BARBERY, MURIEL: Kulinaristin kuolema

Vuosi sitten suomeksi ilmestynyt Muriel Barberyn teos Siilin eleganssi oli arvostelu- ja myyntimenestys. Tämä lienee vaikuttanut siihen, että heti perään julkaistaan suomeksi myös Barberyn vuonna 2000 ilmestynyt esikoisteos Kulinaristin kuolema. Kummassakin kirjassa ollaan samassa pariisilaisessa luksuskerrostalossa ja osittain samojen henkilöiden parissa. Kummassakin kirjassa kepeä leikillisyys yhdistyy vakaviin sävyihin, joskaan Kulinaristin kuolemassa ei ole samanlaista sadunomaisuutta ja moniselitteisyyttä kuin Siilin eleganssissa.

Pierre Arthens tietää kuolevansa kahden vuorokauden kuluessa. Hän on ollut Ranskan (tai omasta mielestään koko maailman) merkittävin ravintolakriitikko, ylimielinen ja omasta vallastaan juopunut mies. Hän on elänyt aistinautintoja tavoitellen, pettänyt niin vaimoaan kuin rakastajattariaan ja ylenkatsonut lapsiaan. Eläimet ovat olleet hänelle tärkeämpiä kuin ihmiset ja ruoka tärkeämpää kuin mikään muu. Hän on nostanut kokkeja ja ravintoloita maineeseen tai painanut niitä lokaan, mutta mitä merkitystä tuolla kaikella lopultakaan on? Onko hän jossain vaiheessa kadottanut sydämensä ja sen myötä oikean, jakamattoman ja puhtaan nautinnon?

Arthens ei pelkää kuolemaa eikä nureksi kohtaloaan. Hän haluaisi kuitenkin vielä kerran maistaa erään tietyn maun, joka lapsuus- ja nuoruusvuosina oli hänelle äärettömän tärkeä, mutta unohtui uravuosina kaikkialta tulvivien uusien kokemusten alle. Sillä maulla olisi luultavasti avain hänen sydämeensäkin. Arthens kaivelee muististaan elämänsä herkullisimpia hetkiä ja etenee vähän kerrassaan kohti kaipaamaansa makuelämystä. Se on kyllä kieltämättä hieman yllättävä… Muistikuvat paljastavat paljon Arthensista itsestään ja lisävalaistusta hänen olemukseensa luovat lähipiirin puheenvuorot: vaimon, lapsien, rakastajattarien, lääkärin, kerjäläisen, perheen kissan ja jopa koristeveistoksen.

Kulinaristin kuolema kuvailee hieman turhankin pitkään ja yksityiskohtaisesti ruokanautintoja, mutta samalla se on kaunis ylistys hyville raaka-aineille ja ruoanlaittajille. Osansa ylistyksestä saavat omasta nerokkuudestaan tietämättömät isoäidit ja osaamisestaan ylpeät huippukokit, yksinkertaiset maalaisherkut ja kalliit harvinaisuudet.

HAAHTELA, JOEL: Katoamispiste

Joel Haahtelan halu kirjoittaa kirjallisesta idolistaan Raija Siekkisestä ja tämän viimeisistä vaiheista heräsi kirjailijatapahtumassa Kotkassa, Raijan kotikaupungissa. Keskustelut kollegoiden kanssa nimittäin paljastivat, ettei henkilöstä nimeltä Raija Siekkinen tiedetty paljon muuta kuin kirkonkirjafaktat. Kriitikoiden ylistämä ja monilla palkinnoilla palkittu Raija oli ujo ja hauras ja lopulta masennuksen vuoksi miltei erakoitunut. Haahtelan sanoin: ”Hän alkoi lopulta kadota itseltäänkin.” Haahtela aprikoi, voisiko näin käydä kenelle tahansa.

Katoamispiste-teoksen nimettömänä pysyttelevä kertoja muistuttaa aika paljon Haahtelaa itseään. Hän on kirjailija ja lääkäri, joka viimeisen vuoden aikana on toiminut puoliteholla kummassakin ammatissa. Eräänä päivänä hän törmää Bulevardilla ranskalaiseen naiseen, jonka mies on kadonnut. Miehen tavaroista on löytynyt suomalaisen kirjailijan Raija Siekkisen teos Häiriö maisemassa sekä helsinkiläisen matkustajakodin osoite, joten saattaa olettaa miehen tulleen Suomeen. Ritarillinen kertoja vie naisen matkustajakotiin, josta löytyy jatkovinkkejä. Nainen kuitenkin häipyy tässä vaiheessa hyvästejä heittämättä.

Kertojan uteliaisuus on herännyt ja hän ryhtyy omatoimisesti seuraamaan ranskalaismiehen jalanjälkiä. Tai ehkä sittenkin Raijan jalanjälkiä. Kertoja matkustaa Kotkaan, käy katsomassa taloja joissa Raija on asunut, pistäytyy Raijan kantakapakassa, jututtaa ihmisiä ja lopulta vierailee Raijan teoksista tutussa saaressa. Ranskalainen mies on kulkenut kaikkialla hänen edellään, saavuttamattomana.

Katoamispiste sekoittaa faktaa ja fiktiota, mutta mikä sitten on faktaa? ”Vuosiluvut”, sanoo Haahtela. Lukija ei siis tiedä, ovatko esimerkiksi hupaisat jutut Raijan teknisestä toistaitoisuudesta paikkansapitäviä. Kirjailija analysoi Raijan teoksia ja rakentaa ihmiskuvaa niiden perusteella. Kenties nainen Raijan teoksissa on kuitenkin vain ihannekuva eikä näköisversio Raijasta itsestään.

Katoamispiste on kieleltään tavattoman kaunis ja juoneltaan hieman mystinen. Jotenkin latteaksi se kuitenkin jää eikä nouse esimerkiksi Perhoskerääjän tasolle.

LAVONEN, KUUTTI & RAUHALA, OSMO: Tyrvään Pyhän Olavin kirkko

Tyrvään Pyhän Olavin kirkko -teos oli ehdokkaana Vuoden kristillinen kirja 2010-palkintoon. Tämä on kaunis katselukirja, jossa on myös paljon mielenkiintoista tietoa. Teksti on sekä suomeksi että englanniksi.

Kirjan alkuluvut käsittelevät Tyrvään Pyhän Olavin kirkon monisatavuotista historiaa. Katoliseksi kirkoksi 1510-luvulla vihitty rakennus paloi 1600-luvulla ja sen jälkeen rakennustöitä kesti 1780-luvulle asti. Suhteellisen pian kirkko jäi jo pois käytöstä, kun suurempi uusi kirkko valmistui vuonna 1855. Vanhan kirkon kohdalla seurasi pitkä hiljaiselo, kunnes se ”löydettiin” uudestaan 1960-luvulla. Huonokuntoista rakennusta ruvettiin kunnostamaan ja siitä tuli suosittu etenkin vihkikirkkona. Uusi paanukatto saatiin valmiiksi 1997 - ja kolme viikkoa myöhemmin tuhopoltto raunioitti kirkon jälleen. Talkooväki ja lahjoittajat osoittivat voimansa ja perinteisin materiaalein ja työmenetelmin rakennettu kirkko vihittiin uudestaan käyttöön 2003. Koska vanhaa kirkkoa oli pidetty kansallisaarteena nimenomaan 1600–1700-luvuilta säilyneiden maalaustensa ansiosta, halusi seurakunta kuvia myös remontoituun kirkkoonsa. Taiteilijoiksi valittiin Osmo Rauhala ja Kuutti Lavonen, jotka saivat työnsä päätökseen 2009.

Kirjassa esitellään taiteilijat sekä heidän valmistautumisensa hankkeeseen. Osmo Rauhalan vastuulle annettiin alttari ja siihen luomiskertomus päivä päivältä. Tämä aihe on kuvataiteessa yllättävän harvinainen. Kasveja ja eläimiä maalauksissaan käyttävä Rauhala joutui ratkaisemaan esimerkiksi sen, miten ihmisen luominen voidaan kuvata ilman ihmishahmoa. Tämän takia hän joutui perehtymään siihen, mitkä kasvit ja eläimet symboloivat hyvää ja mitkä pahaa. Kuvaosiossa taiteilija selittää jokaisen maalauksen sisältöä ja symboliikkaa.

Katolilaisuudesta ja renessanssista vaikutteita ammentava Kuutti Lavonen puolestaan sai kuvitettavakseen ristin tien lehterien peileihin. Välillä ha eläytyi teoksiin niin, että niiden sisältämä tuska muutti väriskaalaakin totuttua vahvemmaksi – mikä puolestaan aiheutti järkytyksen Osmo Rauhalalle…

FOENKINOS, DAVID: Nainen, jonka nimi on Nathalie

Nainen, jonka nimi on Nathalie -romaani tuo väistämättä mieleen Jean-Pierre Jeunet´n elokuvan Amélie. Kummassakin on miltei sokerista romantiikkaa sekoittuneena hiukan vinksahtaneeseen huumoriin ja tummiin tunnelmiin. Ranskalaista eleganssia?

François ja Nathalie kohtaavat kadulla. Mies ihastuu naisen kävelytyyliin ja nainen miehen karsastaviin silmiin. Heistä tulee pari, jonka suhde jatkuu vuodesta toiseen (seitsemän vuotta) ylimaallisen täydellisenä. Sitten François kuolee eikä Nathalie usko enää koskaan pystyvänsä olemaan onnellinen. Työpaikalta löytyisi kyllä lohduttajia johtajatasolta lähtien, mutta Nathalie torjuu kaikki (kolmen vuoden ajan). Sitten eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa astuu Markus, omituinen ruotsalainen…

Nainen, jonka nimi on Nathalie – teos kuvaa hyvin surua ja siitä toipumista, rakkautta ja sen kasvamista, epävarmuutta ja sen voittamista. Työyhteisössäkin voi olla juuri tällaista: kateutta, kyttäämistä, kiusantekoa, juoruilua, päättömiä huhuja, suosion vaihtelua.

Foenkinos´n kieli on leikkisää. Jotkut lauseet käyvät miltei aforismeista ja nykäisevät lukijaa mukavasti mielikuvasta toiseen. Esimerkkejä:
”Häissä kuuluu olla juhlatuulella. Paljon enemmän kuin syntymäpäivillä. Iloisuusvelvotteilla on hierarkiansa, ja häät ovat pyramidin huipulla.”
”Kokolattiamatot tappavat aistillisuuden. Kuka kumma oli voinut keksiä kokolattiamaton?”
”Olohuone vaikutti liian pieneltä verrattuna hänen haluunsa elää.”
”Suudelma oli kuin modernia taidetta.”
”Miehisyys asettui häneen taloksi vain hitusen yllättyneenä olinpaikastaan.”

Kirjassa on hupsuja alaviitteitä ja lukujen lomassa erilaista tietoutta: mietelmiä, tilastoja, listoja ja määritelmiä. Ne liittyvät aina jollakin tavalla juoneen, joko täydennyksenä edellä kerrottuun tai johdantona tulevaan. Mukana on esimerkiksi parsarisoton ohje ja luettelo levyistä jotka John Lennon olisi tehnyt, jos olisi saanut elää (Titanic soundtrack!). Kirjailija osoittaa lukeneisuutensa ja elokuvatietoutensa monin eri tavoin, mutta miten hyvin hän tuntee kansallisia ominaispiirteitä? Ruotsalaisetko ne muka olisivat maailman melankolisinta ja itsemurhaherkintä kansaa?

PS. Kirjan kansi saattaa karsia lukijoita, mutta se on oikeastaan aika kiva.