MANDEL, EMILY ST. JOHN: Asema 11

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: Station Eleven (2014)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Kanadalaisen Emily St. John Mandelin (s, 1979) dystopia Station Eleven ilmestyi jo vuonna 2014, mutta suomennettiin vasta nyt kahdeksan vuotta myöhemmin todennäköisesti nykyhetkeen yhdistävän pandemiakuvauksen vuoksi. Teos voitti Arthur C. Clarke -palkinnon vuonna 2015.

Asema 11 -teos alkaa tilanteesta, jossa arvostettu Shakespeare-näyttelijä Arthur Leander kuolee torontolaisen teatterin näyttämölle kesken Kuningas Learin esityksen. Ripeästi reagoinut katsoja, ensihoitaja Jeevan, ei onnistu elvytysyrityksissään. Sivusta draamaa seuraa Learin tytärtä esittävä kahdeksanvuotias Kirsten, joka on juuri ennen esitystä saanut Arthurilta lahjaksi kaksi sarjakuvakirjaa (Tohtori II, osa I, nro I: Asema II ja Tohtori II, osa I, nro 2: Ajojahti).

Matkalla teatterista kotiin Jeevan saa sairaalassa työskentelevältä ystävältään varoituksen: Kaukasiasta on lähtenyt liikkeelle kulovalkean tavoin etenevä influenssavirus, tappava georgiantauti. Jeevanin on nyt joko lähdettävä välittömästi pois Torontosta tai linnoittauduttava asuntoonsa. Jeevan valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon ja sulkeutuu pyörätuolissa olevan veljensä luo ostettuaan kaupasta kärrykaupalla ruokaa ja juotavaa. Sieltä veljekset seuraavat televisiosta maailman romahdusta, kun 99 prosenttia väestöstä menehtyy.

… maat alkoivat pimentyä kaupunki kerrallaan – Moskovan uutiset loppuivat, sitten Pekingin, sitten Sydneyn, Lontoon, Pariisin ja niin edelleen, sosiaalinen media vilisi hysteerisiä huhuja – ja paikallisuutiset muuttuivat yhä paikallisemmiksi, kanavat putosivat verkosta yksitellen, kunnes viimeinen kanava näytti yhtä ja samaa kuvaa uutishuoneesta, jossa työntekijät asettuivat vuorotellen kameran eteen ja välittivät mitä tahansa tietoa, mitä heillä oli käsissään, ja sitten yhtenä yönä kun Jeevan avasi silmänsä kahdelta yöllä, uutishuone oli autio. Kaikki olivat lähteneet.

Kirjan seuraavassa luvussa siirrytään kahdenkymmenen vuoden päähän romahduksesta. Enää ei ole valtioita eikä rajoja. Ei sähköä, ei kauppoja, ei polttoaineella toimivia koneita. Huron- ja Michiganjärven rannikkoa edestakaisin taivaltava Kiertävä sinfoniaorkesteri vie hevosvankkureilla pikkukaupunkien asukkaille mahdollisuuden kuunnella klassista musiikkia ja Shakespearen näytelmiä. Yksi näyttelijöistä on Kirsten, jolle orkesteri on ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta ainoa koti.

Ahkerasti kiertävä orkesteri on monilla paikkakunnilla odotettu vieras, mutta tällä kertaa tuttuun paikaan saavuttaessa ilmapiiri tuntuu heti jotenkin pahaenteiseltä – ihmiset ovat peloissaan ja aseita näkyvissä. Käy ilmi, että kaupungin on ottanut valtaansa uskonnollinen ryhmittymä, jota johtaa profeetaksi kutsuttu mies. Jos ei suostu ryhmän komentoon, on viisainta poistua kaupungista nopeasti yön pimeydessä.

Monet pyrkivät etelässä sijaitsevalle lentokentälle, jonne on jäänyt asustamaan satamäärin ihmisiä lentoyhteyksien katkeamisen jälkeen. Miksi lähteä eteenpäin, kun elämä tuskin jatkuu entisellään missään muuallakaan? Lentokentälle on perustettu jopa Sivilisaation museo, jossa esillä on ennen niin tärkeitä tavaroita luottokorteista älypuhelimiin ja korkokengistä moottoripyörään. Lapsille tavarat ovat jännittäviä, mutta herättävät vanhassa maailmassa eläneillä haikeita muistoja.

Asema 11 -romaanin tapahtumat ajoittuvat toisaalta aikaan ennen romahdusta ja toisaalta vuoteen 20 jälkeen romahduksen. Kummassakin aikatasossa tarina seurailee ihmisiä, jotka liittyvät jollakin tapaa näyttelijä Arthur Leanderiin ja joista osa selviää, osa ei. Aikakausia yhdistävät yllättävästi myös Tohtori II -sarjakuvat, jotka putkahtavat esiin tuon tuostakin. Samalla herää kysymys siitä, voisiko henkilöiden kokeman maailman rinnalla elää toinen todellisuus. Voisiko taide auttaa sen saavuttamisessa?

Kirjan tunnelma ei aiheesta huolimatta ole kovin synkkä, vaan pikemminkin unenomainen, hiljainen ja surumielinen. Ihmiset ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sopeutuneet elämään uudessa maailmassa, joka on kyllä työntäyteinen ja turvaton, mutta josta ei kuitenkaan puutu ystävyyttä eikä rakkautta. Toive vakaammista ajoista elää, mutta osaavatko ihmiset välttää entiset virheensä? Jännittävä juoni vie lukijan mukanaan.

NISSINEN, CAMILLA: Meitä vastaan rikkoneet

Kustantaja: Tammi 2022

Camilla Nissisen esikoisromaani Meitä vastaan rikkoneet kertoo Silja-nimisen naisen tiestä pikkutytöstä aikuisuuteen. Siljan perhe kuuluu Jehovan todistajiin, mikä tuo elämään turvallisuutta ja järjestystä, mutta myös paljon vaatimuksia ja erilaisuuden tunnetta.

Lapsena Silja saa isänsä joustavuuden ja ymmärtäväisyyden ansiosta elää melko tavanomaista elämää, vaikka äiti sureekin tyttären kurittomuutta. Vasta kouluaikana Siljalle paljastuu, miten paljon hän poikkeaa luokkatovereistaan: hän ei saa osallistua harrastuksiin eikä vuosittaisiin juhliin, ei solmia ystävyyssuhteita maailmallisten kanssa. Siljalla on kyllä salassa ihana Aapo-ystävä, joka kestää tytön ajoittaisen ailahtelevaisuudenkin.

Istun yksin syksyn harmaudessa, kun muut harjoittelevat isänpäivänrunoja ja kun Maamme-laulu soi epävireisesti Hellaksesta. Unohdun talven pimeyteen, kun luokkatoverit koristelevat kuusen ja kun opettaja lukee satua joulun ihmeestä. Nuokun käytävällä, kun kevään valo häikäisee ja rairuohot kylvetään. Vappuhulinat, syntymäpäiväonnittelut, aamunavaukset, halloweenit, uskonnontunnit ja pyhäinpäivät vyöryvät ylitseni, mutta minun paikkani on aina sama.

Silja haluaisi kovasti sulautua ikätovereidensa joukkoon ja välttyä selittämästä näille uskonnollista taustaansa. Kun opettaja lukiossa pyytää lahjakasta Siljaa kirjoittamaan koulun lehteen jutun joulunvietosta, tämä ei nosta erityisesti esiin omaa yhteisöään, vaan mainitsee Jouluton joulu -kirjoituksessaan tasapuolisesti kaikki mahdolliset syyt, miksi joku ei juhli joulua.

Uskon, että kun arvostamme toisiamme ja pyrimme aidosti ymmärtämään erilaisuutta, voimme saada entistä paremman vuodenvaihteen, joulun kera tai ilman. Eräs kauan sitten elänyt mies totesikin, että aidon ymmärryksen vihollinen on suvaitsemattomuus.

Tuo mies ei muuten ollut Jeesus, hän oli Gandhi.

Toisaalta Silja haluaisi olla esimerkillinen Jehovan todistaja ja päteä etenkin äitinsä silmissä. Hänellä on myös hirveä pelko demonien valtaan joutumisesta. Siksi tyttö kiirehtii yhteisössä portaalta toiselle, vaikka olisikin niihin vielä ihan liian kokematon: kasteelle, kenttätyöhön ja ylioppilastutkinnon jälkeen tienraivaajaksi toiselle paikkakunnalle.

Valtakunnansalissa oli helppo nyökytellä muiden mukana ja sanoa, että tietenkin Jehova on rakkain, tärkein ja arvokkain. Tietenkin haluan käytökselläni osoittaa, että kuulun Jumalan valittuun kansaan. Varmuus haihtui, kun salin ovi sulkeutui ja koulun ovi avautui. Sen takana odotti toisenlainen maailma, jossa pätivät erilaiset säännöt, vieraat lainalaisuudet ja suhdeverkot. Se oli julma, arvaamaton ja muuttuva maailma, jonne Jumalan katse kyllä ylsi mutta suojelus ei.

Vähitellen Siljan voimat kuitenkin ehtyvät ja hän joutuu psykiatriseen sairaalaan, minne sijoittuvat kirjan vaa’alla merkityt luvut. Näennäisesti syynä on Siljan vakava anoreksia, joka juontaa paljolti äidin vinoutuneesta suhtautumisesta omaan ja tyttären kehoon. Äiti kokeilee alinomaa uusia dieettejä ja haukkuu itseään läskiksi paskaksi. Siljan syömisiä hän vahtii haukkana ja nimittelee herkkää teinityttöä mässyttäväksi siaksi. Toki äidin tarkoitus voi olla hyvä, mutta toiminta on taitamatonta.

…miten voi tuon ikäisen kehonkuva niin pahasti vääristyä, ettei tajua lihoneensa. Vai onko se sitä, ettei vaan halua itselleen myöntää, että sillä tavalla mieluummin harhassa elää, vaikka turpoaa kuin pullataikina…

Siljan henkistä tasapainoa järkyttävät silti eniten Jehovan todistajien oppeihin ja käytäntöihin liittyvät epäilyt. Ovatko hallintoelimessä ehdotonta valtaa käyttävät vanhimmat erehtymättömiä? Onko pelastusoppi oikea? Miksi vain miehet kelpaavat johtotehtäviin? Eikö ole tekopyhää, jos nainen erotetaan ja hänet vietellyt mies saa jatkaa tehtävässään? Onko koko toiminta pukeutumis- ja käyttäytymissääntöineen pelkkää näytelmää?

… teillä sisarilla on erittäin tärkeä osa Jehovan järjestössä. Olette miehen auttajia, oikeita tukipilareita. Niin Jehova on sen viisaudessaan tarkoittanut. Hän on meidät luonut ja sillä tavalla suunnitellut, että naisen ja miehen aivot ovat erilaiset. Te elätte tunteella, miehet järjellä, joten miehen tehtävänä on johtaa ja ohjata. Se on miehelle ominaista ja luonnollista. Seurakunta menisi epäjärjestykseen, jos naisilla olisi samanlaisia vastuutehtäviä. Naiselle on varattu toisenlainen rooli, mutta sekään ei ole vähäpätöinen.

Kuvaukset Siljan sairaala-ajasta ja potilaiden hoitotavoista tuntuvat hyvin totuudenmukaisilta. Silja on yhteistyöhaluton potilas, jolle hänen ”vastapäiseksi”-kutsumansa hoitajan puheet luuston haurastumisesta ja kuoleman mahdollisuudesta ovat pitkään yhdentekeviä. Tarina loppuu kuitenkin toiveikkaissa merkeissä, kun Silja päätyy ratkaisuun, jonka kokee itselleen oikeaksi. Ja kun hän sulkee yhden oven, pääsee toinen avautumaan.

Meitä vastaan rikkoneet -romaani on aiheeltaan mielenkiintoinen ja avaa hyvin Jehovan todistajien organisaatiorakennetta ja joskus yllättävääkin säännöstöä. Tarkkailijan asemassa toimiva Silja herättää myötätuntoa, kun hänen henkinen kuormansa kasvaa punnus punnukselta ja vaa’an tasapaino alkaa järkkyä. Asiantuntevasti ja kauniisti kirjoitettu teos kannattaa lukea!

Kirja perustuu Camilla Nissisen (s. 1988) omiin kokemuksiin - ei niinkään tapahtumien, vaan tunteiden osalta. Nissinen sairastui teini-iässä syömishäiriöön ja vietti kaiken kaikkiaan puolitoista vuotta sairaalan suljetulla osastolla. Samaan aikaan häntä alkoivat ahdistaa sekä jotkut Jehovan todistajien opit että uskonnon autoritäärisyys, minkä seurauksena hän erosi Jehovan todistajista 27-vuotiaana. 

ERNAUX, ANNIE: Isästä / Äidistä

Kustantaja: Gummerus 2022

Alkuteos: La Place / Une femme (1984 / 1987)

Suomennos: Lotta Toivanen

Ranskalainen Annie Ernaux syntyi vuonna 1940 ja varttui työväenluokkaisessa perheessä Normandiassa. Hän opiskeli yliopistossa kasvatustiedettä ja modernia kirjallisuutta ja toimi 1970-luvulla opettajana. Ernauxin lähes kahdestakymmenestä teoksesta on suomennettu kaunokirjalliset teokset Puhdas intohimo (1996) ja Isästä / Äidistä (2022) sekä hänen pääteoksenaan pidetty muistelmateos Vuodet (2021). Ernaux sai vuoden 2022 Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Annie Ernauxin teoksille on tyypillistä, että hän kirjoittaa omasta elämästään, mutta kuvaa samalla myös yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia. Vuonna 1983 Ernaux kirjoitti pienoisromaanin isäsuhteestaan, lapsuudenkokemuksistaan pienessä normandialaiskaupungissa ja aikuistumisestaan. Tästä teoksesta hän sai arvostetun Renaudot-palkinnon vuonna 1984. Vuonna 1987 Ernauxilta ilmestyi pienoisromaani, jossa hän käsitteli vanhempiensa sosiaalista etenemistä, äitinsä Alzheimerin tautia ja kuolemaa sekä omaa avioliittoaan.

Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä.

Kumpikin pienoisromaani noudattaa samanlaista kaavaa. Aluksi tieto: isän on kuollut, äiti on kuollut. Kerrotaan hieman kummankin vanhemman lapsuudenkodista ja syvennytään sitten isän ja äidin elämänkulkuun. Kumpikin joutui jättämään koulunkäynnin noin kaksitoistavuotiaana ja menemään töihin tehtaaseen. Työ tyydytti heitä – olihan se siistimpää kuin puurtaminen maatilalla.

Isän kohdalla kirjailija tuntee koko ajan taiteilevansa liiallisen pelkistämisen ja liiallisen muistikuvien vyöryn välillä. Mitä tosiasioita hän tietää isästään? Isä oli iloinen ja mukava mies, siisti ja kunnollinen. Kotikaupungistaan hän pääsi pois vain armeija-aikanaan eikä sen jälkeen uskaltautunut kokeilemaan elämää toisaalla, vaikka sellaisesta unelmoikin.

Isä kuului työväestöön, joten siirtyminen vaimon kehotuksesta kuppilan omistajaksi ei käynyt häneltä luonnostaan. Hän oli opetellut puhumaan lähes murteetonta ranskaa, mutta oli silti vaitonainen tärkeinä pitämiensä ihmisten seurassa, jottei paljastaisi ”alempiarvoisuuttaan”.Tyttärelle isä merkitsi hauskanpitoa, käyntejä tivolissa ja sirkuksessa.

Kertojan pääsy yliopistoon ja opettajankoulutukseen merkitsi etääntymistä isästä; eräänlaista luokkaetäisyyttä, jota hän kirjassa kuvaa halkaistuksi rakkaudeksi. Isä ei täysin ymmärtänyt tyttärensä opiskelua, vaan häpesi joutuessaan paljastamaan tuttavilleen, että tyttö ei ollut vielä seitsemäntoistavuotiaana töissä eikä kaksikymppisenä naimisissa! Onneksi opiskelu takasi sen, ettei tytär joutunut naimisiin työläisen kanssa, vaan sai puolisokseen koulutetun miehen. Isä tuskin tajusi, että vävyn vähäiset vierailut johtuivat siitä, ettei appivanhempien luona voinut keskustella henkevästi

Hänen ehkä suurin ylpeydenaiheensa tai jopa elämänsä oikeutus: että minä sain kuulua siihen maailmaan, joka oli häntä ylenkatsonut.

Isän äkillinen kuolema herätti tietenkin surua, mutta äidin tyyni ja asiallinen suhtautuminen piti tytärtäkin pystyssä. Äidin kuolema sen sijaan oli kertojalle tyrmäävä: kuinka ihmiset voivat valita paistia lihatiskillä ikään kuin maailmassa mikään ei olisi muuttunut? Hän itse tunsi olevansa orpo ja tyhjän päällä.

 En enää saa kuulla äidin ääntä. Äiti ja hänen sanansa, hänen kätensä ja eleensä, hänen tapansa nauraa ja kävellä yhdistävät tämän naisen, joka minä nyt olen, siihen lapseen, joka minä joskus olin. Olen menettänyt viimeisen siteeni siihen maailmaan, josta olen kotoisin.

Miehestään poiketen äiti oli aina rohkea ja uhmakas. Nuorena hän sai naapuruston epäilemään kunniallisuuttaan leikkauttamalla tukkansa muodikkaan lyhyeksi ja käyttämällä lyhyitä hameita. Äidin perhe oli kokonaisuudessaan äänekäs ja ronski ja riehakkain kaikista oli kertojan äiti. Hän tiedosti kyllä perheensä alempiarvoisen yhteiskunnallisen aseman, mutta ei suostunut kenenkään arvioitavaksi yksinomaan sen perusteella.

Äiti tiesi, että nuoren naisen oli mentävä naimisiin, mutta puolison hän valitsi huolella – jyväjemmari ei kelvannut, mutta komea ja siivo tehdastyöläinen vastasi vaatimuksia. Äiti halusi myös pyrkiä eteenpäin elämässä vaikka riskejäkin ottaen, joten oman asunnon ja melko huonosti tuottavan kuppilan omistaminen merkitsi hänelle erottautumista rahvaasta.

Äiti harrasti lukemista ja sivisti tytärtään viemällä tämän museoihin ja elokuviin. Äiti omaksui halukkaasti tyttären käyttämiä sanoja ja tapoja, mutta tunsi välillä katkeruutta siitä, miten erilaisia mahdollisuuksia tälle avautui. Joskus hän suorastaan näki tyttäressään luokkavihollisen. Äiti myös iskosti tyttäreen syvän arvottomuuden tunteen suhtautumisessaan naisen asemaan. Siitä esimerkkinä äidin lause häiden aattona: ”Yritä hoitaa huusholli kunnolla, ettei mies anna sinulle lähtöpasseja”.

Äidin viimeisiä vuosia varjosti Alzheimerin tauti, mikä sai kirjailijan pohtimaan äitinsä elämänkaarta rahvaanalueella syntyneestä vahvasta ja säteilevästä naisesta siksi höperöksi naiseksi, joka kuoli Pariisin lähiösairaalan kroonikko-osastolla. Tytär oli sinä aikana pystynyt tekemään äidin toiveiden mukaisen nousun porvariluokkaan.

Äidin, joka syntyi alistettuun asemaan mutta pyristeli siitä pois, oli muututtava tarinaksi, jotta minä en tuntisi itseäni niin yksinäiseksi ja keinotekoiseksi tässä sanoilla ja ajattelulla meitä alistavassa maailmassa, johon olen hänen toiveidensa mukaisesti siirtynyt.

Ernaux kirjoittaa toteavaa ja asiallista tekstiä, joka kuitenkin sisältää runsaasti yksityiskohtia ja tarkkoja havaintoja, joskus hieman ironisia piikkejäkin. Hän myös selittää aina välillä kirjoittamisprosessiaan ja sitä, mitä yrittää sanoillaan tavoittaa: totuutta vanhemmistaan.

KINNUNEN, TOMMI: Pimeät kuut : talvikirja

Kustantaja: WSOY 2022

Ollaan Kuusamossa lähellä Neuvostoliiton rajaa. Kuusikymmenvuotias opettajatar Elna Suorajärvi on saanut paikan lukuvuodeksi 1947–1948 syrjäiseltä Niemen koululta, mikä seminaarin käyneelle ja opetustyössä ansioituneelle Elnalle on aikamoinen alennus. Sota on nyt kuitenkin ohi ja työelämään palaava mies kuntien päättäjille ilman muuta ykkösvaihtoehto - vaikka olisi sodan jäljiltä hermoheikko ja ilman tarvittavaa koulutustakin.

Toisekseen Elna on työpaikkahakemuksissaan rehellisesti ilmoittanut olevansa puolikuntoinen. Hän kärsii epämääräisestä taudista: välillä pettävät jalat ja välillä menee puristusvoima käsistä, toisinaan silmät eivät toimi ja etäisyyksien hahmottaminen on vaikeaa, joskus kielikin jähmettyy. Taudin ei kuitenkaan katsota nopeuttavan mitenkään täydelle eläkkeelle pääsyä, koska työvuosia puuttuu. Elnan on vain jaksettava.

Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.

Kirkonkylältä koululle Elna ja tavarat siirtyvät nuoren pojan soutamalla veneellä. Olo on turta, sillä juuri ennen lähtöä kärjistyi riita raha-asioista sisarpuolen kanssa niin, että Salli kirjaimellisesti heitti Elnan pois kotoa. Perillä odottaa uusi järkytys, sillä koulu osoittautuu saksalaisten unohtamaksi puolilahoksi parakiksi. Luokkahuone on pieni ja karu ja opettajalle luontaisetuna luvattu asunto sen vieressä oleva mädänhajuinen koppero.

Niemen koulu on ns. supistettu kansakoulu, kunnan varoja mukavasti säästävä koulutyyppi. Yksi ja sama opettaja opettaa kaikkia luokkia ensimmäisestä kuudenteen. Kaksi alinta luokkaa käy koulua eri aikaan kuin ylemmät luokat, jotka puolestaan joutuvat työskentelemään vierekkäin samassa pienessä tilassa koko koulupäivän. Opettaja opettaa kutakin luokkaa vuorollaan ääneen ja yrittää siinä sivussa ohjata muiden hiljaista työskentelyä. Voiko näin mitenkään täyttää opetussuunnitelman vaatimuksia? Odotetaanko sitä edes?

Miten suunnitellaan vuoden opetus niin, että osa lapsista on koulussa puoli päivää ja osa viisi? Saan aina vain yhden päivän suunniteltua, jos teen töitä iltamyöhään, ja koetan keksiä työt ja materiaalit jokaiselle lapselle oman ikävaiheensa mukaan.

Ammattiylpeys saa Elnan sinnittelemään ja hoitamaan opetuksen vaikka hetekalla maaten. Koska mitään opetusmateriaalia ei ole hankittu, käynnistyy koulu Elnan tietojen ja taitojen varassa. Luovuudesta hyvänä esimerkkinä käy se, että poronlihan leikkaaminen, kuivaaminen ja ruoaksi valmistaminen täyttää opetussuunnitelmasta monta kohtaa: käden taidot, mittaaminen, luonnontieto ja kotitalous. Talven pimeimpinä hetkinä uupunut Elna epäilee silti omaa osaamistaan.

Elnan toiminta on aina perustunut enemmän järkeen kuin tunteeseen; mitkään ihmissuhteet eivät ole pystyneet häntä sitomaan. Oppilaillekaan Elna ei halua olla mikään emohahmo, vaan tiedonhalun herättäjä, oivalluksiin johdattaja ja oppimisen esteiden poistaja. Toki hän ymmärtää sen, että seudun lapset ovat sodan jäljiltä ihan yhtä rikki kuin aikuisetkin ja kantavat vielä pitkään sisimmässään turvattomuutta ja pelkoa.

Kaikki, mihin nämä uskalsivat kiintyä, on yksi kerrallaan viety. Jotkut menettivät isiään ja veljiään, toiset äitejä ja siskojaan. Lempihevoset vietiin rintamalle ja sylissä hellityt karitsat takavarikoitiin teuraaksi. Evakkoajan vieraissa kouluissa näitä haukuttiin ryssiksi ja hyödyttömiksi loisiksi. Lopuksi poltettiin kodit, ja rauhan myötä luovutettiin tutut pihat ja metsät viholliselle.

Johtokunnan kanssa Elna on alusta asti napit vastakkain. Hänen odotetaan esimerkiksi siivoavan vapaa-ajallaan koulun ulkohuussin, pitävän koululaisille harrastuskerhoja ja vahtivan parakin viereen nousevan uuden koulurakennuksen työmaata. Elna kieltäytyy jyrkästi kaikesta ylimääräisestä, koska voimat riittävät hädin tuskin opetustyöhönkään. Hänen puolestaan miehet voivat vapaasti valittaa ylemmälle taholle, jos niin haluavat! Tosin tämä uhmakkuus saattaa vielä kostautua.

Työssäni tahdon olla miesten kaltainen: teen vain sen, minkä asetukset vaativat ja mistä kunta minulle maksaa, en yhtään enempää. Kaiken muun vaatiminen on liioittelua tai kiristystä. Turha puhua kutsumustöistä, sillä eivätkö kaikki työt ole sellaisia?

Tommi Kinnunen on taitava luomaan ajankuvaa. Elnan elämä kaikkine särmineen avautuu lukijan eteen, mutta samalla piirtyy esiin myös suurempi kokonaisuus: sodan jäljiltä jälleenrakennettava Lappi, köyhyys, henkinen ilmapiiri, traumatisoituneet miehet, arvoa vailla olevat naiset, aikuisten vastuuta kantavat lapset. Mutta myös toiveikkuus ja päättäväisyys.

Elnan hahmo on ilmeisesti saanut vaikutteita Kinnusen omasta isotädistä, jonka oppilaat kantoivat 1940-luvulla opettajan asunnosta luokkahuoneeseen pyörätuoliin istumaan. Jotain teokseen on siirtynyt varmasti myös kirjailijan omista kokemuksista opettajantyöstä; kohtuuttomista odotuksista, hupenevista resursseista, työuupumuksesta. Elna eli aikana, jolloin koulun ja kulttuurin arvostus oli vasta nousemassa – mihin suuntaan ollaan menossa nyt?

COWLEY HELLER, MIRANDA: Paperipalatsi

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: The Paper Palace

Suomennos: Tuulia Tipa

Elokuun 1. päivä on viisikymppisen Ellen (Eleanorin) elämässä merkityksellinen, sillä silloin hän harrastaa ensimmäistä kertaa seksiä Jonasin kanssa. Elle on tuntenut kuvankauniin Jonasin yksitoistavuotiaasta asti ja nauttinut yhdessäolon luontevuudesta, mutta vain Jonas on alusta alkaen ymmärtänyt tunteen olevan rakkautta.

Tekemättömien katuminen on ohi. Nyt voin katua vain tehtyä. Rakastan häntä, vihaan itseäni; rakastan itseäni, vihaan häntä. Tarina on pitkä, ja tämä on sen loppu.

Nykyhetkeen lomittuu menneisyyttä vuodesta 1966 lähtien ja takaumina vielä kauemmaksi menneeseen. Edellisten sukupolvien kokemukset heijastuvat asenteissa ja tavoissa ja vaikuttavat näin jälkeläistenkin elämään. Esimerkiksi Ellen äidin epäsovinnainen lapsuus on tehnyt hänestä huolettoman vanhemman, jonka opetukset tyttärelle ovat: ” kahta asiaa elämässä ei ikinä kadu jälkeenpäin – lasta ja uintia”,” ota oppia Botticellilta” ja ”me emme ole pelkurien sukua”.

Nuoret Elle ja Jonas tapasivat toisiaan aina Cape Codin ympyröissä, missä kummankin perheellä on lomapaikka. Ellen suvun leirikylä on isoisän rakentama talon ja neljän lautavuoratun mökin kokonaisuus. Mökit näyttävät ulkoapäin tukevilta, mutta sisäseinät ja -katot ovat halvasta sellulevystä, jonka hiiret jyrsivät joka talvi rikki – siitä lempinimi Paperipalatsi.

Tämä talo, paperista kasattu – pienistä pahvinsuikaleista on yhteen puristettuna saatu jotain niin vahvaa, että se kestää aikaa, raskaita yksinäisiä talvia – seisoo rapistuvana ja luhistuvanakin edelleen, vuodesta toiseen, aina kun palaamme. Tämä talo, tämä paikka, tuntee kaikki salaisuuteni.

Kesäparatiisiin kokoontuu vaihteleva joukko sukulaisia ja ystäviä eikä ikäviltäkään tapahtumilta vältytä. Vuosi 1980 oli eräänlainen käännekohta, sillä silloin tapahtui asioita, joiden jälkiä Elle kantaa viisikymmenvuotiaanakin ja jotka katkaisivat välit Jonasiin vuosikausiksi. Kumpikin eli tahollaan omaa elämäänsä; Jonas loi uraa taiteilijana ja Elle tapasi aviomiehensä Peterin, turvasataman.

Sattuma kuljettaa kuitenkin Elleniä ja Jonasia aina uusiin kohtaamisiin, ja paljastaa miten voimakasta vetoa he yhä tuntevat toisiaan kohtaan. Silti Elle vetäytyy ja valitsee hyväksyttävämmältä tuntuvan vaihtoehdon eli Peterin ja kolme lastaan. Elokuun 1. päivänä Elle viimein antaa fyysiselle halulleen periksi, mutta vaappuu silti kahden eri tavoilla rakastamansa miehen välillä. Mikä on nyt oikea valinta, kun ennen on tehty jo niin monta väärää?

Merkitseekö irti päästäminen kaiken sen menettämistä, mitä minulla on, vai kaiken sen saamista, mitä ei ole koskaan ollut?

Paperipalatsi on kuohuva ja tunteisiin vetoava lukuromaani, joka kertoo elämänmakuisesti ihmisten iloista ja suruista, rakkaudesta ja vihasta, pelosta ja rohkeudesta, syyllisyydentunnosta ja hyväksikäytöstä. Kertojana toimiva Elle jää jotenkin etäiseksi, kun taas aistivoimaisesti kuvattu lomaparatiisi on kuin yksi henkilöistä. On paljaiden jalkojen alla narskuvat männynneulaset, kuiva ja paahteinen tuoksu, siirappista valoa lainehtiva metsänpohja…

Paperipalatsi sisältää jonkin verran jännitystä ja runsaasti ironiaan taittuvaa huumoria etenkin replikoinnissa. Onkohan siihen kätketty myös hieman symboliikkaa? Rappeutuvat rakennukset vastaan ihmisten kokemukset? Kirkasvetisen lammen pohjamudissa piilevät rumat ja pelottavat näykkijäkilpikonnat?

Miranda Heller Cowley (s. 1962) kasvoi kirjailijoiden ja taiteilijoiden perheessä New Yorkissa. Hän on johtanut HBO:n draamatuotantoa ja vastannut muun muassa menestyssarjoista Sopranos, Mullan alla ja Langalla. Paperipalatsi on hänen esikoisromaaninsa, jossa yhdistyvät muistot lapsuuden kesistä Cape Codissa ja työssä hankittu taito juonen kuljettamiseen ja nokkelaan replikointiin.