan metsästystä, turhia seisomisia kuponkien kanssa kauppojen jonoissa.

Könkään teksti etenee rauhallisesti ja ilman paatosta. Yksityiskohdat luovat ajankuvaa, mutta kertovat paljon myös ihmisistä. Millä lailla luodaan arkista turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta? Millä lailla reagoidaan äkillisessä kriisitilanteessa? Miten kannetaan tai vältetään vastuuta? Miten suhtaudutaan kanssaihmisiin? Mirjamin perheen naiset eivät missään vaiheessa aio luovuttaa, vaan toivo kantaa heitä pahimpienkin paikkojen yli. Sandran henki elää hänen jälkeläisissään.

Sisar luulee muuttavansa, mutta minä tiedän ettei Kurjesta pääse koskaan pois. Se on aina meissä niin kuin isä ja äiti ovat aina meissä. He ovat meidän tukipuitamme, pitävät pystyssä, mutta on siinä siteessä muutakin. Kaikki, mitä heille on tapahtunut, on siirtynyt meihin ja me kannamme huomaamattamme myös kaikkia heidän vaiheitaan, ja eniten niitä, mitkä he uskovat peittäneensä.

21.10.2019

KÄHKÖNEN, SIRPA: Muistoruoho


Kustantaja: Otava 2019

TEOKSEN PÄÄHENKILÖT

Anna: Tullut Savon takamaiden torpasta piiaksi Kuopioon 1920-luvulla. Nyt tuore leski, kun kaikkensa kommunistiselle aatteelle uhrannut Lassi Tuomi menehtyy syöpään. Hillan äidinäiti eli Anna-mummo.

Ida: Tullut kahdesti evakkona Suomeen. Kokki ja ravintolan omistaja. Välit poikaan huonot, koska Ida ei ole kertonut kuka tämän isä on. Hillan isänäiti eli Pikkumummi.

Hilla: Aloittaa syksyllä kolmannen luokan koulussa. Tarkkailee aikuisia ja poimii pelonaiheita. Muuten tomera.

Helvi: Annan ystävä ja tuki. Evakko. Hoitaa usein tyttärensä Marin aviotonta lasta Solea.

Siiri: Idan läheinen ystävä lapsuudesta asti ja tämän tavoin ollut kahdesti evakkona. Opettaja. Muuttamassa Helsingistä Kuopioon.

   …minkä takia ukki annoit niin vaikeita tehtäviä, et itsekään osannut niitä. Minunko pitää? Ja mistä minä ne sanat otan?
   Ja sitten kuulen äkkiä aivan selvästi: kaikki on sinuun laitettu. Kaikki pienet sanojen sipulit. Ja minä ajattelen mummon multaisia käsiä, kun ne varoen painavat maahan istukassipuleita, joita mummo on liottanut pesuvadissa yön yli. Niin ne itseensä vettä varastoon ja tulevat valmiiksi kasvamista varten, on mummo selvittänyt. Sitten pitää vain odottaa.

Lähtökohta: On kesäkuu 1972 ja Vietnamin sota tulee television välityksellä Suomeenkin. Kuva alastomana liekkejä pakoon juoksevasta tytöstä tuo Annalle omat sotakokemukset niin vahvoina mieleen, että hän puhkeaa yöllä rajuun itkuun. Tämä pelottaa vieressä nukkuvaa Hillaa tavattomasti ja jättää häneen lähtemättömän jäljen.

Jos vain voisin saada sen pois omista ajatuksista, sen miten kovaa minun mummoni itki, ja jos voisin saada sodat pois, niin ettei kenenkään tarvitsisi hädissään juosta pakoon ja sitten vielä vanhanakin pelätä, niin kyllä minä paljon voisin siihen voimia panna.

Muistoruoho-teoksen kertojat ovat kaikki Kähkösen Kuopio-sarjasta entuudestaan tuttuja. On neljä toisiinsa ystävyyden tai sukulaisuuden sitein liittynyttä naista ja koulutyttö Hilla, jonka esikuvana kirjailija itse jossain määrin on. Romaani noudattaa musiikkiteoksen kaavaa eli sen aloittaa Kesäkuu (Preludi), jota seuraa Juhannus (Interludi). Lyhyessä Interludissa pääsevät ääneen hieman mystisesti myös kuu ja virkamieshuoneisto A21, johon Siiri on muuttamassa. Kirjan kolmas osa on Heinäkuu (Fuuga), jossa muiden joukkoon liittyy vielä Siirin huoneistoa kunnostava maalari, monen muun sotainvalidin tavoin viinaan sortunut mies.

Kirjan kaikkien päähenkilöiden elämässä on tapahtunut tai tapahtumassa jokin muutos. Anna totuttautuu elämään yksin. Helvi taas on tavannut mielenkiintoisen miehen. Siiri on muuttamassa Kuopioon ystävänsä Idan vuoksi ja Ida puntaroi uskallustaan erilaisiin suurempiin ja pienempiin muutoksiin. Hilla on vastoin tahtoaan joutumassa kesäleirille. Joissakin sydämissä piilee pelko ystävän menettämisestä ulkopuoliselle ihmiselle, mutta samalla myös toivo uusista mahdollisuuksista. Ehkä ei ole vielä myöhäistä toteuttaa joitakin sodan murskaamia unelmia? Pitäisi vain rohjeta avautua ja puhua.

Kirjassa käsitellään myös äitien ja lasten välisten suhteiden vaikeutta. Anna ei ole koskaan oikein saanut otetta tyttäreensä Liljaan, Idan poika on tuskin puheväleissä äitinsä kanssa ja Helvin tytär Mari murjottaa ja arvostelee. Toisaalta isoäidit ovat arvossaan lastenlasten hoitajina, kun näiden vanhemmilla on liian kiire joko töiden tai aatteellisten rientojen ja mielenosoitusten takia.

Paljon pahaa ja katkeraa ja väkevää on kulkenut meidän ruumiittemme kautta, moneen raakaan kohteluun olemme saaneet taipua ja monta vääryyttä olemme itse tehneet ja jatkaneet eteenpäin. Emme ole osanneet neuvoa lapsiamme, olemme heittäneet heidät maailmaan selviämään. Oli liian paljon sotaa sodan jälkeen, ja äkkiä he olivat aikuisia.

Kähkösen teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Henkilöt vuorottelevat kertojina kukin omalla tavallaan ja puheenparrellaan. Murteellisuus ei ole etusijalla, mutta pieni häivähdys savolaisuutta tai karjalaisuutta luonnehtii henkilöitä ja antaa heille väriä. Joissakin tapahtumissa ja muistoissa kertojien näkemykset eroavat toisistaan eikä lukija aina pysty päättelemään, kuka muistaa oikein ja kuka kertoo tarkoituksella väärin. Nykyhetken muutokset ovat kuitenkin laukaisseet kaikilla muistojen ketjun ja syvälle kätketyt salaisuudet pyrkivät pintaan.

Muistoruoho on jatkoa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan, jossa aiemmin on ilmestynyt jo seitsemän osaa: Mustat morsiamet (1998), Rautayöt 82002), Jään ja tulen kevät (2004), Lakanasiivet (2007), Neidonkenkä (2009), Hietakehto (2012) ja Tankkien kesä (2016). Myös Finlandia-ehdokkaana ollut Graniittimies (2014) liittyy kuopiolaisen Tuomen perheen tarinaan, vaikka sijoittuukin Neuvostoliittoon.

PS. Muistoruoho-nimitystä on paikoin käytetty ajuruohosta. Sitä sisältävä pussi on saattanut seurata evakkotaipaleella ja ehkä päätynyt hautaankin mukaan.

14.10.2019

JALONEN, OLLI: Merenpeitto


Kustantaja: Otava 2019

Merenpeitto on jatkoa Olli Jalosen vuonna 2018 Finlandia-palkinnon voittaneelle teokselle Taivaanpallo. Siinä kaksitoistavuotias Angus saapui St Helenan saarelta Lontooseen tuodakseen kuvernööriä koskevan valituskirjeen tutkija Edmond Halleylle ja edelleen kuninkaalle toimitettavaksi. Kuningas kuitenkin vaihtui ja herra Halleyn asema huononi. Angus sai jäädä Halleyn kotiin odottamaan asioiden selkiintymistä.

Merenpeitto-romaanin alkaessa ollaan vuodessa 1688 ja Angus on 16-vuotias. Hän ihailee herra Halleytä suunnattomasti ja pitää tämän tietoja, taitoja ja diplomaattista kykyä suurempina kuin kenenkään muun. Hän ei tunnu lainkaan huomaavan, että tekee talossa töitä ja avustaa herra Halleytä täysin ilman palkkaa. Saahan hän aterioida samassa pöydässä perheen kanssa, jos ulkopuolisia vieraita ei ole, ja osallistua herra Halleyn eksperimentteihin.

Niin olen herra Halleyn mielen jatke ja hänen oikea kätensä.

Anguksen isäntä on täysin matematiikan ja tieteellisten kaavojen lumoissa ja uskoo niiden avulla pystyvänsä laskemaan minkä asian tahansa, olipa sitten kyseessä vedenpaisumuksen ajankohta tai ihmisen elinikä. Joissakin asioissa hän rohkenee epäillä jopa Raamattua, koska luonnosta löydetyt todisteet ovat sen kanssa ristiriidassa. Tätä hän ei tietenkään lausu ääneen kuin täysin luotettavassa seurassa.

Kun on jo tieto, uusi voi tulla vanhan päälle. Sillä lailla suuret löydötkin tehdään eikä ollenkaan niin että olisivat onnesta kiinni ja kokeitten tekijä vain sattuisi vahingossa jotakin uutta ja tärkeää löytämään.

Taivaankappaleet ovat jääneet herra Halleyn ajatuksissa nyt taka-alalle, koska hänen kiinnostuksensa kohteeksi ovat nousseet meri ja ennen kaikkea merenpohja. Kuten muulloinkin, on Halleyn toimissa takana pyrkimys taloudelliseen hyötyyn ja meriittien hankkimiseen hyvää virkaa varten. Sukelluskellon kehittely tähtää paljolti siihen, että päästäisiin nostamaan uponneista laivoista niiden sisältämää arvolastia.

Tietysti Angus on herra Halleyn suojattina etuoikeutettu myös olemaan koekaniinina tutkimuksissa. Ilman vaurioita hän ei palvelusajastaan selviä, vaan on kolmeakymmentä lähestyessään saanut erilaisista syistä pahoja tällejä: viiltohaavan korvaan, puhjenneen silmän ja murtuneen jalan.

Koska herra Halley puhuu niin varmasti ja innoissaan, pelko vähenee. Nyökkään jo ja olen samaa mieltä niin kuin useimmista asioista hänen kanssaan yhä olen, olen melkein aina ja melkein kaikesta, haluaisin olla aina ja kaikesta.

Merenpeitto-teosta lukiessa on totuttauduttava Anguksen erikoiseen kerrontatyyliin. Nuori mies pohtii naiivisti asioita ja kasaa koukeroisiin lauseisiinsa huomioita toisensa jälkeen. Mitään ei tapahdu nopeasti, vaan yksityiskohtia seurataan vaihe vaiheelta niin Anguksen pelottavalla kävelyllä maaseudulla kuin sukelluskellon kehittelyssä. Yhtä tarkkaan kerrotaan myös perheen arkisista toimista kuten täiden etsimisessä hiuksista tai pyykkipäivän kulusta.

Kertomuksen edetessä alkaa kolmenkymmenen ikävuoden rajaa lähestyvä Anguskin huolestua epämääräisestä asemastaan ja turvattomuudestaan. Herra Halleyta hän ihailee yhä, mutta epäilee tulevaisuuttaan tämän palveluksessa. Hän ei ole edennyt vuosien aikana yhteiskunnallisesti ollenkaan eikä ansainnut vanhuudenvaraa, mutta mikä on vaihtoehto? Toiseksi Angusta kaihertaa oma kokemattomuus naisten suhteen, fyysinen ja seuranpidollinen taitamattomuus. Rakastuminen palvelustyttö Henriettaankin saa nolon ja kipeän lopun.

En tiedä mikä kaihertaa ja vaivaa, en saa siitä kiinni, mutta en ole enää varma tulevasta. Ei kaikki ehkä olekaan eteenpäin menoa eikä kaikki järjesty kuin olen luullut.

Ehkä vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut ymmärtää että minunlaisteni ympärille on syntymästä saakka merkitty särkemättömät aidat ja rajat joita ei sovi ylittää. Samalla lailla kuin valtameren saaret meren keskelle on ihmiset aseteltu pysyville sijoilleen, niin on alkanut tuntua vaikka nuorempana olen luullut että rajoja ei ole.

Merenpeitto ei puhuttele ihan samassa määrin kuin ihana Taivaanpallo, mutta kyllä sekin nousee vuoden kotimaisten kirjojen kärkeen. Tavallaan se on ylistys Edmond Halleyn monipuoliselle uralle. Tiede kehittyi hänen aikanaan jo suurin harppauksin, vaikka koko ajan olikin tasapainoiltava Raamatun auktoriteetin kanssa. Nykyään Halley muistetaan lähinnä nimeään kantavasta komeetasta, mutta kyllä hänen ideoista on lähtenyt kehittymään monia yllättäviäkin hankkeita. Hän oli nerokas tutkija, vaikka onkin jäänyt aikalaisensa Isaac Newtonin varjoon.

9.10.2019

RÖNKÄ, ANTTI: Jalat ilmassa


Kustantaja: Gummerus 2019

Kaksikymppinen Aaro saapuu opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon suurin toivein. Tässä on nyt uusi alku elämälle, uusi mahdollisuus saada ystäviä! Opiskelutoverien luontevaan ystävällisyyteen hän ei kohdatessa jaksa kuitenkaan luottaa, vaan pelkää muiden nopeasti huomaavan, miten mitätön ja huono mies tässä on kyseessä. Itsetunnon tukijoina eivät viimeisen päälle huoliteltu ulkokuori ja bentsodiatsepiini auta kuin hetken.

…huomenna minun pitää kohdata vieraita ihmisiä. Minun pitää kertoa heille nimeni ja todistaa että olen hyvä tyyppi. Se ei ole koskaan sujunut hyvin. Vaikka olen hyvä tyyppi. Tai olisin, jos en pelkäisi etten ole.

Palataan vuoteen 2008 selvittelemään, mikä Aaron itsetunnon on murtanut. Tuolloin hän oli kuudennella luokalla ja ollut koulukiusattu ensimmäisestä luokasta lähtien. Häntä oli nimitelty, uhkailtu, tönitty, potkittu ja tukistettu ja hänen omaisuuttaan oli liattu ja tuhottu. Opettajan ja vanhempien kysymyksiin Aaro kuitenkin vakuutti kaiken olevan hyvin, koska kiusaamisen uhrina oleminen oli pienempi häpeä kuin tilanteen tunnustaminen aikuisille. Ehkä murtumattomuuden näytteleminen oli myös eräänlainen kosto kiusaajille.

Vilkaisin sivulle, näin poikien ahnaat, voitonriemuiset hymyt. Muistin sormet niskassa ja rähisevän kuiskauksen: ”Koulun jälkeen…”

En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikään kuin ymmärryksen ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä.

Aikuisten sokeus tilanteen suhteen on kyllä hälyttävää. Opettajan mielestä Aaro itse eristäytyy – luokalla on tosi hyvä poikaporukka, kun vaan menee rohkeasti mukaan. Isä taas on syventynyt omiin töihinsä ja herää vain huomauttelemaan epäkunnioittavasta käytöksestä tai ryhdittömyydestä. Ainoastaan isän vuoksi Aaro suostuu juoksemaan kilpailuissa, jotka kokee menestyksestään huolimatta ahdistavina.

Vuosien kiusaaminen on jättänyt syvät arvet Aaron sisimpään. Hän on näkevinään ihmisten katseissa arvostelua ja vähättelyä ja pienikin moka saa hänet lannistumaan ja pakenemaan. On vaikea ystävystyä ja rakastaa, kun koko ajan pitää tarkkailla itseään ja piilotella todellista itseään. Viimein sentään tulee tilanne, jossa avautuminen on mahdollista ja luontevaa. Siitä alkaa parantuminen.

Jalat ilmassa on vuonna 1996 syntyneen Antti Röngän esikoisteos. Se on nuoren kirjoittajan hyvin avoin ja rehellinen kuvaus kokemuksista, jotka on saatava pois sydämeltä. Kirjan nimi tulee urheilun maailmasta: juoksijan molemmat jalat ovat ilmassa aina maakosketusten välissä. Tämän symboliikkaa voi mietiskellä.

7.10.2019

LOUIS, ÉDOUARD: Ei enää Eddy


Kustantaja: Tammi 2019
Alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule
Suomennos: Lotta Toivanen

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään.

Pohjoisranskalainen Picardien kylä on vielä 1990-luvulla varsin takapajuinen ja sisäänpäinlämpiävä. Harvat lähtevät muualle, vaan miehet tekevät raskasta fyysistä työtä tehtaalla ja naiset ovat kotiäitejä tai sitten kassaneitejä ja kotiavustajia. Useimmat ovat köyhiä, kouluttamattomia ja viinaan meneviä. Tappelut ja perheväkivalta kuuluivat asiaan.

Eddyn perhe on kaikilla mittareilla äärimmäisen köyhä. Valtion tuki on niin pieni, ettei rahaa aina riitä edes ruokaan. Joskus isä saa kalastettua, mutta toisinaan apua on kerjättävä naapureilta ja sukulaisilta tai tyydyttävä pelkkään maitoon. Lääkärin puoleen käännytään vain todellisessa hädässä (jos silloinkaan), hampaita ei hoideta lainkaan ja koko perhe kylpee samassa vedessä säästääkseen lämmityskuluissa.

Hyvä puoli on se, ettei Eddyn isä humalapäissäänkään ole väkivaltainen perheenjäseniään kohtaan. Muuten hän on kyllä kova tappelupukari ja vihamielinen ainakin suhteessa arabeihin, juutalaisiin ja porvareihin. Seitsemäntoistavuotiaana ensimmäistä kertaa raskaaksi tullut äiti taas on jälkikasvunsa suhteen melko välinpitämätön. Kummankin vanhemman mielestä kovuus ja kurittomuus ovat ihailtavia ominaisuuksia, joten Eddystäkin yritetään koulia miehistä miestä, kovista.

Vanhempien hämmennykseksi Eddy osoittautuu alusta lähtien muista poikkeavaksi. Hän puhuu kimakalla äänellä, elehtii koko ajan käsillään, kävelee tyttömäisesti ja on laiha (kun muut perheenjäsenet ovat ylipainoisia ihan omasta halustaan). Hän ei pidä jalkapallosta, räpistä tai videopeleistä, vaan liittyy koulun teatterikerhoon ja pitää popmusiikista ja nukeista.

Pientä Eddyä ei kylässä vielä nimitellä, ihmetellään vain. Tilanne muuttuu, kun Eddy kymmenvuotiaana siirtyy uuteen kouluun ja saa kimppuunsa pari hieman vanhempaa kovista. Homo-Söpöliini-Eddyä hakataan miltei päivittäin syrjäisessä käytävässä, jonne niin kiusaajat kuin kiusattava hakeutuvat kuin yhteisestä sopimuksesta. Eddyn kohdalla kyse lienee häpeästä: kun kiusaaminen kuitenkin on väistämätöntä, on parempi että se tapahtuu muiden katseilta piilossa.

Eddy päättää muuttua käyttäen mantraa Tänään mä oon kovis. Hän yrittää madaltaa ääntään, kävellä rehvakkaasti, omistautua miehisiin puuhiin ja ennen kaikkea hankkia tyttöystävän. Tosin ruumis taitaa tässä tapauksessa olla henkeä voimakkaampi.

Olin aina ja kaikkialla saanut kuulla, että tytöt tykkäävät pojista. Jos tykkäsin pojista, olin siis väkisinkin tyttö. Haaveilin, että ruumiini muuttuisi, että jonakin päivänä saisin yllätyksekseni huomata penikseni hävinneen. Kuvittelin, miten se jonakin yönä nahistuisi ja sen tilalla olisi aamulla tytön sukuelin. Ei enää yhtään tähdenlentoa ilman toivomusta, että en olisi enää poika.

Louis lakonisen toteava tyyli vain lisää tapahtumien järkyttävyyttä. Pieni poika joutuu kokemaan suvaitsemattomuuden ja tietämättömyyden taakan ympäristössä, josta pakeneminen tuntuu lähes mahdottomalta. Hänen vanhempansa eivät suinkaan ole tunteettomia, mutta elämänkokemukset eivät ole opettaneet heitä selviämään täysin oudosta tilanteesta. Pientä huumorin pilkahdusta tulee kursiivilla kirjoitetuista puhekielisistä repliikeistä, jotka kertovat puhujista paljon. Lotta Toivasen käännös on oivallinen.

Vuonna 1992 syntynyt Édouard Louis (vuoteen 2013 asti Eddy Bellegueule) kirjoitti omaelämäkerrallisen esikoisteoksensa Ei enää Eddy 21-vuotiaana. Ensimmäinen kustantaja, jolle hän käsikirjoitusta tarjosi, hylkäsi sen perustellen, ettei nykyajan Ranskassa voi olla kirjassa kuvatun kaltaista köyhyyttä. Ilmestyttyään vuonna 2014 teos oli kuitenkin todellinen arvostelu- ja myyntimenestys ja herätti kiivasta poliittista keskustelua. Louis on myös sukunsa ensimmäinen yliopisto-opiskelija – hän ei tosiaankaan ole enää Eddy vaan Édouard!