JÄRVELÄ, JARI: Klik

Kustantaja: Tammi 2020

Vuonna 1923 kymmenvuotias Iris tapaa Signe Branderin, joka on kutsuttu ottamaan kuvia perheen kartanosta. Tyttö lumoutuu taikalaatikosta, joka kääntää maailman ylösalaisin, ja lyöttäytyy Branderin assistentiksi. Näin hän oppii jo valokuvaamisen perusasioita.

Iris on lyhytkasvuinen, vain 128 cm pitkä, eikä siis hyvää mainosta perheen terveysvesibisnekselle. Niinpä Iris Rukka lähetetään keskieurooppalaiseen keuhkotautiparantolaan siinä toivossa, että hän siellä sairastuisi ja kuolisi vaivihkaa pois. Tytölle parantolavuodet ovat kuitenkin askel eteenpäin valokuvaajan uralla, sillä hän saa potilastoveriltaan lahjaksi ensimmäisen kameransa.

Iris lähtee maailmalle. Hän on läsnä sodissa ja luonnonkatastrofeissa ja tapaa kuuluisia henkilöitä Pablo Picassosta Edith Piafiin ja Marilyn Monroesta prinsessa Dianaan. Hänen läheisiä ystäviään ovat valokuvaajat Henri Cartier-Bresson ja Robert Capa, jotka matkivat neitokaisen kuvakulmia, mutta myös julkaisevat härskisti tämän otoksia ominaan.

Kirja kuvaa paljon sotaa ja sen mielettömyyttä. Ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden hevosten hautojen räjäytystä Marnen vanhalla rintamalla. Suomessa vuonna 1918 teloitettujen hautoja merkkinään vain puun kylkeen vuoltu soikio. Normandian maihinnousun huonon suunnittelun ja toteutuksen aiheuttamaa hirveää ihmishenkien tuhlausta. Nälkiintymiseen sodan aikana kuolleita sairaalapotilaita, joukossaan myös Signe Brander.

Voiko valokuvien esittämään todellisuuteen luottaa? Kävelysauvojen kanssa konkkaava poika ei ehkä ole rampa ensinkään. Normandian maihinnoususta säilyneet Robert Capan kuvat eivät ehkä olekaan kiivaimman taistelun ajalta, vaikka niin uskotaan. Irishän se oli keskellä luoteja ja kuolemaa, mutta missä ovat hänen ottamansa kuvat?

Noin kymmenen metrin päässä minusta nousee vedestä panssarieste. Kolme palkkia törröttämässä ristiin. Siili. Vinottaisten rautapalkkien taakse on kerääntynyt suojaan viitisen sotilasta. Otan heistä kuvan. Klik. Yksi saksalaisten konekivääreistä tulittaa palkkeihin ja panssariesteen suunnasta kuuluu jatkuva kilinä, kun luodit hakkaavat metalliin. Klik, klik, klik. Se kuulostaa samalta kuin kamerani ääni, toistuu tiheämmin.

Viekö valokuva ihmisen sielun? Toisinaan ihmiset eivät halua tulla ikuistetuiksi jonkin tietyn tapahtuman yhteydessä, mutta entä kuvaaja itse? Miten pitkälle hän on valmis menemään saadakseen otettua täydellisen kuvan? Omiakseen nimiinsä jonkun toisen ottaman täysosuman? Unhodettuja ja syrjäytettyjä naisia on historiassa paljon, mutta onko Iriksen tapauksessa niin, että hän haluaakin olla tuntematon?

Ja Henri tulisi keräämään hetkiä ja ihmisten sieluja. Enemmän kuin hänen kameraansa mahtui. Enemmän kuin millekään filmille mahtui. Enemmän kuin mihinkään taloon, kortteliin tai kaupunkiin mahtui. Tuhoisin laite, joka maailmaan oli keksitty, oli hänen mielestään kamera (eikä vaikkapa ydinpommi).

Iriksen tarina tarjoaa uudenlaisen ja oivaltavan näkökulman historiaan peittelemättä mitenkään sodan mielettömyyttä, luonnonvoimien armottomuutta tai ihmisten pikkumaisuutta. Kuvaus valokuvaajien intohimoisesta suhtautumisesta työhönsä saa selaamaan Googlen kuvahakua ja kirjaston valokuvateoksia ihan uusin silmin. Jännitettävääkin on: löytyvätkö ja säilyvätkö Iriksen ottamat kuvat?

RASI-KOSKINEN, MARISHA: REC

Kustantaja: S & S 2020

Rasi-Koskisen romaani REC ei ole ihan helppoa luettavaa.  Ensinnäkin teos on paksu (647 sivua), mutta siinä on myös paljon kerrostumia, irrallisilta tuntuvia juonenpätkiä, aikakäsityksen järkkymistä ja identiteettiongelmia. Sisällysluettelosta päätellen siinä kuljetaan näyttelytilassa huoneesta toiseen, katsotaan kuvia ja videoita tapahtumista ja ihmisistä.

Jälkikäteen elämän voi sulloa muottiin, joka muistuttaa kertomusta. Montaa eri kertomusta. Minkä tahansa elämän. Pakottaa, valita, muokata, rajata. Jos jokin ei sovi, sen voi rajata kuvan ulkopuolelle. Todellisuudessa kertomuksia ei ole, mutta ei todellisuuskaan ole sellainen miltä se näyttää. Todellisuudessa menneisyys ei luo meitä, vaan me luomme menneisyyden joka päivä uudelleen.

Lucas ja Cole tapaavat toisensa kolmetoistavuotiaina. Avioeroperheestä tuleva Lucas on tavallisuudessaan miltei näkymätön ja varakkaan perheen lapsi Cole puolestaan selvä johtajahahmo. Kuvien maailma yhdistää poikia, sillä Lucas harrastaa valokuvausta ja Cole haaveilee ohjaajan urasta. Yhteisvoimin he perustavat nettiin Huoneen omine elämysmaailmoineen, mutta Cole haluaisi vielä enemmän: alitajuntojen yhteensulautumista.

Lucas tutustuu myös Colen identtiseen kaksosveljeen Nikiin, joka kuvauksen perusteella sijoittunee jonnekin autismin kirjolle. Nik vetoaa Lucakseen ihan eri tavalla kuin Cole, sillä mukana on nyt seksuaalinen sävähdys. Kun Cole kertoo, että Nik on pelkästään hänen itsensä keksimä ja näyttelemä rooli, pääsee valloilleen myös poikien pettymys toisiinsa. Lucas katkaisee toveruussuhteenkin pitkäksi aikaa.

Sama kaava toistuu myöhemminkin. Cole houkuttelee sovintoon, toverukset suunnittelevat jotain provosoivaa ja huomiota herättävää, Cole paljastuu valehtelijaksi ja Lucas vetäytyy. Näin käy esimerkiksi nuoren Even tapauksessa, kun vastoin Lucaksen periaatteita Cole ohjaa ja leikkaa ”Kertomus kuolemasta” -dokumentin, jossa Eve lopuksi kuvaa oman itsemurhansa. Vai kuvaako?  

Tähän suhteellisen selväpiirteiseen juonenkulkuun limittyy aikuisen Lucaksen matka tapaamaan Colea kaupunkiin, joka on kiehtonut tätä poikavuosista asti. Itä-Euroopassa sijaitsevan kaupungin keskusta on vajonnut sen alle kaivettujen tunnelien petettyä, mutta suuria projekteja on suunnitteilla. Seuraa karu kuvaus massaturismista lieveilmiöineen, mutta tämän kirjan kohdalla voi kyse olla myös symboliikasta.

Lucaksen saapuessa perille kaikki menee pieleen. Uhkaavan tilanteen vuoksi ulkona liikkuminen on kielletty, sähköt pätkivät ja Lucakselta katoaa puhelin. Cole on tavoittamattomissa – paitsi, että yhtäkkiä hän on televisioruudussa ja nainen Lucaksen vieressä sanoo: ”Minä tunsin Nikin ja tuo ei ole hän. Se näyttää samalta mutta ei ole. Tuo on kaksoisolento.”

Kirjan toinen puolisko koostuu kaupunkiin liittyvistä tarinoista. On perhe, joka ajaa asuntovaunun kanssa kapeilla kaduilla harhaan, jää jumiin ja aiheuttaa täyden kaaoksen. On naisturisti, joka kiukuttelee kerjäläisille ja joutuu lopulta itse kerjäämään. Ovat matkablogiinsa autenttisia asioita etsivät reppureissaajanuorukaiset, joiden etsintä päättyy hieman huonosti. On kuoppaan katoava isoisä, jota kukaan ei yritä pelastaa.

Onko näillä kertomuksilla yhteyttä Lucakseen ja Coleen? Joitakin tiedonjyviä niistä voi tosiaan poimia, mutta hämäävän paljon on viittauksia kaksosiin, kaksoisolentoihin ja kadonneisiin lapsiin. Ihmisiä kiinnittyy tarkoituksella tai sattumalta videoille, turistien näppäämiin kuviin ja valvontakameroiden tallenteisiin ja katoaa taas.

”Valokuvaaminen on ajan pysäyttämistä. Se mikä on kuvassa, ei koskaan lakkaa olemasta…” Eve katsoi häntä kauan. Sitten hän pudisti hitaasti päätään. ”Ei”, hän sanoi. ”Se on juuri päinvastoin. Ei valokuvaaminen ole ikuistamista. Valokuvaaminen on tappamista.”

Kirjan rakenne on tavanomaisesta poikkeava, mutta kokonaisuus säilyy. Tunnelma on unenomainen ja jopa painajaismainen - todellisuus on nyrjähtänyt pois paikaltaan. Ei ihme, jos ihmisten mielikin pyrkii tässä ympäristössä järkkymään. Enää ei tiedä, kuka valehtelee missäkin tilanteessa ja miksi.

Marisha Rasi-Koskinen voitti REC-teoksellaan vuoden 2020 Tulenkantaja-palkinnon. Palkinto jaetaan vuosittain suomalaiselle teokselle, jolla raati arvioi olevan parhaat mahdollisuudet menestyä ulkomailla.

HAAHTELA, JOEL: Hengittämisen taito : pienoisromaani

Kustantaja: Otava 2020

Konstantinos oli kymmenvuotias, kun hänen isänsä lähti Suomesta takaisin kotimaahansa Kreikkaan. Lähtönsä jälkeen isä soitti pojalleen vain kerran eikä ottanut yhteyttä edes tämän joutuessa vaikean leukemian vuoksi pitkäksi aikaa sairaalaan. Turhaan poika odotti isäänsä, isän taikavoimia ja huolenpitoa. Poissaolo tuntui petokselta

Suljin isän mielestäni pois, mutta ei hän silti hävinnyt, vaan muuttui varjoksi, jolla ei ollut nimeä. Ja varjo eli minussa kuin kameleontti, joka muovaili päivittäin uuden muotonsa häpeästä, syyllisyydestä tai epätoivosta. Se muuntui hiljaa kyteväksi vihaksi, joka väsymättä etsi kohdettaan, kunnes viimein löysi vain oman hylätyn sydämensä.

Nyt on kulunut viisitoista vuotta ja Konstantinoksesta tuntuu, ettei hän hahmota täysin omaa identiteettiään ennen kuin on selvittänyt välit isänsä kanssa. Millainen mies tämä on? Miksi hän lähti? Miksi hän katkaisi yhteyden niin totaalisesti? Konstantinos ottaa kevätkaudeksi vapaata yliopisto-opinnoistaan ja lähtee Kreikkaan.

Thessalonikissa nuorukainen tutustuu Eleniin, isänsä hiljattain leskeksi jääneeseen kälyyn. Eleniltä Konstantinos saa tietoa isänsä Kreikkaan paluun jälkeisistä vaiheista ja myös syvästä masennuksesta, joka lamaannutti tämän toimintakyvyn pitkäksi aikaa. Parinkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta Elenin ja Konstantinoksen välille syntyy nopeasti lämmin ja läheinen suhde.

Me tapasimme Elenin kanssa sattumalta, yhdellä ajan hetkellä, kumosimme toistemme yksinäisyyden, pääsimme maailmaa pakoon ja löysimme paikan, jota muut eivät löytäneet, oman kadonneiden askelten salimme.

Isän nykyiseksi olinpaikaksi paljastuu uskonyhteisö pienellä saarella meren keskellä. Se on laivareittien ulkopuolella, mutta saarelle säännöllisesti tarvikkeita ja postia kuljettava vene ottaa mukaan myös pyhiinvaeltajia ja muita matkustavaisia. Vain kaksi munkkia ja Konstantinoksen isä hoitavat pikkuriikkistä skiittaa ja vehreää puutarhaa, jonka keskuksena on Palestiinasta satoja vuosia sitten tuotu oliivipuu.

Konstantinoksen ja isän tapaaminen on luonteva, mutta heti ei kuitenkaan ryhdytä puhumaan aroista asioista. Nuorelle miehelle tekee hyvää liittyä osaksi yhteisöä ja jokapäiväistä toimintaa. Hän laittaa ruokaa, valaa mehiläisvahasta tuohuksia, korjaa rakennuksia, hoitaa puutarhaa ja avustaa vuorokauden lukuisissa rukoushetkissä. Henkinen ulottuvuus on mukana kaikissa askareissa.

Saaren sielu on isä Makarios, jonka siunausta ja esirukousta ihmiset ympäri maailmaa tarvitsevat. Vanhus on jo lähellä kuolemaa eikä jaksa puhua, mutta silti hänestä säteilee suunnaton rakkaus ja ymmärtämys. Hänen kuihtuvaa ruumistaan hoivaillessaan Konstantinoskin tuntee täyttyvänsä rauhalla.

Vanhus ei sano mitään, ja silti minusta tuntuu kuin hän sanoisi, niin kuin puhuisi minulle, mutta toisella tavalla, ei niin kuin tavallisesti puhutaan, vaan suoraan sydämeen. Niin kuin hänen kaiken raihnaisuutensa ja uupumuksensa läpi minuun virtaisi suurta iloa.

Loppujen lopuksi Konstantinoksen aikeet vaatia isää tilille tekemisistään ja tekemättä jättämisistään tuntuvat turhilta. Isä ei katkaissut yhteyttä lapseensa rakkauden puutteessa, vaan siksi, ettei hänellä ollut voimia yhteydenpitoon eikä myöhemmin uskallustakaan. Lapsena hän koki olevansa riittämätön ja aikuisena uskoi olevansa jopa vahingoksi läheisilleen. Anteeksiantoa tarvitsevat niin isä kuin poikakin.

Kaikki viha on kulunut pois, saari on vienyt sen mukanaan. Sitten ajattelen, että me kaksi istumme siinä myös äidin puolesta, ja muidenkin isien ja poikien puolesta. Ja samalla tunnen, kuinka ympärilläni kasvaa uusi tarina, koska jokin mikä on ollut, lakkaa olemasta, on peruuttamattomasti poissa.

Hengittämisen taito -pienoisromaanin voi avata umpimähkään ja lukea minkä tahansa silmiin sattuvan kappaleen - aina kokemuksena on samanlainen puhdistumisen ja avartumisen tunne. Pelkkää ylevyyttä ja henkisyyttä kirja ei kuitenkaan ole, vaan välillä pilkahtaa oivaltavaa ironiaa, realismia ja lihallisuutta. Sen henkilöt eivät (isä Makariosta lukuun ottamatta) ole pyhimyksiä, vaan vasta opettelevat hengittämään oikein.

LINTUNEN, MARITTA: Kirjeitä Suolavuonolta

Kustantaja: Karisto 2020

Viisikymppinen öljypohatta Olaf Egner suunnittelee rakennuttavansa Norjan vuonokallioiden luonnonakustiikkaa hyödyntävän konserttitalon eräänlaiseksi muistomerkiksi itselleen. Vai haluaako hän pikemminkin tarjota lapsuusajoista asti tuntemalleen akustiikkasuunnittelija Sigvald Johansenille ainutlaatuisen tilaisuuden? Joka tapauksessa Sigvald lähtee Egnerin palkkaamana kiertelemään pitkin Norjan länsirannikkoa ja etsimään sopivaa paikkaa.

Uuvuttava pyöräily- ja kävelyurakka johtaa Sigvaldin Saltdaliin. Siellä hän kokee kaksi ainutlaatuista elämystä: tunturin autiolla laella saksalaisten venäläisillä sotavangeilla rakennuttamasta malminkuljetusradasta eli Veritiestä huokuvan raakuuden ja Suolavuonon kalliopoukaman hiljaisuuden.

Kiipesin mustalle, leveälle kielekkeelle, jonka ylle kupertui luonnonmuovaama kalliokatto. Pidättelin hengitystäni. Olin saapunut kohtaan, jossa tuuli lakkasi kokonaan väreilemästä. Hiljaisuus tiivistyi. Se tiheni lävistämättömäksi.

Sigvald pistää koko arvovaltansa ja suostuttelutaitonsa peliin. Unohdetaan konserttitalo ja rakennetaan Suolavuonon poukamaan sävellystyöhön sopiva äänilaboratorio! Paikka säveltäjille, jotka tajuavat äänen ja hiljaisuuden olemuksen. Ja paikan vihkiäisiin tilaustyönä Veritien uhreille omistettu sielunmessu, Veritien Requiem.

Sigvald on omapäinen ja tinkimätön mies, siitä todistavat hänen pitkien ja rönsyilevien kirjeidensä rinnalle liitetyt Olafin lyhyet kommentitkin. Olafilla on suurempia asioita ajateltavanaan, joten hän antaa huokaisten periksi. Äänilaboratoriota ruvetaan suunnittelemaan.

Elämäntehtäväni on ollut luoda suotuinen tila äänelle ja hiljaisuudelle. Välillä olen työssäni mikroskoopintarkka teknikko, välillä luova taiteilija ja toisinaan suoranainen äänitaiteen anarkisti…

Olafin ja Sigvaldin lisäksi kirjassa kuuluu kolmaskin ääni. Ariana on pienestä peloponnesolaiskylästä kotoisin oleva leipurintytär, joka on ponnistanut kulttuuriasiantuntijaksi Brysseliin. Köyhässä kylässä kaikki toivo kiinnitetään häneen.

Kylässä asui vaivaiset kolmetuhatta asukasta, jotka elää kituuttivat appelsiiniviljelyllä ja kalastuksella. Alueeseen kuului kaistale rannikkoa, palanen loppuun kulunutta peltomaata sekä hylätty, asumaton saari, jolle poikkesi enää silloin tällöin jokunen kalastaja.

Yllättäen kylän saarelle tarjoutuu ostaja. Amerikkalainen miljonääri on valmis maksamaan kolme miljoonaa euroa ikiomasta saaresta, jolle rakennuttaisi ikioman luksushuvilan ikiomia seurapiirijuhlia varten. Osa kyläläisistä riemuitsee, mutta Arianaa asia ei jostain syystä ilahduta.

Kirjaa lukiessa ihmettelee pitkään sitä, miten norjalaiset ystävykset ja kreikkalainen Ariana oikein liittyvät toisiinsa, mutta kyllähän se yhtymäkohta aikanaan löytyy. Tarinan lopussa saa liikuttuakin, kun paljastuu salaisuus jonka Sigvald on nuoruudesta asti työntänyt mielensä pohjalle, mutta joka tiedostamattomasti on ohjannut hänen toimintaansa.

Kirjeitä Suolavuonolta on aihepiiriltään tavanomaisesta poikkeava romaani, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ihmisten välisten suhteiden käänteet tuovat juoneen jännitystä ja kuulaan runollinen kieli tyydyttää kauneudenkaipuuta.

…meidän perimmäinen tehtävämme on tehdä liitto äänen ja hiljaisuuden kanssa. Niin helposti unohdamme, että musiikkikin on kudottu hiljaisuuden loimilankoihin. Että ääni on vain rivettä hiljaisuuden seinässä.

LEIGH, JUDY: Suurenmoinen irtiotto

Kustantaja: HarperCollins 2020

Alkuteos: A Grand Old Time

Suomennos: Marja Helanen

Seitsemänkymmentäviisivuotias irlantilainen Evie muutti leskeksi jäätyään Levonhetki-nimiseen hoivakotiin, mutta katuu nyt valintaansa. Muut asukkaat ovat häntä huomattavasti vanhempia ja huonokuntoisempia ja virikkeet ja säpinä puuttuvat. Evien pojan Brendanin ja tämän vaimon Mauran lyhyt ja voivotteleva vierailu on viimeinen pisara: varhain seuraavana aamuna Evie karkaa pienelle irtiotolle mukanaan pankkikortti, matkapuhelin, passi ja ajokortti.

Heti Dublinissa Evien irtiotto muuttuu suunniteltua suuremmaksi, kun onnekas vedonlyönti moninkertaistaa hänen rahavaransa. Hänpä lähtee tutustumaan ensin Englantiin ja sitten Ranskaan! Evien ulkomuotokin muuttuu ja nuhjuisesta brunetista tulee tyylikäs hunajainen blondi.

Eviestä tuntui, että hänen nuoren naisen, vaimon ja äidin elämänsä oli kulunut hirmuista vauhtia, ja hänellä oli mennyt moni tilaisuus sivu suun… Hän olisi voinut käyttää aikansa paljon parempaan sen sijaan, että seisoi keittiön tiskipöydän ääressä kokkaamassa jauhoisia perunakakkuja ja silittämässä paitoja.

Evien lyhyet tilannetiedotukset järkyttävät Brendania. Mami pitää pelastaa hupsuudeltaan ja tuoda turvallisesti takaisin kotiin! Brendanin olo on muutenkin sekava, sillä avioliitto Mauran kanssa tuntuu ajautuneen umpikujaan etenkin sen jälkeen, kun toiveet omasta lapsesta ovat kariutuneet. Lempeästä ja nauravaisesta vaimosta on tullut kireä ja tyytymätön nainen, jota Brendan ei osaa lainkaan miellyttää.

Maura tuppautuu väkisin Brendanin mukaan matkalle Ranskaan. Hänen mielikuvissaan siintää leppoisa loma Bretagnen rannikolla, mutta todellisuus on ihan muuta. Evie on aina jo muualla, kun pariskunta luulee hänet tavoittavansa. On ikäviä sattumia ja sairastumisia. Onko tilanne aivan toivoton?

Evie sen sijaan huristelee hankkimallaan matkailuautolla mielenkiintoisiin kohteisiin ja tapaa mielenkiintoisia ihmisiä. Reipas, elämänmyönteinen ja suorasukainen nainen pärjää kyllä, vaikka ei kovin paljon ranskaa osaisikaan (jos vain malttaa olla juomatta liikaa viiniä ja konjakkia). Elämä saattaa tarjota hänelle vielä hienoja yllätyksiä!

Hän oli löytänyt oman tiensä onneen. Nykyhetki oli todella nyt ja tässä, lahja. Oli kyse vain siitä, että löysi onnen sisältään.

Suurenmoinen irtiotto on vauhdikas ja hyväntuulinen kirja, jossa tummat sävyt ovat olemassa mutta eivät voitolla. Päähenkilö osoittaa, että ikäihmisenäkin voi rikkoa rajoja, hyödyntää elämänsä aikana kerättyjä kokemuksia ja oppia uutta. Ihan näin reipasta menoa ei tietenkään voi suositella kaikille…

HOGAN, RUTH: Lauluja variksille

Kustantaja: Bazar 2020

Alkuteos: The Wisdom of Sally Red Shoes

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Lauluja variksille -teoksessa vuorottelee kolme kertojaa, joiden yhtymäkohtaa toisiinsa joutuu arvuuttelemaan miltei kirjan loppuun saakka. Paljastus ei loppujen lopuksi ole vallan yllättävä, mutta traaginen kyllä.

Yksi kertojista on Masha, psykoterapeutti. Hänen kaksivuotias poikansa Gabriel hukkui yli kymmenen vuotta sitten, mutta Mashan suru ei ole hellittänyt – ehkä siksi, että Gabrielin ruumis ei koskaan löytynyt eikä siis ole hautaakaan, jonka luona käydä. Mashan turvapaikka on viktoriaanisen ajan hautausmaa, jossa hän hoitelee valikoimiaan hautoja ja keksii värikkäitä tarinoita niissä lepäävistä ihmisistä. Lukijakin saa samalla runsaasti tietoa viktoriaanisen ajan kuolemankulttuurista.

Minä toivon, että taivas on olemassa. Jos eniten rakastamasi ihminen on nimittäin jo kuollut, se on ainoa paikka, jossa hänet voi taas kohdata. Jos taivas on pelkkää toiveajattelua tai urbaani myytti, toivo jälleennäkemisestä on mennyt iäksi.

Masha tarvitsee kuitenkin myös katumusharjoituksia. Paikallisessa maauimalassa hän lähes päivittäin sukeltaa pohjaan ja pysyttelee siellä äärirajoille asti eli miltei hukkuu. Pientä muutosta on kuitenkin havaittavissa: Masha on alkanut kiinnittää huomiota muihin uijiin ja aivan erityisesti komeaan Olympiauimariin. Tosin Mashan ei ole ihan helppo luottaa miehiin, sillä puoliso jätti hänet heti Gabrielin kuoleman jälkeen.

Onneksi Mashalla on värikkäät ystävänsä ja sukulaisensa, joille kaiken aikaa tuntuu sattuvan ja tapahtuvan. Kaikkein mielenkiintoisin on lähes kahdeksankymppinen Sally, joka käyttää aina punaisia kenkiä, varastaa kukkia, laulaa kovaäänisesti hautausmaalla, ruokkii puistossa variksia ja tervehtii ihmisiä ystävällisesti kiroillen. Omalaatuinen olemus kätkee alleen elämän kouliman sitkeän ja viisaan ihmisen, joka käy esimerkistä Mashallekin.

Hän ei pyytänyt muuta kuin että hänet hyväksyttäisiin omana itsenään ja että hänen annettaisiin elää elämäänsä eksentrisissä vaatteissaan ja punaisissa kengissään tanssien itse kuulemansa sävelmän tahtiin.

Toinen kirjan kertojista on syöpään sairastunut Alice, joka murehtii juuri teini-iän saavuttaneen poikansa Mattien puolesta. Lähiomaisia ei ole ja suhde Mattien isäänkin katkesi jo ennen pojan syntymää. Kuka siis huolehtii pojasta, jos Alice kuolee? Mattie puolestaan kuvaa ahdistustaan ja pelkoaan, koska ei tiedä syytä äitinsä omituiseen käytökseen.

Solumyrkyt imivät hänestä elämän, myrkyttivät hänet siinä toivossa, että elämä palautuisi häneen puhtaana ja kiillotettuna ja syövästä vapaana… Mattien kohtalon taakka aiheutti kuitenkin sen, että kaikki hänen kokemansa tuntui tyhjänpäiväiseltä. Hän oli tiennyt jo jonkin aikaa, että hänen täytyisi kertoa pojalle totuus. Mutta miten hän löytäisi oikeat sanat? Ja mitä hänen rakkaalle pojalleen tapahtuisi?

Hoganin kirjassa on paljon surumieltä ja kaihoa, paljon pelkoa elämästä selviytymisen suhteen, mutta myös paljon huumoria, ystävyyttä ja rakkautta. Aivan hykerryttävä on seitsemänkymppinen ”nuoripari” eli sliipattu Elvis ja vanhanajan glamouria uhkuva Kitty. Ja höntti irlanninsusikoira Haizum.  

Saatesanoissa Ruth Hogan kertoo saaneensa idean kirjaansa sairastuttuaan rintasyöpään. Hän salasi sairautensa omaisiltaankin, kunnes salaaminen oli mahdotonta – jolloin hän sai todeta, miten ihanaa ystävien, läheisten ja kohtalontovereiden antama tuki oikeasti on. Kirjan lopussa on vinkkinä Syöpäjärjestöjen verkkosivun osoite.

MABANCKOU, ALAIN: Kuppinurin

 Kustantaja: Aviador 2020

Alkuteos: Verre cassé (2005)

Suomennos: Jaana Seppänen

Alain Mabanckou (s. 1966) on syntynyt Kongon tasavallassa, mutta on nykyään Ranskan kansalainen. Hän toimii ranskankielisen kirjallisuuden professorina Los Angelesin yliopistossa ja vierailijana Collège de Francessa Pariisissa. Mabanckoulta on suomennettu Kongon tasavallan 1970-luvun sosialistista vallankumousta satiirisesti kuvaava Pikku Pippuri (2016) ja nyt Kongon pääkaupunkiin Brazzavilleen sijoittuva teos Kuppinurin.

Kuppinurin on 64-vuotias entinen alakoulun opettaja, jolta mieltymys punaviiniin on vienyt niin työn ja vaimon kuin terveydenkin. Mies miltei asustaa Rahalla $aa -nimisessä baarissa, jonka omistajasta Umpikotilosta on tullut hänelle hyvä ystävä. Eräänä päivänä Umpikotilo antaa asiakkaalleen vihon ja kehottaa tätä kirjoittamaan kronikan baarin tapahtumista ja asiakkaista.

sanoisin kaiken omilla sanoillani, vääntyneillä sanoilla, irrallisilla sanoilla, sanoilla joilla ei ole päätä eikä häntää, kirjoittaisin siten kuin sanat sattuisivat tulemaan, aloittaisin kömpelösti ja lopettaisin yhtä kömpelösti kuin aloitin, vähät välittäisin mistään järkevästä, mistään metodista, fonetiikasta ja proosasta, ja minun mongerruksessani se, mikä ymmärrettäisiin selkeästi ei olisi selkeästi ilmaistu eivätkä sanat tulisi helposti, siinä olisi kysymys kirjoituksesta ja elämästä

Vihko täyttyy. Siinä on tarinoita miehistä, jotka vaimon valheiden vuoksi ovat päätyneet joko vankilaan tai hullujenhuoneelle. On tarina miehestä, joka kerskuu periytyvänsä suurista noidista ja pystyvänsä ihmetekoihin fetissien valmistajana, mutta joka tuomitaan petkuttajana. Kuinka paljon tarinoissa on liioittelua jo kertojan itsensä toimesta ja vielä kronikoijan taholta – se jää lukijan pääteltäväksi.

Kuppinurin kertoo myös omasta elämästään ja nousee selvästi romaanin monipuolisimmaksi ja elävimmäksi hahmoksi muiden jäädessä (ehkä tarkoituksella) hieman paperinmakuisiksi. Moni nainen on ollut hänen elämäänsä vaikuttamassa. Kaupungin halki virtaavaan jokeen hukkunut tai hukuttautunut äiti. Angelique-vaimo, josta Kuppinurin käyttää nimeä Diabolique, mutta jonka puolella lukijan myötätunto on. Ilotytöt ja ruokakojun pitäjät.

Kaiken taustana on ankea asuinalue kongolaisessa suurkaupungissa. Ihmiset ovat köyhiä ressukoita, jotka ovat vajonneet kurjuuteen kuka mistäkin syystä, ja joille baari on ainoa turvapaikka ja baarin omistaja ainoa ystävällinen sielu. Kolmen Sadan korttelia käyvät turistitikin ihmettelemässä:

kuinka kummassa ihmiset oikein saattoivat elää rinta rinnan kaiken saastan keskellä, tulvavesissä, kotieläinten luurankojen, poltettujen ajoneuvojen, mudan, tomun, ammottavien viemäreiden ja sortumaisillaan olevien talojen keskellä

Kirjailijan satiirinen ote näkyy etenkin korttelin tuhoamista vastustavien poliitikkojen kuvauksessa. Kun maatalous-, kauppa-, pien- ja suuryritysten ministeri käyttää puheessaan tehokkaasti fraasia ”minä syytän”, joutuvat tasavallan presidentin neuvonantajat paiskimaan tosissaan töitä etsiessään johtajalleen yhtä vaikuttavaa sanontaa. Agrikulttuuriministerille luvataan jatkossa kulttuuriministerin salkku, koska entisestä tittelistä tarvitsee silloin pyyhkiä vain neljä ensimmäistä kirjainta.

Kuppinurin-teoksen teksti on erikoista, sillä siinä ei ole ainoatakaan lausetta, joka alkaisi isolla kirjaimella ja päättyisi pisteeseen. Silti pelkkien pilkkujen rytmittämää tekstivyöryä on yllättävän helppo lukea ja hahmottaa. Satiirisia heittoja on paljon. Lukiessa voi myös tarkkailla, miten monta kirjallisuuden klassikkoihin tai elokuviin ja musiikkiin liittyvää lainausta tekstistä onnistuu tunnistamaan. Niitä on sarjakuvista (Asterix, Tintti, Lucky Luke) ja anglo-amerikkalaisesta kirjallisuudesta (etenkin Hemingwayltä ja Salingerilta), mutta todennäköisesti suuri osa on ranskalaisilta kirjailijoilta, joita ei muualla maailmassa (enää) kovin hyvin tunneta.

olen matkustanut oikeastaan liikkumatta mihinkään piskuisesta synnyinpaikastani, olen tehnyt matkaa kirjallisuudessa, jokainen kirjansivu jonka aukaisin antoi kuuluviin melan läiskähdyksen keskellä jokea, en kohdannut yhtäkään rajaa harharetkieni aikana, ei tarvinnut esittää passia, valitsin kohteen summamutikassa työntäen ennakkoluuloni niin kauas kuin pystyin ja minut otettiin vastaan avoimin käsivarsin paikkaan jossa oli kaikenlaisia henkilöhahmoja, toiset kummallisempia kuin toiset

Kirjan loppu jää hieman pahaenteisellä tavalla avoimeksi, mutta matka sen päähenkilön kanssa on kuitenkin ollut mielenkiintoinen. Ei täydellinen teos, mutta tutustumisen arvoinen - jo Jaana Seppäsen kekseliään suomennoksen vuoksikin.

VÄISÄNEN, HANNU: Märkä turbaani

Kustantaja: Otava 2020

Hannu Väisäsen Märkä turbaani -teos muodostuu kertomuksista, jotka liittyvät kiinteästi toisiinsa ja etenevät aikajärjestyksessä. Niissä kaikissa kertojana on kolmetoistavuotias Anatole, joka asuu isänsä kanssa Pariisissa La Défensen alueella tornitalossa, jonka nimi on Eevan torni (Aatamin torni ei koskaan valmistunut).

Hyvänen aika, montako metriä sitkeätä ja samalla joustavaa putkistoa täällä on?... Paitsi ettei sitä kukaan halua tietää. Jos sellaiseen ajatukseen juuttuu, joutuu miettimään myös putkiston kestävyyttä ja kaikenlaisia tukoksia. Jo pelkkä veden kipuaminen ylös on mysteeri. Kuuma vesi eritoten on niin ujoa, että sitä pitää houkutella ylimpiin kerroksiin varttitunnin verran. Toisaalta sen reitti on suunniteltu niin uskomattoman mutkikkaaksi, että millainen vesi tahansa miettisi pitkään, viitsiikö sellaiseen labyrinttiin lähteä. Nuori terhakka vesi lähtee nousemaan jostain kellarikerroksen uumenista ja tulee perille ikäloppuna.

Anatolen suuriääninen ja suorasukainen äiti on muuttanut maalle, jossa viettää boheemia elämää kulloisenkin kumppaninsa kanssa. Anatolen isä puolestaan etsii uutta rakkautta elämäänsä seurustelubaareista. Anatole on melko yksinäinen ja tuntee useammastakin syystä itsensä poikkeavaksi. Huomiota herättäviä pigmenttimuutoksia poskessa, korsetti skolioosin takia, mietiskelyyn taipuvainen luonne.

Kolmekymmentäseitsemänkerroksisessa Eevan tornissa asustaa monia mielenkiintoisia ja erikoisia henkilöitä. Esimerkiksi harmaasilmäinen mies juoksee pari kertaa päivässä talon rappuset alhaalta ylös ja taas takaisin alas tarkistaakseen, että niiden lukumäärä on pysynyt samana. Asukkaisiin kuuluvat myös iloisesta pitsiruhtinattaresta surulliseksi nettihuoraksi muuttuva tyttö, rakkautensa vuoksi ahertava märkäturbaaninen nainen, vanhoja tietokoneita keräilevä mies, salaperäinen ”seurustelu-upseeri” ja mieliala- ja potenssilääkkeisiin uskova tohtori Satula. Iranilaistaustainen Saharin perhe kiinnostaa Anatolea erityisesti perheen tyttären vuoksi.

Tornitalon asukkaat muodostavat yhteisön, jossa ihmiset toisaalta auttavat ja toisaalta tarkkailevat toisiaan. Juorut liikkuvat ja toisinaan niillä voi olla ikäviä vaikutuksia. Toisinaan tutuksi luullusta ihmisestä paljastuu täydellinen yllätys.

Naapuri on se, joka juuri ja juuri mahtuu ovisilmään eikä poistu siitä ennen kuin ovi avataan. Naapurilla on kultaharkkoja piilossa tuuletuskanavissa ja silti se käy syyttämässä toisia siitä, että paistokäry tunkee seinien läpi. Melustakin se tietysti valittaa, mutta omia koiriaan tai porakoneitaan ei suostu vaientamaan. Naapurilla on syyttävä katse ja aina jokin rikkoontunut esine kädessään. Ja rikkoja olet sinä.

Muutaman kerran Anatole joutuu käymään myös äitinsä luona maaseudulla. Tilanne ei erityisesti häntä miellytä, mutta tarjoutuuhan sielläkin mahdollisuuksia kuulla tarinoita seudun persoonallisuuksista ja tavata ihmisiä, jotka tuntuvat elävän ihan eri maailmassa kuin Anatole itse. Tosin loppujen lopuksi sielläkin tapaa samanlaista onnetonta rakkautta, muuttuvaan maailmaan sopeutumatonta yrittäjää ja epäilyttävää nuorisoa kuin suurkaupungissa.

Hannu Väisänen kirjoittaa soljuvasti ja hauskasti. Hänellä on silmää yksityiskohdille ja ymmärrystä ihmisten ominaispiirteille. Kirjan rakenne on oiva. Anatole esittelee talon elämää ja naapureitaan yksi kerrallaan, mutta kirjan viimeisessä luvussa kaikki asukkaat ovat ankaran ukkosmyrskyn keskellä. Kukin reagoi omalla tavallaan, osa ottaa rauhallisesti omassa asunnossaan, osa kokoontuu peloissaan tornin ala-aulaan.

KOKANDER, JENNI: Sukupuuttoon kuolleiden planeetta

Kustantaja: Tammi 2020

Jenni Kokander (s. 1980) on koomikko ja näyttelijä, joka muistetaan ehkä parhaiten Putous-televisiosarjasta ja Elvi-tädin roolista Risto Räppääjä -elokuvissa. Sukupuuttoon kuolleiden planeetta on Kokanderin esikoisteos.

Sukupuuttoon kuolleiden planeetta -teoksessa risteilee ihmissuhteiden tiheä ja yllättävä verkosto. Ihmiset tuntevat toisiaan työelämän tai sukulaissuhteiden kautta, yhteisten harrastusten tai satunnaisten kohtaamisien välityksellä. Jokin suhde kestää ikuisesti, joku jää vain hetken kosketukseksi.

Kirjan ensimmäisessä luvussa Liisa ottaa hoidettavakseen pikkusiskonsa vauvan, koska päihdeongelmainen Maija ei tässä vaiheessa pysty lapsesta huolehtimaan. Mummikin olisi halukas huoltajaksi, mutta siihen ehdotukseen niin Maija kuin Liisakin suhtautuvat jyrkän kielteisesti: heidän äitinsä ei olisi tehtävään sovelias. Tosin Liisallakin on vauvan kanssa ennakoitua raskaampaa, sillä kotona hänen avukseen tulee vain Martti-kuopus, erityislapsi.

Liisan tarinassa esiintyvät jo useimmat kirjan keskeistä teemoista. Ensinnäkin äitisuhde. Liisan ja Maijan itsekeskeinen äiti on aina halunnut poimia ihmissuhteista parhaat palat ja jättänyt vaikeat ja arkiset asiat muiden hoidettaviksi. Niinpä Liisa on jo pienenä ottanut perheen vastuunkantajan roolin ja kehittynyt ihmiseksi, joka kantaa muita hartioillaan pysähtymättä koskaan huolehtimaan omasta jaksamisestaan tai omista toiveistaan.

Toiseksi miehen ja naisen perustavanlaatuinen kyvyttömyys ymmärtää toisiaan. Liisa sanoo työmatkaa suunnittelevalle Jarmo-puolisolleen ”on helpompaa, että sä lähdet”, mutta onko sanojen takana sittenkin toive ”älä jätä minua selviämään yksin”? Miten Liisa odottaa Jarmon reagoivan? Puolisot toki rakastavat toisiaan yhä, mutta jatkuva epätietoisuus toisen todellisista ajatuksista enteilee luovuttamista.

Kolmantena teemana on isien ja poikien välinen etääntyminen. Jarmo on työnsä vuoksi matkustellut paljon ja paneutunut tutkimuksiinsa täysillä. Esikoinen Mikko ilahtui pienenä aina isän palatessa kotiin, mutta nyt teini-ikäisenä hän tuntuu olevan joko välinpitämätön tai kiukkuinen. Silti hänen mielensä pohjalla saattaa yhä kyteä toive tasavertaisena kohtaamisesta ja molemminpuolisesta ymmärryksestä.

Maailma rakentuu uudelleen. Uusia isiä ja äitejä. Uusia poikia, joilla on haaveita. Uusia poikia, joilla on omat unelmansa.

Neljänneksi sisarusten välit, jotka eivät aina ole ollenkaan tasavertaiset. Liisa on voimakas ja pikkusisko Maija autettava, mutta Tapanin, kuuluisan runoilijan, ja hänen veljensä Juhanin kohdalla tilanne on toisenlainen. Veljekset tukevat ja auttavat toisiaan kyllä yhtäläisesti, mutta silti Juhani tuntee tulevansa aina nähdyksi ”Tapanin veljenä” eikä omana itsenään. Niin surullinen kuin Tapanin kuolema olisikin, se merkitsisi Juhanille myös vapautta.

Tapsa on päässyt Siratolukselle, vai mikähän sen planeetan nimi nyt olikaan. Pikkupojasta asti hän on kertonut tulleensa sieltä ja päätyvänsä sinne. Siellä elävät kaikki sukupuuttoon kuolleet. Siellä hän painaa päänsä mammutin karvaiseen kylkeen, naurahtaa ja nukahtaa. Hyvää yötä runoilija.

Sitten on vielä mammuttiteema. On ihan konkreettisesti Siperian ikiroudan säilömä ja Helsingin taidemuseon näyttelyyn tuotu mammutinpoikanen, joka aikoinaan oli maapallon ilmastossa tapahtuneen muutoksen uhri. Ilmastonmuutosta kohti ihmiskunta on nytkin vääjäämättä menossa, mutta koko maailman loppua se ei tarkoita. Elämä jatkuu jossain muodossa ja muistot jäävät.

Kun avaan silmäni, näen edessäni ryppyisen ruskean elukan. Se näyttää vähän norsulta tai ehkä kuitenkin vaahteranlehdeltä. Se on kauneinta ja surullisinta, mitä olen koskaan nähnyt. Minua itkettää kaikki ja samalla tuntuu niin onnelliselta, että voisi pissata housuun.  Tiedän, että kannan tätä mammutinpoikasta mukanani ihan aina. Ja kun minä kuolen sukupuuttoon, vien muiston mukanani mummille taivaaseen.

Mammuttia käytetään kirjassa myös symbolisesti. Jokaisella ihmisellä on oma mammuttinsa, oma menneisyytensä, jota ei enää voi elää uudelleen. Mammutti saa ajattelemaan pois hiipuneita rakkaita ja omaa kuolevaisuutta, mutta sävy on lohduttava. On olemassa planeetta, jonne kaikki pääsevät ja jolta rakkaat meitä lempeästi katselevat.

Kun äitini kuoli, hyvästelin hänet unessa. Näin ainakin muistini väittää. Unessa hän kertoi minulle planeetasta, jolla kuolleet elävät. Hän maalasi eteeni maiseman, jossa hän ratsastaa vaaleanpunaisessa hiekassa mammutin selässä ja katselee kaukoputkellaan, että minulla on kaikki hyvin. Hän lupasi, että kuolemanpelko loppuu kuolemaan. ”Kuolemalla kuoleman voitat, kun ymmärrät, ettei sitä ole.”

Sukupuuttoon kuolleiden planeetta -teoksen kansi saattaa näyttää lastenkirjan kannelta, mutta itse teos sisältää viisaita oivalluksia elämästä ja ihmisenä olemisesta ja lempeää lohdullisuutta suhtautumisessa kuolemaan.

NOUSIAINEN, MIIKA: Pintaremontti

Kustantaja: Otava 2020

Miika Nousiaisen romaani Pintaremontti kertoo ihmisistä, jotka kaipaavat suunnattomasti jotain lähes saavuttamatonta.  Se kertoo, mitä valheista voi seurata. Se kertoo ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta. Se kertoo vanhemman sukupolven vaikeuksista ymmärtää nuorempia ja nuorten vaikeuksista ymmärtää vanhempia. Se kertoo, ettei iällä oikeastaan ole mitään merkitystä.

Seitsemänkymppinen Seija on juuri menettänyt aviopuolisonsa. Hän ei määräilevää miestään erityisesti kaipaa, mutta tuntee itsensä kovin tarpeettomaksi. Lapsista Henna – monta vuotta naimisissa ollut – pistää miltei välit poikki, jos äiti kyselee vauvauutisista. Sami-poika sentään pitää jossain määrin yhteyttä, mutta äitiä huolettaa hänen aina vain pitkittyvä sinkkuutensa.

Kun en minä millään pahalla. Minulla nyt vain mummouden biologinen kello tikittää. Olen siinä iässä, että osaan turhan huolehtimisen ja riittävän määrän kotiruokareseptejä, mutta pystyn silti vielä liikkumaan ja nostamaan lapsen keinuun. Että siksi minä saatan kysellä.

Sinkkuus surettaa kyllä Samia itseäänkin, sillä hänen suurimpana toiveenaan on aina ollut perheen perustaminen. Kestävää suhdetta ei hyvästä yrityksestä huolimatta kuitenkaan ole syntynyt, vaan kaikki kumppanit ovat vetäytyneet ennen pitkää vakuutellen, että Sami on kyllä aivan ihana, mutta…

Ensimmäisillä treffeillä kaikki kumppanini vaikuttavat juuri siltä, mitä treffeiltä lähdin hakemaankin. Eli lasteni tulevilta äideiltä. Todellisuus on paljon mutkikkaampi. Ihminen on paljon mutkikkaampi. Ajoitus on väärä. Tai oikea. Jollakin ihmeellisellä tavalla joku mitätön asia on kuitenkin helpon yhdessäolon esteenä.

Samin sisar Henna taas kaipaa lasta miltei pakkomielteisesti, mutta ei ole kovasta yrittämisestä huolimatta tullut raskaaksi. Aviopuoliso Esa suhtautuu asiaan omituisen välinpitämättömästi ja harvasanaisesti – onko hän lainkaan sellainen mies, jonka kanssa Henna haluaisi enää olla?

Haluan seota vanhemmuudesta. Haluan olla epärationaalinen, ylisuojeleva, rättiväsynyt, hullu leijonaemo, jonka elämään hulluus tuo tasapainon. Parempi valvoa yö rakastamansa takia kuin rakastamansa kaipuusta.

Samin pitkäaikaisista ja läheisistä ystävistä Markus on jäänyt kolmen pienen tytön yksinhuoltajaksi, kun vaimo on vakavan synnytyksenjälkeisen masennuksen vuoksi joutunut laitoshoitoon. Välillä Markuksen valtaa toisaalta tavaton riittämättömyyden tunne ja toisaalta kauna niin Salla-vaimoa kuin tyttäriäkin kohtaan. Elämä on yhtä meteliä, kaaosta ja pettäviä aikatauluja.

Onko isyys tavoittelemisen arvoinen tila? Vähäpätöiseenkin ammattiin tarvitaan koulutus, mutta tämä kaikkein vaikein ja mahdottomin homma pitää tehdä fiilispohjalta amatöörimäisesti.

Samin toinen läheinen ystävä eli Pesonen puolestaan joutuu yhtäkkiä vanhempiensa omaishoitajaksi. Isä sairastaa syöpää ja äidillä todetaan aivoinfarktin jälkeen verisuoniperäinen dementia. Lihava ja nuhjuinen Pesonen on jo aikaa alistunut siihen, ettei hän tule koskaan saamaan naisystävää elämänsä sulostuttajaksi.

Jostain se itsetunto pitäisi hankkia. Mietin joskus hankkivani elämän, tyttöystävän ja istuvammat farkut, mutta en osannut päättää järjestystä. Vähän kuin kivi, paperi ja sakset voittavat toisensa ristiin. Mutta ilma itsetuntoa mikään ei onnistu.

Sitten on vielä Pintaremontti-nimistä sisustus- ja hyvinvointiblogia pitävä Sini, jonka yltiöpositiivisia ajatuksia lukevat ongelmiensa parissa painiskelevat Henna, Sami, Pesonen, Seija ja jopa Markus. Mahtaako Sini nähdä elämänsä vaaleanpunaisten silmälasien läpi? Vai onko kyseessä vain keino ansaita rahaa? Entäpä, jos kaikki romahtaa?

Näiden henkilöiden elämät kieppuvat kuin karusellissa toistensa ympärillä. Ystävät auttavat toisiaan, mutta voivat valheiden ja väärinkäsitysten vuoksi joutua tahtomattaan todella kiperiin tilanteisiin. Välillä pakoillaan mielenosoittajien ja moottoripyöräjengiläisten lisäksi suivaantuneita leikkipuiston vanhempia.

Pintaremontti on vauhdikas kirja, jossa sattuu ja tapahtuu ja tilanteet laajenevat ketjureaktiona uskomattomiin mittasuhteisiin. Se on myös hyväntahtoinen ja lempeä kirja. Ihmiset löytävät ystävyyttä ja rakkautta aivan odottamattomista paikoista ja odottamattomien ihmisten taholta. Imelyydestä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä käsiteltävänä on todellisia ongelmia, joita moni lukijakin varmaan tunnistaa. Kyllä tällaista kirjaa tarvitaan, jossa viihteellisyys ja vakavuus sekoittuvat sopivassa suhteessa toisiinsa!

GROSSMAN, DAVID: Kun Nina sai tietää

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: Itti ha-hayyim mesahek harbe

Suomennos: Minna Tuovinen

Kaksi keski-ikäistä leskeä avioituu kibbutsilla, koska se on yhteisön kannalta soveliasta ja heidän omalta kannaltaan miellyttävää. Kumpikin pitää silti ainoana todellisena rakkautenaan ensimmäistä puolisoaan; Jugoslaviasta muuttanut Vera varhain menehtynyttä ja jonkinlaiseksi ihannehahmoksi muuttunutta Milošia ja Tuvja vastikään syöpään kuollutta Dušiaa.

Tuvjan perhe ottaa pienen ja pippurisen Veran avosylin vastaan. Aikaa myöten hänestä tulee suvun todellinen matriarkka, jonka räiskyvää temperamenttia, yllättäviä tempauksia ja päättäväisesti säilytettyä murteellista puhetapaa eri sukupolvet ajattelevat hellyydellä ja huumorilla. Kukaan ei enää muista, ettei Vera ole heidän biologinen sukulaisensa.

Veran tytär Nina ei alkuunkaan hyväksy äitinsä avioitumista, vaan katkaisee välit vuosiksi viettäen maailmalla itsetuhoista elämää. Tuvjan kuopus Rafael sen sijaan miellyttää Ninaa niin paljon, että jossain vaiheessa nuoret päätyvät avioon ja saavat tyttären, Gilin. Sitten Nina katoaa taas. Vaikka Rafi on ihan hyvä isä ja Vera suurenmoinen isoäiti, tuntee Gli silti vielä aikuisenakin halua kostaa hylkääjälleen.

Veran 90-vuotisjuhliin Ninakin saapuu, mutta ei suostu puhumaan äidilleen. Hän ehdottaa kuitenkin, että Rafael ja Gili tekisivät yhdessä elokuvan, jossa Vera vihdoinkin kertoisi totuuden tapahtumista, joiden Nina katsoo pilanneen hänen koko elämänsä.

”Miksi olen ollut jumissa tässä paskassa kohta kuusikymmentä vuotta?” Nina niiskaisee. ”Olla nyt viisikymmentäkuusivuotias kuusi- ja puolivuotias tyttö, eikö se ole aikamoista liioittelua? Aika mielipuolista?”

”Minusta meidän on kerran saatava kuulla häneltä kohta kohdalta ja alusta loppuun, mitä siellä oikein tapahtui.” ”Missä siellä?” ”Saarella. Goli Otokissa. Mutta myös se mitä tapahtui ennen sitä. Vaikka siitä asti kun hän ja Miloš tapasivat toisensa. Tuo poikkeuksellinen rakkaustarina… mitä muka tiedämme siitä? Pari kolme juttua, aina ne samat, emme paljon mitään.”

Syynä Ninan toiveeseen on dementia, joka muutamassa vuodessa saattaa viedä häneltä muistin – jo nyt on todettavissa ajoittaista hapertumista. Elokuvaa katsomalla hän ehkä saattaisi sairauden pahennuttuakin vielä palauttaa mieleensä, kuka on itse ja ketkä ovat hänen omaisiaan.

”Minä en tiedä, mitä hän tästä ymmärtää”, Nina sanoo, ”mutta aina silloin tällöin, sanotaanko vaikka kerran viikossa tai kerran kuussa, hän istuu katsomaan ja kuulemaan tarinaa itsestään sellaisena kuin hän oli ennen.”

”Niin kuin iltasatua ennen nukkumaanmenoa?” Nyt on minun vuoroni kuiskata.

”Niin.” Nina yllättyy äskeisestä, nyökkää kiitokseksi. ”Täsmälleen. Hyvänyön tarina ennen kuin hän - ” Yskäyksiä. Nina nielaisee. ”Ennen kuin hän joutuu pimeään.”

Elokuva päätetään filmata autenttisilla paikoilla, joten nelikko matkustaa Kroatiaan. Goli Otokin saarella sijaitsevan vankileirin raunioilla käydään sitten miltei shakespearemaiseen malliin viimeinen välienselvittely salamoiden räiskyessä ja myrskyn mylviessä. Nina saa viimeinkin tietää äitinsä 1950-luvun alussa tekemistä valinnoista ja hirveistä kokemuksista Stalinin kannattajana tuomitun partisaanin vaimona.

Veran esikuvana on jugoslavialaissyntyinen Eva Panic-Nahir (1918–2015), joka ensimmäisenä kertoi laajalle yleisölle totuuden siihen asti vaietuista ”Titon gulageista”. Eva halusi, että Grossman kirjoittaisi hänen ja hänen tyttärensä Tiana Wagesin tarinan, mutta soi kirjailijalle kuitenkin täyden vapauden myös kuvitella ja sepittää asioita. Näin syntyi kertomus kolmesta israelilaisesta naisesta, jotka siirtävät erään traumaattisen kokemuksen jälkiä sukupolvelta toiselle – isoäidiltä tyttärelle, tyttäreltä tyttärentyttärelle.

… pian kun matkamme päättyy, voin taas palata omaksi itsekseni, lakata olemasta pelkkä hologrammi siitä sekasorrosta, jota isäni Rafael ja Nina luovat jokaisella liikkeellään, jokaisella allergisella värähdyksellä, joka kiitää alas selkärankaani kuin hälytyksen saanut palomies tankoa pitkin, aina kun he puhuvat keskenään, katsovat silmiin, halaavat, huokaavat.

HESS, ANNETTE: Tulkki

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Deutsches Haus

Suomennos: Pirkko Roinila

On kolmas adventtisunnuntai vuonna 1963 Frankfurtissa. Eva Bruhns on jo luullut jäävänsä vanhaksipiiaksi, mutta nyt varakkaan perheen perillinen Jürgen Schoormann on saapunut tutustumaan hänen perheeseensä. Eva toivoo nopeaa kosintaa. Äiti ja isä ovat epäileväisiä, sillä suuren postimyyntifirman johtajana Jürgen elää ihan eri maailmassa kuin hieman arveluttavalla alueella sijaitsevan ruokaravintolan omistajan tytär.

Jännittävä ilta keskeytyy Evan kannalta kiusallisesti, sillä hänet kutsutaan syyttäjänvirastoon tulkkaamaan puolaa puhuvan miehen haastattelua. Eva hallitsee puolaksi lähinnä talouselämän sanaston, joten käännös menee ensin metsään totaalisesti: ”suurin osa vieraista oli valaistunut”. Lopulta löytyy oikea tulkinta – ja se on Evalle kuin isku vatsaan: ”me löysimme suurimman osan vangeista kaasuun tukehtuneina”.

Evaa pyydetään toimimaan puolalaisten todistajien tulkkina oikeudenkäynnissä, jossa syytettynä on Auschwitz-Birkenaun kuolemanleirin keski- ja alhaisen tason upseereita ja virkailijoita. Eva ei ole koskaan kuullutkaan tällaisesta paikasta eikä ensin ole uskoa todeksi kertomuksia siellä tehdyistä raakuuksista tai siellä kuolleiden lukumäärästä. Äidistä, isästä tai isosisko Annegretistä ei ole mitään apua, sillä he kieltäytyvät ehdottomasti keskustelemasta asiasta.

Jürgen puolestaan suhtautuu kihlattunsa työhön kielteisesti, koska se saattaa järkyttää tämän ”heikkoa hermovarustusta”. Mies oli olettanut voivansa määrätä tulevan vaimonsa tekemisistä, joten oikeudentajun ja myötätunnon ajaman Evan jääräpäisyys  on paha takaisku avioliiton suunnittelussa. Pystyykö kovin vanhoilliselta tiukkapipolta vaikuttava Jürgen muuttumaan?

Oikeudenkäynnin aikana Eva alkaa yhä selvemmin tuntea, että hänellä on Auschwitziin jonkinlainen yhteys. On hämäriä muistikuvia ihmisistä, käsivarteen tatuoidusta numerosarjasta, jyrkkäkattoisesta talosta. Menneisyyden salaisuuksista ei voi loputtomiin vaieta, mutta miten ne paljastuttuaan vaikuttavat ihmisten elämään?

Kirjassa on siteerattu sanatarkasti Frankfurtin oikeudenkäynnissä käytettyjä puheenvuoroja, joskin eri henkilöitä yhdistellen. Todistajien kokema tuska kuvastuu heidän kuvaillessaan sitä, miten raakalaismaisesti ihminen voi kohdella toista ihmistä. Tätä vastaan asettuu syytettyjen – tavallisen tuntuisten perheenisien. aviopuolisoiden ja kunnioitettujen kansalaisten – täydellinen paatumus ja tekojen kieltäminen. Osa yleisöstäkin asettuu syytettyjen puolelle.

Mutta nuo pukuihin ja hillittyihin solmioihin sonnustautuneet miehet vain katsoivat Cohenia joko halveksuvasti, huvittuneesti tai välinpitämättömästi. Pedoksi kutsuttu syytetty numero neljä, jolla oli vanhan simpanssin kasvot, piteli jopa kättään nenän edessä kuin torjuakseen löyhkän.

Eivät ne mitään paholaisia ole. Ne ovat vain ihmisiä. Ja sehän siinä niin hirveää onkin.

Onko syyllisyydessä aste-eroja? Kuinka raskaasti syyllinen on se, joka noudattaa vain esimiehensä käskyjä? Onko pikaistuksissaan tappanut ihminen häntä syyllisempi? Mille asteikolle sijoittuvat ne, jotka kyllä näkevät pahuuden ympärillään, mutta perhettään suojellakseen pysyttelevät sivussa?  Entäpä muita vahingoittava ihminen, jolla selvästikin on jokin psyykkinen sairaus?

Tulkki on hyvä lukuromaani. Se käsittelee karun realistisesti natsien tekemiä julmuuksia, mutta sisältää myös rakkautta ja jännitystä. Sujuvasti kirjoitettu teksti ja kirjan taidokas rakenne vievät lukijan mukanaan.

Annette Hess (s. 1967) on käsikirjoittanut useita lähihistoriaa käsitteleviä televisiosarjoja, joista Rakkautta Berliinin muurin varjossa (Weissensee) on esitetty Suomessakin. Tulkki on Hessin esikoisromaani.

VUORI-KEMILÄ, ANNE: Mustaa jäätä

Kustantaja: Karisto 2020

Mustaa jäätä -teoksen ensimmäisessä luvussa Oulussa opiskeleva Antti saapuu osallistumaan entisen naapurinsa Elffin syntymäpäiville. Järkytyksekseen hän löytää sekä syntymäpäiväsankarin että tämän kanssa asuvan Gulffin kuolleena. Mitä on tapahtunut?

Lähdetään liikkeelle Antin lapsuudesta. Taloyhtiössä Elffiä ja Gulffia vieroksutaan, mutta pientä Anttia he kiehtovat. Elffi jakelee avokätisesti omenia ja Pectus-pastilleja, mutta on rellestämisensä ja kohtaustensa vuoksi myös häiriöksi. Yrmeän Gulffin kohdalla taas kiinnostaa Mersu, jota Antti auttaa puunaamaan, vaikka tietääkin saavansa paljastuessaan isältä selkään. Isäänsä uhmaten Antti lähtee Gulffin mukana jopa tapaamaan Elffiä salaperäiseen Piiriin, jonka kuvittelee vankilaksi. Paikka osoittautuu mielisairaalaksi. Nyt paljastuu sekin, että Elffin oikea nimi on Siiri ja Gulffin Raili.

Naiset ovat tavanneet kirjastossa, jossa Raili on ollut asiakkaana ja Siiri sijaisena. Näennäisesti he hakevat tietoa sienistä, mutta tosiasiassa raketavat pohjaa syvemmälle tutustumiselle. Kumpikin on kiinnostunut, mutta Raililta vaaditaan kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä, jotta hauras ja arka Siiri uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen ja uhmata yksinvaltaista aviomiestään.

Minä kysyin, oliko kävelyteillä mustaa jäätä, helpostikaan ei huomaa, etenkin jos on liukkaat jalkineet. Nainen vilkaisi kenkiään, sanoi että on pitävät pohjat.

Eletään 1950-lukua, jolloin laki ja asenteet ovat kaukana nykyisestä. Tuolloin kaatumatauti katsottiin tylsämielisyyteen johtavaksi perinnölliseksi sairaudeksi, joka lain mukaan estää avioliiton ja toisaalta toimii perusteena avioeroon. Lesbous puolestaan oli täysin luonnotonta. Siiriä vastaan kääntyy sekä sairaus että sukupuolinen suuntautuminen - lopputuloksena ero ainoasta lapsesta, Timosta.

Raili uskoo olevansa pariskunnan voimakkaampi osapuoli niin henkisesti kuin fyysisesti ja suojelee Siiriä kuin lasta. Ikävien asioiden salailu saattaa kuitenkin osoittautua kohtalokkaaksi, samoin äkkipikaisuudesta johtuvat harkitsemattomat teot. Siiri on yllättävän vahva hänelle tärkeissä asioissa – ja tärkein niistä on oma lapsi. Pojan välinpitämättömyys ja etäisyys eivät äidin rakkautta vähennä eikä siihen kannata kenenkään puuttua. Edes Railin.

Mustaa jäätä -romaanissa vuorottelee kolme kertojaa: Raili, Siiri ja Antti. Antti on lapsesta asti kuulunut Railin ja Siirin elämään ja toimii aikuisena jonkinlainen viestinviejänä ja yhdyssiteenä eri osapuolten välillä. Hän näkee tapahtumia ja tietää salaisuuksia. Kaikessa tässä piilee jo siemen hänen tulevaisuudelleen, haaveelleen kirjailijanurasta.

Ajankuvaakin kirjassa tulee miltei vaivihkaa. Miten Siirin ja Railin lapsuudessa ja nuoruudessa suhtauduttiin erilaisuuteen? Oliko eroa kaupungin tai maaseudun välillä? Millainen oli naisen asema? Antti elää lapsuuttaan 1950-luvun loppupuolella työläisperheessä, missä vihataan herroja, mutta arvostetaan silti koulutusta ja akateemista uraa. Mies on perheen ehdoton pää täälläkin.

Mustaa jäätä on sävyltään karu ja surullinen, mutta on siinä kyllä yllättävän paljon huumoriakin. On hurjiin mittasuhteisiin laajenevia tapahtumia. On osuvia lauseita. On hyviä henkilöhahmoja, joista etenkin Gulffi on mielenkiintoinen särmikkyydessään. Kirjailija kuvaa ymmärtäen henkilöidensä ajatuksia ja hienoisia mielenliikahduksia epäluulosta toivoon ja vihasta rakkauteen. Uskottava ja vaikuttava psykologinen romaani.

KÄNNÖ, HEIKKI: Runoilija Eli miten veitsellä filosofoidaan

Kustantaja: Sammakko 2020

Heikki Kännön (s. 1986) teos Runoilija yhdistelee juonessa keskenään Goethen näytelmää Faust, Bizet’n oopperaa Carmen, Leroux’n kauhuromaania Oopperan kummitus ja Wilden romaania Dorian Grayn muotokuva. Kirja ammentaa myös 1800-luvun loppupuolen suurista saksalaisista ajattelijoista Friedrich Nietzschestä ja Rudolf Steinerista.  Taustalla häämöttää Hieronymus Boschin maalaus Himojen puutarha ja musiikkina soi Richard Wagnerin Nibelungen.

Filosofian opiskelija Aurelian Benn uhoaa berliiniläisessä tavernassa lyövänsä kaikki kirjallisuuden nerot laudalta, jos vain löytää oikean aiheen. Seuraavana aamuna hän sitten heti herättyään kirjoittaa kuin huumattuna Faustin kirous -runoelman, joka nostaa nuorukaisen kirjallisuuden suurlupausten joukkoon. Uutta teosta Aurelian ei kovasta yrittämisestä huolimatta saakaan enää aikaiseksi. 

Vuonna 1888 tapaamme pahoinpidellyn ja sekavan Aurelianin Ranskaa kiertelevän saksalaisen teatteriseurueen leirissä. Hän voisi hyvinkin olla Le Poète eli mies, jonka jäljiltä lähitienoolta löytyi runojen lisäksi myös nuoren naisen ruumis, mutta toisaalta hän on niin kaunis ja viehättävä että teatterilaiset ottavat hänet epäilyistään huolimatta hoiviinsa. 

Aurelian ei kauan tyydy muokkaamaan tekstejä teatteriseurueelle, vaan jatkaa matkaansa. Hänet nähdään milloin Italiassa ja milloin Sveitsissä tai Saksassa. Hän toimii filosofi Friedrich Nietzschen apulaisena ja tekstien puhtaaksikirjoittajana. Hän tapaa lempeän Rudolf Steinerin ja pelottavan Elisabeth Förster-Nietzschen, Friedrich Nietzschen arjalaista rotuoppia fanaattisesti kannattavan sisaren.

Ennen kaikkea Aurelian tutustuu Heinrich von Grüngeniin, jonka suurisuuntaisissa suunnitelmissa hän on yksi osanen. Heinrich on pirullinen hahmo, joka manipuloi ihmisten mieliä pyrkiessään alistamaan nämä tahtoonsa. Hän käyttää syöttinä ihmisten suurimpia unelmia ja alhaisimpia haluja. Hänen tavoitteenaan on kaaos ja tuho. Hänenkö syytään on, että Aurelianilta katoaa sydämen palo?

Tarve tuottaa taidetta… kirjoittaa runoja… se tarve on yhtä kuin sydän. Se pistää veren liikkeelle. Se tulvii suoniin. Ja kun sitä ei ole… mitään ei ole. On eri asia menettää kirjoittaminen kuin menettää kirjoittamisen sydän.

Kirjan loppu ennakoi Heinrichin voittoa. Elisabeth Förster-Nietzsche on saanut muokattua veljensä tekstit oman ideologiansa mukaisiksi eli nationalismia ja puhdasta arjalaista rotua ihannoiviksi, kansallissosialismi on aloittanut voittokulkunsa Saksassa, maailmalaajuinen sota alkamassa. Liekit uhkaavat nielaista suurten ajattelijoiden perinnön. Hieronymus Boschin taulun painajaismainen osuus on heräämässä eloon.

… näköalojen kaventaminen ja historiattomuuden lietsominen ovat yksi parhaista hallinnan keinoista ylipäätään… Kun ihminen ei muista tekemiään virheitä, hän sortuu niihin ylettömän helposti uudestaan. Unohtaminen suojelee ihmisyksilöä itseltään, mutta se ei todellakaan – kuten olemme saaneet nähdä – suojele hänen teoilleen altista maailmaa.

Runoilija on pimeyteen sukeltava trillerimäinen tarina, jossa on outoa – paikoin miltei päätöntä – huumoria. Erityisesti Heinrich von Grüngenin hahmo on monipuolinen, joskus miltei kotoisa, joskus leikittelevä ja joskus hyytävä. Kaiken pohjanahan tarinassa on taide ja sen tekeminen, mutta mikä taiteen merkitys on? Voiko sen avulla taistella pahuutta vastaan? Näkemykset vaihtelevat.

Taide löytyy sanojen takaa. Sanat ovat ainoastaan materiaalia, joilla taide ilmaistaan. Ei taidemaalarinkaan taide löydy pigmenteistä, vaan hän tavoittaa sen kätensä ja aivoitustensa yhteistyössä.

Ainoastaan taiteilija on vapaa tasavertaisuutena tarjotun lumeen kahleesta. Taide on voimavara, jota kukaan ei voi alistaa. Taiteilijan voi toki sulkea kaltereiden taakse tai painostaa taiteeksi naamioituja teoksia suoltavaksi koneeksi, mutta todellinen taide – kuten itsekin äsken totesit – elää silti hänen sielussaan.

Ihmiset tappavat toisiaan mustasukkaisuuden vuoksi. He tappavat toisiaan kansallisen identiteettinsä vuoksi, rakkauden ja tyydytyksen vuoksi, uskon, kateuden, ahneuden ja ennakkoluulojen vuoksi… Miksi tappamisen motiiviksi ei siis kelpaisi myös taide, joka ainoana tekijänä erottaa ihmisen eläimestä ja tekee hänestä ihmisen?

VASANTOLA, SATU: Kaikki kadonneet

Kustantaja: Tammi 2020

Pieni Annu kulkee isänsä mukana taloihin, joissa isä ja Annun Isotukkaiseksi nimittämä nainen sulkeutuvat perheen äidin kanssa makuuhuoneen oven taakse ja Annu leikittää mahdollisimman kovaäänisesti lapsia. Kotona Annu saa desinfioida isän käyttämät välineet.

Hän purkaa laukun, vahtii kattilaa joka on jo liedellä, kiskoo tuolin hellan viereen, kiipeää sille ja pudottaa letkut kiehuvaan veteen, poimii ne kohta pihdeillä pois, järjestää riviin pyyhkeen päälle. Hakaneularasian hän asettaa niiden viereen. On varottava, etteivät letkut putoa lattialle tai koske pöytään tai keittiörättiin, hän tietää miten tärkeää on olla tarkka. Siitä voi olla kiinni toisen henki ja elämä, isä sanoo joka kerta, kun he lähtevät.

Sitten isä jää kiinni ja joutuu vankilaan. Annu pääsee kasvatiksi parhaan ystävänsä Lauran perheeseen, koska lähiomaisia ei ole. Äitinsä lähdöstä Annu muistaa vain verilammikon eteisen lattialla ja siniset vilkkuvalot, mutta isän mukaan äiti kuoli silloin. Myös rakas pikkusisko Maaru katosi selittämättömästi samaan aikaan kuin äiti.

Äiti kohoaa kattoon kuin Maija Poppanen mutta ilman sateenvarjoa. Äidillä on Maaru mukanaan ja he lentävät katon läpi ja pikkumetsän yli pilvien päälle. Äidin käsi Maarun kädessä, molempien helmat aaltoina jalkojen ympärillä ja villatakkien liepeet siipinä selässä.

Teini-iässä Annu alkaa kipuilla menneisyytensä kanssa. Vankilasta päässyt isä vetäytyy kontakteista. Annusta kulkee kylillä rumia puheita. Laura pimittää tärkeitä tietoja. Lopulta Annu karkaa, koska koti ei enää tunnu turvapaikalta. Seuraa levotonta ja jopa itsetuhoista elämää ja sitten suurehko aukko elämäntarinassa ennen nykyhetkeä.

Nykyhetkestä kertoo minämuodossa Annu itse. Hän on naistentautien lääkäri, joka hälytetään paikalle aina kun synnytyksessä ilmenee ongelmia, joka tutkii ja auttaa raiskaustapauksissa, joka leikkaa kohdun kasvaimia ja löytää synnytyselinten syövät. Hänellä on aikuinen tytär Marikuu, jonka isään tuntuu liittyvän jokin hämmentävä salaisuus.

Annu on tuntenut niin monta kertaa tulleensa hylätyksi, ettei aikuisenakaan uskalla sitoutua kehenkään. Olipa miessuhde miten hyvä tahansa, Annu kiirehtii katkaisemaan sen heti kun kiintymys toiseen uhkaa kasvaa liian suureksi. Yksin on turvallista olla.

Muutosta on kuitenkin luvassa, kun Annun elämään palaavat taas niin isä kuin Laurakin. Samalla Annu alkaa uudella innolla etsiä tietoja kadonneista rakkaistaan, äidistä ja Maarusta. Ehkä he sittenkin olisivat vielä löydettävissä ja perheyhteys palautettavissa.

Kirjan nimi Kaikki kadonneet viittaa myös Annun isän suorittamiin sikiönlähdetyksiin. Isä uskoi todennäköisesti aivan vilpittömästi tekevänsä hyvää aikana, jolloin nainen sai raskaudenkeskeytyksen julkisessa terveydenhuollossa vain erittäin painavin terveydellisin perustein tai sitten pimeästi yksityisklinikalla, jos oli tarpeeksi varakas.

Itse asiassa Annukin kyllä törmää eettisiin ongelmiin. Miten auttaa yhdeksättä lastaan odottavaa äitiä, jonka elimistö on jo kärsinyt mutta joka ei uskonnollisista syistä voi ajatellakaan ehkäisyä? Miten auttaa nuorta raiskauksen uhria, joka ei lääkärintodistuksesta huolimatta saa oikeutta? Kenties juuri menneisyys on ohjannut Annua uranvalinnassa.

Kaikki kadonneet -romaanissa on kouraisevaa realismia, mutta myös runollisuutta. Sudenkorento – etenkin kultainen neidonkorento – sopisi vaikka Annun voimaeläimeksi symboloidessaan toisaalta kaipuuta ja toisaalta toiveikkuutta. Pohjana tähän on isän romanttinen kertomus (ja puolustuspuhe) sudenkorentojen rakentamasta kuunsillasta, jota pitkin enkelit pystyvät kulkemaan.

… kuunsiltaa kulkevat ne joista tulee enkeleitä varhain. Jotka ovat liian hyviä tähän maailmaan, jotka eivät tunne kipua eivätkä kaipaa ketään, jotka enkelintekijä päästää suruista jo ennen syntymää. Ne kaikki kulkevat iltaisin joen pintaa kuuta kohti.

KYTÖMÄKI, ANNI: Margarita

Kustantaja: Gummerus 2020

Mikko Kilkkaniemen petinaapurina sotasairaalassa on lääkintätehtävissä toiminut Ossi Sarakorpi, siviiliammatiltaan hieroja. Ikänsä puolesta Sarakorpea ei olisi edes kutsuttu armeijaan, mutta velvollisuudentunne on ajanut hänet rintamalla. Toipumisajan jälkeen Mikko lähtee rintamalle, mutta Sarakorpi menehtyy ikävässä onnettomuudessa.

Mikko joukkuetovereineen saa kokea vartiopaikallaan pitkän rauhallisen jakson. Majapaikkana on oikea mökki ja paikalle osuneen lehmän tappaminen tuo ruoaksi lihaa. Mikolla on aikaa sukeltaa raakkuja joen pohjasta ja etsiä helmeä. Joukkuetoveri tosin varoittaa, että helmi saattaa tuoda epäonnea – ja kohta alkaakin ympärillä räjähtely ja telaketjujen kolina.

Sotakuvausten väliin lomittuu elämää 1950-luvun alusta. Kankariston kylpylässä näkökulma on pääasiassa siellä hierojana toimivan Senni Sarakorven, joka on saanut oppinsa isältään Ossilta. Hänelle yksi tärkeimmistä vieraista on tuomari Einar Kairamaa, joka vapaa-aikoinaan tutkii Suomen simpukkajokien tilaa. Senniä tämä kiinnostaa niin, että hän suunnittelee jo tuomarin kanssa yhteistä matkaa Lappiin.

Toinen tärkeä henkilö Sennille on äitinsä seuraksi kylpylään saapunut Aaro Kuusilehto. Tämän kanssa kaksikymmentäseitsemänvuotias neitonen päättää vihdoinkin kokea, millaista on se miehen ja naisen välinen ruumiillinen yhteys, josta niin paljon puhutaan. Tästä seuraa raskaus, vaikka virtaavaa vettä rakastava Senni toisinaan ajatteleekin hedelmöityneensä joessa helmisimpukoiden maidista.

Vatsanpohjassa huikenee kylmiä ja kuumia väreitä, aallot vilistävät varpaankärkiin, kieppuvat sitten takaisin ja pakkautuvat yhteen pisteeseen. Poskiin kohoaa veren hehku. Haukon yötä ja metsän huuruja, jalat ja kädet erkanevat tähdensakaroiksi. Virta juoksee lävitseni, ja taivun sen lempeen pohjaan saakka.

Sennin kohdalla valitettavasti käy ilmi, että hänen ruumiinsa hylkii sikiötä. Raju pahoinvointi jatkuu jatkumistaan ja Senni riutuu riutumistaan. Raskaudenkeskeytykseen terveydellisistä syistä eivät anna lupaa lääkärit eikä edes aborttilautakunta. Suomen valtio tarvitsee uusia kansalaisia.

Lapset eivät kuulu vain äideilleen tai isilleen. He ovat kansakunnan, valtion, lapsia, joita tarvitsemme kipeämmin kuin koskaan, jotta maamme kasvaa ja kehittyy ennalleen, entistä paremmaksikin. Synnyttäminen on naisten isänmaalleen suorittamaa asevelvollisuutta.

Lopulta ”valtion vauva” syntyy keisarinleikkauksella, mutta on liian heikko ja sairaalloinen selviytyäkseen. Sennikään ei pitkän toipumisjaksonsa jälkeen enää kykene hierojaksi, mutta opituista taidoista on kuitenkin hänelle hyötyä. Polio on alkanut levitä Suomessa ja tarvitaan lääkintävoimistelijoita halvautuneita ihmisiä kuntouttamaan. Polio-osaston ilot ja surut riipaisevat.

Kirjan kolmas kertoja on Einar Kairamaan poika Antti. Piiritarkastajana hän kiertelee metsähallituksen hoitoalueilla suunnittelemassa ja tarkastamassa hakkuita. Niinpä hän saapuu myös Kankaristoon, joka on omistajan kuoltua siirtynyt testamentin perusteella valtiolle. Kylpylästä pitäisi tehdä valtionhotelli ja miltei aarniometsänä säilyneestä Vehkasalosta virkistysalue.

Korean sodan puhkeaminen ennustaa puutavaralle hyvää menekkiä, joten testamentin määräyksistä huolimatta Vehkasalo hakataan paljaaksi. Antti yrittää suojella edes metsän halki virtaavaa Vehkajokea ja siinä asustavia helmisimpukoita, mutta hänen tietämättään joen uomaa muokataan. Simpukat ovat vaarassa mutaiseksi muuttuneessa vedessä. 

Margarita -romaanissa on ihmeellisiä tapahtumia ja yhteensattumia, mutta mystisiltäkin vaikuttaviin asioihin löytyy lopulta uskottava selitys. Yksityiskohdat loksahtelevat kohdilleen toinen toisensa jälkeen, kun salaisuudet vähitellen aukeavat niin lukijalle kuin kirjan henkilöillekin. Jopa vanhalle oravanpesälle löytyy merkitys ja uuden alun mahdollisuus.

Neljäskin kertoja kirjassa on: jokihelmisimpukka eli Margaritana margaritifera, josta tulee kirjan nimi Margarita. Tähän sisältyy paljon symboliikkaa. Turmeltuneessa joessa tukahtuvat simpukat tuovat mieleen poliopotilaat. Helmeä kivulla synnyttävä simpukka taas vertautuu Senniin. Useampaakin henkilöistä uhkaa sisintä suojaavan kuoren väkivaltainen murtaminen ja sen seurauksena kuolema. Toivoa uudesta alusta on kuitenkin vielä niin simpukoilla kuin ihmisillä.

Hengitän varovasti, sitten yhä vahvemmin. Syön, ja nälän taittuessa aistit kirkastuvat. Kipu pysyy poissa. Virta hyräilee ympärilläni. Aavistan lajitoverit, yksi on melkein vieressä. Epäröimättä astun lähemmäs.

KARILA, JUHANI: Pienen hauen pyydystys

Kustantaja: Siltala 2020

Ylijaakon Elina ajaa 14. kesäkuuta kotiseudulleen Itä-Lappiin, rajavyöhykkeellä sijaitsevaan Voipion kylään. Hänen on pakko pyydystää neljässä päivässä eräässä tietyssä lammessa asusteleva hauki, jotta hänen elämänsä voisi jatkua taas vuoden entisellä mallillaan. Elinan kauan tunteneet ihmiset kehottavat häntä luopumaan suunnitelmasta, sillä ”se hauki ei ole normaali”. Ja vaikeaksi pyydystäminen sitten osoittautuukin.

Miten ihanasti, hitaasti ja tuskallisesti aika liikkui lammella. He molemmat kuluttivat voimiaan. Elina tarpoi suossa, sen lannistavassa periksiantavuudessa. Hauki ui lammessa, ristinään hänen vapansa hellittämätön vastus. Kysymys oli siitä, kummalta voimat loppuisivat ensin. Elina keskittyi vain yhteen asiaan, siirtämään jalkaa toisen eteen.

Elina ei voi mitenkään jättää tehtäväänsä kesken, vaikka joutuukin kilpaan itsensä näkin kanssa. Hän siis hakee apua Manolaissaareen haudatulta Moukku-Ollilta, joka eläessään tunsi näkin niin hyvin, että pystyisi ehkä nytkin taivutelemaan tämän sopuratkaisuun. Ilmaiseksi tämä enttimäinen hahmo ei kuitenkaan suostu toimimaan, vaan vaatii korvaukseksi raitajalan kärsää. Valitettavasti tämä jättiläishyttynen on jo kuollut sukupuuttoon, mutta kelpaisiko riivaaja?

Samaan aikaan naispuolinen rikoskomisario Jantunen jäljittää Elinaa, jota epäillään murhasta. Jantunen on etelän kasvatti, joten Lappi asukkaineen tuottaa hänelle jatkuvasti suuria yllätyksiä. Suuri osa ihmisistä suhtautuu häneen pilkallisesti ja torjuvasti ja avuliaatkin henkilöt saattavat johtaa häntä tahtomattaan harhaan. Onneksi Jantunen saa seurakseen ison Musti-nimisen peijoonin, joka suojelee valittua emäntäänsä uskollisesti kuin koira.

Kertomuksen mittaan valaistaan myös henkilöiden taustoja. Kerrotaan Elinan pidättyväisestä äidistä, joka oli taitava noita, mutta joutui kahnaukseen toisen noidan kanssa. Kerrotaan erilaisuudesta ja koulukiusaamisesta. Kerrotaan rakkaudesta, kiveen sidotusta sopimuksesta, väärinkäsitysten vuoksi myttyyn menneestä suunnitelmasta ja kohtalokkaasta kirouksesta. Kyvystä antaa anteeksi sekä toisille että itselleen.

Ollaan siis maailmassa, jossa paskallakin sanotaan olevan oma jumalansa. Turvemöröt ja peijoonit vaikuttavat melko vaarattomilta, mutta kuvankaunis näkki tappaa varomattomia, Elinan kimppuun käy verenhimoinen para ja kunnanjohtajaan asettuu syöppö tundrahattara. Väkiyönä kaikkien on viisainta linnoittautua koteihinsa, sillä silloin vyöryvät esiin niin haamut kuin kukkuluuraajat, sinipiiat, hittolaiset, kolossit ja kulkutaudit.

   - Jos minä sanoisin, että näin viime yönä, miten roskalaatikosta nousi alaston mies, jolla oli yksisarvisen pää ja siivet ja joka levitti siipensä ja lähti lentoon kuin harakka, niin pitäisittekö minua aivan hulluna?

  Autoon tuli hiljaista. Sitten Pöllö sanoi:

  - On sitä maalimassa kummempaaki.

Pienen hauen pyydystys on melkoista mielikuvituksen lentoa, kun absurdeihin mittasuhteisiin laajenevat kertomukset ja tapahtumat seuraavat vinhasti toisiaan. Jännitystäkin on, sillä ei ole lainkaan varmaa, että Elina saa ajoissa pyydystettyä hauen, josta tuntuu riippuvan hänen tuleva kohtalonsa ja ehkä jonkun muunkin kohtalo. Pohjoisen murteella käydyt keskustelut tuovat tekstiin lisäeloa ja huumoria.

Lapin luonto jänkineen, suolampareineen ja kitukasvuisine puineen on sopivan myyttinen tausta tapahtumille. Tosin pientä epämukavuutta aiheuttavat kuvaukset kaikista hyönteisistä, hämähäkeistä ja mönkijöistä. Satamääräiset sääsket ympäröivät kulkijaa ja paarmat viiltelevät ihoa, mistä kaikesta kerrotaan tarkkaakin tarkemmin. Jopa linnut alkavat vaikuttaa tässä ympäristössä kohtalokkailta, hauesta puhumattakaan.

Elina sanoi, että äidin mukaan hauki oli suurlähettiläs, jolla oli valtuudet uida maailmasta toiseen ilman korvausta. Tämäkin yksilö oli saattanut vierailla sadoissa ulottuvuuksissa. Kokea todellisuuksia, jotka rikkoivat ihmiseltä tajunnan.

LAITILA, JOHANNA: Synty

Kustantaja: Otava 2020

Ollaan Helsingissä vuodessa 1917. Nuori Aleksanteri asuu yksiöönsä sulkeutuneena Hakaniemen torin laidalla, kääntää tekstejä saksan kielestä ja soittaa pianoa. Hänen luonaan vierailevat ainoastaan käytännön asioita hoiteleva Elna, kodinhoitaja Hilda ja ruokaa haluava kissa, minkä lisäksi joku jättää aika ajoin oven taakse marmeladikuulia sisältävän rasian.

Aleksanterin toinen korva on vaurioitunut; se on ”merikorva”, joka tinnittää koko ajan korkeaa d:tä. Siitä huolimatta Aleksanteri huomaa heti, kun naapuriasunnosta alkaa kuulua vieraan miehen ääni. Jostain syystä hän aistii tuon äänen koko kehollaan.

Äänet hehkuivat seinässä lämpönä, sanoina ja kosketuksina. Avasin suuni, jotta saisin lisää happea. Painoin sormeni kuoppaan seinässä, hamusin ääntä lähemmäs, halusin sen lähelle, lähemmäs, lähemmäs, halusin painautua vasten sen kylkeä ja ottaa sen ihoni alle.

Ensitapaamisella naapuri esittäytyy Konstantin Ivanoviksi eli Iljaksi. Hän on venäläinen lehtimies, joka on majoittautunut poliisipäällikkö Rovion asuntoon kirjoittaakseen arkaluonteista reportaasia Helsingistä. Lukkisilmäinen mies on omahyväinen ja ylimielinen ja pitää hyväuskoista Aleksanteria pilkkanaan. Jotain salaperäistä hänessä on, kaikki ei täsmää.

Myöhemmin lukija kokee ahaa-elämyksen, kun mies paljastaa olevansa oikealta nimeltään Vladimir Uljanov: historian havinaa! Aleksanteri alkaa kutsua naapuriaan nyt Uljaksi, mutta mielessään hieman kostonhimoisesti Mirriksi. Inhostaan huolimatta Aleksanteri tuntee myös halua nuolla Uljan käyttämää lusikkaa ja purra tämän imeskelemiä kyniä.

Mikä on pienin mahdollinen fyysinen ele, millä ihminen alisti toisen valtaansa. Oliko se edes kädenliike vaiko kielen, riittikö yksi sana, yksi kielellinen ele, katse tai jopa pelkkä ääni. Oliko korva kaikkein paljain aistielin, alttein hyökkäyksille, haavoittuvin väkivallalle ja julmuudelle. Oliko ihminen sen kautta kaikkein helpoin nitistää, istuttaa häneen ajatuksia, jotka lopulta uskoi itse keksineensä.

Aika tuntuu pysähtyneen. Aleksanteri ja Ulja ovat sulkeutuneina tunkkaisiin huoneisiinsa odottaen jotain ratkaisevaa tapahtuvaksi, puntaroiden paikkaansa maailmassa, etsiytyen toistensa seuraan ja arvuutellen toistensa todellista olemusta. Heti kirjan alussa kerrotaan tarinaa muurahaiskuningattaren lennosta ja myöhemmin Aleksanterin asunnon seinillä vaeltavista muurahaisista, mutta menee pitkään ennen kuin Aleksanteri oivaltaa: myös Ulja on muurahaiskuningatar!

Näin, että nyt se oli valmis jättämään pesän, nousemaan ylös ja lähtemään häälennolleen. Hedelmöitymään, luomaan oman valtakuntansa tai valtaamaan sen toiselta kuningattarelta, syömään vanhan kuningattaren pään, rouskuttamaan kaadetun kruunun hampaissaan ja painamaan uuden kruunun omaan päähänsä, munimaan munansa siihen, muiden rakentamaan pesään, keskelle vieraita hajuja.

Aleksanterin tarinaan limittyy kertomus vuodelta 1912. Raskaana oleva nainen kulkee Helsingin kaduilla yön pimeydessä, koska hänen tilassaan on jotain hävettävää. Sitten syntyy pieni tyttö, mutta nainen ei tunne olevan valmis äitiyteen. Kuka hän on ja mikä on hänen yhteytensä Aleksanteriin?

Laitilan kieli on hyvin kuvailevaa ja yksityiskohtaista, mutta välillä erilaisten hajujen ja ihmiskehon tuottamien eritteiden runsas kuvailu herättää jo vastenmielisyyttäkin. Entä miksi kirjan nimi on Synty? Toki syntyy lapsi ja kissakin saa pentuja (ja muurahaisia kuoriutuu), mutta silti tuntuu siltä että johonkin muuhun tässä kyllä viitataan. Hämmentävä ja ajatuksia herättävä kirja, rujo ja kaunis samalla kertaa.

KORTELAINEN, ANNA: Tulirinta : romaani Erik Edelfeltistä

 Kustantaja: Tammi 2020

Taiteilija Albert Edelfeltin ainoa lapsi Erik Edelfelt syntyi 23.11.1888 ja menehtyi keuhkotuberkuloosiin 29.5.1910. Miten hän eli näiden kahden päivämäärän välisen lyhyen ajan? Anna Kortelainen on vähistä saatavilla olevista tiedonmuruista rakentanut uskottavan kuvan lahjakkaasta nuoresta miehestä, joka reagoi tulisieluisesti kotimaansa puolesta aikakauden tapahtumiin.

- Ryssät ovat rutto! Ne on häädettävä isänmaastani kuten rutto karkotetaan, tulella ja piellä!... Samoin kaikki luopiot, maanpetturit, konservatiivit, tukahduttavat perheenisät, nuoret miehet joilla on vanhan miehen taantumukselliset käsitykset, vastakihlautuneet houkat, niiailevat lutkat, nahjukset ja pelkurit, Suomen iankaikkiset alaikäiset, alamittaiset ja puolivillaiset porvarit! Heidän on kadottava, heidät on tuhottava!

Koulussa aatelissyntyinen Erik oli ”suuren patriootin” poikana erityisasemassa niin opettajien kuin luokkatovereidenkin keskuudessa; nuorukainen, jonka mielipiteitä kuunneltiin. Hän kuului koulupoikien perustamaan Verikoirat-ryhmään ja kenties osallistui venäläismielisiksi katsottujen henkilöiden salamurhiinkin ennen tuberkuloosiin sairastumistaan.

…on nähtävä verta ja tunnettava sisuskalujensa repeilevän kivusta, jotta miehistyisi. Sairaalan eturintamassa hän oli ollut nuori sotilaspoika, mutta soturi kuitenkin. Monet hänen sairaalatuttavuuksistaan eivät olleet enää koskaan päässeet kotiin, mutta hän oli palannut elävien kirjoihin. Se on myös minun oma ansioni, Erik tuumi ja ihasteli mahdin tunnetta, joka kulki hänen kehossaan.

Kotielämä ei helpottanut Erikin alakuloa. Isä suhtautui ainoaan (lailliseen) jälkeläiseensä välinpitämättömästi eikä käynyt tämän luona parantolassakaan. Albert Edelfeltiä kiinnosti vain taiteilijan ura, minkä eteen hän oli valmis nöyristelemään valtaapitäviä. Erikiä isän maalaama tsaari Nikolai II:n kruunajaiskuva hävetti suuresti.

Miehensä uskottomuuteen marttyyrimäisesti reagoiva Ellan-äiti taas miltei tukahdutti poikansa hoivaamisellaan. Sairaalle Erikille luulisi olleen yhtä piinaa kokeilla koko ajan uusia ja kummallisia hoitokeinoja yhdistettynä kehotuksiin reipastua. Miehensä äkillistä kuolemaa Ellan suri vain näön vuoksi ja kiinnitti jo katseensa tulevaisuuteen vapaaherratar von Bornina. Tuntuu, että siinä vaiheessa myös Erik painui taka-alalle äitinsä elämässä.

Uusi alku tuntui mahdolliselta, kun Erik pääsi ranskalaiseen Montpellierin yliopistoon opiskelemaan sosiologiaa, filosofiaa ja ennen kaikkea professori F:n (Marcel Foucaultin) opettamaa kokeellista sielutiedettä. Ranskassa Erik ei ollut merkkihenkilö, vaan tuntemattomasta maasta saapunut outo hahmo, jonka kiihkeille puheille kokouksissa hieman naurettiinkin. Toisena opiskeluvuotena tuberkuloosi sitten sammutti tulisielun suuret unelmat kotimaansa pelastamisesta.

Erikin ainoan läheisen ystävän Lucin välityksellä kirjaan tulee viinikirva-teema. Viinikirva tuhosi Ranskan viiniviljelmiä 1800–luvun lopulla eikä sen hävittämiseen tuntunut löytyvän keinoja. Erik vertasi viinikirvan aiheuttamaa tuhoa venäläisten toimintaan, mutta myös omaan sairauteensa. Viiniköynnöksen lehdet toivat mieleen omat keuhkot ja nymfien munimat munat siellä leviävät rakkulat.

Kirjassa on surumielinen tunnelma, koska lopputulos on kaiken aikaa tiedossa. Tyyli on enimmäkseen asiallista, mutta paikoin teksti lähtee suorastaan lentoon ja paikoin taas kääntyy herkän runolliseksi. Hyvää aikalaiskuvausta!

... oli linnun siipi rakenteeltaan kuinka täydellinen tahansa, se tarvitsee alleen ilmaa. Vain ilman antama tuki siiven alla nostaa linnun korkeuksiin.

TIKKANEN, TIINA KATRIINA: Toinen silmä kiinni

 Kustantaja: Atena 2020

Mitä Mintulle on tapahtunut, kun Minttu on ollut pieni?

Mintun päätä särkee ja toisesta silmästä katoaa näkö. Oireet voisivat viitata migreeniin, mutta onneksi anoppi on paikalla ja kutsuu ambulanssin. Minttu on saanut aivoinfarktin. Hän selviää siitä, vaikka toiseen silmään jääkin pysyvä vaurio. Sairastumisella on kuitenkin muita seurauksia: Mintun mielessä alkaa häivähdellä outoja asioita lapsuudesta. Hänelle suositellaan psykoterapiaa.

Isä, jota kylällä kutsutaan Amuriksi, on useimpien mielestä hyvä tyyppi. Hän on työteliäs ja aikaansaapa, yhtä aikaa myyntipäällikkö, metsuri, liikemies ja maanviljelijä. Hän jakaa lehtiä sunnuntaisin ja tyhjentää joka arkipäivä vedenpuhdistuslaitoksen lietesäiliöt pellolleen. Äiti taas hoitaa kotona kaiken lumitöitä ja rännien puhdistusta myöten.

Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta silti valkoisen omakotitalon ilmapiiri on synkkä. Isä on usein poissa yötä myöten ja kotona ollessaan riitelee rajusti vaimonsa kanssa. Onko vika äidissä, joka istuu saunassa puukon kanssa ja uhkaa sillä isää? Vai onko isässä sittenkin jotain vinossa? Miksi Minttu jo pienenä alkaa etsiä kuolemaa? Kaikki tuntuu jotenkin keskittyvän Mintun vatsaan ja sen keskellä olevaan ällöttävään reikään…

Oikeastaan en olisi halunnut kuolla, mutta en jaksanut elääkään. En pystynyt nukkumaan. Istuin koulupöytäni ääressä tuntikausia tekemättä mitään… Joskus ihmettelin, mikä minussa oli vialla, mutta vuosi toisensa jälkeen kouluterveydenhoitaja kirjoitti kotiin vietävään lappuun reipas terve tyttö, juteltu koulusta ja harrastuksista.

Pieni Minttu Magdaleena on isän kulta, kaikkein rakkain ja ainoa prinsessa, joka on tottunut siihen, että isä iltaisin töistä tullessaan rientää ensimmäisenä tervehtimään tytärtään. Miksi aikuisen Mintun mieleen terapiassa nousee muistikuvia kylpyhuoneen kaakeleista ja isosta kädestä? Isä on jo kuollut, mutta silti Mintun valtaa muiden pelkojen lisäksi ajoittain järjenvastainen ahdistus siitä, että isä on tunkeutumassa hänen kotiinsa.

Sanoin, kuinka näin toistuvasti taivaalta tippuvia lentokoneita, rekkaa päin ajavia autoja, ihmisten päälle kaatuvia puita, palamaan syttyviä naisia ja syvään monttuun hukkuvia lapsia.

Mintulla todetaan dissosiaatiohäiriö. Hän on eristänyt lapsuuden kipeät kokemukset arkitodellisuudesta ja pystynyt sillä lailla elämään normaalia elämää, kunnes aivoinfarkti laukaisi traumaattiset muistot. Toipuminen alkaa läheisten tuelle, mutta suoraviivaista ei paraneminen suinkaan ole. Voiko hyväksikäyttäjää ymmärtää? Voiko hänelle koskaan antaa anteeksi? Muistoista irtaantuminen on henkinen ponnistus, mutta myös fyysisesti raskasta.

Siellä on monta pikkutyttöä, monta Minttua. Olen pelastanut ne metsästä, autosta ja kylpyhuoneesta. Ne lentävät kaikki turvassa kotkan selässä, maailman yläpuolella. Ne saavat lapsuuden, jota niillä ei vielä ole ollut.

Toinen silmä kiinni on freelancetoimittaja Tiina Katriina Tikkasen (s. 1983) esikoisromaani. Se on vahva, todentuntuinen ja puhutteleva teos kipeästä aiheesta. Tikkasen lisäksi vuonna 2020 ilmestyneistä romaaneista ainakin Tiina Laitila Kälvemarkin H2O, Vigdis Hjorthin Perintötekijät ja Kayo Mpoyin Virtaavan veden sukua käsittelevät pienen tytön traumaattisia kokemuksia ja niiden vaikutusta myöhempään elämään.

Jakauduin sisältä kahtia, oikeaan ja vasempaan. Vasen sanoi, olet hullu, sinulla on vilkas mielikuvitus, se ei ole mahdollista. Oikea sanoi, luota vihdoin itseesi, kun olet jo pitkään tiennyt totuuden.