SAHLBERG, ASKO: Pilatus

Kustantaja: Like 2016

Pari vuotta sitten Asko Sahlberg sai Johannes Kastajan teloittajan Herodes Antipaan tuntumaan inhimilliseltä ja sympaattiseltakin. Nyt hän tekee saman Pontius Pilatukselle. Useimmathan tietävät Pilatuksesta ainoastaan sen, että hän aiheutti Jeesuksen tuomitsemisen kuolemaan ristinpuulla, minkä jälkeen kirjaimellisesti pesi kätensä koko asiasta.

Pontius Pilatus on kotoisin Hispaniasta eikä alempaan aatelissukuun kuuluvana kuvittelekaan saavuttavansa Roomassa kovin merkittävää uraa. Menestyminen Germaniaan tehtävällä sotaretkellä saattaisi auttaa, mutta läpihuutojuttuna pidetty retki päättyy Rooman joukkojen lähes täydelliseen tuhoon. Pilatus selviää hengissä lähinnä arkuutensa ansiosta. Tulevaisuuden kannalta on merkittävää, että hän retken aikana tutustuu Seianukseen, keisari Augustuksen adoptiopojan Tiberiuksen ystävään. Otollisten suhteiden ansiosta Pilatus saa ensinnäkin puolisokseen ihanan Claudian ja toisekseen nousee ensin tribuuniksi ja sitten Judaean prefektiksi. Tosin prefektinä oleminen ei ole lainkaan niin leppoisaa kuin etukäteen kuvittelisi.  

Eripurainen ja yrmeä juutalaisväestö ei tunnusta Rooman valtaa, vaan nousee kapinaan pienimmästäkin syystä. Pilatus puolestaan ei ole lainkaan sopiva henkilö luovimaan tässä ympäristössä, koska on toisaalta liikaa johdateltavissa ja toisaalta liian äkkipikainen ja harkitsematon. Kiivastuksissaan hän tulee tehneeksi pahoja virheitä, jotka kasvattavat hänen epäsuosiotaan juutalaisten keskuudessa mutteivät ihan heti johda oikeustoimiin Rooman taholta. Profeetta Jeshuan tapaus ei Pilatuksen elämäkerrassa saa kovin suurta sijaa. Toki tämä itsetietoinen ja suorapuheinen kirvesmies tekee Pilatukseen niin suuren vaikutuksen, ettei hän missään tapauksessa toivo tälle mitään pahaa. Hän kuitenkin tulee houkutelluksi ansaan ja tuomituttaa Jeshuan kuolemaan. Pian Pilatuksen ura ja ehkä elämäkin on hätiköinnin vuoksi vakavasti vaakalaudalla. Turvaa ei löydy ainakaan Roomasta, missä Tiberiuksen kuoleman jälkeen vanhat mahtitekijät sortuvat ja valta siirtyy uusiin käsiin. Minne paeta?

Sahlberg kuvaa Pilatuksen miehenä, joka oikeastaan haluaisi vain tasaista ja mukavaa elämää maaseudun rauhassa. Raakuus, kidutus ja juonittelu kauhistuttavat häntä ja kunnianhimo ja vallanhalu lakkaavat kannustamasta jo varhaisessa vaiheessa. Ystävyyssuhde Seianuksen kanssa osoittautuu pettäväksi eikä keisarien suosio ole maailman muuttuessa mikään suositus. Pilatuksesta ihmisenä välittää vain muutama alati uskollinen henkilö: vapautettu orja, nuoria poikia rakastava elostelija ja viisas Claudia-vaimo.

Tahdon varoittaa jälkeeni tulevia lapsellisesta uskosta elämän autuuteen ja omahyväisestä vimmasta kivetä polkunsa maineteoilla, sillä autuus on katoavaista ja mainetekojen muiston pyyhkäisee pois leppymätön tuuli. Ihminen iloitkoon, kun on sen aika, pimeyden voimien edessä hänen on nöyrtyminen.

Minua ovat lietsoneet ahneus, ylpeys, ylimielisyys, kateus, kostonhimo ja kaikki muut ominaisuudet, joita ilman ihmiset tuntuisivat alastomilta.

Sahlberg on taitavasti hyödyntänyt niitä vähiä tietoja, joita Pontius Pilatuksesta on olemassa. Rooman valtakunnan henki leijuu kirjassa uskottavana: usko omaan ylivertaisuuteen, kulissien takana käytävä juonittelu ja sukulaisuussuhteista hyötyminen, tapojen höltyminen ja moraalin rappio, uskonnon käyttäminen poliittisiin tarkoituksiin (hallitsijat korotetaan jumalan asemaan). Hieman alkaa pyörryttää laskelmoiden tehtyjen adoptioiden, naimakauppojen ja epäsuosioon joutuneiden karkottamisten keskellä, mutta sitä peliähän Roomassa todella pelattiin. Teksti on vetävää ja repliikeistä löytyy hauskuuttakin. Historiallisen romaanin ystävälle tämä on lukunautinto!

ULITSKAJA, LJUDMILA: Daniel Stein

Kustantaja: Siltala 2016

Alkuteos: Daniel Štain, perevodtšik

Suomennos: Arja Pikkupeura

Tunnettu ja tunnustettu venäläinen nykykirjailija Ljudmila Ulitskaja on usein käsitellyt teoksissaan juutalaisuutta ainakin jonkinlaisena sivujuonteena. Romaanissa Daniel Stein juutalaisten vaiheet ja juutalaisuus ovat pääosassa. Päähenkilön, Daniel Steinin, tarina alkaa vuodesta 1939 Emskin gettosta ja jatkuu halki maailmansodan sisältäen mitä ihmeellisimpiä käänteitä ja mitä täpärimpiä pelastumisia. Tapahtuu myös kääntyminen kristityksi ja vuonna 1959 matka Israeliin, missä Stein toimii katolisena pappina aina 1990-luvulle saakka. Hahmolla on todellinen esikuva, puolanjuutalainen Oswald Daniel Rufeizen, johon Ulitskaja tutustui ja joka teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Halu kirjoittaa tästä palavahenkisestä miehestä oli suuri, mutta oikea muoto ei löytynyt helposti. Vasta fiktiivisiä aineksia sisältävä dokumenttiromaani tuntui oikealta. Ei ole tärkeää tietää, mikä on tarkalleen totta ja mikä kuvitelmaa, sillä henki on juuri oikea.

Daniel Stein -teos on kuin palapeli, joka koostuu toisaalta puhtaasti kaunokirjallisista aineksista ja toisaalta kirjeistä, artikkeleista, asiakirjoista, haastatteluista ja muistelmista. Tapahtumia ei esitetä kronologisessa järjestyksessä, vaan seikkaillaan menneisyyden ja nykyhetken välillä. Äänessä on lukuisia henkilöitä, joilla kaikilla on jokin yhteys Daniel Steiniin. Toisinaan mielipiteet ovat kiitollisuudentäyteisiä ja lähes palvovia, toisinaan kaunaisia ja tuomitsevia. Tämä kaikki laajentaa käsitystä Danielista, hänen ajatuksistaan ja toiminnastaan. Valitettavasti eri henkilöt saattavat päästä ääneen hyvin harvakseltaan, joten kirjaa joutuu välillä selailemaan taaksepäin päästäkseen uudelleen perille siitä, kenestä ja mistä oikein on kysymys. Tärkeimpinä ja liikuttavimpina lähteinä ovat vanhan Daniel Steinin kertomukset kokemuksistaan saksalaiselle koululaisryhmälle.

Daniel Steinin ihanne on dogmeista ja jäykistä riiteistä vapaa seurakunta. Hän ei näe raja-aitoja uskontojen välillä eikä syntyperää esteenä seurakuntaan kuulumiselle. Kaikille asia ei ole yhtä helppoa:

   Saksalaisena on hyvä olla – saksalaiset elävät häpeän ja katumuksen tunnossa. Juutalaisenakaan ei ole hirveän kehnot oltavat – koko maailma vihaa heitä, mutta kaikki tietävät, että he ovat valittu kansa. Lisäksi he ällistyttävät maailmaa kivien ja raunioiden keskelle pystytetyllä Israelillaan, nokkelilla aivoillaan ja monilla lahjoillaan, joilla saavat kaikki muut kansat nyreiksi…

   Millaista sitten on olla arabi?... Millaista on kuulua kansaan, joka on aina loukattu ja aina oikeassa? Islaminuskosta arabit saavat varmuutta ja paremmuudentuntoa. Muslimiarabit eivät saa ulkomaailmalta riittävästi arvostusta ja ylistävät itse itseään. Kristitty arabi on onneton tapaus: juutalaiset eivät juuri tee eroa muslimiarabin ja kristityn arabin välillä. Molemmat ovat heille historiallisia verivihollisia. Vihollisena muslimi on kuitenkin uskollisempi.

Kirjassa on kirpeää kritiikkiä etenkin Venäjän kirkkoa kohtaan (…lännessä kirkko on sulautunut osaksi sivistystä, Venäjällä taas osaksi sivistymättömyyttä…), mutta myös muiden kirkkokuntien jäykkyyttä ja vanhoillisuutta kohtaan. Uskonto ei saisi kahlita uskoa. Vakavia ja suuria aiheita Daniel Steinissa siis käsitellään, mutta se on silti yllättävän vetävä. Keventävää huumoriakin löytyy.

Historian kulku ei juuri rohkaise uskomaan suvaitsevaisuuden ja lempeyden voittoon, mutta silti kannattaa mietiskellä Daneil Steinin viimeisiä ajatuksia:

Kun kuluneeksi käynyt maamme kerran kääritään kokoon kuin vanha matto ja kuivuneet luut nousevat haudoistaan, meitä ei tuomita sen nojalla, millä kielellä olemme rukoilleet, vaan sen, onko sydämistämme löytynyt myötätuntoa ja lempeyttä.

PS. Arja Pikkupeura on tehnyt suurenmoista työtä; tämä kirja ei varmaankaan ole ollut suomentajalle helpoimmasta päästä.

OBIOMA, CHIGOZIE: Kalamiehet

Kustantaja: Atena 2016

Alkuteos: The Fishermen

Suomennos: Heli Naski

Chigozie Obioma syntyi vuonna 1986 Akuressa, Nigeriassa. Hän valmistui Michiganin yliopistosta pääaineenaan luova kirjoittaminen ja toimii nykyisin kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen apulaisprofessorina. Kalamiehet on hänen esikoisteoksensa.

Veljistäni ja minusta tuli kalamiehiä tammikuussa 1996 isämme muutettua pois Lounais-Nigeriassa sijaitsevasta Akuren kaupungista, jossa olimme asuneet yhdessä koko ikämme.

Näin aloittaa muisteluksensa Ben, yksi Agwun perheen viidestä pojasta. Isän muuttaminen työn perässä kauas perheestä on käännekohta, jonka jälkeen mikään ei ole entisellään. Poikien tavat höltyvät, kun ei enää tarvitse pelätä saavansa piiskaa jokaisen rikkeen jälkeen, ja viimein he uhmaavat myös kieltoa mennä kaupunkia ympäröivälle joelle. Saastunut joki ei juuri kalansaalista tarjoa, mutta tärkeintä onkin salainen seikkailu. Siitä on seurauksensa. Ilmitulo ja rangaistus, kosto ilmiantajalle ja osuminen hullun Abulun tielle. Abulu on mieleltään sairas kurjimus, joka tuntuu omaavan huomattavia ennustajan lahjoja. Jostain syystä hän ennustaa pojat nähdessään, että heistä vanhin, Ikenna, saa surmansa kalastajan kädestä.  Niin suuri on mielen voima, että epäluulo, kyräily ja viha alkavat miltei heti kalvaa veljesten välejä. Johtaako se lopulta ennustuksen toteutumiseen? Miten käy isän suuren unelman: Ikennasta lentäjä, Bojasta lakimies, Obembestä lääkäri ja Benistä professori? Miten käy nuorempien lasten, joille Ikenna on tarjonnut sitä turvaa, jota he eivät ole saaneet poissa olevalta ja ankaralta isältään?

Kalamiehet-romaanin tapahtumapaikkana on Nigeria, ”hullun miehen järjetön keksintö” eli brittiläisten siirtomaaisäntien luoma ja ylläpitämä liittovaltio. Aluetta asuttavat etniset ryhmät eivät pysty elämään sovussa keskenään, vaan käyvät jatkuvasti verisiä ja rajuja taisteluita valta-asemasta. Maan hajaannusta voi verrata Agwun perheen sisällä tapahtuvaan hajoamiseen. Perhesiteiden katkeamiseen vaikuttaa voimakkaasti myös maan kulttuuri, jossa taikausko kuuluu arkeen yhtä itsestään selvästi kuin kirkossakäynti pyhäpäivään. Suomalaisen näkökulmasta katsottuna kulttuuri on myös sallivaa tai ehkä paremminkin välinpitämätöntä: Abulun kaltaisen sairaan ihmisen tekemiä kuvottaviakin temppuja seurataan vain sivusta.

Obioma kertoo tapahtumista sulavan vauhdikkaasti ja ankkuroi niitä todellisuuteen erilaisten yksityiskohtien avulla. Lukujen otsikoiden jälkeen seuraa jokin luonnehdinta: ”Isä oli kotka”, ”Äiti oli haukankasvattaja”, ”Ikenna oli varpunen”. Tätä aihetta Ben sitten luvussa pohtii ja päätyy esimerkiksi Ikennan kohdalla siihen, että tämä on hauras ja helposti särkyvä lintu – varpunen. Benin toimiminen kirjan minäkertojana on hyvä ratkaisu. Aikuisten asiat jäävät hänelle monesti epäselviksi, mutta lapsen tavoin hän havaitsee yksityiskohtia niitä arvottamatta. Ben on ihastuttava hahmo rehellisyydessään ja rohkeudessaan.

PS. Kirjan kansi on oivaltava: toisiinsa sotkeutuneet onget koukkuineen kuvaavat juuri sitä, mistä kirjassa on kysymys.

LIFLÄNDER, TIINA / PARKKINEN, LEENA

LIFLÄNDER, TIINA: Kolme syytä elää

Kustantaja: Atena 2016

Helsinkiläinen Tiina Lifländer (s. 1976) on tullut tunnetuksi blogeistaan, ensin Rooibos kirjoittaa -blogista ja nyttemmin omalla nimellä julkaistusta. Kolme syytä elää on hänen esikoisromaaninsa, parin vuoden kiihkeän kirjoittamisen ja uudelleenkirjoittamisen tulos. 

Kirjan varsinaiset tapahtumat alkavat vuodesta 1958. Helmi näkee rautatieasemalla miehensä Laurin suutelemassa Kerttua, sihteeriään. Helmin murhe on suunnaton – hän on palvonut komeaa ja menestyvää miestään ehkä liikaakin ja näkee nyt mielikuvituksessaan toisen naisen ottamassa paikkansa tämän rinnalla. Helmihän on turha, lapseton ja ammattitaidoton kotirouva. Hänen ainoa lohtunsa on ajella kyyhkynharmaaalla Volvollaan pitkin maaseutua. Pyöreäposkinen Volvo ei sentään koskaan petä!

Päivät olivat pitkiä ja tahmeita kuin saunaneteisen ikkunalautaan takertunut pöly, mutta silti aseman pihasta tuntui olevan kauan, vaikka siitä oli kulunut vain kaksi viikkoa tai kolme, ja kuitenkin Laurin ja Kertun suudelma oli ollut olemassa aina.

Tilanne kuitenkin rauhoittuu. Kerttu menee naimisiin ja muuttaa Ruotsiin, saa lapsia. Missään vaiheessa Helmi ei paljasta Laurille tietävänsä tämän seikkailusta. 

Siirrytään vuoteen 2003. Kerttu on jäänyt leskeksi ja palannut takaisin Suomeen. Olo on yksinäinen, lapset asuvat kaukana eivätkä juuri pidä yhteyttä. Sitten Kerttu tapaa sattumalta Helmin ja varovainen ystävystyminen alkaa. Olisiko aika purkaa vuosia kannettu painolasti ja keskustella asiat selviksi niin Helmin ja Laurin kuin Helmin ja Kertun kesken? Vai seuraako puhumisesta vain uutta surua? 

Lifländer kuljettaa kolmiodraamaa harkitusti ja hienostuneesti. Tarinaa kerrotaan vuoroin Helmin ja vuoroin Kertun näkökulmasta. Kolmantena äänenä on Helmin naapuri, nuori Tomi. Avioeron jälkeen Tomi on viikonloppuisä, joka joutuu taistelemaan hieman arveluttavinkin keinoin tyttärensä ajasta ja suosiosta. Miksi Tomi on tarinassa tarpeellinen? Vastapainona vanhoille rouville? Antamassa erilaista näkemystä avioliitosta?  Antamassa toivoa tulevaisuudesta? Nuoruudenuskoa edustaa kirjassa myös Helmille tärkeä ja rakas Noora, Laurin sisaren tyttärentytär.

Ajankuvaus 1950-luvulta on herkullista. Kotirouvuus itsestäänselvyytenä.  Maton hapsujen oikomisen tärkeys. Iltakävelyt. Jatkuva kirjeiden kirjoittelu. Vuohennahkaiset ajohansikkaat, sievät mekot ja hatut. Kuumat voileivät, Coca-Cola. Pannumyssyn peittämä kahvikannu. Sanomalehden käyttäminen ikkunoiden pesussa. Vihreä Palmolive. Vitalis huulirasvana… Pienet yksityiskohdat elävöittävät tekstiä hauskasti pitkin matkaa.

PARKKINEN, LEENA: Säädyllinen ainesosa

Kustantaja: Teos 2016

Leena Parkkisen (s. 1979) romaani Sinun jälkeesi, Max voitti vuonna 2009 Helsingin Sanomain jakaman parhaan esikoisteoksen palkinnon ja oli Akateemisen kirjakaupan myydyin esikoisteos. Vuonna 2013 Parkkisen toinen romaani Galtbystä länteen sai Kalevi Jäntin palkinnon.

Säädyllinen ainesosa -romaanin ensimmäisessä luvussa ollaan Kustantamo Rosalundin kekkereillä Porvoon saaristossa vuonna 1941. Kunniavieraana on saksalainen Herr Junger, jonka kaksiosaisen teoksen julkaisuoikeudet kustantamo on onnistunut saamaan. Illallisten aikana tapahtuvien asioiden todellinen merkitys selviää vasta paljon myöhemmin.

Siirrytään vuoteen 1956. Saara on juuri muuttanut miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa Helsinkiin. Perheen varallisuus on äkillisesti romahtanut ja entisestä kodista on ollut pakko lähteä, mutta Saara ei tiedä tarkalleen syytä. Elämä Töölössä alkaa kuitenkin asettua uomiinsa. Juhani tekee pitkiä työpäiviä, Saara keskittyy tarmokkaasti uuden kodin kunnostamiseen ja hoitamiseen ja ennen kaikkea totiseen pikku Eliakseensa. Tasaiseen päivärytmiin tulee muutos, kun Saara tutustuu yläkerroksessa asuvaan Elisabethiin. Jostain syystä elegantti maailmannainen Elisabeth etsii Saaran ystävyyttä eikä hurmaantunut Saara paljon vastustele. Kaipaahan hän aikuista seuraa, vaikkei arkuutensa vuoksi osaakaan lähestyä ihmisiä eikä odottaa osakseen kenenkään huomiota. Suhde aviopuolisoonkin on oudon etäinen ja varovainen. On kuin Saara tuntisi pikemminkin nöyrää kiitollisuutta kuin rakkautta, mutta miksi?

Kyse oli siitä, että Juhanin rakkaus oli niin suurta, paljon enemmän kuin Saara koskaan ansaitsi. Sen kohdatessaan Saara tunsi niin suurta kykenemättömyyttä. Miten voi korvata kenellekään sen upottavan lämpimän peiton, johon tämä haluaa kietoa rakastettunsa.

Kuvaukseen Saaran ja Elisabethin ystävystymisestä limitetään väläyksiä heidän aikaisemmasta elämästään. Kumpikin on kokenut ikäviä ja tuon ajan yhteiskunnassa häpeällisinä pidettyjä asioita, jotka ovat muokanneet heidän persoonallisuuttaan. Lukija puolestaan pääsee näkemään sveitsiläisen sisäoppilaitoksen elämää, sodanaikaista Pariisia ja Tukholmaa sekä rauhaan totuttautuvaa Helsinkiä. Välillä mieli yhdistää kuvauksia nykyhetkeen: sodan jaloissa kärsineiden ihmisten näennäisen auttavainen vastaanottaminen, vaikka takana piilee täydellinen ymmärtämättömyys tai jopa oman hyödyn tavoittelu.

Kirja kuvaa hyvin 1950-luvun loppupuolta Helsingissä. Doris Day laulaa ”Que Sera Sera”. Kotiliesi-lehdessä jaetaan tiukkoja neuvoja. Naistenvaivoihin otetaan intiaanipulveria. Asunnossa on kylmäkaappi ruuille ja likasanko jätteille. Porvaristo juo Wirkkalan tai Franckin laseista ja pukee päälle Marimekkoa. Upo uuden asuintalon sisustuksen on suunnitellut itse maestro Aalto. Saaralla on korkeaksi tupeerattu ja lakalla kovitettu tukka, liehuvat helmat ja jalassa korkokengät. Boheemia elämäntapaa edustava Elisabeth puolestaan on kuin filmistä: lyhyt tukka, jalassa farmarit ja piippu suussa. Hänen torstaikerhonsa ovat villi sekoitus drinkkejä, juoruja ja meteliä. Sitten ovat arkipäivän nuoret äidit:

Päivikkejä, virpejä ja ainoja tarmokkaine, vahvoine käsivarsineen, huivi papiljottien päällä ja kori täynnä aurinkorasvaa, sinkkivoidetta, termospulloja, froteepyyhkeitä, vohvelikankaisia makuualustoja, uimarenkaita ja kaikkea mitä nuoret rouvat tuntuivat jatkuvasti tarvitsevan.

Parkkisen kirja on jännittävä, sillä todelliset syyt tapahtumiin pysyvät piilossa viime sivuille saakka eivätkä olekaan niin uskomattomia kuin välillä luulisi. Tyylissä on välillä purevaa satiiria ja välillä syvää ymmärtämystä. Henkilöiden tunteet paljastuvat heidän ajatuksistaan eivätkä aina vastaa sitä, mitä he tietoisesti yrittävät todistella. Ruuat ovat tässä tärkeässä asemassa. Jokaisen luvun otsikkonakin on jokin ruokalaji, kuten ”Hummeria kasvihuonemansikoiden kera”, ”Munaleivät” tai ”Blinit kaikilla lisukkeilla”. Kyseinen ruoka esiintyy tavalla tai toisella itse luvussa, mutta melkoinen herkkuateri on kirja kokonaisuudessaankin. Mikä lie se ”säädyllinen ainesosa”?