SUTINEN, VILLE-JUHANI: Paratiisista

Kustantaja: Into 2024

Ville-Juhani Sutisen teos Paratiisista sijoittuu 1600-luvun maailmaan. Itämaa eli Suomi on köyhä, joten monet lähtevät sieltä etsimään leveämpää leipää muualta joutuen kokemaan ehkä kahteen kertaan siirtolaisuuden – ensin Suomesta Ruotsiin ja sitten Ruotsista Amerikkaan. Paratiisista-romaani on ensimmäinen osa Uusi maailma -trilogiasta.

Värmlannissa asuvaan suomalaisperheeseen syntyy kaksoset. Poika kuolee, mutta yllättäen Sofie jää henkiin: Likka reistata. Se ei ol saana kuolua. Rutiköyhä perhe ei voi pitää tyttölasta, vaan jättää hänet tienoheen matkatessaan kohti etelää paremman elämän toivossa. Siitä alkaa Sofien tie kohtalon armoilla, mutta aina kuitenkin kaksosveljen varjo vierellään

Viisitoistavuotiaaksi asti Sofie asuu lähes kasvatin asemassa pruukin talossa, mutta joutuu sitten omilleen. Hän on kievarissa keittäjänä ja köyhässä torpassa palkattomana apulaisena. Hän joutuu kärsimään nälkää. Hänet raiskataan, hän tulee raskaaksi ja lähdettää sikiön yrttien avulla, minkä jälkeen hänen seuranaan on yhden varjon sijasta kaksi varjoa.

Jo kauan sitten Sofie oli oppinut, että näkyvän, aineellisen maailman rinnalla tai takana, jossain lähellä mutta vaikeasti havaittavissa ja saavutettavissa, oli toinen todellisuus…Hänestä tuntui, että näkymätön ja näkyvä maailma eivät olleet toisilleen vastakkaisia, vaan toisissaan kiinni niin kuin varjo on kiinni ihmisen jalassa eikä irtoa siitä vaikka kuinka reuhtoisi,

Sofie tuntuu koko ajan ajelehtivan puolittain toisessa maailmassa, mutta onnistuu – kenties noitakeinojen avulla - silti hankkimaan itselleen vakaan aseman. Hän on mukana laivassa, joka vuonna 1638 suuntaa valtameren toisella puolella sijaitsevaan ihmemaahan, jonne ollaan perustamassa Uusi Ruotsi -koloniaa. Se on hänelle uuden elämän ja uuden vapauden alku.

Unelmaa ei voinut syödä, koskettaa tai nähdä, mutta se vei uuteen suuntaan tehokkaammin kuin yksikään merivirta tai taivaan tuuli.

Sofien tarinaan limittyy Lukki-nimisen miehen elämä. Savolaisen tilallisen poika joutuu katovuosien takia lähtemään isänsä kanssa mieroon ja isän menehdyttyä jää Satakuntaan. Kiertelevältä kaupustelijalta Lukki kuulee Ruotsin Värmlannista, jonka metsistä suomalaisilla olisi mahdollisuus saada valtiolta maksutta tila uudisrakentamiseen ja lisäksi muutaman vuoden verovapaus. Kun vaihtoehtona on joutuminen sotaan, on ratkaisu helppo tehdä.

Alku näyttääkin hyvältä, mutta sitten ruotsalaisten viranomaisten mieli muuttuu ja he alkavat ajaa finnejä pois metsistään. Ei kannata antaa siirtolaisten kasketa metsiä peltomaaksi, kun vuorimalmia jalostavien pruukkien puun tarve on pohjaton! Uuteen Ruotsiin päätyy lopulta Lukkikin, vaikkakaan ei vapaaehtoisesti eikä suurin tulevaisuudenodotuksin.

Kirjan loppuosa kuvaa yksityiskohtaisesti Uuteen Ruotsiin muuttavien vaiheita. Ensin rankka laivamatka Pohjois-Amerikan itärannikolle, nykyisen Delawarejoen alajuoksulle. Sitten alueen ”ostaminen” intiaaneilta, jotka eivät käsitä tapahtumasta yhtään mitään. Heille on riittänyt se, että maa tuottaa antimiaan oman mielensä mukaan ja turkiseläimiä metsästetään omiin tarpeisiin.

Siirtolaiset kuitenkin haluavat kesyttää luonnon ja tuoda tilalle tuotteita, joilla käydä kauppaa ja rikastua. Kunnianhimoinen kuvernööri Printz yrittää rakentaa Fort Kristinasta eurooppalaista yhteisöä komeine taloineen, plantaaseineen ja koneineen, mutta maa köyhtyy, turkiseläimet loppuvat, intiaanit pysyvät pakanoina, ihmisten ylpeys työnsä jäljestä katoaa ja yhteydet emämaahan harvenevat.

Uusi Ruotsi -siirtokunnalla on lyhyt kukoistuskausi, mutta jo 1655 se antautuu Uusille Alankomaille. Kävikö kolonia paratiisista sen paremmin sinne vapaaehtoisesti tulleille kuin Ruotsista lähtemään pakotetuille? Onko niin, ettei paratiisia ei olekaan muualla kuin mielen sisällä? Ainakin Sofie ja Lukki kokevat lopulta jonkinlaista onnea tyytyessään kohtaloonsa.

Jonkinlaista osviittaa kirjailijan ajatuksista antaa ruotsalaisen pastori Holmin ja lukemista harrastavan intiaanitulkki Lenapen pitkä keskustelu siitä, mitä he ajattelevat uskonnosta, sivistyksestä ja siirtomaavallasta. Lopulta Lenape johdattelee ovelasti pastorin umpikujaan:

Ei siis ole peltoja?

Ei, luonto antaa tarpeeksi.

 Eikä tupakkaplantaaseja?

 Paratiisissa ei himoita tai tehdä kauppaa.

 Eikä orjia?

Kaikki ovat saman arvoisia.

Eikä Printziä.

Vain Jumala.

Eli paratiisi on niin kuin tämä maa ennen kuin valkoiset tulivat?

Sutinen kuljettaa rinnakkain kahta tarinaa, joiden päähenkilöt kulkevat lähes toistensa jalanjäljissä ja jossain vaiheessa lyhyesti tapaavatkin, kunnes tiet taas erkanevat kohdatakseen uudelleen jossain muualla. Myös elämän aikana tärkeiksi koettuja henkilöitä saattaa tulla heitä vastaan uusissa ympäristöissä. Lukija voi huvitella yhdistellessään lankoja keskenään.

Sutisen kieli on monimuotoista, joskus varsin koukeroista ja vaikeaselkoistakin erikoisten sanojensa vuoksi. Välillä kerronta on karua, karheaa ja jopa rumaa ja välillä runollista ja kaunista. Historiallisten faktojen lisäksi inspiraatiota on otettu kansanuskomuksista ja vanhoista tavoista sekä Raamatusta. Mielenkiintoinen idea on laittaa Sofia vaeltelemaan kotikonnullaan Amerikassa ja mainita, mitä samalla paikalla on tällä hetkellä. Näin menneisyys asettuu päällekkäin nykyisyyden kanssa.

Minä ei ollut kynänjälki kirkonkirjoissa tai muissa papereissa, sillä kirjoihin laitetuilla merkeillä ei ollut suhdetta todelliseen ihmiseen. Minä ei myöskään ollut aineellinen keho, sillä ruumis muuttui, kasvoi, haavoittui, vanhentui, ja silti ihminen oli olevinaan jatkuvasti yksi minä.

KEKKONEN, HELMI: Liv!

Kustantaja: Siltala 2024

Helmi Kekkosen romaanissa Liv! kuvaillaan useamman henkilön näkökulmasta parin kesäpäivän tapahtumia ja samalla paloja henkilöiden menneisyydestä ja heidän välisistä suhteistaan. Kirjan päähenkilö on 22-vuotias opiskelija Liv, joka esiintyy kolmannessa persoonassa, kun taas Livin läheiset eli isä, äiti ja kaksi vanhempaa siskoa sekä paras ystävä Iida puhuvat minämuodossa.

Kesäloma saaressa on kuulunut perheen perinteisiin, mutta vanhempien avioero vaikuttaa yhä tunnelmaan. Perheen kolmesta tyttärestä Ellen ja Telma eivät tuomitse isää, joka asuu Tukholmassa uuden rakastettunsa kanssa, vaan toivovat äidinkin menevän elämässään eteenpäin ja löytävän uuden kumppanin. Liv-kuopus on vihainen isälleen, mutta kapinoi myös äidin asettamia turhauttavia sääntöjä vastaan.

Eräänä päivänä Liv loikoilee rantakallioilla nauttimassa loppukesän raukeasta tunnelmasta, kun viereen istahtaa hieman vanhempi mies. Mies on ilmeisesti tarkkaillut Livin perhettä ja on nyt onkimassa lisää tietoa, mutta kertoo itse vain etunimensä. Jokin miehessä epäilyttää Liviä, mutta samalla myös kiinnostaa ja kiihottaa. Mies ehdottaa ravintolailtaa seuraavalle päivälle.

Hetki kalliolla oli kestänyt korkeintaan puoli tuntia eikä hän tiedä miehestä mitään, ei sukunimeä tai puhelinnumeroa, etunimenkin vain sinnepäin, ja silti edessä tuntuu aukeavan jotain mikä tekee hänestä tällä tavalla ylivirittyneen, levottoman ja kepeän yhtä aikaa, jotain minkä toiselle puolen hän haluaa kurottaa.

Perhe huomaa kyllä seuraavana päivänä Livin olevan epätavallisen levoton ja mietteliäs, mutta uteluista tämä vain kiukustuu. Hän on sentään jo aikuinen eikä velvollinen kertomaan tekemisistään ja suunnitelmistaan muille! Omaiset eivät tietenkään tarkoita pahaa, vaan ovat huolissaan impulsiivisesta ja herkästä nuorimmaisesta ja siksi ehkä liian tunkeilevia.

Tässä perheessä ei ollut tapana antaa kenenkään hoitaa yhtään itään itse ja omalla tavallaan, kaikilla oli mielipide kaikkeen ja rajoja ylitettiin jatkuvasti. Jos joku yritti ottaa etäisyyttä, häneen takerruttiin entistä lujemmin. Useimmiten se tapahtui rakkaudesta, tai sillä se ainakin selitettiin…

Päivä kuluu ja kokkausvuorollaan ahertava Liv laskee tunteja. Illalla hän tapaa miehen, joka tässä vaiheessa kertoo olevansa arkkitehti ja toimivansa ystävänsä talovahtina, mutta ei mitään sen täsmällisempää. Viiniä kuluu illan aikana paljon. Liv humaltuu, haluaa miestä. Mies lähentelee, mutta Liv ei enää haluakaan. Tapahtuu jotain, jota Liv myöhemmin syvästi häpeää.

…miksi häntä hävettää, eihän hän tehnyt mitään ja niin kuin äitikin sanoi, mitään ei oikeastaan edes tapahtunut, tai olisi voinut jotain paljon pahempaa, hirveitä juttuja tapahtui koko ajan, käsittämättömän kauheita asioita kaikkialla maailmassa, joka päivä ja ilta ja yö, tytöille ja naisille… ja silti, häpeä lyö hänen ylitseen, kihelmöi koko kehossa, ihon alla, suonissa ja lihaksissa.

Liv!-romaanin teemana on naisiin kohdistuva henkinen ja fyysinen väkivalta, Nuoren naisen hämmennyksen, syyllisyyden ja häpeän tunteet on kuvattu uskottavasti, samaten se miten vaikeaa on puhua läheistenkään kesken arkaluontoisista asioista. Keskustelu on haparoivaa ja katkonaista, kun oikeita sanoja ei löydy.

Vaihtelevia ovat myös käsitykset siitä, mitä pitäisi tehdä tilanteessa, missä mies ei kunnioita naisen kieltoa, vaan turvautuu väkivaltaan. Siinä näkökulmaan vaikuttavat niin ihmisten luonteet kuin heidän kokemansa asiat, vaikka kaikki yrittävätkin ajatella Livin parasta. Onko tärkeämpää suojella uhria ahdistukselta vai ainakin yrittää saada mies vastuuseen teoistaan? Ja miksi valokiilaan joutuu aina raiskauksen tai pahoinpitelyn uhri, nainen?

Tämä tällainen ei ikinä lopu, ellei kaikki avaa suutaan, ellei jokainen nainen joka on raiskattu, jota on ahdisteltu, lyöty ja uhkailtu, joka on joutunut pelkäämään puolisoaan, ystäväänsä tai ketä tahansa tuttua tai tuntematonta, kerro asiasta eteenpäin. En sano että se olisi helppoa, mutta mitään epäselvää siinä ei ole, ei voi olla.

Helmi Kekkonen kirjoittaa tekstiä, joka toisaalta on tiivistä ja toisaalta ilmavaa. Pienten yksityiskohtien ja jopa yksittäisten sanojen perusteella lukijalle voi jo syntyä mielikuvia tapahtumista ja ihmisistä. Dialogit miltei sulautuvat muuhun tekstiin, mutta se ei vaikeuta lukemista mitenkään. 

Mielenkiintoinen yksityiskohta on kirjan nimi huutomerkkeineen. Se on ikään kuin  voimakas kehotus: uskalla elää! Livin kohdalla on kuitenkin selvää, ettei mikään tule palaamaan täysin ennalleen – rakas saarikaan ei tapahtuneen jälkeen enää tunnu turvalliselta.

KEEGAN, CLAIRE: Kasvatti

Kustantaja: Tammi 2024

Alkuteos: Foster (2010)

Suomennos: Kristiina Rikman

Eräänä päivänä kesällä 1981 isä vie tyttärensä Petalin lapsettoman pariskunnan luo Wexfordiin. Jostain syystä vanhemmat ovat päättäneet, että perheen lapsiparvesta juuri Petal saa asua Kinsellan ja tämän vaimon luona ainakin sen aikaa, että äiti saa synnytettyä perheen seuraavan tulokkaan ja palattua töihinsä..Ja töitä totisesti riittää!

Äidin elämähän on pelkkää työntekoa: hän hoitaa meidät, kirnuaa voin, laittaa ruokaa, tiskaa ja nousee varhain mennäkseen messuun ja laittaakseen meidät kouluun, vierottaa vasikat ja pestaa miehet kyntämään ja äestämään pellot, venyttää penniä ja pitää silmällä kaikkea.

Petal vaistoaa kyllä, etteivät äidin ja isän välit ole kunnossa eikä uusi vauva mieluinen. Köyhyys paistaa kaikesta; vaatteista, hygieniasta, ruoastakin. Kotona tytölle kaikki on kuitenkin tuttua – jopa asiat, joita hän ei ymmärrä ovat aina samat, mutta miten hän selviää vieraiden parissa? Isä ainakin tuntuu uskovan, että tytöstä tulee koitumaan harmia kasvttiperheelle.

Kinsella ja rouva ottavat tytön lämpimästi vastaan. He ovat hienotunteisia ja kuittaavat esimerkiksi yökastelun ”patjan itkuna” ja puhdistavat jäljet yhteisvoimin. He eivät odota Petalista työntekijää, vaan rouvalle seuralaista päivän askareiden pariin. Työn tahti on kiireetön, mutta silti kaikki saadaan valmiiksi. Tilanne on tytölle vapauttava ja rauhoittava.

Ennen kaikkea Petal kiintyy Kinsellaan, joka suhtautuu asioihin vaimoaan järkiperäisemmin, mutta toisaalta osoittaa hellyyttään avoimemmin. Mies ottaa kävellessä tytön kädestä kiinni. opettaa tätä lukemaan ja selittää asioita, joita tyttö ei ole ymmärtänyt. Petal ei voi olla vertaamatta Kinsellaa isäänsä ja tuntee siitä syyllisyyttä.

Kaupunkivierailulla Petalille tulee tunne, että jotkut ihmiset tietävät hänen taustastaan jotain, jonka perusteella tuomitsevat hänetkin. Ihmiset tietävät myös, että Kinsellan pariskunnalla on kuin onkin salaisuus, vaikka rouva on vakuuttanut Petalille hyvin voimakkaasti, ettei talossa sellaisia saa olla. Toisaalta tytölle opetetaan, että joskus asioista onkin viisaampi vaieta.

Petal uskoi saavansa olla Kinsellan pariskunnan luona vähintäänkin vuoden, mutta kutsu kotiin tulee syksyllä ennen koulun alkua. Ero on raastava. Kinsella ja rouva ovat ehtineet kiintyä tyttöön, ja tyttö puolestaan on hukkua tunteisiinsa joutuessaan päästämään irti ihmisistä, joilta on ensi kertaa elämässään saanut hellyyttä ja huomiota.

Tuntuu ettei sydän ole minun rinnassani, että kannan sitä käsissäni, kannan mukanani ja juoksen aivan kuin minusta olisi tullut viestinviejä sille mitä sisälläni tapahtuu.

Pienoisromaanissa Kasvatti on vain 80 sivua, mutta sen lauseet ovat tarkoin muotoiltuja, monikerroksisia ja täynnä hienovaraisia vihjeitä asioista, jotka piilevät sanojen takana. Kirjailija ei selittele mitään, vaan tarjoaa lukijalle oivaltamisen ja tulkitsemisen mahdollisuuden.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on se, miten monilla eri tavoilla Petal nimittää emäntäänsä. Tämä on aluksi nainen, sitten rouva tai rouva Kinsella ja ihan kirjan lopulla myös Edna. Se on yksi keino kuvata sitä, miten pienen tytön ajatusmaailma on muuttunut ja näkemys maailmasta avartunut. Claire Keeganin teksti ja Kristiina Rikmanin oivaltava suomennos tarjoavat jälleen kerran sykähdyttävän lukukokemuksen!

Kasvatti voitti vuonna 2009 Davy Byrne’s Short Story -palkinnon ja on nykyisin osana lukion loppututkintoa Irlannissa. Vuonna 2022 teoksesta valmistui elokuva Hiljainen tyttö, joka puolestaan on voittanut lukuisia palkintoja eri puolilla maailmaa.

ANNOLA, JOHANNA: Valkenee kaukainen ranta

Kustantaja: Siltala 2024

Valkenee kaukainen ranta -romaanin tapahtumat alkavat Kansanvalistusseuran laulujuhliin valmistautuvassa Mikkelissä vuonna 1897. Erityisen ahkerasti juhlien valmisteluun osallistuu 38-vuotias Ulrika Vuorinen, joka toivoo vihdoinkin pääsevänsä Rouvasväenyhdistyksen jäseneksi. Ulrika haluaa seurapiireihin, vaikka Antti-puoliso onkin tyytyväinen asemaansa kaupungin kassanhoitajana.

Ulrikan äiti oli piian avioton lapsi, mutta äidinisä oletettavasti hämäläistä vallassukua. Ulrika katsoo sen vuoksi olevansa itsekin ylempää säätyä ja oikeutettu hyvään asemaan ja näyttävään elämäntapaan. Vertailukohtana hänellä on kouluaikainen ystävä Ottilia, joka on päässyt hyviin naimisiin ja kuuluu kaupungin kermaan.

Ainoa asia, mitä Ulrikalla on ja Ottilialla ei, on lapsi. Ottilia ei ole tullut raskaaksi, kun taas Ulrikalla on lyseon viimeistä luokkaa käyvä lahjakas Väinö. Ehkä kateus saa Ottilian piikittelemään ja ehkä laskelmointi saa Ulrikan piikit sietämään, mutta lukijalle ystävysten keskustelut ovat kyllä kirjan hauskimpia kohtia.

Ulrika saa kuin saakin kutsun Rouvasväenyhdistykseen, mutta hetkellä, jolloin hänen elämänsä jo luhistuu. Antti kuolee ja jättää jälkeensä valtavat velat. Kaikki Ulrikan vaatimat muodikkaat tavarat ja komeat vaatteet on maksettu lainarahoilla, piian palkka on maksettu lainarahalla. Edessä on talon ja irtaimiston myyminen velkojen kuittaamiseksi. Kutsu yhdistykseen vedetään pois.

Ulrika ja Väinö ovat nyt kodittomia ja Väinön unelmat valkolakista ja yliopisto-opinnoista katoamassa, mutta löytyy yllättävä ratkaisu: Ulrika hakee ja pääsee koetusvuodelle Hämeessä sijaitsevan vaivaistalon johtajattaren virkaan. Hänellä ovat tarvittavat edellytykset, joista tärkein tuntuu olevan, että johtajatar on yksin elävä nainen.

Vaivaistalo osoittautuu ulkoa komeaksi kuin kartano, mutta on sisältä siivoton. Edellinen johtajatar oli kuulemma lähtenyt keväällä eikä koko kesänä ole ollut hänen työlleen jatkajaa. Ulrikan odottamia piikoja ja renkejä vaivaistalossa ei ole, vaan hoitolaisten odotetaan tekevän työt johtajattaren opastuksella. Asukkaiden kurja kuntokin tulee Ulrikalle yllätyksenä.

Hän ei ollut odottanut rähmäisiä silmiä ja pitkiä, kellastuneita kynsiä. Vaatteita, joissa oli kuivunutta ruokaa. Nuorempi väkikin näytti luotaantyöntäviltä umpimielisine ilmeineen.

Ulrika tarttuu kuitenkin tomerasti toimeen. Tilat siivotaan perusteellisesti, huoneet tuuletetaan, ihmiset saunotetaan, vaatteet pestään ja korjataan. Hoitolaiset mukisevat ensin työn määrästä, mutta loppujen lopuksi nauttivat siisteydestä. Vaivaishoitohallituksen esimies ja naapurustossa komean maatalon omistava Juho Laurittula alkaa katsella Ulrikaa uudella tavalla.

Ulrikassa tapahtuvaa asennemuutosta on mielenkiintoista seurata. Aluksi hän näkee hoitolaiset heikkolahjaisina olentoina, jotka tarvitsevat tiukkaa kuria ja Ulrikan tapaisen ylemmän henkilön ohjausta pysyäkseen edes jotenkin ihmisinä. Toisaalta Ulrika on epävarma asemastaan ja joutuu siksi kätkeytymään ylimielisyyden ja töykeyden taakse.

…Ulrikassa virtasi käskijöiden veri. Hänen tehtävänsä oli opettaa näille alhaisille olennoille, miten kuului elää. Se oli aina ollut hänenkaltaistensa tehtävä, ja sellaisena myös pysyisi, kunnes maailman akseli kiepsahtaisi kallelleen ja tähdet valuisivat pois kiertoradoiltaan.

Vähitellen kopeus kuitenkin väistyy, kun Ulrika viettää yhdessä hoitolaistensa kanssa arkea ja juhlaa ja näkee heidän ilojaan ja surujaan, jotka ovat tuttuja hänelle itselleenkin. Ei ole helppoa katsoa itseään ja tekemisiään rehellisesti, mutta nyt Ulrika ymmärtää, että kaikki on johdattanut häntä tähän tehtävään. Hoitolaiset tarvitsevat häntä eikä hän aio heitä pettää.

Annolan romaanissa kaikkitietävä kertoja tarkkailee Ulrikan elämää, johon työn ja huolen lisäksi sisältyy myös romantiikkaa. Tarinaan limittyy Väinön päiväkirjasta otteita, jotka kertovat masentuneen ja epävarman nuorukaisen kypsymisestä määrätietoiseksi aikuiseksi, mutta paljastavat ohimennen myös joitakin koko tarinan kannalta tärkeitä yksityiskohtia.

 Annola sai kipinän teokseen oikeasta menneisyyden henkilöstä, vaivaistalonjohtajatar Hanna Tammisesta (1854–1927). Yksilön elämäntarina on etusijalla, mutta mainittua tulevat myös koko Suomea ravistelleet tapahtumat, Zacharias Topeliuksen kuolema ja Venäjän otteen kiristyminen. Tulevaisuuteen puolestaan viittaa naisten virittelemä yhteistoiminta.

Mielenkiintoinen kirja epätavallisesta aiheesta – kannattaa lukea!

SALVIONI, BEATRICE: En pelkää mitään

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: La Malnata (2022)

Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä

En pelkää mitään -teoksen prologissa ollaan pohjoisitalialaisessa Monzan kaupungissa keväällä 1936. Kaksitoistavuotiaan Frencescan raiskaamista Lambrojoen rannalla yrittänyt nuori mies on kuollut ja tyttö jumissa hänen allaan. Onneksi Maddalena-ystävä tulee avuksi ja tytöt saavat piilotettua ruumiin läheisen sillan alle. Seuraavaksi kirjassa kerrotaan, mikä johti tuohon tilanteeseen ja mitä siitä seurasi.

Kirjan minäkertoja eli Francesca on hyvin toimeentulevasta perheestä.  Äiti on opettanut ainoaa lastaan noudattamaan hyviä tapoja ja olemaan herättämättä epäsuotuisaa huomiota. Francesca on kuitenkin jo pitkään ollut kiinnostunut joella kahden pojan kanssa puuhailevasta tytöstä, joka kaupungissa tunnetaan nimellä Malnata, ”pahan oma”. Jopa aikuiset tekevät ristinmerkin pelkästään mainitessaan hänen nimensä.

Hän oli kaunein olento, jonka olin koskaan nähnyt. Hänellä oli sysimustat, epätasaiset hiukset kuin ne olisi saksittu lihaveitsellä päähän painetun potan reunan mukaisesti, ja kiiluvat kissansilmät.

Francescan ensimmäinen lähempi kosketus kiinnostuksensa kohteen kanssa tapahtuu kesällä 1935 Monzan suojelupyhimyksen juhlapäivänä. Malnata pistää Francescan koetukselle, josta selvittyään tyttö pääsee mukaan Malnatan johtamaan piiriin. Päivisin Francescan isä on hattutehtaallaan ja äiti omilla teillään, joten tytön poistumisista kotoa tietää vain kotiapulainen Carla. Tämä kylläkin luulee retkien takana olevan hedelmäkauppiaan pojan Noè Tresoldin.

Francescan uusista kumppaneista Matteon perhe kuuluu punaisiin ja Filippon isä fasisteihin, mutta taustoilla ei ole väliä ainakaan Malnatan ollessa paikalla. Nelikon harrastamiin seikkailuihin kuuluvat usein erilaiset rohkeustestit, sillä Malnatan tunnuslause on: Minä en pelkää mitään. Mielikuvitusleikkeihin tyttö ei kuitenkaan suostu, sillä hänellä on niistä huonot kokemukset.

Malnatan tai oikeasti Maddalenan vähävarainen perhe asuu vanhan lähiön kerrostalossa. Francesca hieman kadehtii ystäväänsä, sillä sisarusten välillä on lämpöä ja iloa – saattavatpa he ryhtyä tanssimaankin keskellä arkipäivän askareita. Surua on toki ollut, sillä perheen isä ja nuorin lapsista ovat kuolleet tapaturmaisesti – mutta onko syy Maddalenan, vaikka hän itse niin uskookin?

Tarinan vauhti kiihtyy, kun tapahtumiin liittyvät myös nelikon lähiomaiset. Tinkimättömästi oikeudenmukaisuutta tavoitteleva Malnata vaatii naisia hyväksikäyttäneitä tai heitä pahoinpidelleitä miehiä tunnustamaan julkisesti osallisuutensa ja pyytämään anteeksi, mutta arvioiko hän voimansa väärin? Uskaltaako Francesca uhmata äitiään ja tukea ystäväänsä tässä taistelussa?

1630-luvun Italiassa ei ihmisen asemaan vaikuta vain omaisuus, vaan myös jäsenyys fasistipuolueessa. Siirtomaavallaksi havitteleva Italia käy sotaa Etiopiassa, mutta oikeita suhteita omaavat nuoret miehet välttävät armeijan ja jäävät uhoamaan kotikaupunkinsa kaduille. Univormuissaan he uskovat olevansa koskemattomia. Sellaisessa ympäristössä nuori tyttö on turvaton.

Maailma on pelottava paikka, täynnä kaikkea kiellettyä, paikka jossa on liikuttava hissukseen ja varpaisillaan ja varottava koskemasta mihinkään. Etenkin, jos sattui olemaan tyttölapsi.

Italialaisen Beatrice Salvionin (s. 1995) esikoisteos kuvaa kahden tytön ystävyyttä 1930-luvun italialaisessa kaupunkiyhteisössä, jossa vallitsevat suuret luokkaerot, naapurien tarkkailu, kaksinaismoraali, korruptio, korostunut miehisyys ja väkivaltaisuus sekä naisten heikko asema. Niukkenevat ajat koittavat, kun Kansainyhteisö asettaa Italialle taloudellisia pakotteita Etiopian sodan vuoksi.

Kirjailija käyttää uskonnollista kuvastoa niin pienissä yksityiskohdissa kuin henkilökuvauksessakin. Lumoava Tiziano Colombo edustaa demonisuutta, kun taas Noè Tresoldi on kuin pyhimys, joka kärsii muiden puolesta. Pääsiäisaikaan viittaa loppukohtaus, jossa kiihottunut väkijoukko huutaa tuomiota syylliseksi tahtomalleen. Siihen tarina ykskaks katkeaa.

En pelkää mitään on hyvä lukukokemus, jonka yksityiskohtia jää miettimään. Jos pitää Elena Ferranten teoksista, pitää varmasti tästäkin.